tiistai 7. marraskuuta 2017

Suomi 100 kiittää, vai kiittääkö?

Joskus on elämässä aikoja, jolloin ei voi päästää tunteitaan pintaan. On vaan oltava tehokas ja toimittava. Viime viikko oli sellainen. Lensin lyhyellä varoitusajalla Suomeen, koska minua siellä tarvittiin. Ei ollut aikaa miettiä, että kävisikö tämä viikko vai joku toinen. Äidin pallottelu kodin ja sairaaloiden välillä oli jatkunut liian pitkään. Oli tullut se aika, jolloin koti ei ollutkaan enää se paras ja turvallisin paikka. 

Milloinkahan Suomessa herätään siihen, että kaikki vanhukset eivät pärjää yksin kotona? Voisin kirjoittaa kaikista käänteistä vaikka kirjan, eikä se olisi mitään mukavaa luettavaa. Ulkomailla asuminen on viime kuukausien aikana ollut erittäin raskasta. Ystävien, naapureiden ja sukulaisten avulla ollaan selvitty tähän asti. Olen heille kaikesta avusta ja huolenpidosta todella kiitollinen. Sitten tuli raja vastaan, eikä yksin asuminen enää sujunut. Sain viestin serkultani ja lähdin heti Suomeen. Onneksi. 

Löytyi kuin löytyikin äidille kodinomainen ja viihtyisä huoneisto palvelutalosta. On paljon tilaa ja omat huonekalut. On mukava ja auttavainen henkilökunta ja tuttuja asukkaita. Ei ollut helppoa lähteä takaisin Irlantiin tälläkään kertaa. Lähdin kuitenkin hyvillä mielin, sillä pitkästä aikaan tiesin, että äidillä on hyvä olla ja hänestä pidetään huolta. 

Parin viikon kuluttua,94-vuotissyntymäpäivänsä aamuna, hänen tietää, että täältä häntä ei heitetä mihinkään. Paras mahdollinen syntymäpäivälähja paljon elämää nähneelle, entiselle lotalle.

Itsenäistä 100-vuotista Suomea on juhlittu koko vuosi. Puheissa ja artikkeleissa valtiovalta kiittää ja kumartaa, niitä harvoja veteraaneja ja lottia, jotka ovat vielä elossa. Jos Suomi on heille niin kiitollinen, niin eiköhän sen voisi näyttää toisella tavalla. Nimittäin niin, että heistä viimeisinä vuosina pidettäisiin huolta. Kunniakirjat ja kauniit sanat eivät auta sillä hetkellä, kun puolikuntoista vanhusta viedään taas kerran, aivan liian aikaisin, sairaalasta kotiin. Veteraaneja on jäljellä vain kourallinen, muutaman vuoden kuluttua ei enää yhtään. Nyt pitäisi toimia ja nopeasti, sillä ihan pian on liian myöhäistä, vai sitäkö tässä odotetaan?

Ja viimeisen kappaleen takana olen minä, tytär, eikä äitini.




20 kommenttia:

  1. Olet niin oikeassa ❤

    VastaaPoista
  2. Totta puhut. Voisin oman lukuuni kirjaasi kirjoittaa.... Voimia!

    VastaaPoista
  3. Ihan samaa koimme oman äitini kanssa. Sairaaloiden ongelma ei kotiuttaminen ole, kun vuodepaikkaa tarvitaan muille (vielä) huonompikuntoisille. Se on ongelma omaisille, kun ei voida olla paikalla 24/7. Eikä mikään kotipalvelu korvaa ympärivuorokautista hoivaa. Minun äitini sai monta hyvää vuotta lisäaikaa hoivakodissa, jossa oli oma huone, ruokatarjoilu ja huolenpito. Hän jopa innostui uudestaan piirtämisestä ja askartelusta. Palvelutalot ovat hieno ratkaisu, toivon itsekin pääseväni sellaiseen kun aika koittaa. Paljon valoisia vuosia toivon äidillesi, sinulta on ainakin yksi kivi pudonnut sydämeltä.

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, että voit nyt kuitenkin olla turvallisemmalla mielellä.
    On aina raskasta asua kaukana läheisistä, mutta erityisen vaikeata silloin, kun pitäisi nopeasti päästä auttamaan. Voimia sinne.

    VastaaPoista
  5. Voimia ja toivottavasti uusi paikka on aidillesi mieleinen, on parempi olla palvelutalossa kuin kotona silloin kun ei enaa jaksa.

