keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Tyhjänpäiväistä vai tärkeää small talkkia - säästä?

- On ilmoja pidellyt.
- No, niin on. Eikö tämä sade koskaan lopu.
- Mistä tuota vettä riittääkin?
- Sanoppas se.
- En edes muista milloin aurinko viimeksi paistoi.
- Ai, se keltainen pallo, joka joskus ilmestyy taivaalle?


Tässä näyte meidän suomalaisten huonosti osaamasta small talkista. Small talkilla täytetään ne hetket, jolloin suomalainen olisi ihan vain hiljaa. Ei ole mitään sanottavaa tai lisättävää. Eli ei sanota yhtään mitään. Suomalaista ei hiljaisuus häiritse. Irlantilainen puolestaan tuntee olonsa vaivautuneeksi ja alkaa puhumaan kahta kauheammin. Puhuu kummankin puolesta. Vaikka sitten siitä säästä. Tässä tilanteessa suomalainen kärsii ja menee ihan lukkoon. Vastaa kysymyksiin yes ja no. Jolloin irlantilainen alkaa jankkaamaan asiasta ja kyselee entistä enemmän. Suomalainen myksityy ja irlantilainen senkun höpöttää. 

Tilanne on kuin jostakin komediasta, jota vain kumpaakin kansalaisuutta ymmärtävä tajuaa. Tekisi mieli puuttua keskusteluun. Sanoa sille suomalaiselle, että vastaa nyt, hyvä ihminen, kunnolla kysymykseen, eikä vain yhdellä sanalla, niin tuo irlantilaisen puhetulvakin vähän rahoittuu. Heitä sitä vastakysymyksellä, niin pääset vähäksi aikaa pälkähästä. Samaan hengenvetoon opastaisin irlantilaista, että ei koko ajan tarvitse olla äänessä. Katso nyt tuota raukkaa, se on mennyt täysin lukkoon, kun olet pommittanut sitä tyhänpäiväisillä kysymyksillä. Anna jo olla. Välillä tekee ihan hyvää olla ihan vain hiljaa.

Suomalainen ajattelee, että tuo höpöttävä irlantilainen on vähän yksinkertainen, kun on jatkuvasti äänessä. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten jne... Irlantilinen puolestaan miettii, että tuossa tyypissä on jotain vialla, kun on noin sisäänpäin kääntynyt. Taitaa yksi kulma puuttua, kuten täällä sanotaan.

Irlantilainen täyttää nämä hiljaiset hetket säällä. Ihan hyvä aihe saaressa, jossa päivän aikana saatetaan käydä läpi koko vuodenaikojen kirjo. Eri tyypistä sadetta riittää myös. On kevyttä tihkusadetta, sadekuuroja, jotka yllättävät ja kastelevat kulkijan likomäräksi. Sitten on näitä tuulella vahvistettuja, koko päivän kestäviä sateita. Silloin vettä tulee joka ilmansuunnasta ja kuten ranskalainen työkaverini kuvaili, myös maasta!

Päivittely muuttuu hetkessä ylistykseksi, kun se keltainen pallo taas ilmestyy taivallee.

- Mikä täydellinen päivä.
- Pitkästä aikaa. 
- Toivottavasti sää vaan ei muutu ihan heti.
- Kyllä me jo aurinkoa tarvitsikimmekin.
- Sitä ehti piristyy, kun aurinko paistaa.

Näitä keskusteluja käydään ventovieraan bussinodottajan kanssa. Kaupankassa tarkastaa sään, kun itse istuu selkä ovelle päin. Bussikuskille voivotellaan kastuneita vaatteita ja huonoa säätä.
Naapurille maristaan huonosta, kun satutaan pihalle samaan aikaan.

Eihän näistä keskusteluista sen viisaammaksi tule. Ei mitään uutta eikä ihmeellistä, sillä kaikkihan sen näkevät ja tuntevat, jos sitä vettä sataa tai aurinko paistaa. Small talk onkin mielestäni enemmän sellaista toisen huomioimista. Että ei vain lyödä kassalle kolikkokasaa kouraan tai olla täysin huomioimatta vieressä seisova, samaa bussia odotava.  

