torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivää ja villasukka-arvonta

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää,
minun ystäväni on kuin niitty kukka,
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan
niin vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taa ja
saa taivaan punertamaan.


Ajattelin, että näin ystävänpäivän iloksi pidetään täällä blogissa arpajaiset ja lämmitetään jonkun lukijan jalkoja. Voittaja saa mittojensa mukaan neulomani villasukat! 

Minusta ystävänpäivärunot ovat todella ihania, joten laittakaapa kommenttilootaan kiva ystävänpäiväruno, nimimerkki tai nimi & sähköpostiosoite, sekä kengän numero.

Arvon sukat sunnuntai-iltana ja neulominen alkaa välittömästi! Pakettiin saatan sujautaa myös jotain muuta pientä irlantilaista.

Hyvää Ystävänpäivää teille kaikille!

Nämä sukat neuloin Suomessa ollessani äidilleni.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Meinasi ihan unohtua - ne Dublinin ihanat ovet

Kävin tammikuussa uusimassa passini Dublinissa, ja samalla kuvasin suurlähetystön läheisyydessä olevia ihania ovia. Jostain syystä  juuri postaukset, joissa on värikäitä ovia ja taloja ovat todella suosittuja täällä blogissa. Siksipä pitää aina olla kamera kassissa!

Nämä kuvien ovet johtavat nykyisin toimistoihin, ja voin vain kuvitella kuinka kallista vuokraa niistä maksetaan. Ollaan nimittäin kaupungin kalliimmalla eteläpuolella ja St. Stephensin puiston läheisyydessä.  Rakennuksissa oli asianajotoimistoja ja jos jonkinlaista rahoitusfirmaa. Tilitoimistot olivat myös hyvin edustettuina.

Miksi sitten Dublinissa on niin paljon erivärisiä ovia? Nämä kuvien rakennukset ovat kaikki rakennettu Yrjöjen aikakaudella. Britteinsaarillahan arkkitehtuurityylit on nimetty aikakaudella hallitsevien kuninkaiden tai kuningattarien mukaan. George on suomeksi Yrjö, joten siitä aikakaudelle nimi, vaikka georgiaanisestakin aikakaudesta joskus puhutaan. Näitä George-nimisiä kuninkaita oli vallassa aikoinaan neljä kappaletta vuosina 1720–1840.

Dublinissa seurattiin brittien kaupunkisuunnittelua, ja samanlaisia taloja rakennettiin vieri viereen. Rakennusten ulkonäön kanssa ei ollut lupaa sooloilla, mutta ulko-oven sentään sai maalata makunsa mukaiseksi. Jos naapurin ovi oli punainen, maalasi seinänaapuri oman ovensa vaikkapa kirkkaan keltaiseksi ja hänen naapurinsa vihreäksi jne...

Irlantilaiset eivät olisi irlantilaisia ellei toisenlaistakin syytä värikkäille oville olisi keksitty. Samanlaiset talot aiheuttivat ongelmia etenkin miesväelle. Kun viimeinen tuopillinen Guinnessia oli pubissa kurkkuun kulautettu, tuli aika lähteä kotiin (and face the music). Kuvitelkaapa mielessänne ne huonosti valaistut Dublinin kadut. Ilmassa on sumua ja samalla sataa tihuttaa. Edessä kymmeniä ja taas kymmeniä tismalleen samanlaisia rakennuksia. Löydä siinä sitten se oikea talo! Oli paljon helpompi löytää perille, kun oma ovi oli erinvärinen kun naapurin. Olisihan se ollut noloa,jos olisi yrittänyt saada naapurin ovea avaimellaan auki...

Yksi asia oli kuitenkin taattu, oven väristä huolimatta: sisällä näitä miehiä oli vastassa aina yhtä vihainen vaimo. "Missä sitä taas ollaan oltu...?"














sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Lumipyrystä kevään keskelle

Blogissa on ollut hiljaista pitkään, koska bloggaaja oli käymässä taas Suomessa. Tuli sellainen tunne, että minua tarvittiin enemmän siellä kuin täällä. Tässä teille hyvä esimerkki näistä ulkomailla asumisen huonoista puolista: ei voi jakautua kahtia. Ei voi olla tukena ja apuna siellä, ja elää normiarkea täällä. 

