torstai 15. maaliskuuta 2012

Avautumisesta ja kuuntelemisesta osa 1.

Kymmenen vuotta Vihreällä Saarella, enkä vieläkään täysin ymmärrä irlantilaisia. Eivätkä hekään varmasti ymmärrä minua, joten tasapeli 1-1.  Täällä saarella on asukkaita lähes 4,5 miljoonaa, joten joukkoon mahtuu erillaisia ihmisiä. Niin tyhmä en ole, että väittäisin kaikkien irlantilaisten olevan samanlaisia. Tässä postaussarjassa tulen kuitenkin yleistämään, koska muuten en saa "pointtiani" esille.  Luotan siihen, että blogini erittäin fiksut lukijat ymmärtävät, että kirjoituksella en halua loukata ketään. Nostan nyt vain esille yhden tai oikeastaan kaksi asiaa, jotka minua ovat vaivanneet erityisesti viime vuosina.

Olen tehtyn tässä vuosien varrella irlantilasten avautumisesta ja kuuntelemisen taidoista johtopäätöksiä, ja niitä tuossa jo mainitsemiani, yleistyksiä. Ne eivät tietenkään pohjaudu mihinkään muuhun kuin omiin kokemuksiini. Sen voin myös mainita, että olen jutellut aiheesta toisten täällä asuvien ulkomaalaisten kanssa ja huomannut, että heilläkin on samoja ajatuksia.

Ensin vähän faktaa. Irlantilaiset antavat rahaa hyväntekeväisyyten ja tekevät hyväntekeväisyyttä eniten Euroopassa, ja toiseksi eniten koko maailmaassa.  Olen aina ihaillut kuinka rieluja tällä ollaan keräysten suhteen, vaikka välillä tuo ainainen rahankeruu ärsyttää.  Onnettomuuden sattuessa ihmiset auttavat. Suuretsintöihin saapuu koko kylä, ja koulussa heti ensimmäiseltä luokalta alkaen kerätään rahaa eri kohteisiin. Koulun kautta vanhempi poikani käy siivoamassa vanhainkodin pihaa ja puutarhaa kerran viikossa. Samalla vanhainkodilla hän käy myös lauantaisin kahvittamassa ja auttamassa vanhuksia.  Äiti on ylpeä pojastaan, mutta tietää, että moni muukin tekee samoin.

Ensi kertaa Irlannissa vieraillut pistää merkille ihmisten iloisuuden, ystävällisyyden ja positiivisuuden. Hymy on herkässä, ja tuntemattomien kanssakin jutellaan.  Kuulumisia kysellessä vastaukset ovat aina erittäin positiivisiä:  hyvää kuuluu itselle, perheelle, naapureille...kaikille kuuluu hyvää vaan.  Elämä hymyilee ja aurinkon paistaa.  Jälleen suuri plussa Vihreälle Saarelle. Samaa ensivaikutelmaa tuskin saa koto-Suomessa!

Apua saa ja sitä miellään annettaan, kun ongelma on näkyvä.  Jos jalka menee poikki, tarjotaan kyytiä ja käydään kaupassa. Puhki meneen renkaan vaihtaa täysin tuntematon mies, kaato sateessa. Raskaan matkalaukun kanssa taistelevaa autetaan.

Entäs sitten kun kyse on näkymättömistä ongelmista? Puheliaalle ja ulospäinsuuntatuneelle ihmisille luulisi olevan helppoa keskustella kaikista mieltäpainavista asioista, niistä vaikeistatkin.  Meitä suomalaisiahan syytetään siitä, että me emme puhu emmekä pukahda. Oli sitten asiat hyvin tai huonosti. Ollaan vaan ja möllötetään. Totinen ilme naamalla, oli sitten tullut lottovoitto tai mennyt työpaikka. Irlantilaisten puheliasuus ja avoimuus loppuvat sillä hetkellä, kun pitää puhua vaikeista ja ikävistä asioista. Kulissit pidetään pystyssä viimeiseen asti, ja ongelmat peitetään jopa/varsinkin omalta perheeltä. Televisiossa ja radiossa on jatkuvasti tietoiskuja siitä, kuinka tärkeää on puhua ongelmista. Eri asia sitten on haluaako kukaan kuunnella.

Itsemurhatilastot puhuvat karua kieltään, ja etenkin miesten tekemän itsemurhat ovat nousussa. Masennuksesta kärsitään täälläkin, mutta sekin ostataan peittää. Työttömyydestä, ihmissuhdeongelmista ja Luoja meitä varjelkoon, rahaongelmista ei puhuta, ei vaikka seinä olisi vastassa. Tai sitten ehkä puhuttaan vähän sinnepäin, mutta ongelmaa vähätellään.