    VastaaPoista
  6. Tuollainen on niin raskasta, mutta onneksi löytyi lopulta äidillssi hyvä paikka, mutta varmaankaan ei ole helppoa kun olet aika kaukana. Omat vanhempani kuolivat ollessani nuori joten en joudu koskaan kokemaan samaa, mutta välillä on ollut mielessäni mitä jos.... Täällä monet vanhukset voivat olla kodeissa, kiitos nepalilaisten, intialaisten, filippiiniläisten ym. auttajien ansiosta. Esim, yläpuolellani vanha mies, jolla Alzheimer, ja häntä hoitaa ympäri vuorokauden ihana nepalilainen Santos. Paljon voimia ja jaksamisia sinulle Saara, ja myös äidillesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin miksi se ei käy Suomessa,koska on niin paljon työttömiä maahanmuuttajia ja nuoria
      Täällä Sisiliassakin se on normikäytäntö

      Poista
  7. Hyvä, että viimein löytyi äidillesi oikea ja pysyvä "koti" kodinomaisesta palvelutalosta. Omat tavarat ovat tärkeitä. Ymmärrän huolesi ja tuskasi. Allekirjoitan kaiken, mitä sanot viimeisessä kappaleessa. Juhlapuheiden lisäksi tarvitaan tekoja. Voimia sinulle.

    VastaaPoista
  8. Hienoa, että asiat lopulta järjestyivät. Saat huokaista helpotuksesta. Paino putosi sydämeltäsi, olen iloinen puolestasi. Paukuttelet ihan oikeasti totuuden torvea!

    VastaaPoista
  9. Voisin hyvin jatkaa, sillä äitini täytti juuri 90 vee ja ehti olla myös pikku-lottana. Tosin oma äitini haluaa asua vielä omassa rivitalokolmiossaan, mutta tämä kesä oli ensimmäinen, että tuntui tapahtuvan joka viikko jotakin. Nyt on yritetty saada äitiä suostumaan ateriapalveluun, joka olisi hänelle sotainvalidin leskenä ILMAINEN, mutta kun se ruoka ei maistu hänelle. Siivousapua ei huoli, mutta keväällä ottaa ikkunanpesun. Ans katsoa kuinka tässä käy. Onneksi sisareni asuu lähellä ja me päivitämme asioita ja soitan äidille ainakin joka toinen päivä ja vasta su tulimme hänen luotaan.

    Kiva kuulla, että äitisi pääsi kodinomaiseen ja luoettavaan asumismuotoon.