Viikon aikana sain, kaiken muun ohella, elää keskitalvea lumipyryineen ja paukkupakkasineen. Kiskoin jalkaani vanhoja kuluneita toppahousuja ja sitten hikoilin ne päällä ruokakaupassa. Lapioin lunta  hikimärkänä ja huomasin, että tämähän käy liikunnasta. Sain aikaan surkean pienen väylän, jonka lumipyräkkä pian täytti, kuin minulle piruillakseen. 

Huomasin taas kerran, kuinka minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni, jotka ovat aina valmiina auttamaan. Isuin välillä mietteissäni ja pohdin tätä elämää, ja sitä kuinka totta nuo välillä tyhjiltä kuulostavat totuudet elämisen tärkeydestä tässä ja nyt ovat. Pitää elää täysillä, mutta samalla on myös osattava pysähtyä. Siinpä pohdittavaa kerrakseen.


Elin viikon aikana tuntikausia menneisyydessä. Kävin läpi 20 valokuva-albumia, ja poimin jokaisesta muutamia muistoja. Katsoin kuvia isovanhemmistani, joita en koskaan edes tavannut, luin omaa vauvakirjaani, hymyilin kuvista kahdesta pienestä pojasta, jotka posket punottaen leikkivät lumessa. Oli rippi-, ylioppilas-, hää- ja hautajaiskuvia, Välillä nauroin kippurassa 80-luvin permanentatuille hiuksille, ja hetken kuluttua kyynelet valuivat, kun katsoin kuvia läheisistä ihmisistä, joita ei enää ole.

Kaiken tämän keskellä tiedotusvälineissä tuli esille uusia tapauksia hoivakodeista, joissa kenelläkään ei ollut hyvä olla. Olin todella kiitollinen siitä, että Suomesta löytyy vielä hyviä ja ihmimillisiä paikkoja vanhuksille. Miltä tuntuu omaisista jättää läheinen paikkaan, jossa henkilökunnalla ei ole aikaa edes perustarpeiden tyydyttämiseen? Tai miltä tuntuu olla töissä paikassa, jossa tuntisi kokoajan riitämättömyyttä? 

Nyt olen taas takaisin Irlannissa. Huomenna alkaa täkäläinen arki. Paluu töihin tuntuu todella vaikealta. Ei auta, välillä elämä nyt vaan on tälläista, eikä tulevaisuutta voi juurikaan nyt kovin pitkälle suunnitella.






tiistai 29. tammikuuta 2019

Kirjahylly - tuo suomalaisten olohuoneiden ex MUST

Meidän kaikkien vähänkään varttuneimpien lapsuudenkotien olohuoneissa oli keskipisteenä ja katseenvangitsijana aina kirjahylly. Sen hyllyiltä löytyi tietosanakirjasarja (jonka käyttötarkoitusta nuoremmat eivät edes ymmärrä) ja tietysti selkalainen kokoelma kirjoja.

Esillä oli myös rippi-, hää- ja ylioppilaskuvia sekä lahjaksisaatuja koriste-esineitä ja matkamuistoja. Muistan kuinka kauniilta värikäs espanjalainen viuhka näytti tuttavaperheen kirjahyllyssä. Televisiolle oli myös oma "kolonsa" ja joskus näytti lehti- ja laskupinokokin päätyneen kirjahyllylle. 

Kirjahyllyn päälle kerättiin syntympäivinä saatuja viirejä, ja saattoi siellä pienoiskokoinen suomenlippukin liehua. Valokuva-albumit olivat, joko hyllyssä kirjojen kanssa, tai sitten laatikoissa piilossa. Lasikaapissa pidettiin esillä parempia lasiesineitä, made in Finland, tottakai.

Siivouspäivänä piti muistaa pyyhkiä pölyt myös kirjahyllystä, sillä varsinainen pölypesähän se oli. Ja jos oikein siivottiin, niin sitten tyhjennettiin kaikki hyllyt ja tomutettiin jopa kirjat. Kirjahyllyjä oli joka lähtöön ja aika kirjavassa kunnossa ne myös olivat. Toisissa taloissa ne olivat sellaisia kaatopaikkoja, jotka kyllä vangitsivat katseen, mutta sotkuisuudellaan.  Tai sitten kaikki oli siistissä järjestyksessä ilman pölyhiukkastakaan. En edes tiedä milloin kirjahyllyjen kulta-aika loppui. Olisiko ollut jo 90-luvulla?

