tiistai 6. helmikuuta 2018

Vihdoinkin vapaa-aikaa

Pistin tuulemaan ja lauantaina meillä kävi siivooja. Olin niiiiin iloinen, että ei iltapäivällä tarvinnutkaan alkaa imuroimaan ja jynssäämään lattioita - kotonakin. Aamupäivällä nimittäin raahasimme roskia autoon ja sitten kaatopaikalle. Siinä hötäkässä sain vielä irtiotetusta kaapinovesta päähänikin. Tuli kunnon kuhmu, jota jomottaa edelleen.

Tein itseni kanssa diilin, sillä minähän tavallaan ostin kaksi tuntia vapaata aikaa. Halusin käyttää ne tunnit johonkin josta nautin. Vedin siis jalkaani taas ne työfarkut ja aloin maalaamaan kahta keittiön tuolia. Niistä kuvia myöhemmin... Tuolien maalaaminen kotona, äänikirjaa kuunnellen, on siis minulle nautinto. Tiedän, ei mitään järkeä, mutta näin vain on.

Sitten sunnuntai-aamu koitti, eikä tarvinnutkaan lähteä unihekkaa silmissa, aamulla aikaisin raksalle. Pitkästä aikaan pistin kameran taskuun, ajoin kaupungille puistoon ja kävin pitkällä kävelylenkillä. Ei kiirettä mihinkään ja aurinkokin paistoi, vaikka ilmassa olikin vielä helmikuun kylmyyttä. Miten suuri nautinto ihan tavallinen lenkkikin voi olla!

Iso urakka on vetänyt pinnan välillä kierälle, väsymys on vaivannut ja vuorokaudessa ei ole ollut tarpeeksi tunteja. Nyt alkaa kuitenkin helpottamaan, ja voi jo puhaltaa. En pelkää ruummillista työtä, mutta kyllä se voimille käy. Ja se, että töissäkin on käytävä. 

En muuten yhtään ihmettele, että omakotitaloa rakentaessa tulee pariskunnille ero. Varsinkin, jos yritetään tehdä mahdollisimman paljon itse. Me otamme välillä kunnolla yhteen, mutta sitten taas puhalletaan yhteen hiileen. Sen kyllä sanon, että välillä olisin voinut napauttaa miestä ja etenkin poikaa vasaralla päähän, mutta sain hillittyä itseni.  Olisihan se ollut surullista luettavaa, että äiti ja vaimo riehui vasaran kanssa raksalla! 






4 kommenttia:

  1. Minäkin olen varma, että vaikka niin suuresti tuota miestäni rakastankin, meidän ei IKINÄ tule ruveta rakennuttamaan yhdessä taloa. Sen verran pinnaa kiristää jo pienikin remppa. Vaikka jos nyt oikein muistelen, niin se suuri alkuremppa ja salaojaremppa meni tosi hyvin. Oltiin molemmat niin puhki ja poikki koko ajan, että ei jaksettu nahistella yhtään mistään. Joten ei ehkä sittenkään kannata ikinä sanoa ei ikinä. Jospa jättimäisessä urakassa meillä olisikin harmonisen ihanaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kanssa ei tulisi talonrakentamisesta yhtään mitään. Minä keskityn kuulemma liikaa pieniin asiohin, kun pitäisi ratkaista suurempia ja tärekämpiä pulmia. Ja niitähän näissä vanhoissa taloissa riittää.Viikonloput ovat olleet kiireisiä, eikä se tietenkään auta, että viikot ovat menneet töissä. Vapaa-aikaa on ollut liian vähän ja siksi on otettu yhteen, kerran jos toisenkin.

      Poista
  2. Olen samaa mieltä, meidän pienen "kesäkomeron" pikku remppakin sai jo melkein eron aikaan:).Yhdessä ollaan ja remppakin tuli tehtyä, mutta kiitos ei mitään isompaa.
    Sun ottamat kuvat ovat aina niin upeita! kirjoitat myös niin jouhevasti, ilo silmälle ja mielelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kommentista. En tosiaan halua aloittaa minkään sortin remonttia ihan heti. Tulee sitä taloa korvistakin. Tänään otimme puhelimessa yhteen roskapönttöjen tyhjentämisestä ja niiden säilyttämisestä. Minkäs minä sille voin, jos ne vievät niin paljon tilaa... No, onneksi nyt jo helpottaa, eikä tarvitse nahistella mistään. Omakotitalo taitaisi jäädä perustuksiin ja sitten löisimme hanskat tiskiin...

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!