    <3

    VastaaPoista
  10. Tämä asia, nimittäin ikääntyneiden hoivan julkisen järjestämisen rappiotila Suomessa on asia, joka saa minulla korvissa suhisemaan ja pulssin nousemaan. En millään pysty ymmärtämään, kuinka monissa kunnissa ja kaupungeissa on VARAA jättää vanhukset hoitamatta. Ja tällä tarkoitan viime vuosien kokemusten perusteella juuri sitä, että on otettu käyttöön periaate, että on jotenkin kunniakasta pyrkiä hoitamaan vanhuksia omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Suljetaan silmät täysin sille raadolliselle tosiasialle, että yhä useampi vanhus haluaa ja tarvitsee saada hoidon asianmukaisessa laitoksessa, jotta hänellä on turvallinen olo ja ettei hänen turvallisuutensa vaarannu. Laitos voi sitten olla hyvin monenasteista hoivaa tarjoava, jopa täysin kodinomainen, mutta hoidon täytyy olla sellaista, että sekä vanhus itse, että omaiset voivat joka hetki luottaa siihen, että apu on aina ulottuvilla.
    On surullista, että tätä järjetöntä touhua joutuvat "testaamaan" tämän päivän vanhukset, joita todellakin pallotellaan oman kodin ja eri sairaaloiden väliä ambulanssirallina. Kun ympyrä on sulkeutunut ja päättäjät vaihtuneet ja tarpeeksi monta viatonta uhria tämä päättäjien siunaama heitteillejättö on ottanut, saadaan vasta muutos aikaan. Toki on paikkakuntakohtaisia suuriakin eroja asioiden hoidossa, mutta ainakin pääkaupunkiseudulla tilanne on puistattava.
    Suo anteeksi vuodatukseni blogissasi, mutta olen niin ylpeä sinusta, kun olet ollut vahva ja rohkea ja tarttunut toimeen. Muista tarkistaa huolellisesti, mitä äitisi hoitosopimukseen sisältyy ja vaadi matkan varrella, että ne kaikki kohdat myös täyttyy. Hinnoittelu tuolla alalla on tällä hetkellä ryöstöä ja rahoilleen täytyy vaatia vastinetta.
    Kertoile meille toki äitisi kuulumisia jatkossa. Olisi mukava tietää, kuinka hän uuteen kotiin sopeutuu ja mitä mieltä hän on saamastaan avusta.
    Ja ennenkaikkea voimia ja terveyttä sinulle. Tilanne on kuluttava myös sinulle, kun olet fyysisesti kaukana äidistäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirkku, allekirjoitan jokaisen sanasi. Ikäihmisten halutaan asuvan kodeissaan mahdollisimman pitkään, koska se tulee kunnille halvaksi. Ikävä kyllä heihin ei sitten haluta panostaa juuri lainkaan ja kaikki se vähäkin, esimerkiksi suihkutus kerran viikossa (!), maksaa. Kuntoutusta on myös todella huonosti tarjolla, joskus ei lainkaan, vaikka esimerkiksi fysioterapeutin visiitti kotona voisi tehdä ihmeitä ja hidastaa kunnon romahtamista. On ihan ok jos sanotaan, että vanhukset haluavat asua kotona mahdollisimman pitkään. Mutta samaan syssyyn olisi rehellistä kertoa, että heihin ei sitten haluta laittaa yhtään mitään muutakaan rahaa. Äitini on esimerkiksi ihmetellyt, tekeekö kotipalvelu tahallaan niin, että kotihoitaja (se joka suihkuttaa) on joka kerta eri ihminen. Hän piti heistä listaa! Hän mietti, lähetetäänkö tahallisesti aina uusi ihminen, jotta vanhus ei kiintyisi heihin ja alkaisi jutella, vaihtaa kuulumisia (tai he hoidettavaan). Silloinhan aikaa menisi aivan liikaa. Ja eihän nuo laitoksetkaan ongelmattomia ole, kaikkea muuta. Käsittämätöntä, miten vähän satavuotias Suomi panostaa niihin, jotka ovat olleet mukana alkutaipaleelta asti. Jos on rahaa tarjota esimerkiksi lapsille kokopäivähoitoa silloinkin kun vanhemmat ovat kotona - täytyy olla rahaa tarjota vanhuksillekin vähän enemmän.

      Poista
  11. Koin tuon saman isäni kanssa viime vuonna. Onneksi sain huoneen hoivakodista lopulta hommattua, mutta ei se todellakaan helppoa ollut. Nyt ei enäää tarvitse kantaa huolta pärjäämisestä, kun on apu lähellä.
    En jaksa ymmärtää vanhusten kotiin jättämistä, ei todellakaan muutaman kerran kotihoitokäynti riitä monellekaan vanhukselle. Eikä meille ulkosuomalaisille omaisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään jaksa! Mietin myös kauhuissani niitä vanhuksia, joilla ei ole yhtäkään reipasta omaista puolustamassa. Meidän kohdallamme se, että äiti ylipäänsä sai asiallista hoitoa, vaati pitkän taistelun (omaisten taholta). Systeemin puolesta hänet olisi tuomittu vanhukseksi, joka "Liikkuu huonosti" ja voidaan turruttaa lääkkeillä ja tuomita ongelmatapaukseksi sänkyyn. Kas, omaisten sinnikäs taistelu (taistelu!) tuottikin sen tuloksen, että todettiin ihan oikeat murtumat, ja sen jälkeen alkoi tulla ihan OIKEAA HOITOA liikkumisvaivoihin. Järkyttävää, että oikeaa diagnoosia sai odottaa pari kuukautta, ja äiti kärsi sinä aikana kovia kipuja. Niitä ei otettu todesta eikä vaivauduttu tutkimaan.
      Voimia sinulle Sirokko ja onneksi tilanteenne helpottui. Voimia blogistille myös, ja äidille - hyvä, jos tilanne nyt valoisampi. Mutta jotenkin karua, että satavuotiaassa Suomessa säällisestä vanhusten kohtelusta pitää taistella.

      Poista
  12. Tarvitaan omaisia, jotka ajavat asioita. Niin minä sen koin. Ei olisi minun äidistäni(kään) ollut asiaansa ajamaan. Koti on paras paikka johonkin asti, mutta tarvitaan kyllä aina joku sanomaan, että se aika meni jo. Harva meistä selviää loppuun asti ainakaan yksin. Onneksi se paikka löytyi äidillesikin.