Itse ostan kirjoja enää todella harvoin. Täällä kirppareilla on todella hyvät valikoimat pokkareita, jotka luettuani annan eteenpäin. Äänikirjat ja e-kirjat eivät vie tilaa, joten kirjakokoelma ei ainakaan lisäänny. Tuli konmarituksen paikka, kun vihdoin hankimme uudet hyllyt. Entiset olivat niin surkeassa kunnossa, että ihan pahaa teki, kun niitä rikkinäisä laatikoita ja viimeisiä vetäviä hyllyjä katsoi. 

Kirjat ovat tuoneet elämääni paljon iloa, sillä etenkin suomalaisen kirjan saaminen oli aikoinaan iso juttu. Toin niitä Suomesta tai sain lahjaksi. Siksi niistä luopuminen oli todella vaikeaa. Näillä kirjoilla oli nimenomaan tunnearvoa. 

En ollut siinä vaiheessa vielä katsonut Marie Kondon siivousohjelmia, joten en herätellyt kirjakasoja, kuten hän ohjelmassaan tekee. Jotenkin ymmärrän tuon rituaalin, sillä niin paljon kirjojani rakastan. Nyt oli vaan pakko olla järkevä, ja luopua osasta. Kasan suomenkielisiä kirjoja pistin kiertoon ja osan englanninkielisistä vein kirpputorille. Kai minäkin tiedostamatta kiitin kirjojani mukavista hetkistä ja toivoin niille hyvää jatkoa.

Sitä tavaramäärää minkä kaksi hyllyä piti sisällään... Kirjahylly sijaitsi ja sijaitsee poikien entisessä leikki/pelihuoneessa. Maalasin yhtenä viikonloppuna vaaleankeltaiset (siis mitä olin sitä väriä valitessani ajatellut?)Siinä samalla ikivanha vuodesohva vietiin myös kaatopaikalle. Kaksi simppeliä hyllyä tilasin, kerta nojatuolien ja pikkupöydän, mistäs muualta kuin Ikeasta. Kävin Dublinissa käydessäni katsastamssa hyllyn ja tuolit ja tilasin ne sitten myöhemmin.

Niin, Ikeasta ja senhän tarkoittaa kokoamista, jota inhoamme ja  joka saa ihmisestä esille ne huonoimmat puolet. Koska asioilla on tapana järjestyä, järjestyi tämäkin. Huonekalujen kokoaminen tuli esille istuessamme iltaa ystäväpariskunnan kanssa.  He sanoivat yhteen ääneen, että pyytäkää heidän poikaa apuun. Ai, sitä opiskelijapoikaako? No, ei kun heidän 11-vuotista poikaansa, joka on varsinainen expertti ja nauttii huonekalujen kokoamistesta.

Niinpä sitten seuraavana viikonloppuna meille saapui ruuvimeisseleiden kanssa tämä poika. Sovittiin, että hän saa tilata minkä tahansa pizzan, ja tietysti maksoimme vielä kunnon palkan tehdystä työstä. Pojan isä häntä vähän neuvoi, mutta suurimman osan hän teki kyllä ihan itse, vaikka apua tarjosimmekin. Kirjahyllyt nousivat nopeasti, samoin tuoli ja pöytä.

Ja tälläinen siitä hyllystä sitten tuli. Eihän se tyhjä ole vieläkään, eikä tarvitsekaan olla. Pariisi ja Lontoo julisteista en tietenkään halunnut mustavalkoisia versioita, joita näkyy jokaikisessä sisustusblogissa, vaan saaramaisesti hankin niistä värilliset versiot. 

Tässä nurkkauksessa on kiva tehdä käsitöitä, lukea tai katsoa NetFlixiltä vaikkapa Marie Kondon ohjelmia. Tämä on minun ikioma nurkkani, jossa viihdyn mainiosti. 











  
 

maanantai 21. tammikuuta 2019

Pistäydytään pubissa

Sunnuntaikävelyllä tuuli puhalti niin kylmästi mereltä, että teki mieli jotain lämmintä. Poikkesimme pubiin kupposelle kahvia ja teetä. Kyllä, pubiin voi mennä myös kahville!

Korkealla baarijakkaralla istui vanha mies, joka katsoi televisiosta rugbyottelua ja jutteli siinä sivussa "landlordin" eli pubinpitäjän kanssa. Takan vieressä istui viluisennäköinen pariskunta, jotka kyselivät, ranskalaisittain murtaen, lähiseudun kävelyreiteistä. 

