keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Lumi tuli maahan

Opiskelukiireet vaihtuivat hetkessä sairaalahuoneen ilmastointilaitteen surinaan ja ikkunasta näkyvään, kevyen lumivaipan peittämään, maisemaan. Enää ei ole kiirettä mihinkään. Päivät kuluvat rauhallisesti ja sairaalan rutiineja seuraten.

Äiti nukkuu paljon, ja sitten taas jaksaa vähän jutella. Ruokaa tuodaan, mutta ei se enää maistu. Pääasia on, että ei ole kipuja. Minä istuskelen vieressä ja annan juotavaa tai pöyhin tyynyä.

On pitänyt oppia vain olemaan, ilman mitään tekemistä.  Juuri nyt eletään tunnista ja päivästä toiseen. Ei suunnitella mitään, eikä voida itse määrätä tahtia. Tuolla ylhäällä päätetään meidän puolestamme,  kauanko aikaa on vielä jäljellä...

Palaan blogiin, kun aika tuntuu oikealta.


maanantai 21. lokakuuta 2019

Kun tuntuu, että pää räjähtää...

Viime viikko EI ollut elämäni parhaimpia. Kaikenlaista isompaa ja pienempää huolenaihetta, ja vielä tämä kurssi, joka saa väilillä verenpaineeni nousemaan. Toisaalta hyvä, sillä kärsin toisinaan liian alhaisista paineista... Niin, ohjeet siitä mitä pitäisi saada aikaan ovat välillä "hieman" epämääräiset. Se tunne, kun luulee tietävänsä mitä tekee ja sitten huomaakin, että...

Sunnuntaina tuntui, että mittani oli täynä ja sanoin miehelle, että lähdetään ajelulle. Kohdekkin oli selvä, sillä halusin käydä tutkimassa yhdet luostarin rauniot tässä lähellä. Minulla on niin paljon kohteita, joissa pitäisi käydä. Ennen kevättä aion suunnata auton nokan kohti pohjoista ja tehdä oikein kunnon turneen siellä suunnalla. 

Timoleaguen edesmenneen munkkiluostarin rauniot löytyivät helposti. Ajassa mentiin taas taaksepäin vuosisata, jos toinenkin. Alueelle perustettiin luostari joskus 1200-1300 luvulla. Paljon ehti tapahtua vuosisatojen kuluessa... 1642 englantilaiset sotilaat polttivat kylän ja luostarin ja näitä ikivanhoja raunioita me kävimme ihmettelemässä.

Jotenkin siellä, hautakivien keskellä seisoessa ja raunioiden ympäröimänä, korostui elämän jatkuminen. Että joku asui täällä vuosisatoja sitten...










Kiertelimme kylällä ja kävimme syömässä. 





 Ja sitten merenrannalle...




Teet, kaffit ja omenapiirakat pubissa ja sitten kotiin...

torstai 17. lokakuuta 2019

Tarkastusmatkoilla Dublinissa

Juniori muutti opiskelemaan Dubliniin syyskuussa. Pakattiin mukaan kattilaa, pyyhettä ja vessapaperia. Yritin olla tehokas ja asialla, vaikka sisällä myllersi. Siinä se nyt tekee lähtöä, ja minulla oli iso ikävä jo tavaroita pakatessa. 

Lähdin häntä viemään, ja isä tuli seuraavanan päivänä tavarakuorman kanssa perässä. Asuntolan piha oli täynä laatikoita ja laukkuja raahaavia opiskelijoita ja heidän saattajiaan. Ei siellä liikoja tunteiltu, mutta veikkaan, että salaa kävi moni äiti tai isä kyyneliään pyyhkimässä. Opiskelijoilla taisi olla mielessä yhteinen illanvietto, joten ei siinä äitiä (ainakaan heti) ikävöity!

Käytiin ruokakaupassa ja ostettiin uudet tyynyt. Purettiin laukut ja laatikot ja ne vessapaperit. Ja sinne se Juniori sitten jäi. 

Asunto löytyi yliopiston asuntolasta. Onneksi. Ensin hän jakoi huoneen toisen opiskelijan kanssa, mutta nyt on saanut ihan oman pienen huoneen. 

