maanantai 19. syyskuuta 2011

"Ali"sosiaalinen

Olen tainnut saada urheilukenttien laidalla otsaani ”ali”sosiaalisen tai yksinäisen ujon ulkomaalaisen  leiman. Leimautuminen ei minua vaivaa millään tavalla, vaan lähinnä huvittaa. Tässä vähän taustaa. Viikon aikana pojilla on kahden eri jalkapalloseuran harjoitukset ja pelit (yht viisi keikkaa pelikentille). Sitten kumpikin pelaa maahockeytä koulun- ja seuranjoukueissa. Tämä tarkoittaa numeroissa neljät - viidet harjoitukset viikossa ja  myöhemmin päälle vielä ottelut. Töissä juttelen päivittäin kymmenien ihmisten kanssa. Minä tunnen kaikki ja kaikki tuntevat minut. Koulun pihalla tapaan myös päivittäin useita vanhempia. En ole erakko, enkä ujo.

Moneen kertaan olen täällä blogissani jo kertonut iloisista ja puheliaisita irlantilaisista, ja siitä kuinka ”hiljaisen ja synkän” suomalaisen on välillä vaikeaa pysyä menossa mukana. Pitäisi aina jaksaa hymyillä ja puhua, taukoamatta. Mistä sitten puhutaan? No, ensin päivitellään säät. Sitten kehutaan lapset ja kerrotaan kuinka kaikille perheenjäsenille kuluu pelkää hyvää. Kun kuulumiset on vaihdettu kerrotaan jostain mielenkiinttoisesta ostoksesta tai käynnistä vaikka ravintolassa. Ruoka oli tietysti taivaallisen hyvää, seurasta nyt puhumattakaan ja kaikilla on todella onnistunut ilta ja niin hauskaa. Tälläistä tyypillistä small talkkia.

Nyt pitää muistaa, että suurinta osaa näistä ihmisistä en tunne kovinkaan hyvin. Eri pelikentillä on eri vanhemmat, mutta juttu pysyvät samoina. Laskekaapa tuosta, kuinka monta kertaa viikon aikana minun pitäisi jaksaa hymyillä ja puhua vaihtuvien ihmisten kanssa Irlannin säästä ja kehua lapsiani. Minä en aina, ihan oikeasti, jaksa. Välillä haluan vain kadota kävelylenkille tai lukea autossa lehteä tai kuunnella radiota. Peliäkin voin seurata, mutta joskus sekin sujuu ihan mukavasti omassa seurassa. Enkä aina jaksa alalysoida miksi ”meidän” Conor on vaihtopenkillä eikä pelaamassa tai miksi Ryan on kovin kalpea.

Täällä aina asuneet tuntevat toisensa ja toistensa perheet ja taustat. Uusi ja varsinkin ulkomaalainen halutaan ”kartoittaa”. Viimeksi viime viikolla sain päälleni vaihteeksi oikein kysymysten tulvan. Tuntui, että vain kengän nurmero (37 tai 4) ja suosikkivärini (sininen) jäivät kysymättä. Kuka olen, missä asun, mistä ole kotoisin, kauanko olen asunut maassa, missä koulussa poikani käy, onko mieheni irlantilainen, mistä päin Irlantia hän on kotoisin, käynkö toissä, missä, mikä on firman nimi, mitä teen, mitä mieheni tekee, viihdynkö Irlannissa...????? Jos kyseinen nainen olisi kehdannut, olisi hän halunnut kysyä omistammeko oman asuntomme, miksi ajan noin vanhalla autolla ja minkälainen on taloudellinen tilanteemme. En ehtinyt edes vastakysymystä heittää, kun minua pommitetiin jo uudella kysymyksellä. Minä onneton mainitsin kävelyretkeni kentän lähiympäristöön ja hän sanoi, että voisi lähteä joskus seurakseni. Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!

Yleensähän ulkomaalaiset täällä ovat puolalaisia. Minutkin varmasti aluksi ”puolalaistettiin”, mutta välillä kentän laidalla nähty poikien irlantilainen isä sekottaa tämän oletuksen. Mieheni se vasta "ali"sosiaalinen onkin, katsoo vain peliä eikä yleensä liikoja juttele. Tottakai juttelen ihmisen kanssa, enkä ole heille epäystävällinen, mutta mieluiten ainakin joskus vietän nämä tunnit ihan yksikseni. Sitä iloisten ja aina yhtä puheliaden irlantilaisten on tosi vaikeaa ymmärtää!



9 kommenttia:

  1. Huhhuh,kaikkea sitä joutuu tuollaisen small talkin vuoksi kestämään... Ihana suomalaisuus ja etenkin se SALLITTU hiljaisuus. Nautin siitä kun tutun/läheisen ihmisen kanssa voi vain istua hiljaa,sanomatta mikään,ja sekin kertoo jo paljon!
    Voimia sinne ylisosiaalisten ihmisten keskelle :)

    VastaaPoista
  2. heh, vaikuttavat olevan yhta uteliaita kuin turkkilaiset :)

    VastaaPoista
  3. Tutulta kuulostaa. Täällä lisäksi kehtaavat kysyä paljonko saat palkaa, miksi olet lihonnut, mitä teillä eilen sattui klo, 20, kun kuului kolahduksia, olethan jo tehnyt sterilisaation jne. Siis aivan pöyristyttävän henkilökohtaisia ja suomalaisittain törkeitä kysymyksiä. Normaalioloissa sitä kai suuttuisi, mutta meikäläinen se on oppinut kiemurtelemaan vastaustensa kanssa melko hienosti. Ja keksimään kasan syitä, miksi pitää poistua nopeasti paikalta. Maassa maan tavalla...

