torstai 1. kesäkuuta 2017

Kaksi kieltä ja kaksi maata

Postausaiheista ei ole enää pulaa. Siitä kiitos teille! Yksi aihe, joka teitä kiinnosti oli irlantilainen nykykirjallisuus. Nolottaa tunnustaa, että en ole siitä kovin hyvin perillä. Onneksi täällä Irlannissa bloggaa myös Kulttuurikorppikotka, joka nimimerkkinsä mukaan on perillä paikallisesta kirjallisuudesta, taiteesta ja etenkin Dublinin kulttuuritapahtumista. Haastakin hänet kirjoittamaan, omassa blogissaan, Irlannin kirjailijoista ja nykykirjallisuudsesta. Laitan linkkin tännekkin, kun postaus on valmis! Kulttuurikorppikotka, otatko haasteen vastaan?

Lasten kaksikielisyys on aina kiinnostava aihe. Nykyisin se, että äiti ja isä ovat erimaista ja mahdollisesti vielä asuvat jossain kolmannessa maassa, ei ole mikään ihme. Ei se täälläkään herätä ihmettelyä. Poikien nimet sopivat kumpaakin maahan ja kieleen, joten niistäkään ei voi päätellä, että ihan 100% irlantilaisia he eivät ole. Englantia he puhuvat irlantilaisittain, mutta paikallinen murre ei puheesta kuulu ehkä ihan yhtä vahvana kuin kavereilla. 

Kumpikin pojista on syntynyt Englannissa, ja vanhempi poikani siellä myös kävi kaksi vuotta koulua. Juniori oli vasta 1.5 vuotias, kun muutimme tänne. Aika pian se Lontoon englanti
alkoi jäädä irlantilaisen ja etenkin vahvan Corkin murteen jalkoihin. Pojista vanhemmalle muutto oli identiteetin kannalata todella tärkeä. Hän kun kysyi usein Englannissa, että mistä hän on oikein kotoisin. Vaikka oli vasta pieni, häntä vaivasi jo silloin, kun ei tiennyt oliko englantilainen, irlantilainen tai suomalainen. Yritimme hänelle selittää, että hän on vähän kaikkea, mutta sitä ei pieni poika tahtonut ymmärtää. Irlannissa hän koki heti olevansa kotonaan ja alkoi puhumaan meistä, kun Irlanti voitti urheilussa. Suomalainen hänestä tuli silloin, kun Suomi oli jossakin hyvä.

Juniori puolestaan on aina ollut mielestään täysin irlantialainen, mitä nyt ulkonäkö viittaa pohjoiseen. Tämä irlantilainen kylläkin viihtyy hyvin myös omassa seurassaan, eikä tarvitse jatkuvasti suurta kaverilaumaa ympärilleen. Sosiaalnen puoli löytyy myös ja kavereitakin on paljon.

Pienenä puhuin pojille pelkästään suomea. Luimme Miinaa ja Manua, pelasimme Afrikan tähteä ja Mustaa-Pekkaa ja katsoimme Muumeja. Suomessa kävimme usein, joten kielitaito vahvistui. Koulun alettua englanti tuli kertaheitolla vahvemmaksi kieleksi. Suomen sijaan sain vastaukset pojilta englanniksi. Läksyjen tekemisessä kieli kääntyi pakostakin englanniksi. 

Suomessa lomien alkupäivinä sanoja etsittiin ja päätteet menivät täysin metsään. Kummasti ne kadonneet sanat aloivat löytyä ja taipuakkin melkein oikein. Kiitos poikein suomenkielen osaamisesta kuuluu myös mummulle ja meillä asuneille au- pairielle. Heidän ansiostaan kieltä kuuli muiltakin kuin vain minulta.

Kieltämättä kerran loukkaannuin, kun loman alussa puhelias poikani yritti selittää jotain asiaa suomeksi, mutta huonolla menestykesllä. Kommentti "olisi sinun pitänyt opettaa lapsellesi kunnollista suomea", tuntui pahalta. Varsinkin kuin takana oli rankka lukuvuosi koulussa, jossa poika ei viihtynyt. Läksyjen teko oli yhtä taistelua ja uusi pikkuveli valvotti. Olin ihan loppu, eikä energiaa enää riittänyt korjaamaan väärin taivutettuja verbejä ja muita suomen koukeroita... 