Pubissa oli hiljaista ja pubinpitäjällä edessä pitkä työpäivä. Kesällä asiakkaita on varmasti enemmän, mutta näin talvisaikaan on hiljaista. Pienessä merenrantakylässä on muitakin pubeja, joten kilpailu vakiasiakkaista on varmasti kova. Tässä pubissa oli seinällä pitkä lista tammikuun tapahtumista. Oli listattu kaikki pubissa näkyvät ottelut sekä biljardi- ja tikanheittokisat. Pubivisojakin oli listalla. Täällä nähdään vaivaa, että asiakkaita saadaan ovesta sisälle, myös talvella.

Kun ranskalaispariskunta lähti karttoineen takan vierestä, siirryimme me sinne vähäksi aikaa lämmitelemään. Ovesta saapui sisälle vanhempi rouva, joka ilmiselvästi odotti paikalle ystäväänsä. Pubinpitäjä kysyi, että laitetaanko lasi punaviiniä ja nainen nyökkäsi. Asiakkaat ovat tulleet vuosien kuluessa hyvin tutuiksi! Puheliaan pubinpitäjän kanssa juttelimme säät ja joulut, ja sitten jatkoimme matkaa takaisin autolle.

Matkalla mietimme sitä, kuinka pitkiä työpäiviä pubeissa joutuu tekemään. Työntekijöiden palkkaaminen on kallista, joten itse on pakko yrittää jaksaa mahdollisimman paljon. Eri asia on tietysti kaupunkien suosituissa pubeissa, jossa käy paljon ihmisiä, vuodenajasta riippumatta. Se, että joku istuu lämmittelemässä puolituntia ja juo kupin kahvia ei pubia rikastuta. 

Pienien kylien pubeilla ei mene nykyisin hyvin. Pubien lukumäärä onkin laskenut huomattavasti viime vuosina. Kun kylän viimeinen pubi sulkee ovensa, tarkoittaa se sitä, että koko kylä on viittä vaille kuollut. Täällähän ystäviä ja tuttuja tavataan pubissa, ja kun se sulkee ovensa on kyläläisillä edessä monta yksinäistä iltaa kotona. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kyläily naapureiden ja ystävien kanssa on täällä niin harvinaista. Syy taitaa juurtaa aikoihin, jolloin talot olivat pieniä ja täpötäysiä. Ei sinne vilinään enää vieraita tarvittu. Luulen, että siinä juontaa pubeista käytetty nimi  olohuoneen jatko. 

Pubeja on Irlannissa nykyisin n. 7000. Joukossa on kaikenlaisia "olohuoneita. On viihtyisiä, nuhjuisia, pimeitä,tunnelmallisia, nuorten suosimia, vanhojen miesten omimia jne. Toisissa katsotaan TVstä kaikki urheiluun liittyvä, kun taas toisissa on elävää musiikkia. On niitä, joissa juodaan aivan liikaa ja niitä joissa on rauhallinen tunnelma. Keskiverto irlantilaispubi ei ole mikään surkea ja masentava korttelikapakka, vaan sinne voi poiketa myös vaikka päivällä kahville ja takan eteen lämmittelemään.










perjantai 18. tammikuuta 2019

Eihän sinulla voi olla kylmä, kun olet Suomesta!

Jos olisin vuosien varrella saanut punnan tai euron, joka kerta kun joku noin sanoo, säästöpossu olisi poksahtanut rikki jo vuosia sitten. Tässä välissä tuli kylläkin viiden vuoden tauko, jolloin en koskaan valittanut kylmyydestä. Olisin luultavasti iglussakin pyyhkinyt hikeä otsaltani ja vähentänyt vaatetusta. Nyt kuulkaa  suorastaan iloitsen, kun minulla on kylmä. Kun viisi vuotta putkeen hikoili naama punaisena, tuntuu todella hyvältä väristä välillä kylmästä. Lopetin nimittäin viime vuonna Tamofenin (rintasyövän hoitoon käytetty lääke) ja siihen loppui hikoilu.

Irlannissa on ollut todella leuto talvi. Paksulle talvitakille ei ole ollut käyttöä, sitten joululoman Suomessa. Nyt täällä on ilma vähän viilentynyt, joten pitää muistaa pistää enemmän vaatteita päälleen. Kyllä, nimenomaan muistaa! Olen niin tottunut kulkemaan vähillä vaatteilla, vuoden ajasta riippumatta, kun kerran aina on kuitenkin kuuma. Alkuviikosta kävin illalla kävelyllä kaverini kanssa, ja huomasin heti alkumeterillä, että verkkarivalinta oli taas mennyt pieleen. Minulla oli kylmä, vaikka reippaasti liikuimmekin. 