    VastaaPoista
  4. heh, täällä homma menee niin että alkuasukkaat puhuvat keskenään, minä saan olla rauhassa koska puhun tunnistamatonta kieltä eli mitä luultavimmin olen jostain entisen jugoslavian alueen maista, ja niiden kanssahan ei puhuta. ;-)

    VastaaPoista
  5. Minun pitäisi varmaan muuttaa Irlantiin...minä olen aina valmiina smalltalkkaamaan ja kaikki kelpaa. Tosin minä en utele toisten asioita - se ei liene kovin irlantilaista. Löytyisiköhän sieltä töitä huonosti englantia puhuvalle muusikko/opelle????

    VastaaPoista
  6. Hihii, mukavaa kun muillakin on samanlaisia kokemuksia yliuteliaista irkuista. Se vielä menettelee, kun elämässä on suurin piirtein kaikki hyvin, mutta auta armias jos on oikeasti jotain ikävää meneillään, kukaan ei halua tietää ja silti on pidettävä hilpeää pokkaa.Paras tapa sulkea jonkun törkimuksen suu on alkaa latoa kysymyksiä samaan tahtiin, ja mahd henk.koht.!Silloin menee kysyjältä luu kurkkuun ja puhe tyrehtyy epämääräiseen mutinaan.En vain useimmiten kehtaa ja jään tulitukseen.

    Irkkuja ärsyttää, kun he eivät saa suomalaista mihinkään karsinaan eli sukuun, luokkaan ja ihmisryhmään kuten kaikkia maanmiehiään.Koulun, aksentin ja asuinpaikan perusteella voi jo arvata, mitä "kastia" toinen on - tämähän ei päde ulkomaalaisiin.Mitä pienempi paikkakunta, sitä tärkeämpä on rastittaa toinen. Mieheni mukaan Dublinissa kukaan ei ole kiinnostunut toisen sukujuurista.Kuuntelen tätä jaaritusta päivittäin ja kiitän luojaa että olen ja pysyn ulkopuolisena!
    Yksi syy, miksi nautin Suomen-reissuista on se, että saan olla oma itseni, eikä kukaan kummastele minua!Nauti Suomen ihanasta ruskasta minunkin puolestani!Täällähän vain koristepuut vaihtavat väriä.

    VastaaPoista
  7. Sinä vihreätniityt et todellakaan ole juro suomalainen vaan hyvin irlantilaistyylinen. Ymmärrän kyllä hyvin kun töissä saa puhua päivät pitkät niin sitten vapaa-ajalla mieluummin kuuntelisi muiden juttuja eikä sitä jatkuvaa small-talkia tai sitten saada vaan omaa aikaa.

    Heh-heh... juuri tuon kysymysten latelun opin äidiltäni. Sillä pärjää hyvin jos joku käy vähän liian henk.koht.
    Vaan silti kyllä meitäkin ottaa joskus päähän kun asutaan pienessä kaupungissa ja siellä on vain yksi ruokamarketti johon tuskin voi mennä ettei törmäisi tuttuihin. Naapuri ei käy siellä ollenkaan vaan ajaa kauemmaksi. Yhden tuttavan mies käy siellä koska rouva ei "uskalla" kun aina joku tuntee hänet siellä eikä hän pääse sieltä pois ajoissa kun jutusteluissa menee niin paljon aikaa.

    Mutta amerikkalaisille voi aina sanoa et nyt on vähä kiire - I'm on a tight schedule!
    Heippa vaan. Kohta menen lentokentälle.
    Hyvää matkaa sulle Suomeen.

    VastaaPoista
  8. Et taida olla pohjanmaalainen, äitini suku sieltä, ja kyllä nauretaan ja jutellan :)

    VastaaPoista
  9. Heitzu: Välillä small talk sujuu kuin itsestään, mutta sitten on niitä hetkiä, jolloin minö en vain jaksa.

    Karoliina: Auta armias, jos itse kysyisin irlantilaiselta samanlaisia kysymyksiä. Saisin heti uteliaan-leiman otsaani.

    Mine: Teillä taidetaan mennä vieläkin pitemmälle. Joskus pitää vain keksiä tekosyy ja paeta paikalta.

    Silhouette: Mieheni sanoi ihan samaa, että Dublinissa on ihan eri meininki. Mitä pienempi paikka, sitä pahempi... Kaikille pitää löytyä oma kastinsa, muuten menee homma ihan sekaisin.

    Lissu: Hyvää kotimatkaa sinulle. Täytyy tosiaankin alkaa päivittelemään kiireistä aikataulua. Laitoin sinulle sähköpostia.

    Hannele: Puolisksi pohjalainen ja puoliksi karjalainen ja Etelä-Pohjanmaalla kasvanut.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!