Minulle ei ole koskaan ollut tärkeää se, että pojat oppisivat kirjoittamaan, puhumaan ja lukemaan täydellistä suomea. Se riitää, että kielellä tulee toimeen, ja voi puhua mummun ja muiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Pojat ymmärtävät kieltä todella hyvin. Vanhempi pystyy puhumaan lähes aiheesta kuin aiheesta. Tekee virheitä, mutta ei niistä välitä. Juniori puolestaan avaa sanaisen arkkunsa suomeksi vasta, kun on pakko. Luulen, että pojat viihtyisivät paremmin nykyisin Suomessa, jos minulla olisi siellä sisaruksia ja heillä siellä serkkuja. Toisaalta onhan heillä täälläkin serkkuja, joita eivät kuitenkaan näe kuin todella harvoin. 

Irlannissa muuten voi kirjoittaa suomen yo-kirjoituksissa. Polleana pojista vahempi sanoi, että sen hän tekee. No, mieli muuttu kuin kaivoimme esiin vanhoja suomen yo-kirjoituksia. Katsokaapa täältä ja täältä. Näitä ei hoonolla suomella tehdä! 

Enää vuosiin en ole kotona puhunut heille suomea. Toiset ovat tässä asiassa tiukkoja, mutta minä en. Tulee nimittäin vaihe, jolloin yleisellä paikalla, vieraalla kielellä puhuva äiti hävettää. Ja ainakaan kavereiden kuulleen, ei tuota outoa kieltä puhuta. Jos mieheni puhuisi myös suomea voisi tilanne olla toisin, mutta minusta tuntuisi tyhmältä puhua ruokapöydässä kieltä,jota toinen ei ymmärrä.

Poikien kiinnostus Suomea kohtaan ei ole sitä luokkaa, että he sinne haluaisivat muuttaa. Etenkin Juniorin on vaikea ymmärtää suomalaisten puhumattomuutta ja sitä, että esimerkiksi nuoret eivät koskaan juttele hänen kanssaan. Ehkä kaupungeissa on erillaista, mutta maalta ei ikäisiä kavereita ole löytynyt. Onneksi siellä on kuitenkin ihmisiä, joista on tullut Juniorillekkin todella tärkeitä. 

Pojista vanhemmalla puolestaan on Suomessa muutama omanikäinen kaveri, joihin hän pitää yhteyttä. Poikiin hän tutuistui jo pienennä ja heitä aina lomillaan tapaa. Lomalla hän kiertää ahkerasti sukulaisia ja tuttuja tapaamassa. Aika yllättäynyt olin, kun hän osana historian yo-kokeita teki tutkielman Mannerheimistä. 

Rippileirin molemmat kävivät Suomessa, mutta armeija taitaa jäädä kummaltakin käymättä. Sitä tässä vähän salaa toivon, että jospas Juniori vaikka menisi joskus vaihtoon Suomeen. Silloin hän näkisi erillaista Suomea, eikä vain pientä hiljaista kylää. Lukuvuosi Helsingissä, Tampereella tai vaikkapa Turussa voisi olla hieno kokemus.

Kunhan tuosta vielä vanhenevat, niin aioin joskus keskustella kahdesta kielestä ja maasta heidän kanssaan. Nyt luultavasti en saisi mitään järkevää vastausta. Ainakin muiden kielten opiskelussa suomi on taustalla auttanut, ja varmasti muutenkin heidän ajatusmaailmaansa muokannut. Toivottavasti kaksi maata on antanut tietynlaista avarakatseisuutta, että eletään sitä muuallakin kuin Corkissa ja Irlannissa.

Ainakin tietävät miltä karjalanpiirakka maistu, mikä on sauna ja miltä tuntuu, kun lumi narskuu kengän alla. Senkin tietävät, että Muumit ja joulupukki ovat Suomesta, ja että Nokia on myös kaupunki, koska toisen kummit asuvat siellä.












