maanantai 4. tammikuuta 2010

Paluu arkeen

Mies lähti aamulla aikaisin töihin. Minä pelkäsin jäisiä teitä, mutta onneksi jo 8.00tuli teksiveisti: matka oli mennyt hyvin. Mikä helpotus. Olemme nimittäin yhdestä pahasta kolarista selvinneet lähes säikähdyksellä. Vastaantulevan auton kuljettaja nukahti ratiin, ja hänen iso Volvonsa päätyi meidän auton kylkeen. Hirvä pamaus, särkynyttä lasia, huutava lapsi ja se tunne, että henki ei kulje. Jos mies ei olisi saanut autoa osittain ojaan, en luultavasti olisi tätä blogia tänään päivittämässä. Minulle on tuosta kokemuksesta (ja yhdestä aiemmasta täällä sattuneesta kolarista) on jäänyt ainainen pelko siitä, että tiellä pitkiä matkoja ajaessa jotain kamalaa sattuu. Toisaalta voihan sitä "jotain sattua" vaikka omassa kodissakin. Itse aloitin työt myös tänään. Tein ennen joulua muutaman tunnin töitä varastoon, joten tänään kävin työpaikalla vain kääntymässä. Työni ei ole mielenkiintoista, eikä vaativaa, mutta olen työpaikastani enemmän kuin kiitollinen. 20h viikossa sopii minulle hyvin, eikä todellakaan tarvitse työasioilla stressata. Pojat ovat vielä lomalla ja palaavat kouluihinsa vasta torstaina. Ovat täysin kypsiä tähän sisällä olemiseen. Sääennusteen mukaan ilman lämpenemistä ei ole luvassa, joten ainakin tämä viikko menee vielä palellessa. Kävelylle en tohdi lähteä, sillä kaatuminen liukkailla jalkakäytävillä on erittäin todennäköistä. Niin se vaan on, että kun on tottunut siihen että aina on menossa, niin aika alkoi tulla pitkäksi joululomalla. Olimme kotona koko loman, joten uskon että maisemanvaihdos olisi tehnyt hyvää ainakin minulle. Ja kun minulle tulee aika pitkäksi alan miettimään syntyjä syviä, ja ne mietiskelyt päätyvät aina samaan kysymykseen, että onko Irlanti minulle SE oikea maa? Sitten mietin, että minne muuttaisin, jos voisin valita. Viimein päädyn aina samaan ratkaisuun, nyt ei ole oikea aika miettiä missä haluan olla kymmenen vuoden kuluttua. Ja niinhän se onkin. Poikein koulut ja työpaikat (ainakin juuri nyt) ovat täällä. Talokin on mieleinen ja onhan täällä ystäviäkin. Ei kai sitä paratiisiä löydy mistään. En ole koskaan täysin sopeutunut irlantilaiseen vierailukulttuuriin tai paremminkin sen puutteeseen. Tässä kaupungissa ja lähistöllä aina asuneet elävät erittäin perhekeskeistä elämää. Siskoja, veljiä, serkkuja, tätejä ja setijä on niin paljon, että uusia tuttavuuksia ei "tarvita". Irlantilaiset kutsuvat koteihinsa hyvin harvoin ulkopuolisia kylään. Pubissa voidaan kyllä tavata, mutta sellainen tulkaapas meille kahville-kultuuri puuttuu ja sitä minä kaipaan. Luulin aluksi, että minussa on jotain vikaa ja tämä on vain minun ongelmani, kunnes tajusin että useat tapaamani täällä asuvat ulkomaalaiset tuntevat samoin. Mikäli irlantilasen puolison perheen kanssa ei ole läheiset välit, voi täällä (ainakin pienemmillä paikkakunnilla) tuntea itsensä aika yksinäiseksi. Irlantilaiset ovat puheliaita ja ystävällisiä, mutta siihen se monesti jääkin. Pitäisikin käytää tuo mietiskelyenergia siihen, että keksisin jotain piristystä ihan jokapäiväiseen arkeen. Kampaaja (käy meillä kotona) tulee keskiviikkona, joten siitä on hyvä aloittaa. Eikös se niin ole, että jos on tukka hyvin jne...

