torstai 29. kesäkuuta 2017

10+1 kysymystä ulkosuomalaisille

Kulttuurikorppikotka heitti minua ulkosuomalaisille suunnatulla haasteella. Kiitokset ja lämpimät terveiset Korppikotkalle täältä saaren eteläiseltä rannalta!

Tässäpä näitä vastauksiani.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Irlannin upea luonto ja jylhät maisemat ja tietysti ne vihreät niityt, joilla lehmät ja lampaat verkkaisesti käyskentelevät. Puheliaat ja iloiset ihmiset ja sellainen rento suhtautuminen elämään. Täällä ostataan iloita ja nauttia tästä hetkestä.

2. Entä ikävintä?

No, sää tietysti ja se, että joinakin vuosina kesää ei välttämättä ole ollenkaan.
Pitkään jatkunut sade saa minut välillä raivon partaalle.

Sellainen hällä väliä-meiniki ärsyttää myös. Puhtaan ja luvataan, mutta mitään valmista ei synny. Ikävistä asioista sitten kylläkin visusti vaietaan ja vedetään vaikka väkisin roolia, että kaikki on aivan loistavan hienosti. Totuus taas saattaa olla ihan muuta.

Elämä olisi helpompaa, jos tämä maa ei olisikaan saari, vaan kiinni Euroopassa.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Lähtisin kiertämään etelä-Amerikkaa. En kuitenkaan repputuristina, vaan mukavasti matkustaen, kun kerran joku muu maksaa viulut.


4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Pohjois-Italiaan jäi paljon kiinnostavia paikkoja, joita en ole nähnyt. Ja paljon syömätöntä pastaa ja pitsaa!


5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Karjalanpiirakoita munavoilla ja voissa paistettuja muikkuja, please. Simppeliä, mutta hyvää!


6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Enpä usko. Olen ollut Suomesta pois jo 27 vuotta. Minä ja Suomi olemme kumpikin muuttuneet. Elämä on tiukasti täällä, vaikka toivonkin tulevaisuudessa viettäväni osan vuodessa jossakin sateettomassa maassa.


7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Hauskin on tietysti St Patrick's day. Vaan eipä me sitä sen kummemmin juhlita. Käydään ehkä syömässä, ja sitten illalla pubissa vaikkapa kuuntelemassa musiikkia.


8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Silloin 80-luvun loppupuolella yhteyden pito Suomeen oli kallista, eikä Internettiä vielä ollut. Kirjoittelin paljon kirjeitä ja soitin kotiin puntapuhelimesta, että äiti soita minulle tähän puhelinkoppin numeroon. Suomen asioista oli vaikea pysyä selvillä, sillä sanomalehtien tilaaminen oli liian kallista. Koti-ikävä oli välillä todella kova, ja Suomesta Englantiin palaaminen tuskaista. Irlannissa olen aina viihtynyt paremmin kuin Englannissa. Vuosien varrella ikävä on helpottanut ja tunnen olevani kotona täällä Irlannissa.


9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Kyllä voin, mutta vain osittain. Jos pojat ovat täällä Irlannissa, niin haluan olla heitä lähellä. Meillä on pieni perhe, mutta tiivis sellainen ja
vietämme paljon aikaa keskenämme. Miehen perheeseen, vaikka kaikki täällä asuvatkin, meillä ei ole valitettavasti kovin läheisiä suhteita. Suomi on minulle rakas maa, mutta näen kyllä sen nurjat puoletkin. En usko, että olisin siellä sen onnellisempi kuin täälläkään. Englannissa vertasin kaikkea aina Suomeen. Olen oppinut, että se ei kannata. Sopeutuminen uuteen maahan on pitkäti omasta asenteesta kiinni.


10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Linja-autoasemalla Espanjassa sain monimutkaisen asiani selvitettyä espanjaksi. Olin loppupäivän fääreissä! Tähän liittyi niin paljon muutakin, kuin tuo asian selvittäminen. Yksi sytöstaattihoitojen aikana, sohvalla maatessani ja heikossa kunnossa makaessani, tehty päätös oli toteutunut: aloin opiskelmaan espanjaa.
Tuntui mahtavalta tajuta, että selvisin hengissä siitä hoitohelvetistä ja pystyin taas harrastamaan ja elämään normaalia elämää. 


