torstai 13. toukokuuta 2010

Libyan lentoturma


Silloin harvoin, kun Libya mainitaan tiedotusvälineissä höristän aina korviani. Ajatelkaa kone oli jo lähes laskeutunut Tripolin kentälle, ja sitten 103 elämää loppuu yhdellä rysäyksellä. Haaveita, kohtaloita, jäälleennäkemisiä, hyvästejä, elettyä elämää ja sitten ei mitään.

Minun CVni on värikäs kuin tilkkutäkki. Töitä on tehty elämäntilateen mukaan, suurimmaksi osaksi matkailualalla. Olen ollut töissä monenlaisissa yrityksissä ja tehnyt töitä lukemattomien eri kansalaisuuksien kanssa. CVni ei ole ehkä "salonkikelpoinen" (lue pätkä siellä toinen täällä), mutta joka paikasta olen jotain oppinut. Yksi työpaikoista on kuitenkin ylitse muiden:  iso kansainvälinen insinööritoimisto Englannissa, jonka Pohjois-Afrikan osastolla toimin matkasihteerinä. Inssit ristivätkin Travel Departmentin Trouble Departmentiksi, koska meillä tunnelma oli välillä kuin paloasemalla.

Alku oli erittäin hankalaa. Tunisialainen pomoni oli äksy ja aina huonolla tullella. Olin jo lyömässä hanskat tiskiin, kun tapahtui kaksi asiaa, ja  kaikki muuttui. Ensinnäkin irlantilainen työkaveini huomasi, että pomon kanssa oli hankalaa. Hän kertoi minulle esimieheni vaimon vakavasta sairaudesta ja edellisen työntekijän kanssa olleista ongelmista. Tietyt asiat loksahtivat paikoilleen. Sitten kerran pomon taas minulle marmattessa jostain asiasta, vaihdoin taktiikkaa ja annoin takaisin samalla mitalla. Asenne muuttui hetkessä, ja hommat alkoivat sujumaan hyvässä hengessä. Edelleenkin pidämme silloin tällöin yhtettä. Suositus tulee hetkessä, jos sitä tarvitsen.

Kyseinen projekti oli Libyassa, ja meidän tehtävä oli järjestää insinöörit ja muut työntekijät Libyaan ja takaisin lomalle Eurooppaan kahdeksan viikon välein. Kuulostaa ihan simppeliltä, mutta silloin 90-luvulla kauppasaarron aikaan, ei Libyaan saanut lentää ja työskentely vaati tietysti aina viisumin. Suurlähetystöä ei  Lontoossa ymmärrettävästi ollut. Konsulaatin tapainen sentään oli Saudi-Arabian lähetystön yhteydessä. Aukioloajat olivat sanalla sanoen liukuvat, ja viisumien saaminen tuskallinen projekti. Perjantaisin jännäsimme, tulevatko kaikki passit takaisin ja jos tulevat, niin onko niissä kaikki tarvittavat leimat yms. Kuka lentää lauantaina Tunisiaan ja sieltä linja-autolla (ei ilmastointia, eikä muitakaan mukavuuksia) Tripoliin tai vielä useiden tuntien köröttely Benghaziin? Viisumianomuset piti kirjoittaa kaksin kappalein ja käsin. Valokuvia tarvittiin kasa ja lennot olivat (libyalaisen asiaakkaan varaamat) aina täysin sekaisin. Puhelut Libyaan pätkivät ja lähetetyt faksit hävisivät mustaan aukkoon ...mutta ainakaan töissä ei koskaan ollut tylsää.