Ja jos ongelmista puhuminen on täällä vaikeaa, näyttää vielä vaikeampaa olla kuunteleminen. Että pitäisi pysähtyä, kuunnella, reagoida ja pahimmassa tapauksessa tehdä asialle jotain. Toisen asioihin ei haluta "sekaantua", ei vaikka se toinen sitä haluaisikin. Kaikki mukava, hauska ja huoleton jutustelu käy, mutta jos joku haluaa avautua jostakin ei-niin-hauskasta-asiasta, niin se ei käy.  Don't get involved, too much information, none of our business... Tälläisestä tilanteesta halutaan luikerrella mahdollisimman pian pois. "Kuuntelijan"'kostit ovat monet. Toiset vääntävät ja kääntävät ongelman vitsiksi, vähättelevät sitä tai sitten häipyvät nopeasti paikalta. Harvinaista ei ole sekään, että keskustelun aihe vaihdetaan lennossa, kesken lauseen, vaikka säähän. Se, joka olisi kerrankin halunnut puhua vakavammin, saa märän rätin naamalleen, eikä varmasti avaudu toista kertaa.

Ja kun ongelmista ei puhuta, eikä toisten ongelmia haluta kuunnella, niin sittenhän niitä ei edes ole... Vai?



Jatkan pohdintojani tästä aiheesta ensi viikolla...




29 kommenttia:

  1. Niin tosiaankin, tuota asiaa ei huomaa, kun vierailee maassa vain muutaman viikon ajan. Kaikki oli niin ystävällistä, että en todeksi voinut uskoa. Sekin kun me eksyimme pimeässä vesisateessa Galwayssa ja menimme kolkuttamaan aivan tuntemattomien ovea, niin herra lähti viemään meitä hotellillemme. Niin ei tapahtuisi muualla.

    Minusta suomalaiset osaavat jo puhua ongelmista,mutta tämä asia on vaativa ja pitkä...Palataan! Aamulla aikainen herätys etc.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä kansan "ominaispiirteet" oppii tuntemaan vasta pitkän ajan kuluttua. Edes pari vuotta ei riitä. Ymmärtämään, ainakaan tätä kuuntelemisen vaikeutta, opin tuskin koskaan.
      Suomalaiset ovat syvällisempiä ja pystyvät puhumaan myös vaikeista asioista. Paljon paremmin kuin täkäläiset. "Mitä kuuluu?" on aito kysymys ja siihen voi myös vastata, että nyt kuuluu huonoa. Eikä negatiivinen vastaus tarkoita sitä, että heti leimautuu valittajaksi.
      Toivottavasti miehet oppivat siellä myös puhumaan avoimemmin.

      Poista
  2. Aivan nasevasti sanottu. Hyvä kun aloitit niin positiivisesti, juuri sen takia tuntuu kummalliselta että naamakkain ei mistään syvemmästä voi puhua irlantilaisten kanssa. Olen oppinut olemaan hiljaa ikävistä asioista, ei niitä kukaan halua kuunnella, ja toisten vaivaantuneisuus iljettää vain enemmän, kun melkein joutuu lohduttamaan toista vaikka itse olisi avun tarpeessa. Kynnys on täällä tosi korkea että avautuisi jollekulle. Omista ongelmista kertovaa nimitetään helposti sanoilla "drama queen" tai "always whinging". Ehkä meiltä puuttuu täällä se mikä useimmilla irlantilaisilla on: oma suku. Luulisin että raha-, terveys ym. ongelmissa käännytään sukulaisten puoleen tyyliin "keep it in the family", eli ei kerrota ulkopuolisille.

    Tuo puheenaiheen vaihto kesken lauseen jättää minut aina yhtä suu auki, se on niin shokeeraavaa. Aletaan yks kaks puhua ihan jostain muusta, yleensä säästä, se on kuin valomerkki "tämä aihe on nyt loppuunkäsitelty".

    Sain tällaisesta "rätistä" naamalleni, kun kerroin tuntemastani lasten ahdistelijasta, näimme hänet auton ikkunasta ja minä raivosin sitä ettei häntä koskaan saada kiinni. Työkaverini alkoi puhua säästä! Hän sattuu olemaan ultrakatolinen. Saman kohtelun sain kun mainitsin jotain kirkon skandaaleista.

