perjantai 12. elokuuta 2011

Haukkasin palan kuppikakusta


Simpukka heitti minua makealla haasteella. Käykääpä joskus hänen blogissaan, jossa kävellään mm. Vierailla poluilla Ranskassa. Mikä mukava tapa viettää eläkepäiviä!


1. Mielivärini on kuin Jukka Kuoppamänen laulusta suoraan ”sininen on taivas, siniset on silmänsä sen, siniset on järvet, sinisyyttä heijasten..."
Sininen eri sävyissään on tainnut olla lepivärini aina. Nytkin on päällä tummansiniset farkut ja sini-valkoraidallinen tunika. Kävelevä Suomen lippu siis!

2. Lempiruokaa en osaa nimetä. Olen kaikkiruokainen. Ehkä italialianen ruoka vie voiton, mutta toisaalta intialaisesta ja kiinalaisestakin pidän kovasti.  Eikä syömättä ei jää tuhdit irlantilaiset lihapadat tai aamiaiset. Ja entäs sitten voissa paistetut muikut ja lohisoppa.

Suuri nautinto minulle on se, kun saa istua valmiiseen ruokapöytään. Laitan kyllä ruokaa, kuulemma ihan syötävääkin, mutta mitään suurta onnentunnetta tai intohimoa en kokatessani tunne.

En voi sietää nirsoilua ruoan suhteen. Meillä syödään sitä mitä on pöydässä, ja pojille olen iskostanut päähän, että vieraissa ei huudeta suureen ääneen, että tuosta en tykkää ja tuota en ainakaan syö. Olen kurkkuani myöten täynä lapsia, joiden äidit hemmottelevat heidät ruoalla pilalle. Jo ihan pieneltä kysytään, että mitä sinä haluat ruoaksi, ja annetaan useita vaihtoehtoja.  En yleensä kehu omia lapsiani, mutta viikolla sain taas positiivistä palautetta siitä, että pojille ruoka maistuu. Eivätkä he vaadi erikoisruokia, niin kuin monet lapset täällä tekevät. Tottakai, jos esim herkkusienet eivät maistu (no niissä ei kyllä mielestäni ole muutenkaan paljon makua), niitä ei tarvitse syödä. Jättää ne vain lautasen reunalle tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa.

Niin ja säännön vahvistaa sitten yksi poikkeus. Lampaanlihaa en syö. Se kamala haju... Vieläkin puistattaa englantilaisen au-pair perheen tarjoamat kamalat lampaankyljykset. Kaikkea muuta syön mielelläni, mutta älkää tarjotko minulle lammasta.

3. Ja, että minnekkö haluasin matkustaa? No, ihan minne vaan kiitos. Etelä-Ameriikka on aina ollut haaveena. Ehkä sinne vielä joskus. Ensin täytyy vain oppia puhumaan vähän espanjaa.

Viime vuosina matkustaminen on ollut säästöliekillä, niin kuin moni muukin asia. Ainaiseen matkakuumeesseen olen keksinyt lääkkeeksi mielenkiintoiset blogit, joiden kautta olen päässyt matkustamaan ja tutustumaan eri maihin, ihan omasta kodista. Minusta on myös kiva jutella eri puolita maailmaa tulleiden ihmisten kanssa.  Heiltä oppii aina jotain uutta.

Ongelma meillä töissäkäyvillä ulkosuomaisilla on se, että jos haluaa käydä säännöllisesti Suomessa, menee siihen paljon vähäisiä lomapäiviä, oli sitten rahaa tai ei. Lasten kanssa ei myöskään mieli tehnyt aikaisemmin kovin pitkälle. Nyt haaveilenkin pitkistä matkoista jonnekkin kauas. Ehkä vielä joskus...

Tämän haasteen lähetän Minelle Istanbuliin. Tässä yksi esimerkki blogista, joka auttaa ainaista matkakuumetta potevaa. Ja, ai mitkä kuvat. Käykääpä tutustumassa Tuhanteen ja yhteen tarinaan matkan varrelta.