Se vähän helpotti ikävää, että tiesin vierailevani Dublinissa syyskuun aikana kahteenkin otteeseen. Sovittiin treffit kaupungille ja käytiin syömässä. Juteltiin niitä näitä ja käytiin ostoksilla. Työsuhde-etu, että "joutuu" Dubliniin ryhmien kanssa ja ehtii nähdä myös Junioria!

Jos omassa elämässä ei olisi tapahtunut niin paljon uutta, olisin varmasti ollut aivan maassa tästä muutosta. Kyllähän se ikävä välillä iskee, mutta tiedän, että junat ja bussit kulkevat ja puhelin toimii. 

Ensi viikolla hänellä on viikon loma ja saan pojan kotiin. Ja, kyllä aion olla selainen hössöttävä kanaemo, joka kysyy mitä ruokaa haluat ja korvapuustejakin aion vääntää. 

Ja minä olen nyt sitten kahden aikuisen äiti, enkä vieläkään tajua, että miten tässä on päässyt näin käymään. 




Ihania Dublinin ovia...



tiistai 15. lokakuuta 2019

Vieraita Saksasta

Yksi bloggaamisen parhainta antia ovat olleet blogitapaamiset. Yksi sellainen tapahtui syyskuussa, kun Allu Saksasta tuli miehensä ja ystäväpariskuntansa kanssa lomalle Irlantiin. Olemme lukeneet toistemme blogeja jo iät ja ajat, joten kun vihdoin tapasimme livenä tuntui, kun vanha ystävä olisi tullut kylään. Allusta en kylläkään ollut koskaan nähnyt edes kuvaa, mutta kyllä suomalainen aina toisen suomalaisen tunnistaa!

Olisin halunnut viettää vieraiden kanssa enemmänkin aikaa, mutta opastushommat kutsuivat. Onneksi kuitenkin ehdin tavata Allua kaupungilla. Ensi kerralla sitten ehdimme ihan meille kotiin asti. Minulle nimittäin jäi sellainen tunne, että hän palaa tänne vielä.

Saksaa olen opiskellut, mutta olin aina siinä todella huono. Sen verran kuitenkin osasin, että esittelin itseni saksaksi. No, siihen se sitten jäikin, koska heidän englantinsa oli huomattavasti sujuvampaa, kuin minun muutamat ruosteiset saksan sanat. Ei voi muuta todeta, että hukaan meni nekin opiskelut!!!

Allu oli juuri sellainen, kun Allun pitikin bloginsa perusteella olla; hauska ja mukava. Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkään. Mielelläni olisin kuullut lisää hänen matkoistaan ympäri maailmaa. Valitettavasti minulla oli edessä aikainen aamu ja matka Dubliniin, joten oli pakko lähteä ajoissa. Allun Irlannin matkasta voi lukea hänen Dit un dat-sitä sun tätä-blogistaan. Allumies muuten yllätti minut täysin osaamalla paljon suomea!

Oletteko te tavanneet blogikamuja livenä?



Rock of Cashelin linna.





sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Täällä taas


Blogitauko venyi ja venyi. Ja mitä pidempi aika edellisestä postauksesta oli, sitä korkeammalle rima nousi. Olin jo lyömässä hanskat tiskiin. Tämä oli nyt tässä, mutta sitten joku sisälläni sanoi, että eikä ollut. Ethän sinä nyt voi lopettaa, kun kerrankin elämässäsi tapahtuu. Arki on tänään ihan toisenlaista, kuin muutama kuukausi sitten. Ja niin minä otin härkää sarvista kiinni ja aloin kirjottamaan tätä postausta. 

Olen nykyisin koululainen. Opiskelija ei kuulosta ollenkaan hyvältä korvaani. Kyseessä kun on ainoastaan neljän kuukauden mittainen kurssi. Meille kylläkin sanottiin heti aluksi, että luvassa on verta, hikeä ja kyyneleitä. Paljon esitelmiä, kirjoittamista, tiedon etsimistä ja prosessoimista, sekä järkyttävä määrä uuden opettelua. Irlannin virallisen matkaoppaan nimike ei irtoa ihan helposti. Ensimmäinen viikko on takana, ja aamulla taas aikaisin ylös, ulos ja koulunpenkille. Viikko vei mehut. Vanhan koiran on oppittava uusia temppuja, mutta eiköhän tämä tästä. Ainakin intoa on vaikka muille jakaa, ja vahva tunne siitä, että olen tullut ”kotiin”.