    Toisaalta minulla on töissä hauskaa kun meillä on eräs saksalainen harjoittelija, ja hän yrittää "järkeillä" irkkujen kanssa! Tulee mieleen omat alkuvuodet täällä.

    Tosiaan apua saa ylenpalttisesti esim. kuolemantapauksen takia, naapurit tulevat kolkuttelemaan, tuodaan ruokaa jne. mutta jos olisi halunnut puhua vaikeuksista ennen tätä, tulee vain vaivautunutta hiljaisuutta ja voivottelua. En tiedä olenko itsekään hyvä kuuntelija, mutta ainakaan en kääntäisi selkää jos joku avautuu. Kerran töissä eräs nuori työntekijä alkoi itkeä, ja minä olin ainoa joka jäi lohduttamaan häntä, muut suorastaan pakenivat paikalta.

    Nappiin huomioitu tuo, että jos kannustetaan kertomaan ongelmista, pitää myös opettaa ihmiset ottamaan vastaan ongelmia! Miehille etenkin tuntuu olevan ylivoimaista olla muuta kuin hauska ja menevä. He kuolevat ennemmin kuin puhuvat, kirjaimellisesti!

    Vielä yksi: miehet ovat tiedostaneet täällä, etteivät miehet puhu kasvotusten, vaan "rinnakkain", puuhaillessaan, ja he ovat perustaneet liikkeen nimeltä "Men's Sheds", miesten työpajoja jonne voi mennä puuhailemaan. Se on varmaan pelastanut monta henkeä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla onkin vielä enemmän kokemusta täällä asumisesta kuin minulla!
      Jäin miettimään tuota perheen apua ja tukea. Perheitä, kun on niin monenlaisia. Toiset saavat tukea, toiset taas eivät. Riippu varmasti pitkälle mikälaiset välit esim sisaruksilla on. Onnellisia ne, jotka voivat tukeutua perheeseen. Aina se ei onnistu. Tiedähän sinä nämä suuret perheet ja maatilat!

      Ehkä se ongelma onkin juuri tuo kuuntelemisen vaikeus tai se, että pitää tehdä jotain. On tietysti helpompi paeta paikalta, kun jäädä kuuntelemaan.

      Noista mainitsemistasii Men's Sheds en ole koskaan kuullut. Varmasti niistä on ollut apua. Varsinkin nyt,kun työttömyyttä on niin paljon ja kiireeseen tottuneilla ihmisillä liikaa aikaa.

      Sinun kanssa on aina niin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia. Omassa päässäkin asiat selkeytyvät, kun joku ymmärtää!

      Poista
  3. Mielenkiintoinen postaus! Huomasin silloin Skotlannissa käydessä, että ihmiset siellä olivat yliystävällisiä, ainakin hollantilaisiin verrattuna. Samankuuloista siis Irlannissa. Puhuin tästä aiheesta jokin aika sitten T:n kanssa, hän ei oikein tunnistanut tuota ettei vaikeista asioista puhuta. Mutta sanoi kyllä hetken päästä, että "you don't wash your dirty laundry in public". Että näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin, että irlantilaiset eivät tunnistaisi itseään tästä postauksesta. Mieheni on vasta viime vuosina tajunnut, että ihan asiasta minä olen paasannut. Oma perhe ei ole ollut kiinostunut esim hänen vaikeasta työtilanteesta tai miten hän pärjää. Epämiellyttävä herääminen!
      En osaa sanoa myöntäisiko kukaan täällä olevansa aivan surkea kuuntelija, joka ei halua kuulla mitään negatiivistä. Olisi joskus mielenkiintoista kysyä, ettö miksi vaihdoit aihetta kesken lauseen? Keskustelukumppani tuskin myöntäisi, että teki sen siksi, että ei halua kuulla ongelmistasi.

      Poista
  4. Olen jälkeenpäin, shokista selvittyäni, herkutellut ajatuksella että "heittäisin rätin takaisin", eli sanoisin suoraan, että etpä taida haluta kuulla mitä sanoin, oliko liian vaikea aihe? Taitaisi tulla vain koko viikon sääennustus takaisin.

    Olen kyllä oppinut, että irlantilaiset loukkaantuvat verisesti, jos heitä arvostelee, enkä sitä ikinä tee. Luulisi, että tätä "julkista pyykinpesua" on Irlannissa tehty tarpeeksi skandaaliuutisissa milloin mistäkin, aiheista joista ennen vaiettiin kuoliaaksi. Omista onnettomuuksista ei kuitenkaan vielä puhuta.

