tiistai 6. joulukuuta 2011

Kiitos äidille äidinkielestä ja isälle isänmaasta

Eilen illalla, itsenäisyyspäivänaattona, huomasin ajattelevani äitiäni ja isääni. Yritin kuvitella minkälaista heidän elämäsä oli kauan, kauan sitten sodan keskellä.  Näin nuo kaksi, silloin vielä niin kovin nuorta,  siellä jossakin.  Mitä mietti mielessään vasta 17-vuotias tarmokas lotta tai rintamalla  hiljainen, siloposkinen isäni?  Äidille voin tuon kysymyksen onneksi esittää perjantaina, kun Helsingissä jälleen tapaamme. Isältä en valitettavasti tule milloinkaan saamaan vastausta. Pelottiko? Oliko ikävä kotiväkeä? Miettivätkö he tulevaisuuttaan? Oliko nälkä tai korsussa kylmä?

Kännyköitä ei oltu keksitty, mikrossa ei lämmitetty eineksiä, untuvatakit eivät suojanneet pakkaselta, eikä Skypellä voinut soittaa kotiin, kun ikävä yllätti. Lämmintä suihkua eikä täishamppoota tunnettu. Ja entäs ne talvisodan jäätävät pakkaset?  

Nälästä tulee mieleen isän kertomus tuntemastaan miehestä, joka oli joutunut venäläisten vankileirille. Hän oli kertonut olleensa aikoinaan ronkeli ruoan suhteen. Ankealla  leirinuotiolla rottaa paistaessaan oli mies tuumannut, että nyt kelpaisi ihan mikä ruoka vaan.  Muistan elävästi isän kertovan tätä tarinaa kotona, keittiön pöydän ääressä. Hän oli tullut kotiin syömään ruokatunnilla, ja minä olin keittänyt maitoperunoita. Isommat perunat olivat jääneet vähän koviksi, ja minua se harmitti. Isä tuumasi, että ei haittaa, ja kertoi minulle kaveristaan.

Kylmästä muistin taas äidin kertomuksen repalaisista monoista. Äiti oli siivousryhmän mukana siivoamassa Kannaksen Karjalassa takaisin valloitetun alueen taloja. Hänellä oli jalkineinaan vanhat, reikäiset monot. Oli sykysy, ja  märkää ja mutaista. Joka kerta ulos mennessä äidin jalat kastuivat.  Sitten eräänä sateisena päivänä heille sanottiin, että nyt tarvittaisiin kolme vapaaehtoista muonituslotiksi. Äiti tarjoitui heti. Ainakin jalat pysyisivät  kuivina!

Tässä kaksi kauan sitten tapahtunutta, pientä tositarinaa sieltä jostakin.

Nostetaan tänään malja, ei linna juhlissa viimeisen päälle pynttäytyneille kansanedustajille tai Suomen kermalle, vaan sille repalaisilla kengillä, märissä sukissa uurastaneelle nuorelle lotalle ja kylmässä korsussa,  huonoissa varusteissa värisseelle sinnikkäälle isälleni. Unohtamatta henkensä puolesta joka sekuntti pelkäävää miestä, joka nälissään nuotiolla grillasi rottaa.

Näistä kahdesta, kaiken kokemansa jälkeen ja monien mutkien kautta, tuli maailman parhaimmat vanhemmat, joista olen ylpeä! Toivon myös, että rottaa grillanut sotilas ei kaatunut rintamalla, ja sai myöhemmin kunnon ruokaa ja mahansa täyteen. He,  ja niin monet muut lotat ja veteraanit, ovat tänään maljansa ansainneet!

Isäni palveli pioreenipataljoonassa lähes viisi vuotta.
Äiti oli  puolestaan vuoden  lottana  ja myöhemmin  harjoittelijana sotasairaalassa.





15 kommenttia:

  1. Mukavaa İtsenaisyyspaivan iltaa sinne vihreille saarille.
    İsani oli monet sodat nahnyt,niista pelastuen ja meille lapsille asioita sielta kertoen.Aitini puolestaan toimi lottana.

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut blogiasi pitkään, mutten muista olenko vielä kertaakaan kommentoinut. Nyt on pakko.

    Kiitos tästä hienosta ja tuikitärkeästä kirjoituksesta, kyynel tuli silmään tätä lukiessani. Omat vanhempani ovat olleet pikkukoululaisia sota-aikana, mutta sodassa on menetetty enoni, siis äitini rakas isoveli. Eno ehti sotia sekä talvi- että jatkosodan, ja kaatui vain päiviä ennen sodan loppumista. Joskus (ja etenkin itsenäisyyspäivisin) mietin millaista olisi ollut tuntea eno, ja millainen hänen taipaleensa sodassa oli. Millaiset olivat hänen viimeiset hetkensä, kuoliko hän yksin, vai oliko rinnalla joku toveri pitämässä kädestä, rukoilemassa puolesta. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta kaipaan ihmistä, jota en ole koskaan tavannut (itse kun olen syntynyt vasta 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen).

    Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa sinne vihreälle saarelle! <3

    VastaaPoista
  3. HIeno muistelokirjoitus.Tänä päivänä sitä onkin tuollaista tullut ajateltua. Isäni oli sotaveteraani,mutta en koskaan kysynyt häneltä mitä hän koki eikä hän ehtinyt sitä kertoakaan.
    Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa,tässä katselen juuri Linnan juhlia..

    VastaaPoista
  4. Kiitos hyvästä kirjoituksestasi.
    Hyvää itsenäisen Suomen juhlapäivän iltaa sinulle sinne.

