lauantai 7. toukokuuta 2011

Siinäs kuulitte

Eilen illalla tein lähtöä suomineitojen illanistujaisiin. Juniori katsoi valmistautumistani, ja juuri kun olin lähdössä hän totesi seuraavaa: meidän äiti viihtyy paljon paremmin suomalaisten seurassa kuin irlantilaisten. Siten hän vielä lisäsi, että tunnusta pois vaan.  Mieheltä pääsi naurut. Minä puolestaan olin todella yllättynyt tästä päätelmästä ja jouduin tunnustamaan, että kyllä se näin on, ainakin jos on suuremmasta naisporukasta kyse.

Matkalla piti oikein analysoida tuota Juniorin kommenttia. Minulla on irlantilaisia naisystäviä. Siis ihan ystäviä, ei vain tuttuja. Heihin olen tutustunut poikein kautta, ja parista naapurista on tullut myös täällä asuessamme minulle tärkeitä ihmisiä.

Jos tapaan täkäläisiä ystäviä ilman lapsia, teen sen mieluiten "one to one"= yksi kerrallaan. Silloin juttelu on paljon vapaampaa, ja siitä saa jotain irti.  Small talkin voi unohtaa, ja elämän ei tarvitse olla täydellistä. Ison naisporukan kanssa illallistaminen on minulle lähes kidutusta. Siksipä kartankin kaiken maailman luokan äitien tapaamisia tai kahviaamuja. Keksin aina omasta mielestäni hyviä tekosyitä, miksi juuri sinä iltana ei käy. Kahviaamuista pääsen livahtamaan helposti, koska olen töissä.

Miksi sitten vietän iltani ihan mielelläni isossakin suomineitojen seurueessa? Tai kutsun kotiini entisiä suomalasia työkavereita, eikä koskaa mieti, että eikö tämä ilta jo lopu.  Jotekin vain suomalaisseurassa ollaan sitä mitä ollaan ja juttelukin on  suorempaa ja normaalimpaa. Irlantilaisseurueissa puhutaan aivan liikaa lapsista, heidän harrastuksistaan, suunnitelluista lomista ja mitä uutta on hankittu ja mistä. Nämä keskustelut käydään, minun makuuni, aivan liian "kehuvaan" sävyyn. Kuulumisia tietysti kysytään, mutta vastaukset ovat aina ne samat: kaikille, kaikkien perheille, suvuille, kissoille ja koirille kuuluu todella hyvää. Minä en vaan saa näistä tilaisuuksista mitään irti. Enkä jaksa uskoa, että jotakin ihan oikeasti kiinnostaa milloin kävin viimeksi kampaajalla tai mistä ostin housuni tai miten kissa jaksaa!

Suomalasporukassa meitä on monenlaisia, enkä suinkaan ole kaikkien paras kaveri. Vaikka elämäntilanteet ja intressit ovat hyvinkin erillaiset, puhumista riittää. Ja vaikka mitään hirveän syvällisiä emme keskustelekkaan, ovat aihepiirit kuitenkin paljon maanläheisempiä. En pyöri tuolillani ja vilkuile kelloon, että milloin täältä saa lähteä. Tottakai joskus ilta on hauskempi ja joskus taas latteampi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tylsinkin Suomi-tapaaminen voittaa luokan äitien illanistujaiset mennen, tullen ja palatessa.

Juniorin päätelmä oli oikea. Ehkä hän on seurannut minua suomalaisryhmässä, ja tullut siihen tulokseen, että näytän vapaantuneelta ja iloiselta. Liekkö irlatilaiseurueessa hymyni vähän jäykkä ja keskusteluni teennäistä?
Lasten suusta kuulee totuuden.



19 kommenttia:

  1. ihmeellisellä tavalla eksyin blogiisi ja ensimmäinen tunne oli, että nyt löysin kadonneen koulukaverini..mutta ei ihan tunnu täsmäävän..
    hauska on juttujasi lueskella ja maa on valtavan ihana :)
    mutta jos ystäväpiiriisi kuuluu Maritta pohjanmaalta, niin sitten on aikas hauska juttu :)
    t. jaana

    VastaaPoista
  2. On sulla tarkkasilmäinen juniori! Ja miten ihana kuva taas tuossa lopussa.

