keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Ei onnellista loppua


Luin Me Naisista tämän artikkelin, enkä päässyt loppuun asti kuivin silmin. Liippasi aika läheltä, mutta onneksi kuitenkin tarpeeksi kaukaa. Venäläistä rulettia pahimmillaan. Aina ei diagnoosi osu oikeaan, ja sitten kun osuu on jo liian myöhäistä. Tuli taas mieleen, että onneksi tuli mentyä lääkäriin ajoissa ja onneksi taudin tuntomerkit olivat "normaalit". Diagnoosikin selvisi jo samalla viikolla. Vaikka iso pommi putosikin, olin kuitenkin onnekas ja pääsin pakoon. Ja kyllä minä sen tiedän ja muistan, että olin ja olen onnekas. Olen siitä kiitollinen ihan joka päivä.

Minnan tarina vetää hiljaiseksi. Hän tietää, että aikaa ei ole rajattomasti, mutta pystyy kuitenkin hyvinä päivinä nauttimaan elämästään. On ollut pakko luopua monista asioista, ja elämää rytmittää nykyisin verikokeet, CT-kuvaukset ja niiden tulosten odottaminen, Voin vain kuvitella, kuinka hermoille käyvää tuo ainainen odottaminen on. Tuleeko jatkoaikaa, vaiko tieto siitä, että tilanne on pahentunut?

Todella hienoa, että Minna haastattelunsa antoi. On tärkeää lukea myös niistä tositarinoista, joilla ei ole onnellista loppua. Olen täällä blogissakin kirjoittanut, kuinka minua ärsyttää nämä romantisoidut versiot rintasyövästä. Se hoidetaan alta pois, tuosta vaan, Voidaan hyvin, käydään töissä välillä ja kaljukin on niin kaunis. Ei se aina näin mene, vaikka syövästä selviäisikin. Ja sekin pitää aina muistaa, että kaikki eivät selviä, eikä mitkään hoidot auta. Minna sanookin, että taistelemalla tätä tautia ei selätetä. Tsemppiä Minnalle ja monille muille, jotka joiden elämässä Möykky on läsnä joka päivä. Ei unohdeta heitä!


.





4 kommenttia:

  1. Kiitos Minnalle koskettavasta tarinasta ja sinulle, kun jaoit sen. Rankka tarina, joka todella vetää hiljaiseksi. Kun on itse saanut "terveen paperit" kahdesta syövästä, helposti vuosien päästä itsekin unohtaa, millaisissa syövereissä akuuttivaiheessa ja kauan sen jälkeenkin on elänyt. Todennäköisesti useimmat sairastuneet elävät. Minusta tuntuu, että on jotenkin ajan henki, että pitäisi heti olla kuin ei olisi kipeä ollutkaan. Ehkä joku onkin, mutta pitää myös muistaa, ettei samaa voi vaatia meiltä kaikilta "syöpäläisiltä". Tuon on tuttua itsellekin, ettei moneen vuoteen syöpieni jälkeen kukaan kysynyt, että mitä minulle kuuluu, vaan alettiin heti ylistämään pirteyttäni. Ehkä sinäkin olet törmännyt siihen. Myös kaikkia pikkumuutoksia kehossa havainnoi sillä mielellä, ettei vaan taas olisi syöpäpeikko asialla. Sitä terveiden on joskus vaikea ymmärtää. Kuitenkin oman kehon tarkkailu on ainoa keino päästä ajoissa hoitoon, jos tauti uusii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuo, että ei tämä missään tunnu, aseen ärsyttää. Tai siis hienoa, jos hoidot niin menevät, mutta totuus taitaa kyllä olla toinen. Minäkin sain ja saan kuulla, kuinka hyvältä näytän, mutta harva tajuaa, että esim. jatkuvan lääkityksen (Tamofen)kanssa elämäinen on välillä rankkaa. Paino nousee, kuumat aallot ja kakki muu mukava. Sitä vaan nyökyttelee, että mikäs tässä, hyvin pyyhkii.
      Kun päätä särkee, sitä miettii, että onkohan siellä aivokasvain ja jos vatsa on kipeä niin sitten Möykky on siellä. Nykyisin otan jo rauhallisemmin, mutta kyllä sitä välillä edelleen säikähtää. Pysytään terveinä ja nautitaan tästä hetkestä, eikö niin?

      Poista
  2. Suvussani rintasyöpa on valitettavan yleinen ja kaikki eivat ole siita selvinneet, ıtsellanikin on ainainen sisainen aani muistuttamassa asiasta ja tarvittavista kontrolleista. Saiarastaminen on aina raastavaa ja se jattaa ikuisen jaljen ihmiseen, kavi sitten hyvin tai hyvin huonosti. Onneksi selatit möykyn <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se sellainen sairaus on, että mukana kulkee aina. Ihmeesti sitä vaan oppii sen kanssa elämään ja välillä en edes muista minkälaista oli elämä ennen. Ei ainkaan ollut aina kuuma!!!

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!