    Ihmettelen aina suomalaisten naistenlehtien juttuja ihmisten vaikeista elämistä, oikeilla nimillä ja asuinpaikkakunnilla varustettuna, jopa ikä on aina mainittu. Vastaavien juttujen kohdalla Irlannissa olisi peitenimi ja siluettikuva.

    Muistan aina ex-mieheni kauhistuksen, kun hän näki suomalaislehdessä jutun sukulaistytöstä, joka kertoi depressiostaan, tietysti kuvan ja nimen kanssa. Mieheni totesi: "Nythän tyttö leimaantuu tästä loppuiäksi!" Tarinan juju oli tytön selvitymistarina! Vaikka selitin tämän, mieheni oli suutuksissaan, miten tytön vanhemmat eivät estäneet haastattelua. Samainen tyttö on tosi menestynyt elämässään, sisukkuutensa takia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvittele tilanne, että sanot puhenaiheen säähän vaihtaneelle, että nyt et halua puhua ainaisesta vesisateesta VAAN tästä aiheesta. Lisää vettä myllyyn ja tivaamaan, että miksi vaihdoit puheenaihetta? Valittaisit myös, että on aika epäkohteliasta puhua toisen päällee, kesken lauseen. Siitä ei hyvää seuraisi. Seuraavaa juttutuokiota tuskin tulisi!

      Ehkä syy siihen, että nämä kirkon kauheudet eivät tuleet aiemmin esille, on tämä puhumattomuus tai paremminkin kuuntelun puute. Kuka haluaisi kuunnella nuoren kertomusta lähentelevästä papista (jota kaikki palvoivat)? Voin vain kuvitella kuinka nuori hiljennettiin. Ettäs kehtaa tuollaista edes suustaan päästää. Saatan olla väärässä, mutta tuli vain mieleen.

      Suomalaiset naistenlehdet ovat hyvää luettavaa. Tottakai paljon hömppää, mutta myös koskettavia tarinoita. Uskon, että jutun lukenut, samojen ongelmien kanssa kamppaileva saa siitä voimaa. Täälläkin tarvittaisiin enemmän julkisuudessa näitä selviytymistarinoita! Hyvä pointti!

      Poista
  5. Todella mielenkiintoinen kirjoitus! En ollut ikinä tajunnut tätä puolta iloisessa Irlannissa, mutta enpähän olekaan siellä koskaan kauan aikaa viettänyt tai lähemmin tutustunut maahan ja sen kansalaisiin. Voin kuvitella kuinka ahdistavaa on, että vaikeista asioista ei puhuta tai vaihdetaan vaan lennossa aihetta, tai että itkevän työkaverin luota lähdetään kylmästi pois. Ja todella kurjaa jos edes oman perheen sisältä ei löydy tukea tai kuuntelevaa korvaa.

    Suomessa ei mielestäni puhuta "turhia" mutta kyllä siellä oikeasti kuitenkin puhutaan ja myöskin kuunnellaan. Täällä meilläpäin (Belizessä ja aikaisemmin Jamaikalla) tulee Jumala monesti nopeasti puheeksi jos on jotain huolta tai murhetta. Se on minulle vähän sellainen "märkä rätti" koska en ole uskovainen ja vaikka olisinkin en usko, että minua lohduttaisi surun hetkellä ihan vain ajatus taivaallisesta johdatuksesta. Mutta muuten täällä mielestäni osataan kyllä ottaa osaa ja kantaa myös vaikeampiin asioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kata, tervetuoloa seuraaman sieltä kaukaa. Joka maassa taitaa olla niitä erityispiirteitä, jotka avautuvat vasta pitkän ajan päästä. Minä olen kokenut asian näin, joku muu taas toisella tavalla.
      Hymyileminen on helppoa, kun on kaikki hyvin. Perheitä on niin monenlaisia. Varmasti paljon aidosti välittäviä. Mietin vain kuinka helposti tunnustetaan, että rahat on loppu ja asunto menee alta ensi viikolla.

      Minä olen monta kertaa purrut kieltäni, kun joku messuissa ahkerasti käyvä, mainostaa olevansa hyvä kristitty. Se kristillisyys valitettavan usein jää sinne kirkkoon, eikä lähimmäisen rakkauta muisteta jokapäiväisessä elämässä. Pidän itseäni kristittynä, vaikka harvoin käynkin kirkossa. Teot ja suhtautuiminen muihin puhukoon puolestaan...