11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Suomeenpa tietysti. Kahdet eri lennot on varattu. Toiset heinäkuuksi ja toiset jouluksi. Yritän käydä Suomessa usein äitiä katsomassa. Heinäkuussa lähdemme myös pitkäksi viikonlopuksi Ranskaan. En panisi ollenkaan pahakseni, jos syksyllä kävisimme vielä jossain miehen kanssa kahdestaan. Valitettavasti noita palkallisia lomapäiviä on vain rajallinen määrä.



Haastan mukaan seuraavat ulkosuomalaiset bloggaajat:

Jaelin paistattelemassa päivää Bambin kanssa Appelsiini Puun Alla Israelista
Petran tekemässä Ulkosuomalaisena Äitinä Merkintöjä Turkista 
Mariannan Vuonon Rannalta Norjasta




maanantai 26. kesäkuuta 2017

Toimelias kylä

Corkin ja Bandonin välillä on kylä nimeltään Innishannon. Se on sellainen pieni, alle tuhannen asukkaan, kyläpahanen jonka vieressä virtaan Bandon-niminen joki. Minulla ei ole mitään yhteyksiä kylään tai sen asukkaisiin. Se nyt on vaan tullut tutuksi, koska ajan sen läpi aina silloin tällöin. Irlannissa ohitusteitä ei ole ollenkaan samalla tavalla kuin Suomessa, vaan edellen ajellaan kylien läpi. Eikä aina vain reippaasti ajella, vaan körötellään hiljaa, vaikkapa traktorin perässä.

Innishannonissa pistää silmään sen siisteys, upeat kukkaistutukset ja hyvin hoidetut talot ja niiden pihat. Jotenkin sen vaan aistii, että tässä pienessä kylässä puhalletaan yhteen hileen, eikä anneta kylän kuolla. Lauantaina hain Junorin pois kaverinsa luota ja sanoin kylän kohdalla, että nyt pidetään pieni tauko, että äiti pääsee kuvaamaan. Juniori on niin tottunut näihin kuvaustaukoihin, että ei niistä enää edes valita. Se nyt vaan on näin, koska äiti bloggaa!

Kylässä on tietysti iso kirkko, pari kahvilaa, koulu, urheilukenttä, muutama pubi ja kauppa. Minä tarvitsin jotain nopeasti valimistettavaa ruokaa, joten käväisin yhdessä kylän peräti kolmesta lihakaupassa. Lihakauppa ja itse kauppias tekivät minuun vaikutusen, joten lupaan viikolla vielä palata asiaan täällä blogissakin.

Oli todella mukava huomata, että pieni kyläkin voi säilyä hengissä, kun kyläläiset tekevät asioita yhdessä. On paljon helpompi vain valitaa ja marista, ja odottaa, että joku muu pistää toimeksi. Onneksi on vielä ihmisiä, jotka pistävät tuulemaan ja saavat muutkin mukaansa. Heille saa kyllä nostaa hattua! 

Kylän siisteys selittyi sillä, että joukko kyläläisiä kokoontuu säännöllisesti keräämään roskia. Vihrepeukalot puolestaan pitävät huolen siitä, että kauniit istutukset voivat hyvin.

Kerrassaan sympaattisen näköinen ja oloinen kylä.

Suomen kylissä kauhistelen aina niitä kissan korkuisia mainosvaloja. No, tulee ainakin selväksi likinäköisellekkin, missä pankki tai kahvio sijaitsevat, niin reilulla kädellä on kirjainkokoa valittu...Onneksi täällä ei kylissä suuria mainosvaloja harrasteta.











torstai 22. kesäkuuta 2017

Tahtoo järveen uimaan

Liekkö tuo tuleva juhannus tuonut mieleeni koti-Suomen tuhannet järvet. Irlantia ympäröivä kylmä meri ei innosta uimaan. Pitää olla monta hellepäivää peräkkäin, ennen kuin se on uimakelpoista. Järvikaipuutani helpottaakseni kysyin Mr. Googlilta uimakelpoisita järvistä, täällä Irlannissa. Mr.Google raapi päätään, mietti tovin ja sitten ehdotti, että hankkisin itselleni viime vuonna julkaistun Wild swimming in Ireland-kirjan. Siinä listataan parhaat uimapaikat, järviä ja jokia unohtamatta. Täytyypä joskus hankkia tuo kirja. 