    VastaaPoista
  5. Minunkin aitini oli lottana rintamalla, ja isani sodassa. Ei niista asioista kylla kotona puhuttu juurikaan. Nyt on myohaista kysella, mutta ei se takuulla helppoa ollut. Minulla on mummun ja papan rautaiset vihkisormukset muistoina, kun ne alkuperaiset kultaiset lahjoitettiin sotaa rahoittamaan.

    VastaaPoista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Kirjoitat niin kauniisti! Ihanaa kun sinulla on vielä äiti täällä, jonka kanssa voit jakaa tämänkin kirjoituksen. Näitä tarinoita on paljon, ja toivottavasti ne eivät koskaan unohdu.

    Myös minun isä oli rintamalla ja äiti joutui myöhemmin evakkoon Ruotsiin. Olen lukenut (en heidän) paljon kirjeitä rintamalta koteihin eikä niitä voi kuivin silmin lukea.

    VastaaPoista
  8. Ja sinulle kiitos tästä postauksesta. Hyvin kirjoitit ansiokkaista vanhemmista!

    VastaaPoista
  9. Kyllä minullekin on Itsenäisyyspäivä tosi tärkeä, ja lotat ja veteraanit samoin, ei sitä pysty käsittämään, että millaisia asioita he ovat joutuneet silloin sodan aikana kokemaan... Tapasin muuten äitisi srk-talolla kirkonmenojen jälkeen, kovin pirteältä ja hvyävointiselta vaikuttaa, ei olla nähtykään tosi pitkään aikaan!

    VastaaPoista
  10. Sateenkaari: Sinullakin olisi varmasti monta tarinaa kerrottavana. Harmittaa, kun en voi isän kanssa nyt aikuisena asioista keskusella ja häntä haastaella.

    Sara: Hienoa, että komenntoit!
    Sinne päättyi niin monta nuorta elämää. Ajattele miltä perheestä tuntui, kun ikkunasta nähtiin, että kylän pappi oli tulossa taloa kohti. Se tiesi aina niitä kaikista huonoimpia uutisia.
    Ja kuinka moni fyysisesti selvityi, mutta henkisesti kärsi loppu elämänsä ja samoin perhe ymprillä. Isä tai veli ei enää ollutkaan oma itsensä.
    Kamala kohtalo enollasi,kun on jo kaiken kokemasa jäkeen lähes maaliviivalla ja sitten menehtyy. Ei tuohon osaa oikein muuta sanoa.

    Yaelian: Varmasti monet kokemukset olivat niin raskaita, että niistä ei tehnyt mieli puhua. Moni varmasti halusi unohtaa kaiken kokemansa.

    Linnan juhlia katsoin minäkin. On siinä kättelemistä!

    Helena: Kiitos. Olen tässä suunnitellut, että haastattelisin äitiä oikein kunnolla ja kirjottaisin muistiin tarinoita ja tapahtumia. Aikaa, kun ei ole enää loputtomasti.

    Riitta: Eilen olin koko päivän jotenkin ihan muissa maailmoissa ja itkeä pillitin, kun kuuntelin Finlandiaa. Minusta on tainnut tulla vanha!

    Eija: Sainkin kuulla, että oli ollut hyvät itsenäisyyspäiväjuhlat. Väkeä kuulemma oli vähän. Ihmeen pirteä hän on, ja vielä lupasi lähteä tänne jouluksi. Jokos ensi joulua vietätte uudessa kodissa?

    VastaaPoista
  11. Harvoin jätän kommenttia mutta nyt on kyllä pakko. Hieno kirjoitus. Kyynel tuli ihan silmään.Itse luen Itsenäisyyspäivänä aina ukkini päiväkirjaa talvisodan ajalta Raatteessa taistellessaan, sanoin en voi kuivin silmin lukea ukkini ja mummoni välistä kirjeenvaihtoa samalta ajalta. Itsenäisyyspäivän ajatus on Suomessa suuresti hämärtynyt ja siitä on tullut vain pukujuhla, valitettavaa :(.

    VastaaPoista
  12. Ei vielä ensi vuodenkaan jouluksi päästä uuteen kotiin, hyvä jos saadaan perustukset hyvälle alulle. Mutta hiljaa hyvä tulee ;D

    Väkeä oli kirkossa kyllä valitettavan vähän, ihan harmitti kun mieskuorokin taas niin hienosti lauloi, ja Finlandia komeasti kumahti sankarihaudalla!

    VastaaPoista
  13. Niin, me sodan jälkeen syntyneet saamme olla kiitollisia kaikelle sille, mitä isämme ja äitimme ovat tehneet meidän hyväksi. Olemme saaneet syntyä itsenäiseen Suomeen. Monet vanhemmat ovat saaneet kokea ei vain yhtä sotaa, vaan monta; kansalaissodan tai vapaussodan, talvisodan, jatkosodan...Toivottavasti saamme elää rauhassa ilman sotia tulevaisuudessakin.
    Hieno kirjoitus!

    VastaaPoista
  14. Suzhouren: Nuo linnan juhlat toisaalta piristävät pimeää talvea, mutta toisaalta taas ärsyttävät. Vaatteilla kilpaillaan ja tuntuu, että juhlan tarkoitus jää taka-alalla. Tärkeintä näyttää olevan hameiden ihastelu ja kauhistelu.
    Tuo päiväkirja on aarre. Pidä siitä hyvää huolta.

    Eija: Kyllä te vielä ehditte uudessa kodissa viettää monta joulua. Mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa!

    Sira: Kiitos. Ei niitä ihmisten kokemuksia ja kärsimyksiä tajua, vaikka kuinka yrittäisi.
    Ei meistä nykyajan mukavuksiin tottuneista taitaisi olla enää maata puolustamaan.

    VastaaPoista
  15. Aivan ihana postaus, kyynel tuli silmään
    Kaikki kunnia vanhemmillemme!

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!