      Suomalaiset ovat hyviä kuuntelijoita ja kakkien näiden vuosien jäkeen antoisimmat keskustelut käyn toisen suomalaisten kanssa. Tällä en tarkoita, etteikö minulla olisi irlantilaisiakin ystäviä.

      Poista
  6. Tavallaan kuulostaa NIIN tutulta. Joskus olen miettinyt, että ollaanko me suomalaiset (ja sielläkin puhuminen saattaa olla vain paikkakuntakohtaista) ihan oma lajimme.
    Saksassa, Hollannissa, sekä täällä on pitänyt oppia ihan uusiin juttuihin. Meikä- melkein maalaistyttö (omasta mielestään silloin paljon nähnyt), oppi kantapään kautta, mistä saa puhua ja mistä ei.
    Hollannissa asuessani oli sairauteni pahimmillaan (kun kilpparilääkitys ei ollut kunnossa) ja väsymyksestä huolimatta yritin jaksaa kuten normaali-ihmiset, mutta en tajunnut olla hiljaa väsymyksestä ja pahasta mielestä, voimattomuudesta. Siellä oli sekalainen seurakunta skotteja, irkkuja, hollantilaisia, enkkulaisia, afrikasta, saksasta, amerikasta jne. Yritä siinä nyt miettiä, kelle voi mitenkin asioita sanoa ja miten ne muiden sanomat asiat pitää ottaa vastaan...

    Vaikka, teen tunnustuksen. Otan tahallani vaikeita asioita esille. Tabujakin. Minua niin ärsyttää kaksinaismoralismi ja kaksinaamaisuus. On varmaan kerran jos toisenkin joku meinannut niellä pullaa.

    Kuitenkin, kun saa ihmisiä avautumaan, huomaa, ettemme eroa kuitenkaan loppujen lopuksi yhtään. Kyllä ne asiat koskettavat ja repivät, kuohuttavat jne, jos pääsee kulttuurimuurin ylitse.

    Miten siellä on kouluissa? Jos jollain oppilaalla on selkeästi psykkisiä ongelmia kotiasioitten takia, jätetäänkö se huomioimatta???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kun pintaa tarpeeksi raaputtaa paljastuu lopulta ihminen. Silloin ei kansalaisuudella tai ihonvärillä ole enää väliä. Kaikilla meillä on omat murheemme ja vaikeutemme.
      Kissan nostaminen pöydälle on mielestäni tervellistä.
      Lasten ja nuorten pahoinvointiin mielestäni putuutaan ihan kiitettävästä. En asiasta paljon tiedä, mutta sen käsityksen olen saanut.
      Aikuisten kanssa onkin sitten ihan eri asia.

      Poista
    2. Lue Silhouetten vastaus. Hän on tässä asiassa paljon pätevämpi vastaamaan kuin minä. Meillä on onneksi vältytty näiltä ongelmilta koulussa. Elin siinä uskossa, että asioihin puututaan...ehkä kuitenkin herkemmin alakoulussa kuin ylä.

      Poista
  7. Minusta yleistaminen on aina huono juttu.

    En tieda, ymmarranko irlantilaista sielunmaisemaa sitten jotenkin paremmin, mutta en ainakaan ole saanut 'rattia(pisteet a:n paalle ;) )naamalleni, jos murheistani olen joskus puhunutkin ja minusta irlantilaiset yleisesti ainakin taalla maaseudulla ovat erittain lampimia ihmisia. Mutta ei kai Suomessakaan kukaan mene vieraalle ihmiselle ensimmaiseksi huolistaan kertomaan, ellei kyseessa ole laakari tms. ammattiauttaja..vai? En itse ainakaan mennyt kun Suomessa kuitenkin 28 vuotta asuin.
    Kaupungeissa varmaan asia on vahan toinen, ihmiset kiireisempia ja lokeroituneempia omaan elamaansa-niinkuin muuallakin maailmassa.
    'How are ya?' 'I'm good/Not too bad-yourself?' 'God bless' 'Mind yourself' 'See ya' ovat kivempia tervehdyksia jokatapauksessa kuin ainainen heihittely.