Corkin läänin pohjoispuolella on järvi, jossa voi uida, mutta vain parina päivänä viikossa. Tämä uimapaikka on osa vapaa-ajankeskusta, jossa on tarjolla myös majoitusta. Laitonkin sinne sähköpostia ja kyselin, että olisiko mahdollista käydä kerran kokeilemaassa. Matkaa sinne on meiltä noin tunti, joten en haluaisi maksaa kausilipusta turhaan. 

Lähempää en ole uimakelpoista järveä löytänyt. Luulen, että ehkä niitä onkin, mutta ne ovat tarkoin varjeltuja salaisuuksia, joista vain lähellä asuvat tietävät. Ja koska jokamiehen oikeutta ei täällä tunneta, ei uimapaikalle välttämättä olisi mitään asiaa, vaikka sellainen löytyisikin.

Itse opin uimaan jo aivan pienenä ja kesät vietettiin järven rannalla. Vettä ei pelätty, enkä muista että minua tai muita lapsia olisi koskaan peloteltu hukkumisella. Osasimme uida ja tunsimme rannat kuin omat taskumme. Uimakoulussa kävin suorittamassa matkoja ja merkkejä. 

Uimiseen ja veteen suomalaiset suhtautuvat jotenkin paljon luonnollisemmin kuin irlantilaiset. Merta ja järviä ei tarvitse pelätä, kunhan vaan tietää mitä tekee ja ennen kaikkea mitä ei tee. Täällä olen aina kokenut, että vanhemmat katsovat rannalla hermoheikkoina lastensa pulikointia. Pelkäävät hukkumista ja jaksavat siitä myös puhua. Ehkä taustalla on myös se, että heitä on aikoinaan peloteltu veden vaaroista, kyllästymiseen asti. Mukava rantapäivä meni pilalle siksi, että äiti hössötti ja varoitti varoittamasta pääsyään kaikista mahdollisista vaaroista. Uskon, että tässäkin asiassa auttaisi parhaiten oma esimerkki. Vanhemat veteen ja itse uimaan. Näin lapset näkevät ja oppivat, että vettä ei tarvitse pelätä, mutta sitä pitää kunnioittaa. Se on kuitenkin lopulta meitä voimakkaampi , eikä sen oikuista koskaan voi olla varma. Uimahallilla olosuhteet, kun ovat täysin erit kuin järven, joen tai meren.

Ja kyllähän täällä hukkumisia tapahtuukin. Kun ilma lämpenee lähdetään rannalle. Yliarvioidaan oma uimataito ja aliarvoidaan veden virtaukset ja voima. Naytetään kavereille, että katsokaa kuin minä hyppään. Kaikkialla on vartoituksia ja kieltoja, mutta eivät ne ole irlantilaisia ennenkään pysäyttänyt. Täkäläisethän ovat sitä mieltä, että kielto on sama kuin suositus, eikä niistä kannata välittää. Varsinkaan silloin, jos on nestehukkaa hoivattu muillakin kuin vedellä ja limsalla.

Järvenentsintä siis jatkuu ja luulen, että ellen meriveteen suostu hyppäämään, jää ainoaksi vaihtoehdoksi uimahallit. Yleisiä ja hotellien yhteydessä olevia kyllä on, mutta taso, etenkään siivoussellainen, ei välttämättä ole kovin korkea. Onneksi heinäkuussa pääsen pulahtamaan tuttuun järveen, jota ei ole koskaan pelännyt, mutta kunnioittamaan olen oppinut.

Ps. Ja jos joku teistä tietää Irlannissa hyviä uimapaikkoja, niin kertokaa ihmeessä.










tiistai 20. kesäkuuta 2017

No, onkos tullut kesä...

On tullut, kiitos vaan kysymästä. Perjantaina se alkoi ja toivon mukaan jatkuu hela viikon ja vaikka forever. Tulin perjantaina kotiin lihakaupan kautta ja ostin grillattavaa koko viikonlopuksi. Ja kyllä sitä sitten on grillattukkin.