14 kommenttia:

  1. Monille tutuille on täällä käynyt samoin sen suomen kielen puhumisen kanssa, mutta yksi suomenruotsalainen on puhunut aina tyttären kanssa suomea ja tytär vieläkin, lähes 30v, puhuu automaattisesti äitinsä kanssa ruotsia. Suomalaisen kummipoikani puolalainen vaimo on myös onnistunut saamaan tyttären kaksikieliseksi, hän kun ei itse osannut suomea eikä halunnut puhua englantia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se asuinmaan kieli vaan tuppaa menemään edelle. Aluksi se harmitti, mutta nyt en asialla enää stressaa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että tulevat suomella toimeen ja maa on avautunut heille ihan erillä tavalla, kun voivat puhua ihmisten kanssa.

      Poista
  2. Kiitos ajattelemisen aihetta antaneesta postauksesta. Myös tuntemieni Australian siirtolaisten keskuudessa suuri osa vanhemmista on alkanut puhua jälkeläistensä kanssa englantia, riippumatta siitä, missä heidän juurensa ovat. Kaikkein helpommin vielä niissä perheissä, joissa toinen vanhemmista on jo ties monennen polven australialainen. Oma kokemus siirtolaisten lapsena oli, että kotiutuminen uuteen maahan kävi helpommin kuin vanhemmilla. Takaisin Suomeen tultaessa taas vanhemmat sopeutuivat nopeammin. Koen, että on tärkeää keskustella jälkikasvun kanssa juurista ja vanhempien kielestä, kun ne joka tapauksessa vaikuttavat identiteettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilanne olisi meillä ihan toinen, jos mieskin joko olisi suomalainen tai puhuisi suomea. Nyt englanti on perheen oma kieli ja on ollut sitä jo pitkään.
      Uuden kielen oppiminen on lapsille paljon helpompaa, joten luonnollisesti sopeutuminenkin helpottuu, kun kieli on hallussa. Ei se helppoa ole aikuisen opetella uutta kieltä ja harvoin sitä enää ihan täydellisesti edes oppii, Hankalaa on sopeutua, jos kieli ei paikallisten kanssa ole sama. Silloin sitä hakeutuu omiensa pariin, joka tietysti on ihan hyvä asia.

      Poista
  3. Mielenkiintoista oli lukea tämä! Omat tytöt ovat vasta kaksi ja viisi vuotiaita ja puhun heille vain suomea. Minulle he puhuvagt vaihtelevasti suomea ja englantia. Välillä olen tosin juuri tuota julkisella paikalla suomeen puhumista miettinyt, mutta jatketaan nyt sitä nyt niin kauan kuin se ei heitä haittaa. Ja mieskin onneksi vähän ymmärtää suomea, niin ei ole ihan ymmällään meidän jutuista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkaa vaan suomen puhumista. Voihan sitä sitten tehdä vaikkapa sopimuksen, että kodin ulkopuolella puhutaan englantia ja kotona suomea. Ja saattaahan siinä käydä niinkin onnellisesti, että heitä ei äidin kummallinen kieli yhtään hävetä.

      Poista
  4. Kulttuurikorppis vaakkuu ja kiittää haasteesta! Heti pakkasi stressi päälle, mitenköhän voin edes raapaista Irlannin nykykirjallisuuden pintaa, täällä julkaistaan kirjoja niin kiivaaseen tahtiin. Ja minähän luen vain sitä, mistä itse tykkään. Mutta haastaahan haasteen pitääkin! Ihan hyvä joskus vilkaista yleisemmin jotain asiaa, eikä vain omaa mielinurkkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrot ja esittelet tietty niitä kirjoja, joista itse tykkäät :)