    VastaaPoista
  3. Alkuaikoina kaipasin suomalaista seuraa paljon. Olin yksin kotona ja tuli katseltua teeveetä ihan liikaa. Ei ollut tätä nettielämää.
    Silloin amerikkalainen kiireisyys ärsytti ja kun asuttiin Dallasissa niin elämä pyöri lähinnä liikenneruuhkien keskellä.
    Usein kävi mielessä että miksi tulin tänne. Olisin mieluummin jatkanut sitä elämää minkä jätin Hkiin jossa kävin töissä ja tapasin ystäviä vapaa-aikoina. Todellakin kaipasin suomalaista seuraa. Mielestäni vain suomalaiset naiset olivat käytännöllisiä ja reiluja tyyppejä.

    Mutta ajat muuttuvat ja aika muuttaa meitä. En tiedä enää välittäisinkö niistä ajoista enää.
    Tietysti joka maassa on varmasti omat käyttäytymisnormit.
    Täällä amerikoissa joko harrastetaan, tehdään hyväntekeväisyyttä tai käydään kirkossa. Niistä piireistä löytyy ystävät jos löytyy.
    Suomi-naisia, meitä ei ole täällä kovin paljon. Kaikki hyvin hajallaan.
    Kaikki ollaan ihan erilaisia.
    Olen käynyt joitakin kertoja heidän tapaamisissa (yleensä kerran kuussa) mutta aina en ehdi.
    On heilläkin jotain pientä kränää aina silloin tällöin. Jutut luistavat kyllä hyvin kun puhutaan suomea.

    VastaaPoista
  4. Kyllä se vähän tuolta tuntuu minustakin. Minulla on täällä vain yksi suomalainen ystävä, muut lähes kaikki muita ulkomaalaisia, jotenkin silti suomalaisen kanssa on kaikki helpointa, ehkä se pohjimmainen ymmärrys on sama, ei tarvitse selitellä mitään, ei tulla väärin ymmärretyksi.. jotain sellaista luulisin.

    VastaaPoista
  5. En edes häpeä tunnustaa, että reilun 12 vuoden täälläolon jälkeenkään minulla ei ole yhtään irlantilaista naisystävää. Yksipuolinen yhteydenotto ei jaksa enää kiinnostaa ja kun lupauksista "I'll call by next week / before Christmas jne." on kulunut pari vuotta niin annan olla. Hymyillään kyllä kun tavataan ja kommentoidaan FB:ssä ystävällisesti ja vastaan "sehän kiva" kun lupaavat tulla käymään tai ottavansa privesti yhteyttä. En enää odota.

    Koulupihatuttuja on ja se riittää.

    Tulipa negatiivinen vastaus, mutta olkoon nyt.

    Valitettavasti liki kaikki läheiset suomineidot muuttaneet täältä pois tai asuvat sen verran kaukana ettei illanviettoja tule järjestettyä.

    VastaaPoista
  6. Voi kuule, kyllä niitä "irlantilaisia" täällä koto Suomessakin löytyy.... siis minne mennään lomalla, mitä uutta, hienoa ja kallista on ostettu jne, jne....
    Mutta onneksi ystävät voi valita!!!

    Aurikoista sunnuntaita sinulle ja oikein hyvää Suomalaista Äitienpäivää!!!

    VastaaPoista
  7. Sama pätee täällä. Minä olen miettinyt, mistä tuo johtunee, kielestä, kulttuurieroista, kasvatuksessta....Joka tapauksessa suomalaisten ísommassakin piirissa tuntee itsensä vapautuneemmaksi. Minäkin kutsun saksalaisia enemmän yksitellen kuin suurempata porukkaa kotiini. Meillä on kyllä tiivis suomalainen ryhmä (entinen äiti-lapsi-ryhmä), joiden kanssa tapaamme joka toinen viikko. Ihanaa että on sellaisia ystäviä.
    Tuo ikkuna miellyttää minua.

    VastaaPoista
  8. Jaana: En taida olla kadottamasi luokkakaveri.
    Kiva kuitekin, että kommentoit. Uudet lukijat ovat aina tervetuleita.

    Helena: Aina välilä on tarkana kuin porkkana.
    Kuva on Kinsalesta, joka on mielestäni Irlannin kaunein pikku-kaupunki.