Lähikaupassa poiketessa huomasin, että moni oli grillannut muutakin kuin marinoituja kyljyksiä. Ilkeän näköisiä palaneita niskoja, neniä ja käsivarsia. Se peri-irlantilainen iho, kun on maidon valkea, eikä kestä aurinkoa yhtään. Suojakertoimista ja varjossa olemisesta puhutaan täällä jatkuvasti, mutta joko tieto ei mene perille tai sitten aurinko pääsee yllättämään. 

Juniori oli liikenteessä koko viikonlopun, ja sunnuntaina vein poikajoukon meidän lähimmälle rannalle. Ei mikään paras mahdollinen, mutta sinne ajaa meiltä 30 min, joten sinne vein. Juniori lontrasi aurinkorasvansa kanssa ja jakoi sitä kaverillekkin. illalla sitten huomasimme, että selkä oli punainen. Kun ihmettelin asiaa, sain kuulla, että unohtui, kun kädet eivät ylettyneet sinne asti. Olisi taas äitiä tarvittu! 

Merivesi oli ja on kylmää, eikä ainakaan minua houkuttele uimaan. Jos ensi sunnuntaina on lämmintä, suuntaan auton nokan kohti parempaa ja isompaa rantaa, jossa ei tarvitse olla kylki kyljessä "naapurin" kanssa ja katsoa ylipursuavia roskiksia.

Lomaan on vielä vajaat kolme viikkoa. Suunnitelmat ovat vihdoinkin selvät, mutta vielä vaan pitää töitä paiskia. Yritän säästää muutaman lomapäivän myös syksyksi. Täällähän ei ole mitään pitkiä kesälomia, vaan lomia voi pitää pitkin vuotta. Kesällä normi näyttäisi olevan, että pidetään kaksi viikkoa lomaa ja silloin lähdetään jonnekkin, pois kotoa. Jotkut vietävät lomaviikot vuokraten loma-asunnon täältä Irlannista. Toiset lentävät etelään. Tai sitten pakataan perhe autoon, hypätään autolauttaan ja seilataan Ranskaan . Ja sitten on meitä pohjoiseen mänijöitä...

Paljon toivottavasti vielä ehtii tapahtua ennen lomia. Sekin toivottavasti selivää, jääkö meidän "dublinilainen" tänne koti-Corkkiin ja löytyykö työharjoittelupaikka täältä, oppisopimuksen viimeiseksi vuodeksi. Ja niitä juhannustaikojakin pitää alkaa miettimään ...

Aurinkoista juhannusviikkoa teillekkin!









torstai 15. kesäkuuta 2017

Kärsivällisyyttä, Saaraseni, kärsivällisyyttä

Jos Irlannissa asiat etenevät sujuvasti ja vain yhdellä yhteydenotolla, on syytä juhlaan. Tätä nimittäin tapahtuu todella harvoin. Ihan yleisenä sääntönä voisi pitää sitä, että jos esimerkiksi valittaa jostakin asiasta ja pyytää sen korjausta, ei ensimmäisen kerran jälkeen tapahdu yhtään mitään. Vaaditaan soitto/sähköposti/tekstiviesti jos toinenkin, ennen kuin asialle tehdään mitään. Tähän tottuu, kun on odottanut päiväkausia ja liian monta kertaa turhaan. Siihen en puolestani ole vielä tottunut, että kun viidennen puhelinsoiton jälkeen jotain vihdoin tapahtuu, ei toinen osapuoli ole moksiskaan. Juttelee mukavia, eikä osoita merkkiäkään siitä, että potisi huonoa omaatuntoa siitä, että oli jättänyt sinut pulaan.

Siihenkin olen oppinut, että lopputulos täytyy aina tarkastaa heti. Aivan liian usein homma on hoidettu vähän sinnepäin. Irlantilaisilla on taito puhua toinen pyörryksiin... Ja kun puhutaan paljon ja nopeasti, niin siinä pakkaa väkisinkin unohtumaan, että mikä oli se jutun juuri. 