Ja koska olen viime vuoden valittanut jatkuvasti, kuinka kuuma minulla on, ei kukaan ole päässyt sanomaan, että eihän sinulla voi olla kylmä, kun olet Suomesta. Tänään sekin sitten tapahtui. Työpaikan ilmastointi toimii vähän miten sattuu ja innostui puhaltamaan puhurit niskaani, kun seisoin tulostimen vieressä. Valitin työkaverille kylmyydestä, ja sieltä se tuli; tuo tuttu lause vuosien takaa. Purskahdin nauruun, ja hän luultavasti luuli juuri lohkaiseensa jotain todella hauskaa, ja jotain jota ei ole koskaan aikaisemmin kuullut.

Jos ulkona on ollut mukavan leutoa, ei sisällä välttämättä olekkaan lämmin. Irlantilaisissa taloissa vetää, eikä asuntojen lämmineristys ole ollut kovin tärkeää rakennusvaiheessa. Nykyisin tähänkin asiaan kiinnitetään paljon enemmän huomiota. Etenkin vanhukset näyttävät pitävän olohuoneen suorastaan kuumana, ja muualla talossa sitten väristään. Koksia palaa takassa kilotolkulla, mutta makuuhuonetta ei koskaan lämmitetä.
 
Viiden vuoden tauon jälkeen on kiva kaivaa kaapista villatakkia- ja sukkia. Hikoiluvuosien jälkeen on oikein nautinnollista välillä väristä vilusta. Eikä noihin eihän-sinulla-voi-olla-kylmä-tokaisuihinkaan ole vielä ehtinyt kyllästyä!

Näin keväiseltä näytti St. Stephensin puisto Dublinissa viime viikolla.




keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Oodi hyville kirjoille


Olisi pitänyt laskea montako kirjaa viime vuonna joko luin tai kuuntelin. Monta kymmentä kuitenkin ja laidasta laitaan. Sieltä joukosta ajattelin mainita muutamia mieleen jääneitä.

Vuoden hittiomaelämänkerta taisi olla Michelle Obaman Becoming tai suomeksi Minun tarinani. Itse kuuntelin tämän kirjan englanniksi ja Michellin itse lukemana. Oli uskomattoman mielenkiintoista tutustua paremmin yhteen maailman tunnetuimmista naisista. 

Kirjassa kurkistetaan hänen lapsuuteensa, opiskeluaikoihin ja ensikohtaamiseen Mr. Obaman kanssa. Rehellinen kirja kertoo myös mitä uhrauksia perhe joutuu tekemään, kun isä pyrkii presidentiksi, ja siksi myös valitaan kaksi kertaa. Hän valottaa myös lukijoille minkälaista on asua Valkoisessa talossa, jossa henkilökunta on valmis toteuttamaan istäntäparin pienimmänkin toiveen. Kirja on niin rehellinen ja inhimillinen, että sen luettua voi vain nostaa hattua tälle upealle ja fiksulle naiselle. 

Michelle Obama ei vain tyytynyt olemaan tyylikkäästi pukeutuva presidentin puoliso ja kuvien kaunistus.(Kuten eräät...) Hänellä oli ja on omat kiinnostuksen kohteensa ja projektinsa, joita hän tarmokkaasti ajaa edelleen eteenpäin. Sekin selvisi mitä rouva mielessään ajatteli, kun valta siirtyi Trumpille, ja aikooko hän itse asettua vielä joskus presidenttiehdokkaksi. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Sitten kuuntelin täysin erinlaiseen, Jere Nurmisen kirjoittaman elämänkertaan, nimittäin jääprinsessa Kiira Korvensta. Luistelu on yksi niitä harvoja urheilulajeja, jota voisin katsoa televisiosta tuntikausia. Harvoin vain edes tiedän missä milloinkin Euroopan tai maailmanmestaruuksista kisataan. Ruuduntakaa esitys näyttää niin vaivattomalta. Höyhenenkevyt luistelija pyörii ilmassa, laskeutuu keveästi takaisin jäälle ja ponnistaa pian taas itsensä ilmoihin. 

