keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Viittä vaille 50 v.

Olen tässä alkuvuodesta ostanut syntymäpäiväkortin, jos toisenkin, 50-vuotiaalle. Jokaikinen kerta olen tehnyt sen vähän empien ja hämmentyneenäkin. Että eihän HÄN voi olla JO 50 v. Ihan vastahan me oltiin lapsia tai ainakin teinejä. Nyt sitten ollaankin keski-ikäisiä.

Ikä on vain numero. Ihminen on niin vanha kuin miltä itsestä tuntuu. Kyllähän näitä sanontoja riittää, mutta kun omiin viisikymppisiin on aikaa vain vuosi, sitä alkaa hymy kummasti hyytymään. Siis, että 50. Olen itseni kanssa ihan sinut, eikä elämä tule muuttumaan olinpa sitten 49 tai 50, mutta... Olen ajatellut paljon sitä, että aika kuluu aivan liian nopeasti. Sitä vaan ei pysty koko ajan elämään tässä hetkessä täysillä.  Vuodet vaihtuvat vauhdilla, ja Juniorikin on jo viittä vaille aikuinen.  Tuntuu, että en pysy perässä.

Sitten alkaa miettimään, että mitä seuraavaksi? Onko tämä vain tätä seuraavat 15 vuotta vai mitä? Tunnen olevani jonkunlaisessa käännekohdassa, mutta en tiedä mihinpäin pitäisi kääntyä. Nyt nimittäin vielä voi, mutta tajuan, että enää aikaa ei ole rajattomasti jäljellä. Päässä surraa kaikenlaisia ajatuksia ja ideoitakin, mutta onko minusta niiden toteuttajaksi? Kannattaako vain soljua näillä tutuilla reiteillä, ottamatta mitään riskejä?

Onneksi on elämässä ne pysyvät ihmiset ja asiat, jotka eivät muutu tai lähde mihinkään. Tai kaikkihan me joskus lähdemme... Vaikka elämässä muutokset ovatkin tervetulleita, on hyvä tietää, että kaiken ei tarvitse muuttua. Senkin tiedän, että vaikka mikään ei muuttuisi, olisin ihan tyytyväinen elämääni. Olen saanut niin paljon, ja jopa vielä sen jatkoajankin. Möykky samalla sekotti ja selkeytti koko pakan. Pisti asiat tärkeysjärjestykseen ja minäkin muutuin siinä samalla.

Peilistä katsoo joskus ihminen, jota en tahdo tunnistaa. Olenko tuo minä? Mietin joskus, että miltä näyttäisin tai miltä tuntuisi olla (fyysisesti) minä, jos Möykky ei olisikaan astunut elämääni? Olisiko minulla roppakaupalla enemmän energiaa? Olisinko 15 kg hoikempi? Kiristäviä arpia ei olisi ollenkaan ja kuumat aallotkin olisivat alkaneet luonnollisesti, eikä rytinällä. Ja sitten onnittelen itseäni siitä, että minusta ei ole tullut katkeraa. En viru itsesäälissä, enkä meneessä. Asiat nyt vain ovat näin, ja voisivat olla paljon huonomminkin. 

Ehkä nämä vuosikymmenten vaihtumiset ovat tarkoitettukkin pysäyttämään meidät. Tehdään päässä listaa niistä asioita joita elämässä on tai sieltä puutuu. Vähän niinkuin siivottaisiin vaatekaappia. Taitaa olla hyvä alkaa pyörittelemään päässään ikääntymiseen liittyviä asioita jo nyt, että sitten ensi vuonna voi juhlia pyöreitä täysillä ja hyvillä mielin. Sitten voin vain keskittyä sellaisiin elämää suurempiin ongelmiin kuin, että pitääkö juhlat vai lähteekö matkalle? Jos pitää juhlat niin missä ja kuinka monelle? Tai minne sitä lähtisi matkalle, syntymäpäiviään pakoon? Vai toteuttaisiko molemmat, mutta pienemmässä mittakaavassa?

Juuri nyt pienessä päässäni pyörivät tälläiset, vähän sekavat ajatukset. Olen antanut itselleni vuoden käydä läpi menneitä ja suunnitella tulevia. Sitten onkin hyvä jatkaa uudelle vuosikymmenelle täysin "selvä"päisenä!!!




Ihmiset ovat kuin viinit: huonot
tulevat vanhoina happamiksi,
hyvät käyvät vanhentuessaan
yhä paremmiksi.
Cicero








6 kommenttia:

  1. Kauniit kuvat ja syvällisiä ajatuksia. Vaikutat podiskelijalta. Kun itse en paljoa mieti, kuvittelen elämän olevan joskus haastavampaa sellaiselle, joka pohtii asioita. Varmasti päätös juhlista tai matkasta kypsyy vähitellen ja vietät juhlapäivää itsellesi sopivimmalla tavalla.
    En muista olisinko potenut kriisiä iästäni, muista asioista kyllä. Ainakin 70-vuotiaaksi kaikki vuodet ovat olleet elämäni parhaita. Munuais-, kohtu-, ja munasarjasyövät sairastaneena ja niistä parantuneena, sitä on vain hämmästyneen kiitollinen jokaisesta päivästä.
    Hyvää jatkoa tähän viikkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet niin oikeassa, että pitää olla kiitollinen siitä, että on ylipäänsä hengissä. Joskus sitä vaan alkaa miettimään syntyjä syviä. Olisi parempi olla liikaa analysoimatta.

      Poista
  2. Hei sinne vihreille niityille!
    Täälläkin on saavutettu 50 mittariin jo 7 vuotta sitten. Silti tämäkin vuosikymmen on mennyt suhteellisen sujuvasti.
    Olin leikkauksessa maaliskuussa (kohdunpoisto ja muutakin remppaa), vaan olen kiitollinen että se meni onnekkaasti ohi. Mitähän saattaa tulla seuraavaksi? Onneksi nykyisin on mahdollisuus löytää erilaisia vaihtoehtoja terveysongelmiin.

    Peili voi kertoa eri totuuden, mutta tuolla aivokoppani sisällä asustaa tyyppi jolta vielä löytyy unelmia ja toiveita. Niitä ilman elämä olisi tyhjää.

    Hyvää huhtikuuta teidän kauniisiin maisemiin ja terveiset koko perhelle!
    Lissu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinullapa oli suuri leikkaus. Näitä meidän naisten vaivoja... Jos ei ole unelmia niin ei ole mitään. Ja aina pitää toivoa ja haaveilla jostain. Taitaa olla parempi olla tuiottamatta liikaa peiliin.

      Poista
  3. Siltä se minustakin tuntuu, että aina vaan nuoremmat ihmiset täyttävä 50-vuotta. Omassa lapsuudessa ne viisikymppiset oli ihan setiä ja tätejä. Nyt kun ne on omia kavereita, niin ne ihmiset jotenkin muistaa sellaisina ikuisina nuorina. Sellaisina kuin ne oli, kun tutustuttiin. Aika pitänyt paremmin, kuin ennen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin viisikymmpiset olivat jo ihan vanhoja, kun nuorena heitä katselin. Nyt en tunne itseäni ollenkaan vanhaksi, enkä omasta mielestäni edes näytä mielikuvieni jakkupukuiselta viisikymppiseltä. Vai onkohan se niin, että omaa vanhemenista ei huomaa... Pitää kysyä sellaisilta, jotka minua harvemmin näkevät, että hei olenko teistä vanhentunut???

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!