Enkä nyt kirjoita pelkästään remonttimiehistä, joita olen täällä oloaikani aikana odottanut, kerran jos toisenkin... Ihan sama pätee vaikkapa paikallisiin asianajajiin, joita ei saa koskaan kiinni. Ihan turha jättää heille viestejä, niihin ei vastata. Hyvä esimerkki on myös lähete, jonka eräs lääkäreistäni lupasi lähtettää eteenpäin. Vasta neljännen soittokerran jäkeen faksi (joo, täällä lähetteet fakstaan) oli vihdoin toisen lääkärin sihteerin pöydällä. En tiedä mihin mustaan aukkoon ne edelliset olivat leijjailleet. Eli siitä opin, että viikko sen jälkeen, kun lähete on luvattu lähettä pitää soittaa ja tarkastaa, että se on vastaanotettu ja siihen on reagoitu. Ainoastaan yksityissairaalassa nämä hommat hoituivat ilman, että työnsin nenääni asiaan.Lieneekö kyseessä rahanhimo...että saadaan potilasta laskutettua ja nopeasti? 

Töissä minulla menee uskomattoman paljon aikaa hätistelyyn ja tarkastamiseen. Olen jatkuvasti isännöitsijän tai meidän oman huoltoporukan kimpussa. Välillä väsyn koko touhuun niin, että voisin kirkua. Kun jauhat samoista asioista viikko tolkulla... 

Onneksi sitä itsekkin oppii maan tavalle, eikä tee tai toimi heti. Varsinkaan, jos kyseessä on täysin turha valitus tai pyyntö. Antaa olla vaan, kylläpä pyytävät uudestaan, jos asia on niin tärkeä... Että sitä ollaan kovasti irlantilaistuttu!

Ja pakkohan sitä on irlantilaistua, sillä muuteen alan ihan oikeasti kirkumaan tai repimään hiuksiani. Irlanti ei muutu minun takiani, mutta minun on, oman mielenterveyteni takia, muutettava asenteitani ja toimitapojani tähän maahan sopiviksi. En halua olla se jatkuvasti valittava ulkomaalainen, joka vertaa kaikkea omaan kotimaahansa. Englannissa syyllistyin siihen, joten otin opikseni ja päätin, että nyt mennään virran mukana eikä sitä vastaan.Saattaa tulla toisille yllätyksenä, mutta ei en asiat Englannissakaan sujuneet sukkelasti. Siellä puhuttiin ja luvattiin brittimäisen kohteliaasti, mutta totetutus sitten olikin, no jaa, jotain vähän sinnepäin. Ja aina etsittiin manageria...

Olisihan se tietysti aivan uskomattoman helppoa, jos lupaus olisi lupaus ja se pitäisi. Valkoisten valheiden ja välilä ihan oikeiden sellaisten, viljeleminen ei sovi minulle. Irlantilainen valhe ei ole kuitenkaan yhtä vakavasti otettava kuin suomalaisen vastaava. Se mitä suomalainen pitää törkeänä vahneena on täällä valhemittarissa sellainen pikkuinen valhe tai väärinymmärräys. Menee vuosia, ennen kuin irlantilainen valhe v suomalainen valhe avautuu...Ne nyt vain ovat eri asia.

Jos kaikki särjetyt lupaukset ja turhat odottamiset ottaa tosissaan ja niistä suuttuu oikein kunnolla, ei siitä lopulta kärsi kuin yksi ihminen, ja se olet sinä. Parempi antaa perksi, levitellä vähän käsiään ja alistua. Irlannissa nyt vaan toimitaan näin. Take it or leave it.  



Silloin, kun tuntuu, että pää näiden kanssa räjähtää, kannattaa lähteä, vaikkapa merenrannalle, kävelemään.





keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Ei onnellista loppua


Luin Me Naisista tämän artikkelin, enkä päässyt loppuun asti kuivin silmin. Liippasi aika läheltä, mutta onneksi kuitenkin tarpeeksi kaukaa. Venäläistä rulettia pahimmillaan. Aina ei diagnoosi osu oikeaan, ja sitten kun osuu on jo liian myöhäistä. Tuli taas mieleen, että onneksi tuli mentyä lääkäriin ajoissa ja onneksi taudin tuntomerkit olivat "normaalit". Diagnoosikin selvisi jo samalla viikolla. Vaikka iso pommi putosikin, olin kuitenkin onnekas ja pääsin pakoon. Ja kyllä minä sen tiedän ja muistan, että olin ja olen onnekas. Olen siitä kiitollinen ihan joka päivä.