Minä muuten kehottaisin kaikkia englantia opettavia käyttämään aikaa juuri small talkin harjoitteluun. Siitä olisi aidosti hyötyä kielen käyttötilanteita ajatellen. Että antaisi itsestään sellaisen hyvän ensivaikutelman, eikä otsaan iskettäisi jo heti alkumetreillä, tuppisuun ja tylsän leimaa. Vaitettavan usein vastapuoli saattaa luulla, että hiljaisuus on merkki moukkamaisuudesta tai henkilö on jollakin taipaa sosiaalisesti rajoittunut. Jos jutustelu ei tule luonnollisesti, ei sitten haluta henkilöön sen parempaa tutustua, kun puhetta saa lypsää hartiavoimin. 

He/she is hard work...can't get a word out of him/her...never said a word...cat got your tongue? 

Pystyn juttelmemaan niitä näitä pitkäänkin. Kai se tulee jo automaattisesti, vaikka kyllä vieläkin on tilanteita, jolloin tyhjänpäiväinen pälätys ärsyttää. Joskus vaan on hetkiä, jolloin on päivän small talk-annos täynä. Sitä on väsynyt, huonolla tuulella tai mielen täyttävät muut asiat. Silloin ei jaksaisi mitään  ylimääräistä, ja small talk isona annoksena on juuri sitä.

Ihan normipäivänä small talk menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eikä sitä edes ajattele. Se nyt vain kuuluu asiaan, niin täällä kuin monessa muussakin maassa! 



Nämä sateenvarjot bongasin Dublinissa pari viikkoa sitten.
Ne löytyvät Zozimus-nimisen baarin edestä, osoitteesta Anne’s Lane, Dublin 2 











maanantai 18. helmikuuta 2019

Arvonnan voittaja ja sataa-paistaa-sataa sunnuntai

Maanantaita, ystävät hyvät! Eilen oli taas niin tyypilliset irlantilaiset kelit, että. Aamulla aurinko paistoi täysillä ja minä olin jo mielessäni ulkoilemassa. Lähdettiin sitten autolla matkaan, ja tarkoitus oli tehdä lenkki Kinsalen kupeessa. No, ei tehty, sillä yhtäkkiä vettä alkoi satamaan oikein kunnolla. Sitten se loppui, aurinko ilmestyi paikalle, kunnes taas alkoi satamaan. Täällä pitää aina valmiina muuttamaan suunnitelmiaan, jos säästä ollaan riippuvaisia. 

Kotona oli oikein extrahiljaista menneenä viikonloppuna, kun pojista vanhempi lähti käymään Hollanissa ja Juniori on puolestaan hockeyleirillä. Niin on elämäni nykyisin erillaista, että vasta viime viikolla tajusin, että täällä on viikon loma tällä viikolla kouluista. Enää ei tarvitse tuskailla, että mitenkäs hoidetaan lomaviikko, kun töissäkin pitäisi käydä. Vaikka välillä kaipaan niitä pikkupoikavuosia, niin näitä lomi- ja lastenhoidonsäädöksiä en todellakaan kaipaa. 

Olen viime kuukausina ollut varsinainen kotihiiri ja puuhaillut kaikenlaista pientä, ihan vaan kotona. Ei vaan innosta mihinkään lähteminen viikonloppuisin. Lieneekö ikä tehnyt tehtävänsä, mutta takkatulta, olohuoneen sohvaa, kehräävää kissa ja neulekoria ei voita mikää. Sellainenkin asia tuli mieleen, että olisihan se kiva, jos meilläkin olisi sauna... No, saunaa nyt ei aleta rakentamaan, mutta saahan sitä aina haaveilla! 

Lauantai-iltana en olisi millään viitsinyt lähteä lähipubiin. Onneksi kuitenkin lähdin, sillä oli mukava rupatella ystäväpariskunnan kanssa ja musiikkikin oli ihan hyvää. En ymmärrä, että miten suht hiljaisessa pubissa on aina lauantaisin joku bändi soittamassa. Taitaa mennä illan tienestit bändin ja henkilökunnan palkkoihin. No, onneksi en ole pubinpitäjä, sillä ainakaan tämä pubi ei kyllä suuria voittoja kääri.

Ja sitten siitä villasukka-arvonnoasta. Kiitos kaikille osallistujille kivoista ystävänpäivärunoista. Onnellinen voittaja oli Elina Englannista, jonka runo lohduttaa meitä kaikkia ulkosuomalaisia: "Ystävyys säilyy vaikka valimatka olisi suuri." Elina, laitatko minulle sähköpostia vihreatniityt@hotmail.com? Tarvisen kenkäsi numeron, koko nimesi sekä osoitteesi. Nyt vaan puikot soimaan ja sukkia neuolomaan! 