    Tanjalle tuohon viimeiseen kysymykseen lasten koulusta. Ei ainakaan meidan lasten koulussa jateta. Mutta kyseessa onkin toki suhteellisen pieni, vajaan 100 oppilaan maaseutukoulu. Ja ihana koulu onkin ja kivat opettajat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogissani kuvaan tuntoja ja ympäristöä omiin kokemuksiini peilaten. Jokainen näkee ja kokee asiat omasta vinkkelistään. Tälläisen postauksen kirjoittaminen on ainakin minulle sula mahdottomuus, jos en yleistä. Asia vain on painaut mieltäni ja halusin siitä kirjoittaa. Rätti on tullut naamaan yllättäviltä tahoilta, ei suinkaan keltääkään puolitutuilta. En todellakaan kierro asioistani tuntemattomille ihmisille. Enkä pitkästytä ketään kuulumisien kysyjää asioillani.
      Silloin harvoin, kun sen olen tehnyt (pitkäaikaiselle tutulle, miehen sukulaiselle tai ehkä jopa ystävänäni pitämälle henkilölle) on vastareagtio yllättänyt minut. Ei kiinnosta, sää on paljon mielenkiintoisempaa. En ole vaittaja enkä marisija, joten taisit tulkita tekstini vähän väärin.
      Se on kyllä totta, että maasedulla välitetään toisita ihan erillä tavalla.
      Toivoisin vaan, että moni suurten ongelmien kanssa painiva (enkä puhu nyt itsestäni)pystyisi asioitaan puhumaan ja läheiset haluaisivat häntä kuunnella. Sääli, että niin monen elämä päättyy itsemurhaan. Tässä lähelläkin on monta surullista tarinaa, jotka kuulemma tulivat täytenä yllätyksenä perheille.

      Poista
  8. Yleistämistä tarvitaan silloin kun puhutaan suuremmasta joukosta, etenkin kokonaisesta kulttuurista. Viestinnän tutkimuksessakin käsitellään stereotypioita. Kyse on siitä, että ymmärtää, mitä stereotypia tarkoittaa.

    Minusta tätä oli mielenkiintoista lukea. En ole Irlannissa koskaan (vielä) käynyt, mutta tykkään lukea eri kulttuureista. Arvostan omia kokemuksia ja näkemyksiä enkä vain kulttuuritutkimuksessa käytettävien kaavioiden tulkintaa ja ryhmittelyä.

    Sen enempää en osaa tähän sanoa. Osa noista on tuttuja täällä naapurisaarellakin, mm. tuo avuliaisuus. Itse roudasin raskasta matkalaukkua jokunen aika sitten tullessamme reissusta (mies oli kaupassa ja roudasin laukkua toiselle ovelle sillä aikaa) ja auttavaa kättä olisi ollut tarjolla. Hyvä, ettei väkisin autettu :D

    Muutenkin ihmiset hymyilevät enemmän, etenkin jos syntyy katsekontakti. Samoin juttusille ryhdytään hyvinkin helposti. Joku saattaa vain ohimennessään todeta, että kaunis ilma, eikö olekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuossa edellisessä vastauksessa sanoin, en minä ainakaan pysty kirjoittamaan tälläisesta aiheesta yleistämättä. Tein "yleistämiseni" kaikille selväksi ja pyysin lukijoita ottamaan sen huomioon postausta lukiessa.

      Eri maiden menoa seuratessa pakostakin sitä yleistää. Suomalaiset ovat hiljaisia, italialaiset äänekkäitä, saksalaiset täsmällisiä ja tarkkoja jne. Ja jokainen myös tietää, että suomalainen voi olla myös puhelias, hiljaisia italialisiakin varmasti löytyy ja jopa saksalainen voi joskus myöhästyä.

      Englantilaiset ovat mielestäni kohteliaita. Apua saa, eikä sitä tarvitse edes pyytää. Jonottaminen on siellä mielestäni taidetta. Kukaan ei ryntäile (muuta kuin turistit) ja jos jonkun varpaille vahingossa astuu, pyydetään kauniisti anteeksi ja moneen kertaan.

      Jokos pian tulet käymään naapurissa?

      Poista
    2. Joo, sinä teit sen hyvin selväksi ja tuo alustus oli tarkoitettu nimenomaan tuolle anonyymille, ei sinulle. Olisi pitänyt mainita se tuossa alussa. :)

      Minusta sinun kirjoitus oli mielenkiintoinen ja kiinnostava ja varmasti tiedät, mistä puhut kun olet niin kauan siellä asunut. Totta kai eroja on, ihan niin kuin siinäkin että eivät kaikki suomalaiset rakasta saunomista jne. Eli odotan innolla jatkoa tähän kirjoitukseesi!