      Poista
    2. Kiitos KKK. Arvasin, että saan sinulta apua. Minulla on nyt kuunneltavina tosi mielenkiintoisia suomalaisia sarjoja. Kunhan saan ne kuunneltua, aion aloittaa lukemaan tai kuuntelemaan irlantilaisten kirjalijoiden kirjoja. Nolohana tämä on, että on näin suuri aukko sivistyksessä.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos! Hauska lukea kuinka kaksikielisyys on toiminut ja toimii vanhempien lasten kohdalla. Olet oikeassa, että vaihtari tms.mahdollisuus avaisi juniorille varmasti erilaisen näkymän Suomeen ja suomen kieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poikien ollessa pieniä, sitä luuli, että tämä kahden kielen omaksuminen on helpompaa. Se tietysti olisi ollut suuri apu, jos olisimme asuneet välillä Suomessa. Pelkät lomat eivät oikein riitä.
      Pidtään peukkkuja, että Junori vielä joskus innostuu lähteämään Suomeen vaihtoon.

      Poista
  6. Yhden minun saksansuomalaisen kaverini lapsen suomi parani aivan korvissa, kun hän oli lukioaikana vuoden vaihtarina Suomessa. Ympäristön kielen merkitys on niin suuri. Tekee mieli kertoa vielä yhdestä minua noin 10 vuotta vanhemmasta suomenunkarilaisesta kollegasta, joka opetti kolme lastaan puhumaan unkaria (täällä Suomessa) ja nyt vielä on tehnyt saman lapsenlapsilleen. Toki on sama kieliryhmä kyseessä, mutta silti todella kunnioittavaa. En tiedä ovatko suomalaiset puolisot osanneet näissä tapauksissa unkaria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospas Junori vaikka pääsisi vaihtoon sinne Turkuun!
      Kyllä se maassa asuminen vaan tekisi kielen kannata niin hyvää. Englanti kun on vielä niin vahva kieli maailmmallakin, että sillä pärjää.
      Tuo unkarin opettaminen jopa lapsenlapsillekkin on kyllä todella kunnioitettavaa.

      Poista
  7. Mielenkiintoinen postaus!
    Minä olen saanut paljon risuja ja kriitiikkiä siitä, etteivät lapseni kovin hyvin suomea osaa. Vanhempi tyttäreni ymmärtää kyllä kaiken, muttei halua puhua suomea ja nuoremman taidot ovat heikot. Olen tuntenut itseni huonoksi äidiksi ja suomalaiseksi joka kerta, kun minua tästä kritisoidaan, sillä se tapahtuu joka kerta suomalaisessa seurassa ollessamme.

    Lapseni ovat asuneet koko ikänsä täällä Norjassa ja mieheni on norjalainen. Minä olen aina ollut työelämässä, joten lapset olivat jo varhain olleet suurimman osan päivästään täysin norjankielisessä ympäristössä. Samalla olen kuitenkin puhunut heille kotona suomea, luin heille aikoinaan suomeksi ja kaikki lastenleffamme olivat suomenkielisiä. Kävimme myös Suomi-seuran lastentreffeillä ja ystäväpiirisämme on aina ollut paljon suomalaisia, joten koen yrittäneeni parhaani. Tytöt eivät vain jossakin vaiheessa enää vastanneet suomeksi ja itse lipsuin mukaan norjalaiseen keskusteluun.....tässä kohdassa olisi kai pitänyt pysyä lujana.

    Se, että lapset vartuttuaan eivät halunneet suomea puhua saattaa johtua suomalaisten vähän keikkuvasta maineesta täällä lounaisrannikolla - kaikki kun muistavat täällä aikoinaan kekkaloineet suomalaiset hitsarit, jotka tienasivat hyvin ja ryyppäsivät rahansa. Lisäksi suomi sekoitetaan usein saamen kieleen ja pilkka puhetapaa kohtaan on kovaäänistä ja suorastaan alentavaa. Teinit eivät halua pilkan kohteeksi.

    Lohduttavaa on se, että vanhempi tyttäreni näyttää kyllä ymmärtävän suomea ihan hienosti - testaan tuon tuostakin - ja kielikylpy Suomessa saattaisi tuoda puheenkin mukaan kuvioihin.

    Tyttöjen ehdoton Suomi-leffa oli muuten aikoinaan Heinähattu ja Vilttitossu.





    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!