10 kommenttia:

  1. Kampaaja tulee kotiin? No niin, olen virallisesti kateellinen.

    Aika karmaiseva juttu tuo auto-onnettomuuskokemuksenne. Ajelin eilen joulunvietosta kotiinpäin ja kummasti nousi kaasujalka polkimelta, kun sadan kilometrin matkalla oli kolme kolaria ja niistä kaksi moottoritiellä. Yhden kohdalle osuin niin pian rysäyksen jälkeen, että ambulanssikin tuli paikalle samaan aikaan kanssani ja poliiseja ei vielä edes näkynyt. Ilmeisesti siinä ei kuitenkaan käynyt kovin pahasti autoja lukuunottamatta, mutta niitähän saa kaupasta uusia - toisin kuin ihmisiä. Kotiinsakin on tietysti moni kuollut, mutta kyllä taas tuli mieleen, että maantiellä voi tapahtua ihan mitä vaan.

    Onneksi kuitenkin ollaan tähän asti selvitty säikähdyksillä ja otetaan tavoitteeksi, että niin tehdään jatkossakin!

    Iloista tätä vuotta!

    VastaaPoista
  2. Mina olen kokenut kaksi kolaria.Ensin vuonna -92 jain polkupyöralla auton alle.taikka paremminkin auto tuli minun paalleni.Sitten vuonna 2000 olimme ystavien auton kyydissa ,ja toinen auto tuli kovalla vauhdilla suoraan nokkaamme.Puoli autoa masana.Molemman kolarit Suomessa.
    Vammoja on lukuisia,mutta ei onnekseen mitaan erittain vakavaa.Kivut ovat jokapaivainen seuralainen.
    Ja pelko on minullekkin jaanyt.

    Luulisi,etta İrlantilaiset kavisivat kovastikkin kylailemassa,kun vilkkaita ovat.Taalla on onneksi tapa,etta voi menna kylaan ennalta ilmoittamatta silloin,kun "kylattaa".Tietenkin niita vieraita tulee omaankin kotiin sitten valilla ilmoittamatta.Mutta ei mitenkaan hairiöksi asti tama ole ollut.

    VastaaPoista
  3. Minna: Joo, kampaaja tulee kotiin ja maksaa puolet vähemmän. Parasta on kuitenkin, että kampaaja näkee enemmän vaivaa kuin kiireisessä kampaamossa, jossa värjäysten välissä nopeasti leikataan vähän sinnepäin...
    Ajele varovasti. Minä olen kateellinen niistä talvirenkaista.

    Sateenkaari: Joskus on tullut mieleen, että pitäisiköhän kaydä hypnoosissa, jos siitä olisi apua.
    Yksi naapuri käy aina välillä teekupposella ihan yllättäen. Hän onkin mukava poikkeus ja tulee kylään ihan vaan rupattelemaan eikä tarvitse olla mitään erityistä asiaa. Siinä sitten jutellaan niitä näitä ja parannetaan maailmaa. Miellä kotona Suomessa kävi aina usein sukulaisia ja naapureita kylässä. Äiti kyllä minua valisti, että ei Suomessakaan enää liikaa kyläillä. Ei sitäkään kyllä jaksaisi, jos aina olisi joku oven takana! Silloin tällöin yllätysvieraat olisivat ihan tervetulleita.

    VastaaPoista
  4. Sama juttu täälläkin noiden kylässä pistäytymisien kanssa. Rosen viikoittaisten käyntien lisäksi vain pari naapuria pistäytyy harvakseltaan. Muut tapaamiset sovitaan erikseen. Ehkä keväällä ja syksyllä voidaan pistäytyä kutsumatta pihalla sangrialla tai muulla aperitiivilla. Koti on täälläkin lähinnä omaa perhettä, eikä yllätysvieraita varten.

    VastaaPoista
  5. Ei ihme, että kolarikokemuksista jäänyt pelko. Itse olen ollut vain yhdessä pienessä ja yhä vielä kun (Suomessa) ajan ko. risteyksessä tulee flash back, vaikken silloin edes ollut ratissa.

    Lumen lisäksi Suomesta en kaipaa liukkautta, sillä murtuneen häntäluun ja jalan muisto on yhä mielessä. Pelkään Koon puolesta jo sitä kun ajaa kolmen mailin matkan bussiasemalle. Tänään on pakko lähteä kauppaan, mutta odotan josko vähän aurinko sulattaisi.

    Voi tuo kyläily on niin tuttua asiaa! Nyt on muutama äiti istahtanut teelle kun on tullut hakemaan lastaan playdate'ltä ja siinä se. Osaksi kyllä varmaan uteliaisuuttaan...