      Kovasti haluaisin tulla siellä käymään ja kun matka on niin lyhyt ja lennotkin edulliset, niin se ei ole este :) Nyt on vain kyse saamattomuudestani :)

      Poista
  9. Olin viime kesänä enismmäistä kertaa eläissäni Irlannissa ja juuri täsmälleen tarinassa kerrotun kohtelun sain. Jokaisessa pubissa löytyi tarinankertojaa ja kun nopsasti tajusivat, etten puhu englantia äidinkielenäni, puhuttiin selkeästi ja rauhalisesti ja kysyttiin, että ymmärsitkö.

    Eihän täällä Suomessakaan puhuta pahoista vaikeuksista, ennen kuin on reipas promillemäärä veressä. Silloinhan sitä vuodatusta saa kuulla kyllästymiseen asti ja sehän ei lopu, ennen kuin jutunkertoja sammuu. Selvin päin vaietaan, tuttuahan se teille on.

    Koulumaailmasta osaan kertoa, koska olen opettaja. Meillä on Suomessa erittäin kattava oppilashuolto, joka lähtee liikkeelle, kun ope näkee lapsen huolen. Voin taata, että se erottuu. Lapsen käytös muuttuu, työt ja tekemättä jne. Selvä merkki jostain huolesta. Ope puhuu vanhemmille, terveydenhoitajalle, kuraattorille, psykologille ja vaikkapa erityisopettajille ja tätä kautta lapsen huolta päästään purkamaan ja senkin olen havainnut, että vanhemmat uskaltavat puhua kipeistäkin asioista, kun näkevät, että kierre helpottaa ja kun he oikeasti uskovat, että koko oppilashuoltoryhmä on lapsen asialla. Näistä asioista uskalletaan ja osataan nykyään Suomessa puhua. Tosi raskaita asioita olen saanut kuulla, mutta niistä on lähes poikkeuksetta päästy aina ainakin vähän ylöspäin ja eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että joku täällä lomaillut on samaa mieltä ihmisten ystävällisyydestä. Se kompensoi välillä niin surkeaa ilmaa!

      Minä muistan aina nuoruudestani, kun tanssipaikalla tai ravintolassa tuli änkyräkännissä olevat miehet tekemään tuttavuutta. Hoipertelivat siihen viereen istumaan, ja sitten sain kuulla kuinka tyttöystävän kanssa meni juuri poikki. Taisin olla huono kuuntelija ja täysin sydämetön, kun en jaksanut kuunnella. Teki mieli kysyä, että miksiköhän meni?

      Sääli, jos vasta pullo Kossua saa avautumaan! Huono juttu myös se, että avautuja tuskin muistaa seuraavana aamuna mitä tuli juteltua.

      Sano sinä siellä opettajanhuoneessa kolleegoillesi, että eivät tajua kuinka hyvin siellä on asiat. Täällä oli pari viikko sitten, suorastaan ylistävä, ohjelma Suomen kouluista. Hienoa, että opettajat puuttuvat oppilaiden ongelmiin, vaikka välillä se voi olla aika vaikeaa. Päteekö sama myös yläkouluihin?

      Poista
    2. Kyllä yläkouluissa asiat hoidetaan samalla tavalla. Ongelmat tietenkin ovat murrosiän myötä isompia, mutta kaikkeen pyritään löytämään ratkaisu. Lopullinen totuus on tietenkin, että kaikkia ongelmia ei saada ratkotuksi ja lopputuloksena on aina pieni prosentti kelkasta putoavia.

      Poista
  10. Todellakin mielenkiintoinen aihe ja minuakin kiinnostaa erilaiset kulttuurit. Asuin vuoden Turkissa turkkilaisessa perheessä ja yhteisössä kaukana turisteista. Siltikin joku väittää etten voi tietää mitään turkkilaisesta kulttuurista tai yleistän. Kerronkin miten asiat yleensä menevät jne. Vaikea muutenkaan sulkea silmiä kulttuurilta josta mieheni tulee.

    Uskon että tiedät paljon kulttuurista jossa elät ja havaintoja on mielenkiintoista lukea :)

    Turkissa oli tiettyjä asioita joista ei selkeästikään saanut puhua esim. miesten läsnäollessa ja tietyt jutut oli tabu teehetkillä naapureiden tai sukulaisten kesken. Mutta ehkäpä kirjoitan tästä lisää omaan blogiini. Sillä varauksella että basserwaisseri tulee ja ilmoittaa että ei se asia noin ole ;)On se -- minun mielestäni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoita ihmeessä kokemuksiasi Turkista. Minua ainakin kiinnostaa. Muista myös, että kerrot niissä SINUN kokemuksistasi. Et suinkaan tee aiheesta tutkimusta vaan kirjoitan miten asiat näit ja koit.
      Mielenkiinnolla jään odottamaan!