Kello on jo paljon, mutta lupaa palata tänne blogiin pian. Rima on ylitetty. Tämäkin tuntuu taas mukavalta, blogin päivittäminen siis. Toinen kotiinpaluuta muistuttava tunne tällä viikolla. Olkaa siis kuulolla!


Kuvien keltaiset ovat löytyvät Kilkennystä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Sen pituinen se

Tämä viikko on täynä hyvästejä ja samalla uuden alkua. Pitkien pohdintojen jälkeen päätin, että nyt tai ei koskaan. En paina byroon ovea kiinni vain lomani ajaksi, vaan tällä kertaa lopullisesti. Se ei todellakaan ollut mikään helppo päätös, ja yönä jos toisenakin olen herännyt miettimään, teenkö oikean ratkaisun. Joku kuitenkin sisälläni sanoo, että teen. Onneksi perhekkin on kannustanut tekemään jotain ihan muuta.

Tulee ikävä työkavereita, ja niinhän siinä kävi, että itkua nieleskelin, kun lyhyttä puhettani pidin. Olen kuitenkin äärimmäisen helpottunut, että sain päätöksen tehtyä ja, että elämässä alkaa nyt uusi vaihe.

Lähden heti Suomeen pariksi viikoksi lomalle, joten palaan linjoille elokuun lopulla tai vasta syyskuussa. Kerron sitten enemmän suunnitelmistani ja siitä, miksi vihdoin tuli aika lyödä hanskat tiskiin.  

Mukavaa elokuuta teille kaikille, ja säänhaltijalle pieni pyyntö: ei mitään syyskelejä vielä Suomeen!

Kuvat otin Kilkennyssä nyt viikonloppuna.





maanantai 5. elokuuta 2019

Elämää ilman älypuhelinta

Juniorin iPhone sanoi sopimuksensa irti. Kolme kuukautta sitten hankittu puhelin ylikuumeni!!! Takuu oli onneksi vielä voimassa, joten nyt puhelin on huollossa, sillä jossakin. Aikamoinen rumba sekin... No, koska kesätyöpaikan työtunnit tulevat WhatsApp viesteinä, annoin oman puhelimeni hänelle lainaksi ja kaivoin kaapista esiin vanhan kunnon Nokiani, Tällä puhelimella soitetaan ja tekstataan, eikä surffailla. Back to basics!

Tämä vaihtokauppa ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Ensinnäkin, pitkään poissa pysynyt niskakipu oli taas salakavalasti alkanut vaivaamaan. Syy siihen oli tietysti puhelimen plärääminen! Piti, ihan pikaisesti vaan, tarkastaan Insta ja Face. Sitten päädyin lukemaan jotain artikkelia, josta siirryin katsomaan, mitä blogiin kuuluu. Jossain välissä piti katsastaa seuraavan päivän sää jne. Enää ei riittänyt, että otin kuvan kameralla, piti myös filmata vähän Instastoreyhin. Välillä naputtelin WhatsApp-ryhmään viestiä tai kommentoin ystävän herkullisen näköistä jäätelöä.

Pienessä päässäni hyrräsi liian monta juttua yhtäaikaa. Tein myös huomion, että moni ennen Facebookissa innokkaasti postannut, oli huomattavasti vähentänyt tahtia tai lähtenyt lätkimään. Tai sitten poistanut minut näkemästä postauksiaan, sekin tietysti on mahdollista!!! 

Meillä kaikilla on varmasti Facebookissa kavereita, joiden päivitysten lukeminen suorastaan ärsyttää. Kiinnostaako minua ihan oikeasti jonkun puolitutun fiksut lapset, hieno elämä tai mielipiteet asiasta kuin asiasta? Eivät. Sellainen jatkuva hehkutus pistää miettimään, että ihankohan noin auvoista se oikeasti on...