Loppuun vielä sellainen kysely, että haluatteko nähdä kuvia näistä kotipuuhasteluistani? En tosiaan luule olevani mikään sisustusbloggaaja tai tyylitaituri, mutta jos kotiin liittyvät postaukset kiinnostavat, niin voisin niitä tehdä vähän enemmän. Ja sitä pelkoa ei ole, että täällä tulevaisuudessa olisi pelkästään kuvia kukkamaljakosta, jota siirrän pöydältä toiselle ja otan siitä sitten sata kuvaa joka ilmansuunnasta!


Kuvat otin eilen Kinsalesta. Oli todella tuulista, vaikka se ei kuvista täysin välitykkään.
En tiedä miksi tykkään aina kuvata noita meren kolhimia kalastuspaatteja!





torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivää ja villasukka-arvonta

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää,
minun ystäväni on kuin niitty kukka,
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan
niin vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taa ja
saa taivaan punertamaan.


Ajattelin, että näin ystävänpäivän iloksi pidetään täällä blogissa arpajaiset ja lämmitetään jonkun lukijan jalkoja. Voittaja saa mittojensa mukaan neulomani villasukat! 

Minusta ystävänpäivärunot ovat todella ihania, joten laittakaapa kommenttilootaan kiva ystävänpäiväruno, nimimerkki tai nimi & sähköpostiosoite, sekä kengän numero.

Arvon sukat sunnuntai-iltana ja neulominen alkaa välittömästi! Pakettiin saatan sujautaa myös jotain muuta pientä irlantilaista.

Hyvää Ystävänpäivää teille kaikille!

Nämä sukat neuloin Suomessa ollessani äidilleni.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Meinasi ihan unohtua - ne Dublinin ihanat ovet

Kävin tammikuussa uusimassa passini Dublinissa, ja samalla kuvasin suurlähetystön läheisyydessä olevia ihania ovia. Jostain syystä  juuri postaukset, joissa on värikäitä ovia ja taloja ovat todella suosittuja täällä blogissa. Siksipä pitää aina olla kamera kassissa!

Nämä kuvien ovet johtavat nykyisin toimistoihin, ja voin vain kuvitella kuinka kallista vuokraa niistä maksetaan. Ollaan nimittäin kaupungin kalliimmalla eteläpuolella ja St. Stephensin puiston läheisyydessä.  Rakennuksissa oli asianajotoimistoja ja jos jonkinlaista rahoitusfirmaa. Tilitoimistot olivat myös hyvin edustettuina.

Miksi sitten Dublinissa on niin paljon erivärisiä ovia? Nämä kuvien rakennukset ovat kaikki rakennettu Yrjöjen aikakaudella. Britteinsaarillahan arkkitehtuurityylit on nimetty aikakaudella hallitsevien kuninkaiden tai kuningattarien mukaan. George on suomeksi Yrjö, joten siitä aikakaudelle nimi, vaikka georgiaanisestakin aikakaudesta joskus puhutaan. Näitä George-nimisiä kuninkaita oli vallassa aikoinaan neljä kappaletta vuosina 1720–1840.

Dublinissa seurattiin brittien kaupunkisuunnittelua, ja samanlaisia taloja rakennettiin vieri viereen. Rakennusten ulkonäön kanssa ei ollut lupaa sooloilla, mutta ulko-oven sentään sai maalata makunsa mukaiseksi. Jos naapurin ovi oli punainen, maalasi seinänaapuri oman ovensa vaikkapa kirkkaan keltaiseksi ja hänen naapurinsa vihreäksi jne...

Irlantilaiset eivät olisi irlantilaisia ellei toisenlaistakin syytä värikkäille oville olisi keksitty. Samanlaiset talot aiheuttivat ongelmia etenkin miesväelle. Kun viimeinen tuopillinen Guinnessia oli pubissa kurkkuun kulautettu, tuli aika lähteä kotiin (and face the music). Kuvitelkaapa mielessänne ne huonosti valaistut Dublinin kadut. Ilmassa on sumua ja samalla sataa tihuttaa. Edessä kymmeniä ja taas kymmeniä tismalleen samanlaisia rakennuksia. Löydä siinä sitten se oikea talo! Oli paljon helpompi löytää perille, kun oma ovi oli erinvärinen kun naapurin. Olisihan se ollut noloa,jos olisi yrittänyt saada naapurin ovea avaimellaan auki...