Ehjäksi särkynyt-kirjaa lukiessa alkaa ymmärtämään mitä kaikkea tuon luistelijan onkaan pitänyt käydä läpi, että on päästy kansainvälisiin kipailuihin. Päämäärätietoinen, tyypillinen kympin tyttö, Kiira ruoski itseään eteenpäin. Hän harjoitteli, pettyi, harjoitteli lisää, oli sinnikäs niin jäällä kuin koulussakin. Ja vaikka kaikkensa antoi, sittenkin piti aina pystyä parempaan ja repimään itsestään vielä lisää... Valmentajan ja valmennettavan suhde on luistelijalle äärimmäisen tärkeä. Aina kemiat, eivätkä valmennusmetodit kohdanneet. Jatkuva painontarkkailu vaati myös veronsa. Se, että oli langan laiha ei riittänyt, aina olisi pitänyt pysty pudottamaan vielä vähän lisää. Ja viimein oli tehtävä päätös, jatkaakko vaiko ei? Kiira lopetti ja huomasi, että elämää on myös jäähallien ulkopuolella. 

Koko maailma seurasi thaimaalaisten poikien pelastusoperaatiota, luolan uumenista. Mukana auttamassa oli myös suomalainen luolasukelluksenopettaja Mikko Paasi. Johanna Elomaan kirjoittama Sukellus valoon ei valotta pelkästään tämän erittäin vaativan ja vaarallisen pelastusoperaation kulkua. Se kertoo myös, miten pitkän matkan Mikko Paasi on joutunut sukeltamaan, ihan omassa elämässään, päästäkseen takaisin valoon. Kannattaa lukea.

Siperiahan on on kautta aikojen ollut hyvä opettamaan. Huumekuriiri Jan Salo ei päätynyt vankilaan ihan Siperiaan asti, mutta itärajan toiselle puolelle kuitenkin. Ilkka Kariston kirja Vankina Venäjällä kertoo minkälaista on elämä kurjaakin kurjimmissa venäläisissä vankiloissa. En itsekkään ymmärrä miksi tykästyin tähän kirjaan. Suosittelen kuitenkin sen lukemista, vaikka ette mitään rötöksiä Venäjällä suunnittelisikaan!

Enni Mustonen ei petä koskaan. Verenpisara Ikkunalla aloittaa uuden Koskivuori-sarjan. Vastikään seminaarista valmistunut opettaja Saara Kavenius saa opettajanpaikan pienestä Koskivuoren alakoulusta. Karjakosta sisäpiiaksi kartanoon siirtyneet Vapun ja Saaran teit kohtaavat... Suomi on repeytymässä kahtia. Punaisen ja valokoisen välissä on, kaikesta huolimatta myös vaaleanpunaista. 

Ei ehkä Enni Mustosen paras kirja, mutta sellaista leppoista lukemista, vaikkakin välillä raskaista tapahtumista. Sarjan seuraava kirja Ruiskukkaseppele on jo minulla menossa... Harmittaa vaan, että Erja Manto ei ole lukijana tässä sarjassa. Eva Lönnbladin lukutapa nimittäin ei oikein miellytä.

Ja sitten Robert Galbrait eli J.K Rowlingin yksityisetsivä Cormoran Strike on taas vauhdissa apulaisensa Robin Ellacottin kanssa. Kirja Valkoinen kuolema vie lukijansa nuhjuiseen Lontooseen, parlamenttiin palkeille ja perinteiseen englantilaiseen maalaiskartanoon. Puhuuko apua pyytänyt Billy totta vai kuvitteleeko hän vain kaiken? Tajuavatko Robin ja Cormoran vihdoinkin, että he ovat kuin luodut toisilleen? Siinäpä sitä on mietittävää yhden kirjan verran. 
Ainut syy miksi kuuntelen nämä kirjat aina suomeksi, on Eero Saarisen möreä ääni, joka sopii täydellisesti näihin kirjoihin. Kunhan hän vielä oppisi lausumaan Yorkshiren ja muutkit shiret oikein....

Tänä vuonna toivon, että saisin luettua enemmän irlantilaisten kirjailijoiden, Irlannista kertovia kirjoja. Täytyykin kaivaa kirjastokortti laatikon pohjalta. Pidän teidät ajantasalla, miten onnistun.

Kirjastoista puheenollen, pääsin käymään upeassa Oodissa joululomalla. Jos asuisin Helsingissä, niin minut luultavasti löytäisi sieltä iltaisin ja viikonloppuisin. Yritin olla ajattelematta, paljonko tämä täydelliden kirjasto tuli maksamaan. Tälläisen lukutoukan se kyllä lumosi täydellisesti.




Lukutoukka paratiisissa.


Kiva, että kirjastossa on ajateltu myös lapsia.

Mulle tuosta vakipaikka

Luulen, että Aaltokin olisi tykännyt.

Jos ikkunapaikat ovat varatut, niin sitten parkeeraan itseni tähän.