    Lissu: Näissä piireissä ei kemiat aina osu kohdalleen ja tulee känää...täälläkin!
    Irlantilaisten seurassa on ihan kivaa, kunhan vain porukka ei ole liian suuri. Jotekin täällä pitää ulospäin aina kaiken olla täydellistä ja ikävistä asioista ei puhuta. En mitään valitusvirttä haluakkaan kuulla, mutta joskus vähän syvällisempää keskustelua kuitenkin. Sitä I am fine ja everything is fine -keskustelua ei jaksa koko iltaa!

    Toisaalta minusta on mielenkiintoista tutustua uusiin ihmisiin ja eri kulttuureihin! Ystävien ei todellakaan tarvitse omata Suomen passia.

    Sirokko: Kyllä se varmasti johtuu tuosta tunteesta, että ymmärtää toista jo puolesta lauseesta. Eikä todellakaan tarvitse selitellä perinpohjin joka asiaa.

    Heljä: Nuo tyhjät lupaukset todellakin aluksi ärsyttivät. Siksipä jätän ne nykyisin omaan arvoonsa, enkä odota yhteydenottoa. Jos todellakin haluan tutustua paremmin, järjestän tapaamisen siinä heti.
    En myöskään jaksa kuunnella esim suvun, ei ole ollut aikaa viimeiseen kahdeksaan vuoteen... Jos niin on, niin anti olla. Tuskinpa sitä aikaa enää löytyykään.
    Uusiin ihmisiin tutustuminen, jos ei käy töissä, on todellakin aika vaikeaa. Olen edelleenkin kiitollinen, että ensimmäisessä työpaikassa tutustuin moniin ihaniin ihmisiin.

    Irmastiina: Juuri niin. Itse kartan sellaista seuraa, jossa en tunne oloani kotoisaksi.
    En jaksa kuunnella toisen ostoslistaa enkä myös ihmisiä, jotka puhuvat vain ja ainoastaan omista asioistaan.


    Elämässä pitää tehdä niin paljon sellaista, mitä ei oikeastaan halua. Onneksi sen voi, ainakin toisinaan päättää, että kenen kanssa viettää vapaa-aikansa.

    Sira: Kyllä se varmasti jotuu noista kaikista mainitsemistasi asioista. Myös se, että perhe ja sukulaiset ovat toisessa maassa, yhdistää.

    Ikkuna on aika erikoinen, mutta se sopii hyvin kaupunkiin, jossa on satama.

    VastaaPoista
  9. Aika jänniä kommentteja! Olen jo alistunut siihen, että tulen elämään erakkona, koska olen tällainen korpisuomalainen. Asuin Lontoossa viisi vuotta ja sain sielläkin vain suomalaisystäviä. Täältä paras suomalaiskaverini muutti pois vuosia sitten ja olen todella kaivannut häntä.
    VN: olen todennut aivan saman, kavahdan kauhulla coffee mornings-juttuja ja kissanristiäisiä - todellakin ne voisivat olla kissanristiäisiä, niin vähän niistä jää mitään mieleen. Työpaikan pikkujouluihin ja lounaisiin menen aina innolla, ja sitten taas muistan että "tää on taas tätä". Puheliaisuudestaan huolimatta irkkunaiset eivät todellakaan päästä lähelleen -eivätkä pidä siitä että itse mitenkään avautuu. Ensinnäkin kaiken pitää olla hauskaa, joten siinä menee suuri osa puheenaiheista. Toiseksi kaiken pitää olla hyvin, joten sekin kaventaa syvällisempiä puheenaiheita. Kolmanneksi - ja voi olla että olen tässä rasistinen tai tavannut vääriä naisia - naiset eivät osaa puhua mistään mikä vaatii ajattelemista: politiikasta, historiasta, yhteiskunnasta, taiteesta, elämänvalinnoista, ylipäänsä mistään mikä hipaisisi pintaa syvemmältä. Totta puhuen minulla on ollut mielekkäämpiä keskusteluja irkkumiesten kuin -naisten kanssa. Enkä tarkoita, että itse olisin mikään tv-väittelijä, en vain käsitä, miksei mitään voi kysenalaistaa tai pohdiskella, että miksiköhän näin on. Päädyn aina mumisemaan itsekseni, " I wonder why that is so". Muista ihmisistä (yleensä niistä jotka eivät ole paikalla) kyllä juorutaan kaikki mahdollinen, mutta en jaksa sitäkään. Irkkunaiset kyllä lupaavat ummet ja lammet tapaamisista ja yhteydenotoista, mutta se ei tarkoita mitään. Usein ovat luvanneet soittaa, vaikka eivät edes tiedä numeroani! Ja iljettää kun seuraa miten joku huomauttaa toisesta naisesta: "God, I thought I'd never get rid of her" tämän juuri iloisesti vilkutettua ja sovittua pikaisesta tapaamisesta. En jaksa kaksinaamaisuutta enkä pintapuolisuutta, niinpä vietän aikaani mieluummin oman miehen ja lasten kanssa.
    Heljä: Olen asunut Irlannissa nyt 25 vuotta! Olen ollut mukana vanhempainyhdistyksissä, iltakursseilla, jumpparyhmissä, taideyhdistyksissä, asukasyhdistyksissä, naisryhmissä, kursseilla, seminaareilla. Yritetty siis on!