Yksi asia oli kuitenkin taattu, oven väristä huolimatta: sisällä näitä miehiä oli vastassa aina yhtä vihainen vaimo. "Missä sitä taas ollaan oltu...?"














sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Lumipyrystä kevään keskelle

Blogissa on ollut hiljaista pitkään, koska bloggaaja oli käymässä taas Suomessa. Tuli sellainen tunne, että minua tarvittiin enemmän siellä kuin täällä. Tässä teille hyvä esimerkki näistä ulkomailla asumisen huonoista puolista: ei voi jakautua kahtia. Ei voi olla tukena ja apuna siellä, ja elää normiarkea täällä. 

Viikon aikana sain, kaiken muun ohella, elää keskitalvea lumipyryineen ja paukkupakkasineen. Kiskoin jalkaani vanhoja kuluneita toppahousuja ja sitten hikoilin ne päällä ruokakaupassa. Lapioin lunta  hikimärkänä ja huomasin, että tämähän käy liikunnasta. Sain aikaan surkean pienen väylän, jonka lumipyräkkä pian täytti, kuin minulle piruillakseen. 

Huomasin taas kerran, kuinka minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni, jotka ovat aina valmiina auttamaan. Isuin välillä mietteissäni ja pohdin tätä elämää, ja sitä kuinka totta nuo välillä tyhjiltä kuulostavat totuudet elämisen tärkeydestä tässä ja nyt ovat. Pitää elää täysillä, mutta samalla on myös osattava pysähtyä. Siinpä pohdittavaa kerrakseen.


Elin viikon aikana tuntikausia menneisyydessä. Kävin läpi 20 valokuva-albumia, ja poimin jokaisesta muutamia muistoja. Katsoin kuvia isovanhemmistani, joita en koskaan edes tavannut, luin omaa vauvakirjaani, hymyilin kuvista kahdesta pienestä pojasta, jotka posket punottaen leikkivät lumessa. Oli rippi-, ylioppilas-, hää- ja hautajaiskuvia, Välillä nauroin kippurassa 80-luvin permanentatuille hiuksille, ja hetken kuluttua kyynelet valuivat, kun katsoin kuvia läheisistä ihmisistä, joita ei enää ole.

Kaiken tämän keskellä tiedotusvälineissä tuli esille uusia tapauksia hoivakodeista, joissa kenelläkään ei ollut hyvä olla. Olin todella kiitollinen siitä, että Suomesta löytyy vielä hyviä ja ihmimillisiä paikkoja vanhuksille. Miltä tuntuu omaisista jättää läheinen paikkaan, jossa henkilökunnalla ei ole aikaa edes perustarpeiden tyydyttämiseen? Tai miltä tuntuu olla töissä paikassa, jossa tuntisi kokoajan riitämättömyyttä? 

Nyt olen taas takaisin Irlannissa. Huomenna alkaa täkäläinen arki. Paluu töihin tuntuu todella vaikealta. Ei auta, välillä elämä nyt vaan on tälläista, eikä tulevaisuutta voi juurikaan nyt kovin pitkälle suunnitella.






tiistai 29. tammikuuta 2019

Kirjahylly - tuo suomalaisten olohuoneiden ex MUST

Meidän kaikkien vähänkään varttuneimpien lapsuudenkotien olohuoneissa oli keskipisteenä ja katseenvangitsijana aina kirjahylly. Sen hyllyiltä löytyi tietosanakirjasarja (jonka käyttötarkoitusta nuoremmat eivät edes ymmärrä) ja tietysti selkalainen kokoelma kirjoja.

Esillä oli myös rippi-, hää- ja ylioppilaskuvia sekä lahjaksisaatuja koriste-esineitä ja matkamuistoja. Muistan kuinka kauniilta värikäs espanjalainen viuhka näytti tuttavaperheen kirjahyllyssä. Televisiolle oli myös oma "kolonsa" ja joskus näytti lehti- ja laskupinokokin päätyneen kirjahyllylle. 

