keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kiitos äiti ja isä

Viime kerralla palatessani Suomesta, matkalaukussani oli vanha suklaarasia. Tiesin kyllä mitä se sisältää, mutta en ole paluuni jälkeen ehtinyt käydä läpi sen sisältöä. Itsenäisyyspäivän aatona, kaiken kiireen keskellä, istahdin hetkeksi aloilleni ja silloin muistin suklaarasian. Kävin hakemassa sen yläkerran komerosta.

Avasin rasian ja sisällön nähdessäni kiireet unohtuivat. Suklaarasian sisällä oli äitini ja isäni nuoruutta sekä  Suomen historiaa. Siellä muutamien arvomerkkien seassa oli isäni tuntolevy ja sotilaspassi. Olin tuntolevyn käteeni ja silittelin hetken sen epätasaista pintaa. Lähes tulkoon viisi vuotta se riippui nuoren isäni kaulassa. Hän oli ihan vain tavallinen, hiljainen rivisotilas pioneeripatalionassa ja meni sinne, minne käskettiin. Hän kärsi kylmästä, pelkäsi, oli varmasti väsynyt ja ikävissään, välillä kyllästynyt ja nälkäinen. Joutui näkemään ja kokemaan asioita, joita me näemme ja koemme vain elokuvissa.

Varmasti ne vuodet rintamalla jättivät isään jälkensä, mutta ei niin, että hän olisi alkanut juomaan, herännyt yöllä huutaen painajaisiin tai ollut jatkuvasti hermot kireällä. Isä oli luonteeltaa sellainen vähän hiljainen, rehellinen ja tasainen mies, joka luki paljon ja seurasi tarkasti aikaansa. Luulen, että hänellä oli myös hyvä stressinsietokyky, sillä vaikka työmaalla olisi ollut mitä tahansa ongelmia, ei hän niitä kotiin tuonut mukanaan.

Tässä rasiassa ainoastaan yksi merkki kertoo siitä, että äitini perhe joutui jättämään kotinsa Kannaksen Karjalassa ja lähtemään evakkoon. Äiti itse toimi ensin lottana ja aloitti sitten opiskelun diagonissaksi, ja häntä kierrätettiin harjoittelemassa eri sairaaloissa ja osastoilla sodan aikana. Hän nukutti potilaita eetterillä, vetäisi olkapäät paikoilleen, luovutti verta, koska siitä oli huutava pula... Äiti oli sellainen reipas ja neuvokas karjalaistyttö, joka meni ja teki eikä herroja pelännyt.

Ainokaisten kenkien pohjassa oli reikä, työpukuja oli se yksi ja ainoa ja illalla mahassa kurni nälkä. Nuori lotta oli välillä vankileirillä muonittamassa suomalaisia sotilaita. Ruokaa oli vähän ja se vähänkin surkeaa. Hän kertoi mm. venäläisestä vankista, joka oli aikaisemmin ollut trapetsitanssija sirkuksessa. Kysyin äidiltä pelkäsikö  hän vankeja. Ei kuulemma pelännyt. Yhteistä kieltä ei tietysti ollut, mutta pakostakin vangit oppivat muutaman sanan suomea ja lotta venäjää. Vangit suhtautuvat äitiin hyvin ja edelleen hän miettii mitä heille myöhemmin tapahtui.

Jäin miettimään sitä, että miten vanhempani henkisesti kestivät tuon kaiken. Uskonnon asemaa ei pidä vähätellä, ja minusta on hienoa, että kirkko on nykyisinkin osa itsenäisyyspäivän ohjelmaa. Vaikeina ja toivottomina hetkinä pyydettiin apua ylhäältä.

Olen täällä vähän haikein mielin seurannut juhlallisuuksia Suomessa. Itsenäisyys on hieno ja arvokas asia,  ja niin sitä on myös juhlittu. Tuntuu, että lähes kaikki suomalaiset, asuvatpa he missä tahansa, halusivat jollain tavalla juhlia 100 vuotiaista Suomea.

Minusta on hienoa, että suomalaiset arvostavat kotimaataan ja ovat kiitollisia niille, jotka ovat tehneet suuria uhrauksia, että meillä on tänään itsenäinen kotimaa. Sitä toista vaihtoehtoa on parempi olla edes ajattelematta.

Alkaa olla jo myöhä. Pistän suklaarasian kannen kiinni. Pääsin hetkeksi lähelle siloposkista isääni ja 17 vuotista äitiäni. Olen niin ylpeä vanhemmista ja kotimaastani!

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa teille kaikille!






18 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus. Kiitos vanhemmillesi ja edellisille sukupolville. He ovat antaneet meille hyvän maan elää. Hyvää tätä viikkoa sinulle sinne.

    VastaaPoista
  2. Voimme vain arvailla, että millaista se tunnetasolla oli. Ja miten itse selviäisimme vastaavasta. Toivottavasti emme tule sitä koskaan tietämäänkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kyllä 17 vuotiaana olisi pärjännyt vankileirillä. Ei ihme, jos jotkut kärsivät lopun elämänsä painajaisista ja pelkotiloista.

      Poista
  3. Voi minkä lahjan olet saanut♥
    Minun vanhempani ovat molemmat syntyneet Karjalassa. KUolemanjärvellä. Eilen herkistelin taas kuuntelemalla Evakon laulua, Yotubessa...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua alkaa aina itkettävän, kun kuulen Evakon laulun.

      Poista
  4. Ihanasti kirjoitettu. Nämä ovat niitä asioita joita pitää vaalia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kati. Oikeassa olet. Näitä asioita ei saa unohtaa.

      Poista
  5. Nämä ovat niitä todellisia perintöjä joita saamme vanhemmiltamme. Minullekin vanhempieni nuoruuden päiväkirjat ja kirjeet ovat rakkaimpia. Oli hienoa olla kerrankin Suomessa itsenäisyyspäivänä, vaikkemme jaksaneet muuttokiireiden keskellä paljon juhlia. Hämeenlinnan torilla kävimme juhlatilaisuudessa ja ulkona syömässä, ja illan tapitin Linnan juhlia telkasta. On onni olla suomalainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattele, kaikkien vuosien jälkeen pääsit juhlimaan Suomea Suomessa. Näin ne haaveet toteutuvat!

      Poista
  6. Hienoja muistoja täynnä tuo suklaarasiasis, ja kauniisti kirjoitit siitä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi otin rasian mukaani. Näytin aareitani myös pojille.

      Poista
  7. Kaunis kirjoitus arvokkaasta, muistoja täynnä olevasta suklaarasiasta.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!