tiistai 13. maaliskuuta 2018

Walesin rannikolta Lontoon metroon

Olen ollut lomalla Pohjois-Walesissa kerran. Etelä-Wales on tullut tutuksi vain ajaessamme Lontoosta autolautalle, joko Pembrokeen tai Fishguardiin, josta matka jatkui Irlantiin. Walesista minulle on jäänyt mieleen pitkät kylien ja kaupunkien nimet Kieli solmussa niitä kartalta tavailin. Muistan myös miten uskomattoman raikkaalta meri-ilma tuntui Lontoon jälkeen. Ihmiset näyttivät niin terveiltä punaisine poskineen. Hektisen, ylikansoitetun ja saasteisen Lontoon jälkeen Pohjois-Walesin pikkukylät viehättivät. Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään ja ihmisistä näki, että luonto, jylhine maisemineen, ja meri olivat heille tärkeitä.

Tuo lyhyt loma Walesissä tuli mieleen kuunnellessani Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä-kirjaa. Kun kirjan Jenna pakenee Bristolista Walesiin oikein tunsin ihollani kuinka raikasta ilmaa tuuli mereltä. Tästä psygologisesta trilleristä en paljasta mitään, sillä se vain pilaisi luku/kuuntelunautinnon. Juoni on uskomattoman nerokas ja pitää otteessaan ihan viime metreille asti. 

Annoin sinun mennä oli Clare Machintoshin, joka muuten on entinen poliisi, ensimmäinen kirja. Kun monimutkainen vyyhti viimein selvisi, oli pakko siirtyä heti hänen toiseen kirjaansa nimeltään Minä näen sinut. Walesin rannat vaihtuivat Lontoon metroon, joka tuli tutuksi vähän liiankin hyvin siellä asuessani...

Onhan se metro (tai tubeksihan sitä Lontoossa paikalliset kutsuvat), näppärä ja nopea tapa matkustaa paikasta toiseen. Mikään nautinto maanalla matkustaminen ruuhka-aikaan ei kyllä ole. Joku tallaa varpaille, toinen haisee hielle tai vanhalle viinalle ja kolmas unohtaa selässään olevan repun, ja henkilön kääntyessä saat tällin vatsaasi. Metrossa on kuumaa, tunkkainen ilma ja yleensä aivan liikaa ihmisiä. Siellä ei jutella vieraille, mitä nyt joskus ajankuluksi katsotaan vastapäätä istuvaa ja mietitään,
että minnekkähän tuokin on menossa. 

Eri reitit tulivat tutuiksi työmatkoilla. Kaksi vuotta kuljin seuraava reittiä: ensin paikallisjunalla Waterloon asemalle ja sieltä matka jatkui Islingtoniin, Angelin asemalle. Aikaa tuhrautui ja työpaikka oli kammottava. Siellä oli ainainen kiire, ilkeä pomo ja kun vähän helpotti, siirrettiin heti joku toiselle osastolle avuksi, ettei vain saisi hetkeäkään puhaltaa. No, onneksi älysin lähteä! 

Metrokartalla lyhyin reitti oli Bankin aseman kautta, mutta silloin piti varautua kävelemään pitkästi. Bankiin menevä metro oli aina täynä puhumiehiä, jotka lukivat Financial Timesiä. Tuo lehti oli aivan liian suuri metrossa luettavaksi, mutta kuului ilmeisesti imagoon! Näillä uraohjuksilla oli kiilloitetut kengät ja kädessä salkku. Parrat oli ajettu aamulla, ja he olivat kaikki kuin samasta muotista valettuja. Senkin muistin, että Bankin asemalla soitti perjantaisin irlantilainen mies iloista irlantilaista musiikkia ja heitin aina punnan kolikon hänen hattuunsa. 

Vaihtelin välillä reittejä, ihan vain tarkaastaakseni toimisiko joku toinen yhdistelmä paremmin. Yhteen suuntaan työmatka kesti parhaimmillaan tunnin, mutta useimmiten siihen meni vielä ylimääräiset 15 min. Ihan turhaa oli suunnitella tarkkoja aikoja, sillä niin kovin moni asia saattoi mennä matkalla pieleen. 

Minun "metroiluni" tapahtui ennen kännyköitä. Jos tilaa oli ja pääsin istumaan, luin aikakausilehteä tai kirjaa. Aika usein ostin, kotiin palatessani, Evening Standardin tai nappasin mukaani jonkun ilmaisjakelulehden. Lukeminen oli hankalaa, joten matkat kuluivat usein metrokartaa tuijottaen tai junan ikkunasta nopeasti vaihtuvia rakennusten takapihoja katsoessa. 

Jotkut kanssamatkustajat jäivät mieleen. Olivat ehkä usein samalla pysäkillä odottamassa kuin minä. Jonkun tunnistin erikoisesta pukeutumistyylistä, toisen taas happamasta ilmeestä. En koskaan tuntenut oloani turvattomaksi asemilla, metroissa tai junissa. Ympärillä oli aina muita ihmisiä. En edes ajatellut, että entäs jos joku olisikin seurannut liikkumistani. Olisi tiennyt mihin junaan ja  jopa mihin  vaunuun  yleensä hyppään. Tämä joku tietäisi, että minulla oli mustat silmälasit, ruskea olkalaukku, vaaleat hiukset ja luin usein Evening Standardia kotimatkalla. Pelkkä ajatuksin saa vereni kylmenemään. Vanhat metromuistot, jos niitä nyt muistoksi voi edes sanoa, tulivat mieleen lukiessani Minä näen sinut-kirjaa.  Taas kirjailia onnistuu pitämään jännitystä ylhäällä ihan viime riveille asti. Mikä kauheinta, joskus ne syylliset löytyvät aivan liian läheltä...

Jos siis kaipaatte jännitystä elämäänne, niin lukekaapa nämä kaksi kirjaa!


8 kommenttia:

  1. Jopas sattui. Saimme miehen kanssa lapsilta kirjakaupan lahjakortin. Minä tilasin juuri tällä viikolla "Minä näen sinut ja Annoin sinun mennä-kirjat. Mies valitsi Juha Hurmeen kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti nautit niistä kirjoista yhtä paljon kuin minä. Jännittäviä lukuhetkia.

      Poista
  2. Mulla oli Savonlinnassa matkalukemisena tuo Annoin sinun mennä. Hyvä oli. Ehkä seuraavaksi sitten tuo toinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä tuo toinen kirjakin. Sen jälkeen pitää päästä Lontooseen.

      Poista
  3. Olipa mukava kirjoitus. Hienosti vedit yhteen kirjoja ja omaa kokemustasi.
    Mari

    VastaaPoista
  4. En oikein tykkää ruuhkametroista. Ja melkein ainahan isojen kaupunkien metroissa on tungosta.

    Minulle muuten tuli jutustasi mieleen Paula Hawkinsin kirja The Girl on the Train. Se on ilmestynyt kai myös suomeksi Tyttö junassa -nimellä (tai ainakin jotakin sinne päin).
    Lontoon metrolla olen itse matkustanut varmaankin alle kymmenen kertaa, mutta tunnelman aistin yhä.

    Kiitos, kiva postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen allerginen ruuhkassa matkustamiselle. Luulen, että tunnelma Lontoon metrossa on nykyään tiiviimpi, kuin 15 vuotta sitten. Onneksi ei tarvitse niillä enää matkustaa.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!