9 kommenttia:

  1. Miehen veljen tyttö on just sellainen nirso syöjä, mutta ei ole ihmekään, kun äitinsä alusta pitäen aina kyseli lapseltaan "mitäs SÄ sitten voisit syödä?" Sillä kysymyksellään se teki jo selväksi, että meidän notkuvasta ruokapöydästä ei löydy mitään, mitä hänen lapsensa voisi syödä. Ravintolassa tilattiin tytölle riisiä ketsupin kanssa, oikein terveellistä.

    VastaaPoista
  2. Poikani oli lapsena aika nirso syöjä siinä mielessä että ei millään suostunut syömään kalaa (paitsi kalapuikkoja)ja olisi pystynyt elämään melkein vaan makarooneilla;D

    VastaaPoista
  3. Onnea tunnustuksesta!

    Täysin samaa mieltä tuossa lesten ruokajutusta, mutta se meillä on aina ollut, että jos aikuinen laittaa ruuan lautaselle, ei ole pakko kaikkea syödä, jos ei jaksa...

    Tyttäremme ollessa pieni, oli erään ystäväni lapsi meillä kylässä ja tyttö söi lautasen tyhjäksi viimeistä murusta myöten... tuntien kuluttua huomasin, että tytöllä oli jotakin suussa ja arvatkaa vaan, siellä oli ruokaa, kun hän ei jaksanut kaikkea syödä...heillä, kun lautanen syötiin aina tyhjäksi, meni sitten aikaa vaikka kuinka paljon.

    Ihanaa viikoloppua sinulle!

    VastaaPoista
  4. Erinomaista ruokaa laitoit meille :) Ja ihaillen katsoin poikiasi, jotka olivat lautasilleen kasanneet reilusti keitettyä porkkanaa ja parsakaalia! Meidän lapset ovat hyvin kaikkiruokaisia, mutta keitetyt kasvikset eivät oikein maistu kenellekään (esim. Frans syö kyllä mielellään porkkanaa sellaisenaan tai raasteena, mutta keitoista jättää porkkanat sivuun).

    Enpä tiennytkään, ettet lampaasta tykkää. Harmi, jos au pair -perhe pilasi kyljykset ja siitä jäi 'trauma'... voisitkohan vielä oppia :) Itse olen ehdoton lammasfani! Kyljykset, Irish stew, pitkään uunissa kypsennetty lampaanviulu, lampaanmaksa... nam!

    Kun Roosa ja Frans olivat pieniä, isovanhemmat syöttivät niille mökillä itsepyytämiään kaloja, vaikka ruotimisesta vaivaa onkin. Tykkäsivät molemmat ja ovat innokkaita kalansyöjiä edelleen. Nyt kun J-P:n veljen lapset ovat olleet mökillä niin ei puhettakaan kalansyömisestä... ovat hakeneet pizzaa (lapsille pelkkä margarita) jne. ja keittäneet riisiä, kun peruna ei maistu... Huh.

    Kotona siedän lasten (ja J-P:n, joka inhoaa mansikkaa muuten paitsi tuoreena - ja silti äitinsä aina tekee mansikkakiisseliä, kun ollaan Suomessa...) ei-mieltymyksiä. Roosa ei tykkää kananmunasta, Frans niistä keitetyistä porkkanoista ja lasagnesta ja nuudeleista, Saaga kalapuikoista, Ruu sienistä. Kun on lasagnepäivä niin säästän Fransille jotain edellispäivän ruokaa ja kun on kalapuikkoja niin Saaga saa jotain muuta. Kylässä syödään sitä mitä on ja jos ei kelpaa niin ollaan hiljaa ja otetaan lautaselle sitten vaikka pelkkiä perunoita.

    VastaaPoista
  5. Allu: Miksi ihmeessä vahemmat eivät pidä suutaan kiini? Nirsokin lapsi saattaa vieraassa pöydässä syödä ihan uusia ruokia, kun siihen annetaan tilaisuus. Suurin osa lapsista on vieraskoreita, joten jos muutkin lappaavat lautaselta porkaanaa, menee se huomaamatta lapsenkin suuhun. Toiset vanhemmat tekevät lapsistaan omalla käytökseellään nirsoja!