    Suomenlomilla tapaan lukuisia ystäviä ja juttua riittää aamutunneille. Olen myös käynyt kesäkursseilla, ja sielläkin tavannut upeita naisia, tutustun helposti. Salaisena unelmanani onkin päästä Suomeen, eläkkeelle jäätyäni -tosin siihenkin on vielä aivan liian monta vuotta!

    Onneksi on tämä virtuaalinen henkireikä! Anteeksi pitkä kommentti mutta tämä tuli sydämestä!

    VastaaPoista
  10. Tààllà Italiassa on aikalailla sama meininki. Puhutaan noiden kaiken muiden typerien pinnalliseten aiheiden lisàksi myòs ruoasta ja sen valmistustavasta. Ymmàrràn jos joku kertoo jollekin jonkun kiinnostavan reseptin, mutta ettà kàydààn sità edellisviikon menua puolituntia làpi, joka mulla olis kerrottuna kymmenessà sekunnissa. Suomalaiset on rehellistà kansaa, sanotaan.....niin se kai menee...ja musta on vaan kiva kuulla kun joku avautuu ja saa itsekin avautua, koska elàmà tuskin on ihan niin tàydellistà kun mità kaikki antaa sen ymmàrtàvàn olevan. Toisaalta taas mulla on pari sellaista kaveria (italialaista) jotka ovat avautuneet parisuhteistaan...ja tekevàt sità nyt jatkuvasti....ja nyt musta alkaakin tuntumaan, ettà yhtàkkià heidàn elàmànsà onkin aika perseestà....eikà sekààn ole mikààn kovin kiva tunne....suomalaiset ovat myòs suht tasapainosta kansaa ja ymmàrtàvàt ettà on hyvià ja huonoja hetkià eivàtkà he liiottele...tai jos tekevàt niin niin sanovat, ettà ehkà hieman liiottelin tai jotain......emme ole joko-tai-tyyppejà, kuten ilmeisesti irlantilaisetkin sellaista musta-valkoista, vaan aika tavallisen harmaata sakkia kaikki! Eh....ettà tàllasta....kiva postaus....ja aivan ihanasti havaittu.....kyllà ne lapset ymmàrtàvàt elekieltà aika pirhanan hyvin, vaikka eivàt keskusteluihin niin osallistuisikaan.

    VastaaPoista
  11. Silhouette: Olet niiiiiin oikeassa. Vierasta ei haluta päästää lähelle, koska silloin voisi paljastua, että kaikki ei olekkaan niin täydellistä eikä aina naurata. Jos vahingossakaan avaudut jostakin ongelmastasi tai negatiivisestä asiasta, se käännetään vitsiksi tai sitten ongelmaasi vähätellään. Keskustelu ohjataan pikaisesti esim. vastapäätä istuvan uuteen kampaukseen. Kuka nyt viitsii päätään vaivata kenenkään ongelmilla, koska se ei ole hauskaa.
    Aluksi suorastaan pakotin itseni näihin kissanristijäisiin, kunnes tajusin, että ei minun tarvitse mennä. Erään tylsääkin tylsemmän ja turhauttavan illan jäkeen päätin, että nyt riitti. Enkä ole katunut! En ole sivistynyt enkä viisas, mutta siltikin pystyn puhumaan myös muistakin asioista kuin täysistä tyhjänpäiväisyyksistä.