Kirjahyllyn päälle kerättiin syntympäivinä saatuja viirejä, ja saattoi siellä pienoiskokoinen suomenlippukin liehua. Valokuva-albumit olivat, joko hyllyssä kirjojen kanssa, tai sitten laatikoissa piilossa. Lasikaapissa pidettiin esillä parempia lasiesineitä, made in Finland, tottakai.

Siivouspäivänä piti muistaa pyyhkiä pölyt myös kirjahyllystä, sillä varsinainen pölypesähän se oli. Ja jos oikein siivottiin, niin sitten tyhjennettiin kaikki hyllyt ja tomutettiin jopa kirjat. Kirjahyllyjä oli joka lähtöön ja aika kirjavassa kunnossa ne myös olivat. Toisissa taloissa ne olivat sellaisia kaatopaikkoja, jotka kyllä vangitsivat katseen, mutta sotkuisuudellaan.  Tai sitten kaikki oli siistissä järjestyksessä ilman pölyhiukkastakaan. En edes tiedä milloin kirjahyllyjen kulta-aika loppui. Olisiko ollut jo 90-luvulla?

Itse ostan kirjoja enää todella harvoin. Täällä kirppareilla on todella hyvät valikoimat pokkareita, jotka luettuani annan eteenpäin. Äänikirjat ja e-kirjat eivät vie tilaa, joten kirjakokoelma ei ainakaan lisäänny. Tuli konmarituksen paikka, kun vihdoin hankimme uudet hyllyt. Entiset olivat niin surkeassa kunnossa, että ihan pahaa teki, kun niitä rikkinäisä laatikoita ja viimeisiä vetäviä hyllyjä katsoi. 

Kirjat ovat tuoneet elämääni paljon iloa, sillä etenkin suomalaisen kirjan saaminen oli aikoinaan iso juttu. Toin niitä Suomesta tai sain lahjaksi. Siksi niistä luopuminen oli todella vaikeaa. Näillä kirjoilla oli nimenomaan tunnearvoa. 

En ollut siinä vaiheessa vielä katsonut Marie Kondon siivousohjelmia, joten en herätellyt kirjakasoja, kuten hän ohjelmassaan tekee. Jotenkin ymmärrän tuon rituaalin, sillä niin paljon kirjojani rakastan. Nyt oli vaan pakko olla järkevä, ja luopua osasta. Kasan suomenkielisiä kirjoja pistin kiertoon ja osan englanninkielisistä vein kirpputorille. Kai minäkin tiedostamatta kiitin kirjojani mukavista hetkistä ja toivoin niille hyvää jatkoa.

Sitä tavaramäärää minkä kaksi hyllyä piti sisällään... Kirjahylly sijaitsi ja sijaitsee poikien entisessä leikki/pelihuoneessa. Maalasin yhtenä viikonloppuna vaaleankeltaiset (siis mitä olin sitä väriä valitessani ajatellut?)Siinä samalla ikivanha vuodesohva vietiin myös kaatopaikalle. Kaksi simppeliä hyllyä tilasin, kerta nojatuolien ja pikkupöydän, mistäs muualta kuin Ikeasta. Kävin Dublinissa käydessäni katsastamssa hyllyn ja tuolit ja tilasin ne sitten myöhemmin.

Niin, Ikeasta ja senhän tarkoittaa kokoamista, jota inhoamme ja  joka saa ihmisestä esille ne huonoimmat puolet. Koska asioilla on tapana järjestyä, järjestyi tämäkin. Huonekalujen kokoaminen tuli esille istuessamme iltaa ystäväpariskunnan kanssa.  He sanoivat yhteen ääneen, että pyytäkää heidän poikaa apuun. Ai, sitä opiskelijapoikaako? No, ei kun heidän 11-vuotista poikaansa, joka on varsinainen expertti ja nauttii huonekalujen kokoamistesta.

Niinpä sitten seuraavana viikonloppuna meille saapui ruuvimeisseleiden kanssa tämä poika. Sovittiin, että hän saa tilata minkä tahansa pizzan, ja tietysti maksoimme vielä kunnon palkan tehdystä työstä. Pojan isä häntä vähän neuvoi, mutta suurimman osan hän teki kyllä ihan itse, vaikka apua tarjosimmekin. Kirjahyllyt nousivat nopeasti, samoin tuoli ja pöytä.