    Yaelian: Taitaa kala nykyisin jo maistua! Jaksan ihmetellä miksi lapset pitävät niin kovasti kalapuikoista. Kuori taitaa tappaa kalanmaun!

    Irmastiina: Pakkosyötön kannalla en minäkään ole, mutta nirsoilua en hyväksy. Sanon lasten kavereille, että jättäkää lautaselle se mitä ette syö. Niin yksinkertaista se on.

    Vanhemmat ovat kyllä uskomattomia. He suurin piirtein ovelta jo huutavat, että meidän lapsi ei sitten tykkää herneistä.

    Voi tuota tyttöä, kun jätti ruokaa suuhun. Oli menneet kotoa opit perille.

    Leena: Tuo keitettyjen kasvisten ihoaminen on kyllä kovin yleistä. Juniorille sanoin, että ottaa vähän porkaana, kun siitä valitti. Nyt se menee ihan huomaamatta. Olen oppinut, että on parempi olla liikoja kyselemättä. Pistää vähän lautaselle ja kun nälkä on niin kumasti lautanen tyhjenee...porkkanoistakin.

    Olimme vuosia sitten kylässä ja siellä oli kalasoppaa hellalla. Itse lapsena inhosin tuota ruokaa yli kaiken. Annoin poikein itse vastata, kun heiltä kysytiin, että maistuisiko. Ihana tuoksu oli levinnyt koko keittiöön ja kumpikin vastasi myöntävästi. Soppa maistui jopa miehelle, joka ei ole erityisesti suomalalisen ruoan ystävä. Sen jälkeen lohisoppa on llut meillä herkkuruokien listalla. Olin täysin yllättynyt!

    Kaikilla meillä on joitakin ruokia joista emme tykkää. Kaippa se lammas menisi, jos joku laittaisi sitä kunnolla. Ne grillissa paistetut rasvaa valuvat kyljykset vaan olivat niiiiiiin ettovia. Sen perheen äiti oli kyllä maailman surkein kokki.

    VastaaPoista
  6. Kiitos haasteestasi. Bloggailun keltanokka kiittää:). Samalla haastan sinut matkustamaan Istanbuliin ja tilaamaan täällä lampaan kyljyksiä. Itse inhosin nimittäin ennen lammasta, koska se maistui villalle ja haisikin oudolle. Mutta Turkin lammasruoat ovat sen inhon vieneet mennessään ja muuttaneet rakkaudeksi lammasruokia kohtaan. Niin on muuten käynyt monelle muullekin aikaisemmalle ruokainhokille. Kyllä ne turkkilaiset osaa...

    VastaaPoista
  7. Mine: Muistan tuon, kun joskus Istanbulin katuja tallailen ja nälkä yllättää. Täällä ja naapurisaarella turkkilainen ruoka = kebab, valitettavasti.

    VastaaPoista
  8. Meillä pakotettiin syömään mitä tahansa. En koskaan voinut sietää makkaraa ja itku silmässä vedin makkarakastiketta. Annoksetkin laitettiin valmiiksi, lisää ei saanut ottaa eikä varsinkaan jättää lautaselle.

    Nykyään olen kohtalaisen nirso, mutta sen verran käytöstapoja on, etten tee siitä numeroa ja voin kohteliaisuudesta syödä pieniä annoksia "pahaakin" ruokaa (mutta en tietenkään mitään lihaa tmv.).

    VastaaPoista
  9. Kyllä sininen taitaa olla useimman ulkosuomalaisen sielun väri.
    Itse en yleensä nirsoile ruuasta, mutta pojanpojan tarjoamasta purkkihernekeiton ja tonnikalapurkin seoksesta kieltäydyin, en edes maistellut. Poika popsi pöperön poskeensa tyytyväisenä.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!