    En ole kauheasti sitä mainostanut, mutta olemme asuneet täällä yli 10 vuotta ja meillä ei ole yhtään irlantilaista tosi ystävää. Tuttuja toki.

    Nyt heräsi neito ... saan ehkä tunnin verran vielä Ceebies'n avulla nettirauhaa.

    pohjoisemmasta Heljä

    VastaaPoista
  6. Minäkin olen pari kolaria kokenut ja saanut ajokammon toisesta.
    Mukavaa työhönpaluuta!
    Mielenkiintoista lukea miten teillä on,harmi kun irlantilaiset eivät helposti kutsu vierailulle.Mutta kiva ,että naapurista on löytynyt joku:-)

    VastaaPoista
  7. Simpukka: Kiva, kun edes Rose käy kutsumatta syömässä!!!! Sellainen epävirallinen pistäyminen on minusta niin paljon vaivattomampaa. Ei tarvitse erikseen kokata. Keksipaketti löytyy jokaiselta kaapista ja kuppi teetä valmistuu hetkessä.

    Heljä: Hirvä työmatka takana. Ajoin tosi hiljaa, mutta liuksta oli!
    Minä tajusin pelin hengen (vierailuissa yms) kun vanhempi poika meni yläkouluun. Ne äidit joiden kanssa olin alakoulussa tekemisissä hävisivät kuin tuhka tulleen. Enää ei ollut koulunharrastuksia (lue yhteisiä kuljetuksia), joten se yhteydenpito loppui kuin seinään. Onneksi nuoremman luokalla on mukavia äitejä ja uskallampa melkein sanoa kolmea heistä ystävikseni. Kouluun tullut uusi ruotsalainen äiti kysyi minulta kierrellen ja kaarrellen asiasta. Suomalaiseen tyyliin sanoin suoraan, missä mennään. Hän oli kiitolinen vastaukestani, sillä oli ollut aivan ihmeissään että mitä on tehtyn väärin.
    Taaskin Heljä sinä ymmärsit minua puolesta sanasta!!!!

    Yaelian: Naapureiden suhteen (paria poikkeutta lukuunottamatta) olen ollut onnekas. Olisi niin tärkeää, että ystäviä tulisi muualtakin kuin koulun ja lasten kautta. Oma aktiivisuus on tärkeää tässäkin asiasssa.

    VastaaPoista
  8. Tuo on kyllä niin totta, että irkut ovat kovin ystävällisiä ja vilkkaita, mutta se jää sitten siihen. Meillä on oikeastaan vain yksi "kokonaan irlantilainen" ystäväpariskunta; muut ovat kaikki ainakin "puoliksi ulkomaalaisia".

    Hui, varmasti ollut kamala kokemus tuo kolari! Pelottavinta tuolla ajellessa on se, ettei tiedä muiden taidoista/varovaisuudesta. Vaikka kuinka itse ajelisi hiljaa ja pitää pitkät välit edellä menijään, niin joku muu roikkuu usein mun puskurissa ja sitä sitten saa pelätä. Suojelusenkeleitä tarvitsee autoteillä jokainen, erityisesti nyt liukkailla keleillä!
    Sellaisia teillekin lähetellen! ♥

    VastaaPoista
  9. MaaMaa: Tämä "paikallisten" kanssa ystävystymisen vaikeus tuli minulle täysin yllätyksenä, vaikka irlantilaisen kanssa naimisissa olenkin. Täällä (vaikka ei ihan pieni paikkakunta olekkaan) vaivaa ihmisiä vielä tämä piiripienipyöri-ilmiö, etenkin koulun puiteissa. Siihen kuka on kuka-leikkiin minä en suostu mukaan.
    Toisaalta, Suomessa asuvien ulkomaalaisten ei varmasti ole helppoa ystävystyä suomalaisten kanssa. MUTTA kun suomalaisesta (noin yleensä) saa ystävän,niin se ystävyys säilyy ja lupaus see you soon tarkoittaa kirjaimellisesti, että pian nähdään.

    VastaaPoista
  10. Totta, ulkomaalaisten tutustuminen suomalaisiin suomessa ei varmasti ole yhtään helpompaa... eikä ihan heti tule edes sitä tervehdystä tai small talkia...

    Mutta kun ystävyys syntyy, niin se myös säilyy! Onneksi! :)

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!