Pari ensimmäistä päivää ilman rakasta iPhoneani olin aivan hukassa. Käsi hapuili yöpöydältä tai käsilaukusta puhelinta, eikä löytänyt kuin vanhan Nokiani. Messengerin viestit tarkastin kerran päivässä, samoin WhatsAppin. Sähköpostit, ainakin töissä ollessani, luin pari kertaa päivässä. Muutama puhelu jäi puhelimen vaihtumisesta johtuen vastaamatta, mutta soitin perään. 

Facebookin selasin pikavauhdilla, ja aloin poistamaan ryhmiä, joihin kuulun, mutta jotka juuri nyt eivät kiinnosta. Seuraavaksi on edessä kaverisavotta. Ihan kokonaan Naamakirjan kantta en kuitenkaan paukauta kiinni, sillä osa ryhmistä on myös sellaisia tietotoimistoja, josta on minulle oikeasti hyötyä. Ja palveleehan se hienosti myös tätä blogia.

Ja sitten tämä blogi. Se painii minun mielestäni täysin eri sarjassa Facen, Instan ja puhelimen sovellusten kanssa.  Tämä on harrastus, johon palaan silloin, kun siltä tuntuu. Otan kuvia ja kirjoitan postauksen, jota joskus valmistelen netin avustuksella. Blogissa en roiku jatkuvasti. Se on se vissi ero. Blogi myös omalla, ihmeellisellä tavallaan, selkeyttää päätäni ja tuo iloa ja piristystä elämääni. Jos se välillä kyllästyttää, pidän taukoa ja unhodan Elämän Vihreällä Saarella vähäksi aikaa. Sitten taas on kiva palata postauksia vääntämään ja kommentteihin vastaamaan. Napsin kylläkin vapaa-ajallani paljon kuvia ja se varmasti joskus ärsyttää muita( ja siitä SAA sanoa), mutta kanssani siis voi lähteä vaikkapa viinilasilliselle ilman, että kuvaan lasiani ja itseäni koko ajan. Pois se minusta!

Somemaailmassa alkoi mietityttämään myös se, että toisten mielestä sitä pidetään yhteyttä, kun Facebookista luetaan "kuulumiset". Haloo??? Jotenkin piti oikein miettiä, että eikö sitä ole olemassa, jos ei notku netissä? Tajusin, että kyllä, olen edelleen olemassa ja mikä parasta enemmän läsnä. Ne joita kuulumiseni kiinnostavat tai haluavat ottaa yhteyttä, voivat tehdä sen edelleen. Sama pätee myös minuun. Voin soittaa, lähettää viestin tai vaikkapa naputtaa sähköpostia.

Vierrotusoireita podin neljä päivää ja sitten yhtäkkiä tajusin, että minähän olen vapaa! Jos jollakin on hätä tai hän haluaa saada minut kiini heti, hän soittaa tai tekstaa. Suurin osa viesteistä ei ole niin tärkeitä, että niihin pitää reagoida heti. Muutaman tunnin viive ei tee kesää eikä talvea. Huomasin, että ajatukset kummasti selvenivät, koska keskityin asioihin kunnolla. Teki myös hyvää vain olla, tekemättä mitään. Ajatelkaa, bussia tai ruoka-annosta voi odottaa näpräämättä puhelinta. Ainainen informatiotulva ei tee hyvää kenellekkään. Ei minun tarvitse olla selvillä maailman tapahtumista 24/7. Ja mikä parasta, kipeä niska on taas kunnossa.

Viikon päästä saan puhelimeni takaisin. Ihan oikeasti tarvitsen sitä, sillä lähden Suomeen. Osa sovellutuksista on hyödyllisiä ja hyvä olla aina mukana. Opin kuitenkin, että niitä ilman pärjää ainakin, jos ei ole matkalla ja tarvittaessa pääsee nettiin. Luulen kuitenkin, että näiden viikkojen jälkeen en enää koskaan palaa entiseen. 



Kiitos kipeä niska, että sait minut heräämään! 


Onko teillä ollut havaittavissa samanlaista someriippuvaisuutta? Miten itse rajoitatte netissä roikkumista ja puhelimen näpräämistä? Vai rajoitatteko ollenkaan? Pitääkö aina olla ajan tasalla ja tavoitettavissa? 


"Ajatelkaa, bussia tai ruoka-annosta voi odottaa näpräämättä puhelinta."