      Poista
  11. Sakke, kertomasi suomalaisista kouluista saa minut vihreäksi kateudesta. Irlannissa ei ole terveydenhoitajia,kuraattoreita tai psykologeja kouluissa. (Ammatinvalinnanohjaajiakin, jotka usein toimivat kuuntelijoina, juuri leikattiin hallituksen säästöbudjetissa).Vaikka lapsi olisi jonkun tällaisen palvelun piirissä koulun ulkopuolella, ei kommunikointi useinkaan toimi, tieto ei kulje eikä mitään yhteistyötä juuri ole eri elinten välillä. Saa olla aika raju tapaus, ennen kuin koulusta ketään kutsutaan esim. sosiaalityöntekijöiden palaveriin.

    Ihmettelen usein, miten paljon tietoa painetaan villaisella - toisaalta tiedän, että sosiaalityöntekijät, varsinkin lasten parissa työskentelevät, ovat ns. "firefighting service", vain kaikkein pahimpiin tapauksiin ennätetään puuttua kun resurssit ovat niin mitättömät.Siinä työssä tulee äkkiä burn out kun ei koskaan ehdi kaikkeen mihin pitäisi. Monelta perhetragedialta oltaisiin varmaan vältytty, jos apua olisi helpommin saatavilla eikä kynnys olisi niin korkea. Kouluissa usein huomataan lapsen tai nuoren pahoinvointi, mutta ei ole ketään, jolle asia varsinaisesti "kuuluisi". Miten helppoa olisi jos koulussa olisi oma tai edes vieraileva psykologi!

    Sanon kuitenkin sen, että minusta (yleistäen, tietenkin) Suomessa hakeudutaan paljon helpommin mielenterveyspalvelujen piiriin, ja apua myös saa, kuin Irlannissa.Ihmiset vain yrittävät sinnitellä itsekseen, isojenkin ongelmien kanssa, kun ajanvaraus jollekulle ammattilaisille purkaisi pahimmat paineet - niinhän me teemme, jos hammas alkaa vihoitella, sen sijaan että itkisimme kipua kotona.

    Irlannissa on nyt paljon perheitä, joissa ei voida hyvin, taloudellisistakin syistä, ja kaikki heijastuu lapsiin. Olisipa meilläkin "oppilashuoltoryhmiä"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun vastasit. Olen onneksi välttynyt näiltä ongelmilta, enkä tiedä miten paha tilanne pitää olla ennen kuin puututaan. Alakouluissa taidetaan kuitenkin puuttua asiaan helpommin, koska on kyseessä pienemmät lapset. Alueittainkin on varmasti eroja.
      Koulussa on paljon turhempiakin aineita, kuin ammatinvalinta.Sääli, jos sen nyt loppuu. Kukas sitten auttaa? Ei kukaan.

      Poista
    2. Maalaisjärkihän sen sanoo, että varhainen puuttuminen on merkittävää. Havainnointi ja erityiseen tukeen ohjaamionen alkaa jo päiväkoti-ikäisillä ja kun eskarilaiset sitten tulevat kouluun, on heistä jo paljon oleellista tietoa opettajille. Varmaan tämä suomalainen oppilashuoltojärjestelmä on hyvä.

      Oppilaat tietävät pääsevänsä nopeasti asioistaan puhumaan. Meille opettajille se on myös helpottavaa, koska emme joudu tekemään sellaista työtä, johon meitä ei olla koulutettu eivätkä lapset ihan helposti vaikeista asioista puhukaan opettajallleen.

      Poista
  12. eri maissa kait saman tyylistä ulkomaalaisten kanssa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ulkomaalaiset näämme asiat ja ihmiset aina vähän eri vinkkelistä!

      Poista
  13. Joo, enpa lue tai kommentoi enaa jatkossa blogiasi, koska eriavat mielipiteet on nakojaan kielletty.
    Jokainen pohjaa asioita omiin kokemuksiin. Ja minun kokemukseni irlantilaisista ovat yleistaen erilaisia. Toki on niita huonompia ihmisia taalla kuten muuallakin.

    Ja luin kylla, etta varoitit yleistavasi, samoin tiedan mita stereotypia tarkoittaa.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!