tiistai 19. tammikuuta 2010

Tapahtui eräänä perjantaina linja-autoasemalla

Linja-autoaseman ohi kävellessäni minua alkaa aina hymyilyttämään. Mieleen palautuu seuraava tapahtumasarja neljän vuoden takaa. Kuvitelkaapa seuraavaa: kiireisenä perjantai-iltapäivänä linja-autoasema kuhisi ihmisiä. Hyväntuulinen, muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut, veikkonen soitteli hanurilla iloista irlantilaista kansanlaulua. Mukana elehtien, jalalla maata polkien ja välillä laulunsanoja tapaillen. Hattu oli maassa, ihan vaan siltä varalta, että josko joku siihen lantin heittäisi. Sitten ilman mitään varoitusta, kesken esityksen, ukko-paran pöksyt tippuivat maahan. Itse olisin kuollut häpeästä, mutta ukkopa ei asiasta ollut moksiskaan. Soitti kappaleen lopuun (päälyshousut kintuissa), kumarsi, pisti hanurin maahan ja sitten veti housut ylös, ja soitto jatkui ihan yhtä iloisesti.
Meillä linja-autoa odottavilla oli toinen toistaan huvittavampia ilmeitä. Joku seurasi esitystä suu auki ihmeltellen, toinen taas joutui lähetemään paikalta nurkan taakse, kun ei enää pystynyt pidättelemään nauruaan. Osa matkustajista puolestaan paheksui koko tapausta: vanha ukko alushoususillaan keskellä linja-autoasemaa.
Kun naurut oli naurettu, tuli sitten mieleen toisenlaiset asiat. Mikähän oli tuonkin soittajan tarina? Oliko hänellä kotia mihin mennä, vai löytyikö yösija jostakin kaupungin yömajoista muiden kodittomien kanssa? Ehkä hänelläkin oli joskus ollut oma koti ja perhe. Muutamat hattuun heitetyt lantit tuskin päätyivät säästötilille tai ostamaan kunnollista ruokaa.
Tein muutaman kuukauden vapaaehtoistyötä kodittomien yömajoja ylläpitävän järjestön toimistossa. Siellä selvisi, että useat kodittomat olivat eläneet ihan normaalia arkea, kunnes elämä on jostakin syystä suistunut raiteiltaan. Avioeron jälkeen oli ehkä alkanut juomakierre, joka riisäytyi käsistä ja sitten hyvästä työpaikkasta tuli potkut. Vuokrarästit aiheuttivat ennen pitkää asunnon menetyksen. Ystävät ja perhe eivät enää jaksaneet, ja lopulta millään ei ollut enää väliä.
Surullisia tarinoita, joilla harvoin on onnellista loppua. Liekkö näin tapahtunut iloiselle soittajallekkin...

6 kommenttia:

  1. Iloisen surumielinen tarina. Toivotaan, että soittajalla oli jonkinlainen koti ja ansaitsi vain Guinness rahoja soittamalla, kun muuten ei olisi tuopposeen ollut varaa (tai vaimo piti pussin nuorit tiukilla, että peruselämä sujuisi).

    Katsoin jotain dokumenttia asunnottomista ja ehkä suurin yllätys tuli itselleni siitä, että jotkut eivät edes halunneet lähteä tarjottuun suojaan. Halusivat elää kadulla.

    Kepeää keskiviikkoa!
    Heljä

    VastaaPoista
  2. Aika paljon on varmaan ollutkin naurussa pitelemistä,kun ukon housut tippuivat alas,mutta toisaalta surullinen tarina.Hienoa ,että olet tehnyt vapaaehtoistyötä normaalista elämästä pudonneiden puolesta.

    VastaaPoista
  3. Rouva Hoo: Luulempa, että Mrs oli antanut kenkää jo kauan sitten!
    Niin se kuulemma on, että osa ei suostu lähtemään edes yömajaan, pysyvämmästä majoituksesta puhumattakaan. Ruokaa ja peittoja kyllä saa nämänkin tapaukset, jos vaan huolivat.

    Yaelian: Oma panokseni oli kyllä todella pieni. Auttelin toimistossa muutaman tunnin viikossa. Sitten meinin töihin, ja se jäi siihen. Mutta kummasti tuo lyhyt kokemuskin aukaisi silmiä.

    VastaaPoista
  4. Noinhan siinä monen kohdalla on käynyt, kodittomat eivät suinkaan ole laiskoja, niinkuin ikävän moni ihminen kuvittelee. GRR. Sain juuri maanantaina selittää tätä samaa asiaa uudelle ystävälleni, joka puhisi kodittoman miehen kerjäämisestä. Kun on kuulema kaksi kättä ja jalkaa pitäisi tehdä töitä. Huoh. No toivottovasti saarnani avasi hänen silmiään.. :)

    Vähän aikaan sitten julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että kodittomien koirat elävät paljon onnellisempaa elämää kuin ns. kotikoirat. Ei ole vaikea kuvitella, moni kotikoira viettää päivänsä yksinään neljän seinän sisällä kun isäntä tekee pitkää päivää töissä.

    VastaaPoista
  5. Kenza: Luulen, että kun on tarpeeksi pohjalle pudonnut ei sieltä ole enää paluuta "normaaliin" elämään. Silloin on turha enää saarnata töihinmenosta ja pysyvästä asunnosta. Suurin apu voikin silloin olla suihku ja puhtaat vaatteet!

    VastaaPoista
  6. Hyvin kuvasit koko elämän kirjon pieneen tarinaan.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!