    VastaaPoista
  13. Voi, tunnen niin hyvin tuon ongelman ja on kamalan vaikea hoitaa asioita ulkomailta käsin. Kiva, että löysitte kodin äidillesi.

    VastaaPoista
  14. Hienoa, että saitte paikan äidillesi! Toivottavasti hän viihtyy. Tämä viime vuosien politiikka on tässä myös syynä, kun halutaan yhä huonokuntoisemmat vanhukset "hoitaa" tai pysyvän kotona. Toisaalta tiedän, että on myös vanhuksia, jotka eivät halua jättää kotiaan, vaikka eivät pysty siellä asumaan ja näin aiheuttavat älytöntä tuskaa lapsilleen.

    VastaaPoista
  15. Todella hyvä asia, että äidillesi löytyi paikka.
    Olemme sisarusteni kanssa joutuneet todella karvaasti kokemaan, millaista on tämän päivän vanhusten hoito Suomessa. Ala-arvoista. Vanhempani olisivat tarvinneet jo muutama vuosi sitten laitospaikan, mutta kaupunki (Helsinki) ei ollut samaa mieltä. Kolme kertaa päivässä käytiin heittämässä lääkkeet ja lämmittivät joskus aterian. Hoitajat vaihtuivat koko ajan. Sisareni hoitivat oman työnsä ja perheensä ohessa kaiken. Aina oli huoli, mitähän voi tapahtua. Isä karkaili (Alzheimer), milloin oli makaronilaatikkoa yritetty lämmittää leivänpaahtimessa, milloin oli punajuurisalaatti kahvinkeittimessä. Kunnes nyt keväällä hoitaja löysi molemmat kaatuneita kylpyhuoneen lattialla. Äiti joutui sairaalaan ja isälle järjestyi (ihme) laitospaikka. Muutaman kuukauden olivat nk. arviointiosastolla, josko heidät voisi kotiuttaa. Yritimme kaikkemme, ettei näin kävisi ja onneksi pari kuukautta sitten löytyi vakipaikka molemmille. Nyt näkee selvästi, miten hyvää säännölliset ateriat ja kaikenlainen toiminta on heille tehnyt.

    VastaaPoista
  16. Hyvin ja asiallisesti sait meidän monen tilanteen tulkittua. Sisareni asui samassa kaupungissa, joten se helpotti minua, mutta puhelin soi vähän väliä, perjantai hoitaja vaihtui viikkohoitajaksi, ja sitten kaupungin palveluksi vielä kotona sen jälkeen, 24 t. Mutta siinäpä vaihtuivat hoitajat päivittäin, eikä siskokaan oikein tiennyt missä mennään. Äiti otettiin hoitotaloon tarkkailtavaksi ja hups, ensimmäisenä yönä annettiin pudota sängystä, lonkka rikki. Siitä ei sitten kauan kestänytkään, kun oltiin jo mekin matkalla Suomeen. Hautajaisiin. Äidilläsi voi olla vielä vuosia hiljaisia kauniita hetkiä, toivotaan niin. Kaikkien tarinoiden ei tarvitse olla kauhujuttuja, joskaan niiltä ei voi välttyä, kun kaikki ystävät ovat samassa junassa. Hyvä, kun kirjoitit, tuli kuitenkin hyvä mieli, että olit itse paikalla. Hugs and Kisses.

    VastaaPoista
  17. Hienoa, että asiat järjestyivät ja äitisi sai paikan.
    On vaikeaa hoitaa asioita täältä kaukaa ja huoli paisuu sitten sellaiseksi yöunet vieväksi ahdistukseksi.

    Ongelmat ovat samat täällä Norjassakin, sillä liki 90-vuotias appeni ei saanut edes kotiapua, kun sitä hänelle haimme. Kunnan mukaan kotityöt ovat hänelle hyvää treeniä, vaikka hänellä on vakavia sydänongelmia ja hän tarvitsee kotonaankin rullaattoria.

    Ilman meitä tilanne olisi todella huono, sillä eihän kykenisi edes kauppaan yksinään talven tuulten puhaltaessa 20 m/s.

    Häpeällistähän se on, että vanhukset jätetään oman onnensa nojaan. Siinäkö todellakin se kiitos kaikesta?

    Olen iloinen puolestasi, sillä voin vain kuvitella huolesi ennen asioiden järjestymistä.

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!