    Minulle oli kova pala se, kun vanhempi pojista meni yläastelle. Luulin (tyhmä minä), että jotkut luokkalaisten äideistä olivat ei nyt ystäviä, mutta kavereita. Kun koulu vaihtui, ei noista äideistä kuulunut enää mitään. Tuo syksy avasi todella silmäni.

    Onneksi on kuitenkin näitä irlantilaisia ystäviä, joita on kiva tavata "one to one".
    Se jää nähtäväksi kuinka moni äideistä häviää kuin tuhka tuuleen, kun Juniorin yläaste alkaa.
    Siihen on vielä vähän aikaa, mutta luulenpa, että ikäviä yllätyksiä on tiedossa.

    Se, että ulkomaalainen nainen tuntee, että ei sovi piireihin, ei ole mikään ihme. Oikeat ystävät ovat kiven takana, ja niitä joiden kanssa synkkaa on vaikea löytää. Jos taas tunti-kausia small talkia ei tuota ongelmia, niin sittenhän täällä on helppoa elää.

    Blogin kautta löytää samanhenkistä seuraa, vaikkakin näin virtuaalisesti!

    VastaaPoista
  12. Ciacy: Ehkä suomalaiseen luonteeseen kuuluu se, että asiat nähdään aika realistisesti. Elämässä on ylä-ja alamäkiä, eikä aina ole vain aurinkoista ja hauskaa. Myös ikävistä asioista voi puhua. Eikä kuulumisia (kaikki kun on kuitenkin hyvin) vaihdeta tuntikausia. Tai jos vaihdetaan, niin sanotaan niin kuin asiat oikeasti ovat. Tuota ruoasta puhumista en kyllä kestäisi 5 min pietempää. Häviäisin varmasti vessaan ja kiipeäisin ikkuasta pihalle!

    Kyllä toisen ainainen valitus(etenkin parisuhteesta) käy lopulta raskaaksi. Varsinkaan, jos kertojassa itsessään ei ole mitään vikaa...

    VastaaPoista
  13. Luulin omaavani yhden hyvän ystävättären täällä, oltiin työkavereita. Samaan aikaan vanhempani alkoivat sairastella. Olin aika järkyttynyt, kun tämä "sydänystävä" kuittasi, että en varmaan ole kovin läheinen vanhempieni kanssa kun kerran tapaamme niin harvoin ja lähdin niin kauan sitten - auta armias jos HÄNEN äidilleen sattuisi jotain, hän hajoaisi. Kun äitini sitten kuoli ja palasin hautajaisista, hän vain totesi että näit sitten sukulaisesi kaikki kerralla - olisin halunnut kertoa enemmänkin, mutta hän ei kestänyt mahdollista purkausta. Tämän jälkeen hän välittömästi alkoi kertoa omasta elämästään ja ongelmistaan, olenhan hyvä kuuntelija. Tajusin silloin, että voin olla hänen ystävänsä vain jos meillä on hauskaa, tai minä kuuntelen hänen ongelmiaan. Kun tiemme erosivat työpaikkojen vaihduttua, hajosi ystävyyskin. Toinen "ystävyys", jonka luulin syvenneen kerralla kun yhtenä iltana keskustelimme mm. uskonnosta ja uskosta, hajosi myös kuin tuhka tuuleen - tämän "lähelle päästämisen" jälkeen nainen suoranaisesti karttoi minua. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että hän ehkä pelkäsi että juoruan hänen uskonasioistaan pienellä paikkakunnalla (hän tunnusti luopuneensa uskostaan). No, nämä ovat näitä vali-vali-juttuja, mutta kun pari kertaa saa näpeilleen, alkaa toivo mennä.
    Tosiaan, kaikki ala-asteen äidit hävisivät kerralla tuttavapiiristä kun lapset menivät eri kouluun. On kummallista, että tämä muukalaiseksi itsensä tunteminen aina vain vaivaa. Ehkä se on sitä, ettei jaa mitään lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksia täkäläisten kanssa, kun taas jokaisen suomalaisen kanssa on heti vaikka kuinka paljon yhteistä pelkän kulttuurin takia. Tunnen myös yhtäläisyyttä muitten ulkomaalaisten kanssa,koska jaamme saman "ulkopuolisuuden" täällä.