Siinä lentosotkujen selvittelyn ja viisumien metsästyksen ohella tuli tuo erillainen maakin tutuksi, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään. Toimistossa opin nopeasti esim. minkälaisia vaatteita käytän töissä ja mitä en. Vaaleana naisena oli myös parempi pitää tiettyhin henkilöihin etäisyyttä. Toisaalta se, että olin naimisissa ja POJAN äiti auttoivat asiaa. Uskomattomia juttuja, mielenkiintoisia ihmisiä ja täysin eri kulttuuri. Olen ihan varma, että libyalaisten kello käy jotain ihan omaa aikaansa. Asiat sujuvat jos sujuvat, riippuen tietysti kenen asioista on kysymys. Toisten asiat sujuvat nopeammin kuin toisten. Ja välillä naisena sain kyllä tuntea, että mistäs minä mitään tiedän."Miksi et ole kotona hoitamssa lastasi", kysyi minulta eräs mukamas tärkeämpi herra, kun asiat eivät menneet hänen aikataulun (tai sen puutumisen) mukaan. Vastasin, että meillä mies on kotona ja hoitaa lapsen. Herra hiljeni! Lapsi oli kylläkin päiväkodissa ja mies töissä, mutta sitä ei tärkeän herran tarvinnut tietää.

Tuo kiinostava ja kieltämättä aika kuluttava työrupeama päätyi toisen poikani syntymään. Vähän ennen lähtöäni alkoi Gatwickistä suora lento Tripoliin, ja Zurichin kauttakin pääsi lentäen Ihan Benghaziin asti. Tiesin muuten odottavani poikaa, mutta aina kun minulle sanotiin, että toivottavasti saat toisen pojat toitotin minä silmät sinisinä, että tyttö sen olla pitää. Siinä loksati suu, jos toinenkin auki... Kuinka kukaan voi toivoa itselleen tyttöä!

Poika tuli ja työura loppui muutamaksi vuodeksi. Elämää (ja kärsivällisyyttä) rikastuttava kokemus, vaikka välillä olikin päreet palaa!


Ps. Tuota lukiessani pisti silmään seuraava toteamus: "Libyassa linjat ovat huonot ja puhelimet pätkivät.
Reinilä arvelee, että maat ovat yksinkertaisesti menneet puhelimessa sekaisin."

Ai, eikö niitä linjoja ole vieläkään korjattu, vaikka minä niistä aina valitin.

13 kommenttia:

  1. Paha tuo lentoturma.On kyllä pelottavaa miten noin monta elämää voi loppua silmänräpäyksessä.Täällä oli nyt iltapäivällä paha bussiturma,jossa monta kuoli,ja useita kymmeniä loukkaantui pahasti.Sama bussi,jota käytin usein vielä puolitoista vuotta sitten asuessani pohjoisessa,joten tuntuu vielä pahemmalta.'
    Sulla onkin mielenkiintoisia kokemuksia matkailualalta! Hauska oli lukea tätä:D

    VastaaPoista
  2. Yaelian: Ajattele niitä, jotka odottavat esim lentokentällä isää kotiin ja sitten näkevät, kun kone tuhoutuu täysin. Kamalaa!
    Uutiset monesti tuntuvat niin etäisiltä.
    Tuossa bussiturmassakin meni monelle rakas ihminen silmänräpäyksessä.
    Kiitos kommentistasi!

    VastaaPoista
  3. Tama oli kylla kamala uutinen eilen! Itse olen vahan lentopelkoinen, ja yleensa tuossa vaiheessa jo tuuletan (siis metrin paassa maahan kosketuksesta) etta jes, taas paastiin hengissa perille. Ainoa lohtu on, etta todennakoisesti kukaan ei ehtinyt pelata, koska mitaan vikaa ei nayttanyt olevan. Kone vain yhtakkia rajahti :( Lehtikirjoituksissa ihmiset ovat kertoneet kyseisen yhtion yleensa olleen moitteeton ja hyva. Eli varmaankin vain puhdas onnettomuus.

    Meilla on lahisukulainen toissa Libyassa, siis tunisialainen lahisukulainen. Vaikka naapurimaasta kotoisin, puhuu samaa kielta jne. han on kertonut kuinka valilla meno on todella hurjaa siella. Niin hurjaa, etta melkein pelottaa!

    Naita sun kokemuksia on kylla kiva lukea, lisaa vaan :)

    VastaaPoista
  4. Eryah: Jutut todellakin olivat aika hurjia, ja kyllä siellä saa aika varovainen olla. Tietysti nyt olot ovat parantuneet ja tavaraakin saa helpommin. Varakkaat ja tietyissä piireissä liikkuvat kävivät Lontoossa esim. lääkärissä. Sairaalat olivat kuulemma tarina sinänsä.
    Meidän "pojat" yöpyivät aina Djerban saarella Tunisiassa. Sitten alkoi se kamala linja-automatka, josta toipuminen kesti kuulemma pari päivää. Jos olot eivät niin häävit olleet, niin palkka oli sitäkin parempi.

