maanantai 8. maaliskuuta 2010

Hiihtämään!


Kipaisin kahvitauolla läheiseen kahvioon. Kirkas auringonpaiste ja täkäläisittäin maaliskuuksi kirpeä ilma toivat mieleen keväthanget koto-Suomessa. Teki mieli lähteä hiihtämään.Ne lukijat jotka minut ihan oikeasti tuntevat, lukevat tuon edellisen lauseen päätään pyöritellen, ehkä silmälasejaankin pyyhkien. Vihreätniityt haluaa hiihtämään??? Sitten he miettivät, että ovatkohan vahingossa eksyneet joukun toisen blogiin. Mielessä saattaa myös käydä, että pitäisiköhän soittaa hänen äidilleen, ja noin kauttarantain tiedustella, että onkohan kaikki ihan kunnossa siellä Irlannissa. Nimittäin blogin kirjoittaja, siis minä, en koskaan ole halunnut hiitämään. Laskettelemaan kylläkin, mutta murtomaahiihto on aina kirjaimellisesti tökkinyt. Minun tapauksessani ei voi edes sanoa, että sukuvika on kun suksi ei luista.

Vieläkin näen meidät yläasteen tytöt hiihtämässä jokea pitkin, koulun lipsuvilla suksilla, tuulessa ja tuiskussa. Pakko-hiihto-liikuntatunteja en kaipaa, ja se vähäinenkin innostus hiihtoon katosi noina vuosina. Pakkasraja oli -16 c piste olipa sitten aurinkoinen päivä tai lumipyry. Tulos: tunnottomat sormet ja varpaat ja jotenkin jumittunut naama.  Jäisen hiitoreisuun jälkeen olikin sitten kiva menne tekemään jokun toisen aineen kokeita! Yläasteen liikuntatunneista ei muutenkaan jäänyt, tälläiselle ei-liikunnalliselle, lämpimiä muistoja.

Uuden opettajan myötä muuttui moni asia. Hiihtäminen loppui kuin seinään, sillä saimme valita menemmekö hiihtämään vai luistelemaan.  Minua ei haitannut vaikka luistimien raahaminen pyöränsarvessa oli aika hankalaa. Muovipussin rivat antoivat periksi useamman kerran. Olisin vaikka raahannut kymmenen luistimet mukanani, kunhan vain ei tarvinnut hiihtää. Luistelusta suorastaan nautin. Telinevoimistelun pakkovoltit vaihtuivat aerobiciksi ja vaihtoaskelhyppelyt muuksi mukavaksi. Vaikka minusta ei mitään himoliikkujaa tullutkaan, en enää inhoten raahautunut liikuntatunneille. Tätä taustaa vasten taidatte ymmärtää, miksi se, että Vihreätniityt haluaa hiihtämään, saattaa joitankin lukijoita huolestuttaa. Jotenkin vaan kimaltelevat keväthanget tulivat tänään mieleen.

12 kommenttia:

  1. Mina olin viela nuorena aikuisena kova hiihtamaan.Hiihdettiin hiihtomajalle,jossa paisteltiin makkaraa ja juotiin mehua.
    Luistelemaankin olin kovasti ahkera.
    Nyt en kaipaa kumpaakaan.Talvi on ihana,kun ei ole lunta eika jaata.

    VastaaPoista
  2. Jos - siis jos - itse en olisi pari vuotta sitten hankkinut suksia ja todennut, että hiihtely ei itse asiassa olekaan ihan niin kamalaa kuin olen aina ajatellut sen olevan, olisin hyvin huolissani henkisestä tilastasi. Mutta koska jopa mulla on sukset, taitaa sun pieni hiihtokaipuukin olla ihan normaalia. :)

    Ennen kuin lähdet tilaamaan lentolippua hiihtolomaa varten, muistele kuitenkin vielä hetki niitä lipsuvia suksia, pipon alla hikoavaa päätä, kohmeisia sormia ja hiertäviä monoja... Joko kohtaus meni ohi?

    VastaaPoista
  3. Mulle kävi samoin, että koulun voimisteluopettaja tappoi kaiken kiinnostuksen liikuntaan. Sain vähän intoa takaisin ensimmäisten työpaikkojen kannustuksen myötä (uinti ennen työpäivää, pyöräily töihin ja työpaikkojen tarjoamat sali & tennis mahdollisuudet). Nyt ainoa kiinnostava on kävely
    Mutta tiedän mitä tarkoitat; täällä ollut mahtavia "sinisiä" hetkiä ja ne vieneet ajatukset mummilan hiihtolomiin.

    VastaaPoista
  4. Sateenkaari: Lastesi sporttigeenit tulevat siis sinulta!

    Minna: Kohtaus meni ohi. Lippuja ei ole tilattu. Kävin illalla kävelyllä-helpotti! Älä soita äidille.

    Heljä: En ollut opettajan suosiossa, ja hänellä oli "kiva" tapa nolata kaikkien kuullen. Tänään taas olisi hiihtoilma!