    Käänteisesti myös: ei ihme, että Suomessa maahanmuuttajanaiset kerääntyvät yhteen oman kulttuurinsa edustajien kanssa. Ei varmaan ole helppoa päästä (huonolla suomella) sisälle suomalaisten mökki-, sienestys-, rippijuhla-, ja saunajuttuihin! Integroitumista on helppo vaatia, jos ei ole sitä itse kokenut.

    VastaaPoista
  14. Silhoutte, tuo mitä sanoit suomalaisuudesta on varmasti myös totta. Kyllä sieltäkin löytyy katajaista kansaa. Olisitteko te tuosta vain somalinaisen ystäviä Suomessa sellaisen joka poikkeaa teistä hyvinkin paljon? Alkaa helposti kritisoimaan teidän käyttäytymistä kun hänelle omat normit ovat niitä aitoja ja oikeita.
    Hyvän ystäväni mies on kiinalainen. Se kaveri on kertonut häikäiseviä juttuja omista Suomi-kokemuksistaan. Aika suoraan on kysytty että miksi sinä oikeastaan tulit tänne. Oletko venepakolainen vai mikä...

    Tuo "ulkopuolisuus" tunne on varmasti monella siirtolaisella varsinkin alkuaikoina ja voi jatkua pitempäänkin riippuen miten hyvin pystyy hyväksymään uuden maan elintavat. Pitää olla melkeinpä iso ego että osaa sanoa ihan suoraan miltä tuntuu ja mistä on kotoisin. Usein uutta tulijaa epäillään melkeinpä pelonomaisesti.

    Täällä esim. intialaiset siirtolaiset ovat hyvin itsevarmoja. Osa tietysti on lääkäreitä ja liikemiehiä/naisia, mutta ei se koulutuskaan ole heillä välttämättä avainasia. Heitä ei näytä vaivaavan oma aksenttinsa. Puhuvat hyvin vapaasti vaikka olisi vahvempikin murre. Usein tuntuu että he eivät välitäkään ystävystyä länsimaalaisten kanssa. Tärkeintä on ylläpitää omaa kieltä ja kulttuuriperintöä.

    Kysyin mieheltä tänä aamuna tästä aiheesta. Hän sanoi että ei tuo ole mikään ihme kun suomalaiset naiset ovat niin itsenäisiä. Vähän me kränättiin eikä löytynyt konsensusta tästä jutusta.

    Näissä Ystävyys-jutuissa usein saisi olla selvännäkijä. Olen täälläkin kuullut paikallisilta naisilta juttuja kuinka uskollinen ystävä olikin backstabber. Niitä on joka kulttuurissa, kts. WikiHow How to Deal With Backstabbers.

    Ajan myötä asiat muutuvat... vai muuttuvatko.
    Oma ohjeeni kenelle vaan siirtolaiselle on:
    mene ja opiskele mahdollisimman pitkälle. No excuses! Koulutus on pääomaa ja sen myötä saat R-E-S-P-E-C-T... :D
    BTW Aretha has lost over 80 lbs...

    VastaaPoista
  15. Ystävyys on mun mielestä aina tavalla tai toisella tarvitsemista. Toista tarvitsee johonkin; oli se sitten juuri niihin mukaviin juttuhetkiin misä voi vaihtaa mietteitä ja kuulumisia, aidosti. Tai jotain konkreettista tai vähemmän konkreettista tarvetta.

    Irlannissa mun lähimmät ystävät oli suomalaisia, ja paljon oli 'muun maalaisia' hyviä kavereita myös, mutta erittain harva ihan Irkkulainen... Yksi irlantilainen ystäväpariskunta, joiden kanssa vietimme innolla yhtisiä illallisia ja synkkasi loistavatsi heti ensi tapaamiselta.