    VastaaPoista
  5. Luin juuri nämä kaksi viimeistä postaustasi. Tosi mielenkiintoisia molemmat. Löytyi uutta tietoa Lontoosta ja varsinkin Libyasta. Ihmeeltä tuntuu, että lentoturmassa oli yksi ainoa eloonjäänyt, nuori hollantilaispoika.

    VastaaPoista
  6. Simpukka: Kiva, että jutut kiinnostavat. Ei sitä aina jaksa kirjoittaa näistä Irlannin sateista!
    Voi poika-parkaa. Luultavasti menetti turmassa vanhempansa.

    VastaaPoista
  7. Mielenkiintoinen ja haastava työ sinulla on ollut! Ei taatusti olisi ollut minun työpaikka, sillä päreet palaa helposti. Kivasti avasit meille muille ikkunoita Libyaan.

    Selviääköhän tuo lento-onnettomuus koskaan, mutta ihme oli tuon pojan eloonjääminne.

    VastaaPoista
  8. Helena: Kyllä välillä tuntui, että vieteri ei veny enää yhtään.
    Lento-onnettomuus pistä kyllä miettimään. Ehkä tuo poika pystyy jotain kertomaa.

    VastaaPoista
  9. Noista lento-onnettomuuksista kuulee nykyisin tämän tästä, niin että pian ei kohta uskalla koneeseen astuakaan...Mutta sinulla on kuitenkin ollut mielenkiintoinen työ.

    VastaaPoista
  10. Sira: Koneet eivät enää kauaa kentällä vanhene. Välillä tulee mieleen, että ehditäänköhän ne edes kunnolla huoltaa.
    Työ oli kyllä mielenkiintoista. Siinä "nahka parkkiintui".

    VastaaPoista
  11. Mielenkiintoinen on ollut työsi,ja mielenkiintoisesti siita kerroit.
    Lento-onnettomuuksia tapahtuu nykyaan aika paljon.Vai tuntuuko se vain silta.
    Oli ihmeellinen pelastuminen sen pikkupojan osalta.Sita naytettiin taallakin uutisissa.
    Ja tuntuu silta kylla ,etta monien lentoyhtiöitten koneet alkavat olla ikaloppuja.Kuten sanoit,niin keretaanköhan niita edes huoltaa jossain valissa.

    VastaaPoista
  12. Sateenkaari: Liian usein, mutta toisaalta nykyisin lentää enemmän koneitakin kuin esim 10 vuotta sitten.

    VastaaPoista
  13. Tää on jo ikivanha postaus mutta halusin kommentoida kun mun isä oli 80-luvun alussa Libyassa neljä vuotta töissä ja juurikin rakennushommissa. Alkoivat äitini kanssa myöskin seurustelemaan kun isä oli vielä siellä töissä ja yhteydenpito oli vähintäänkin hankalaa :D Mutta tosi mielenkiintoisia tarinoita iskällä on riittänyt sieltä. Muun muassa kerran oli pojat käännytetty lentokentällä takaisin Italiaan kun oli pitänyt tyhjentää joku pullo lentokoneessa ennen maahantuloa... Ja leivässä oli aina taikinan kohotusvaiheessa sinne tippuneita torakoita, joita he sitten nyppivät pois ennen syömistä. Mutta joku uusi tyyppi oli tykännyt kun leivässä oli rusinoita :D

    Ite en kyllä varmaan olis pystynyt tekemään sun työtä. Otan liian herkästi itseeni tollasia loukkaavia kommentteja :) Eikä niin erilaista kulttuuria voikaan oikeen ymmärtää tai muuttaa. Isäkin sanoi että jos sinne olisi jäänyt oikeen asumaan niin olisi ollut pakko vaan olla näkemättä joitain asioita. Muuten ei olisi pää kestänyt.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!