    VastaaPoista
  5. Nyt olisi auringossa hohtavat puolimetriset hanget, mutta enpä arvannut tuoda suksia tänne etelään. Uusiakaan ei pääse ostamaan kun lumi on tukkinut autotien, kahlaamalla pääsee sentään eteenpäin.

    VastaaPoista
  6. Yläasteella me ei muistaakseni enää hiihdetty, mutta ala-asteella se oli jokatalvista. Mua raivostutti eniten se, että jouduin raahaamaan sukset koululle, vaikka pururata missä hiihdimme, oli meidän kodista katsoen toisella suunnalla: olisin voinut hakea sukset mukaan kun menimme koululta pururadalle ettei ois tarttenut eestaas niitä raahata. Mutta se ei ollut luvallista .. ?
    Luistelusta mäkin tykkäsin enemmän, mutta meidän voikkamaikka oli himotaitoluistelija: sirklaus ja valssihypyt piti oppia moitteeettomasti vaikka mielummin olisimme halunnut pelata lätkää ... :)

    Nyt kun ei ole pakko, niin kyllä mielelläni menisin upeisiin aurinkoisiin lumimaisemiin hiihtelemään! Ja luistelemaankin olisi kiva päästä! ...sitä on ikävä, mitä ei saa ... ;)

    VastaaPoista
  7. Simpukka: Suosittelen lumikenkien ostoa.

    MaaMaa: Ala-asteelle hiihdin, jos tarvittiin suksia. Ilmeisesti oli ihan yleistä olla monot jalassa koulussa. Yläasteelle ei voinut hiihtää, joten piti käytää koulun suksia.
    Et taida Pariisissa suksia tarvita... Muuttopäivä vaan lähenee. Kirjoitathan sielläkin blogia!

    VastaaPoista
  8. ...Veren maku suussa, hikilaudat alla. Muilla ne oikeat sukset, minulla "jätelaudat". Kouluun hiihdettiin kesät talvet, sudet kintereillä... eikun talvella hiihdettiin ala-asteella kouluun, sillä en omistanut niitä klipsejä, joilla sukset olisivat pysyneet kasassa. Narut oli yhtä tyhjän kanssa, samoin kynttilä suksen pohjassa...
    Hiihtokilpailuissa itkin kun kaikki suihkivat ohitse uusilla suksillaan. Minä, kova urheilija, hännänhuippuna, lähes.

    Yläasteella lainattiin alempiluokkalaisten suksia. (kiitos kaverit)
    Kaverini sai mukavat luistot alamäkiinsä, minä kävelin vuoretkin alas. Suksiin todellakin voi kerääntyä kymmenen senttiä lunta kahdessa sekunnissa. Mikään ei siis muuttunut, muistin oikein.

    Paitsi ettei kilpailtu enää siitä, kuka voitti, vaan siitä, kuka uskalsi olla hiihtämättä.

    Nyt aikuisena muistan tosin myös sen, miten vapaa-aikana kävin yksinkin vitosen lenkillä pienenä, sukset luistivat ja kasvot loistivat helmikuun auringon kanssa kilpaa. Mentiin joka päivä, jos sää salli.
    Ihan vapaaehtoisesti siis.

    Tänä vuonna ajattelin, että voisin hiihtää. Olen nelkyt ja risat.
    Niin se vaan ottaa äkkiä 25-30 vuotta, ennenkuin vanhat haavat paranevat. Mutta hyvä että paranevat, eikös vain.

    VastaaPoista
  9. Natjale: Välineurheiluahan tuo hiihto on monelle nykyisinkin, laskettelusta puhumattakaan.
    Ota allesi hyvin voidellut sukset ja käy hiihtämässä, jos tilaisuus tulee. Aika haavat parantaa, myös näissä suksiasioissa.

    VastaaPoista
  10. Mä inhosin ala-asteella hiihtoa, siksi kun sitä oli pakko(mutta eikö kaikkia aineita ole :) ) ja varmaankin siksi, kun isä puhui siitä niin negatiivisesti plus meidän oli pakko osallistua hiihtokilpailuihin, kaikkien oppilaiden. Rakastin luistelua, kuten isäkin ;) Aikuisena sitten miehen innoittamana menin kokeilemaan hiihtoa ja se olikin tosi mukavaa! Olisi kiva päästä edes kerran vuodessa hiihtää ja syömään eväitä laavu-kota tai mikä onkaan nuotion ääreen :)

    VastaaPoista
  11. Kenza: Kun jotain on pakko tehdä, niin kummasti se vaikuttaa asenteeseen. Makkaranpaisto ja eväiden syöminen sopisi kyllä minullekkin, mutta ehkä ilman sitä hiitoa.

    VastaaPoista
  12. No kirjotan varmasti blogia myös Pariisista käsin! :)
    Eihän sitä enää voi niin vaan lopettaa kun on vauhtiin päässyt!
    ;)

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!