    En usko, että se oli kansalaisuudesta sitten lopulta kiinni, vain sielujen sympatiasta. Tosin sen sympatian löytää melkein heti maanmiehestä. Mutta toisaalta en Suomessa kyllä kaikista Suomalaisista tykkää ... eli kai se vain tuo lisää halua/tarvetta olla ystävä, kun on 'yhdessä' ulkomailla.

    Täällä Pariisissa mulla on muutama ihana suomiystävä; osan tunsin jo ennen tänne tuloa ja osaan olen tutustunut täällä ollessa. Myös yksi oikein hyvä ranskalaiskaveri on ilmaantunut elämään; kolleegani Sonja :)

    VastaaPoista
  16. Silhouette: Kun näppinsä polttaa pari kertaa, tulee varovaiseksi.
    Pienellä paikkakunnalla lapsuudenkodin vieressä aina asuneen on vaikea tajuta sitä, että vanhempien ja sukulaisten luona ei niin vain pistäydytä. Ei se, että suku asuu kaukana tarkoita sitä, että heistä ei välittäisi. Elämä vaan meitä välillä heittää kauas. EIkä matkustaminen kotimaahan ole ilmaista ja aikaakin on rajallisesti.

    Suomessa suomalaisiin tutustuminen on ulkomaalaiselle varmasti vielä paljon vaikeampaa. Täällä sentään yleinen ilmapiiri on ystävällinen (ulkopuolinen saa sen ensi vaikutelman. Totuus paljastuu sitten vasta myöhemmin). Kun katsoo puhumattomia ja totisia suomalaisia bussipysäkillä, se kertoo paljon. Kukaan ei puhu, eikä tervehdi. En kyllä kestäisi sitäkään...

    Lissu: Intialaisista ja pakistanilaisita tuli Englannissa juuri tuollainen kuva: halusivat pysyä omissa piireissään. Ainakin ensimmäinen polvi. Englanissa syntyneet lapset olivatkin sitten sopeutuvaisempia. He kylläkin elivät kahden kultuurin välissä, eikä sekään ole helppoa.

    Kyllä me suomalaiset naiset itsenäisiä olemme, emmekä koe, että miehen pitää pitää meistä huolta!

    MaaMaa: Ystävyyttä on niin monenlaista. Toiselle riittää hauskanpito ja kevyt keskustelu. Toiset taas kaipaavat syvällisempää jutustelua.
    Ei sama passi takaa mitään, mutta helpottaa kyllä tutustumista, kun on sama kultuuri, tavat jne. Englannissa oli paljon suomalaisia joiden kanssa minulla ei ollut muuta yhteistä kuin suomalaisuus. Ei riittänyt ystävyyden perusteeksi läheskään aina. Sitä joko synkaa tai ei.
    Irlantilaisia ystäviä minulla onneksi on, mutta isolla naisporukalla en lähde iltaa istumaan!
    Ei hermot kestä!

    VastaaPoista
  17. VN: Ihan pakko vastata vielä kerran. Kiitos lohduttavista sanoista! Minähän olin isäni kanssa tosi läheinen,mikä oli sitäkin surullisempaa kun en päässyt Suomeen kuin pari kertaa vuodessa. Koskaan ei tiennyt, olivatko viimeiset jäähyväiset. Vanhempieni alettua sairastella kävin viime vuosina viisikin kertaa vuodessa eli kaikki rahat meni ja lomat. Oli se sen arvoista, en kadu. Nyt kun heitä ei enää ole, on kuin ei olisi enää mitään tukikohtaa Suomessa, ja koko iso perhe tuntuu hajonneen.Pidettiin kovastikin yhteyttä kun piti päättää monesta asiasta, mutta nyt ollaan vieraannuttu. Onneksi minulla on tosi hyviä ystäviä joita tavata! Aletaan aina siitä mihin jäätiin, yhteys löytyy heti!

    VastaaPoista
  18. Mielenkiintoista lukea blogiasi, Vihreatniityt:)

    Ellet tykkää huonoa, laitan blogisi listalleni. Minusta on hauska seurata ulkomailla asuvien suomalaisten elämää.

    Oikein mukavaa kevättä sinulle, Vihreatniityt<3

    VastaaPoista
  19. Aili-mummu: Uusia lukijoita on aina kiva saada. Pistä vaan listallesi.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!