Ja tälläinen siitä hyllystä sitten tuli. Eihän se tyhjä ole vieläkään, eikä tarvitsekaan olla. Pariisi ja Lontoo julisteista en tietenkään halunnut mustavalkoisia versioita, joita näkyy jokaikisessä sisustusblogissa, vaan saaramaisesti hankin niistä värilliset versiot. 

Tässä nurkkauksessa on kiva tehdä käsitöitä, lukea tai katsoa NetFlixiltä vaikkapa Marie Kondon ohjelmia. Tämä on minun ikioma nurkkani, jossa viihdyn mainiosti. 











  
 

maanantai 21. tammikuuta 2019

Pistäydytään pubissa

Sunnuntaikävelyllä tuuli puhalti niin kylmästi mereltä, että teki mieli jotain lämmintä. Poikkesimme pubiin kupposelle kahvia ja teetä. Kyllä, pubiin voi mennä myös kahville!

Korkealla baarijakkaralla istui vanha mies, joka katsoi televisiosta rugbyottelua ja jutteli siinä sivussa "landlordin" eli pubinpitäjän kanssa. Takan vieressä istui viluisennäköinen pariskunta, jotka kyselivät, ranskalaisittain murtaen, lähiseudun kävelyreiteistä. 

Pubissa oli hiljaista ja pubinpitäjällä edessä pitkä työpäivä. Kesällä asiakkaita on varmasti enemmän, mutta näin talvisaikaan on hiljaista. Pienessä merenrantakylässä on muitakin pubeja, joten kilpailu vakiasiakkaista on varmasti kova. Tässä pubissa oli seinällä pitkä lista tammikuun tapahtumista. Oli listattu kaikki pubissa näkyvät ottelut sekä biljardi- ja tikanheittokisat. Pubivisojakin oli listalla. Täällä nähdään vaivaa, että asiakkaita saadaan ovesta sisälle, myös talvella.

Kun ranskalaispariskunta lähti karttoineen takan vierestä, siirryimme me sinne vähäksi aikaa lämmitelemään. Ovesta saapui sisälle vanhempi rouva, joka ilmiselvästi odotti paikalle ystäväänsä. Pubinpitäjä kysyi, että laitetaanko lasi punaviiniä ja nainen nyökkäsi. Asiakkaat ovat tulleet vuosien kuluessa hyvin tutuiksi! Puheliaan pubinpitäjän kanssa juttelimme säät ja joulut, ja sitten jatkoimme matkaa takaisin autolle.

Matkalla mietimme sitä, kuinka pitkiä työpäiviä pubeissa joutuu tekemään. Työntekijöiden palkkaaminen on kallista, joten itse on pakko yrittää jaksaa mahdollisimman paljon. Eri asia on tietysti kaupunkien suosituissa pubeissa, jossa käy paljon ihmisiä, vuodenajasta riippumatta. Se, että joku istuu lämmittelemässä puolituntia ja juo kupin kahvia ei pubia rikastuta. 

Pienien kylien pubeilla ei mene nykyisin hyvin. Pubien lukumäärä onkin laskenut huomattavasti viime vuosina. Kun kylän viimeinen pubi sulkee ovensa, tarkoittaa se sitä, että koko kylä on viittä vaille kuollut. Täällähän ystäviä ja tuttuja tavataan pubissa, ja kun se sulkee ovensa on kyläläisillä edessä monta yksinäistä iltaa kotona. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kyläily naapureiden ja ystävien kanssa on täällä niin harvinaista. Syy taitaa juurtaa aikoihin, jolloin talot olivat pieniä ja täpötäysiä. Ei sinne vilinään enää vieraita tarvittu. Luulen, että siinä juontaa pubeista käytetty nimi  olohuoneen jatko. 

Pubeja on Irlannissa nykyisin n. 7000. Joukossa on kaikenlaisia "olohuoneita. On viihtyisiä, nuhjuisia, pimeitä,tunnelmallisia, nuorten suosimia, vanhojen miesten omimia jne. Toisissa katsotaan TVstä kaikki urheiluun liittyvä, kun taas toisissa on elävää musiikkia. On niitä, joissa juodaan aivan liikaa ja niitä joissa on rauhallinen tunnelma. Keskiverto irlantilaispubi ei ole mikään surkea ja masentava korttelikapakka, vaan sinne voi poiketa myös vaikka päivällä kahville ja takan eteen lämmittelemään.