Minnan tarina vetää hiljaiseksi. Hän tietää, että aikaa ei ole rajattomasti, mutta pystyy kuitenkin hyvinä päivinä nauttimaan elämästään. On ollut pakko luopua monista asioista, ja elämää rytmittää nykyisin verikokeet, CT-kuvaukset ja niiden tulosten odottaminen, Voin vain kuvitella, kuinka hermoille käyvää tuo ainainen odottaminen on. Tuleeko jatkoaikaa, vaiko tieto siitä, että tilanne on pahentunut?

Todella hienoa, että Minna haastattelunsa antoi. On tärkeää lukea myös niistä tositarinoista, joilla ei ole onnellista loppua. Olen täällä blogissakin kirjoittanut, kuinka minua ärsyttää nämä romantisoidut versiot rintasyövästä. Se hoidetaan alta pois, tuosta vaan, Voidaan hyvin, käydään töissä välillä ja kaljukin on niin kaunis. Ei se aina näin mene, vaikka syövästä selviäisikin. Ja sekin pitää aina muistaa, että kaikki eivät selviä, eikä mitkään hoidot auta. Minna sanookin, että taistelemalla tätä tautia ei selätetä. Tsemppiä Minnalle ja monille muille, jotka joiden elämässä Möykky on läsnä joka päivä. Ei unohdeta heitä!


.





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Mansikkakakkua ja pioneja

Edellisestä postauksesta jäi mansikkakakun herkullinen maku suuhun. Ensi viikonloppuna vietetään täällä isäinpäivää, joten ajattelin leipoa silloin oikein kermaisen mansikkakakun. Vaan sittenpä sainkin "tilauksen" naapuriin ja tässä tulos. Isänpäiväksi taidan tehdä, pitkästä aikaan, kinuskikakun.



Irlantilaisia mansikoita saa jo kaupoista. Minua sitten ärstyttää, kun poimivat ahneuksissaan mansikat liian aikaisin ja osa rasian sisällöstä on aina raakoja. Nyt valitsin rasioita huolella ja lähes kaikki kelpuutin kakkuuni. Kaksi pientä rasiallista mansikoita maksoi 5.00. Hinta pysyy samana koko kesän. Marjat maksavat täällä paljon, joten onneksi on pakaste ja tukku, josta saa ison pussillisen marjoja edullisesti.

Eilen kysyin äidiltä, että joko kukkapenkissä pionit kukkivat. No, ei kuulemma vielä. Nyt  on vasta tulppaanien vuoro. Sen siitä kylmästä ja liian pitkästä keväästä saa. Tuleekohan juhannuksesta vähäluminen tänä vuonna? No, ei täälläkään pääse helteillä kehumaan. Perjantainen BBQ vietettiin sisätiloissa, sillä ulkona satoi kaatamalla vettä. Ranskalainen opiskelija minulta varovasti kysyi, vahvalla ranskalaisella aksentillaan, että syödäänkö Irlannissa aina BBQ sisällä? Kun Ranskassa se on sellainen ulkoruokailu.... 

Lauantaina ei ollut lämmintä, mutta melko kuivaa, joten takapihan kunnostus jatkui. Siitä juttua myöhemmin. Juuri nyt suosikkikukkani pionit ovat kauneimmillaan. Ovat niin ihanan värisiä ja tuoksukin on huumaava. Kurja, kun niistä saa nauttia vain niin kovin lyhyen ajan. Olisihan se tietysti mukavaa, jos viikonloppuna olisi voinut syödä vaikka ulkona, mutta kukapa sinne palelemaan ja tuulikin oli niin kova, että lautaset olisivat lentäneet varmasti naapurin puolelle. (Huokaus!)



Sunnuntaina sitten satoi ja ei satanut koko päivän, ja katsoin viisaammaksi ostaa kaupasta sisustuslehden ja syvennyin sitä lukemaan. Päätettiin miehen kanssa, että ruokaa ei sitten laiteta ja kävimme pubissa lounaalla. Voisin hyvin ulkoistaa sunnuntailounaan vaikka jokaikinen viikko pubiin. Kyllästyn nimittäin välillä tähän ainaiseen ruoanlaittoon.

Lauantaisin olen muuten usein niin energinen, että teen jonkun ison paistoksen heti aamusta. Sitten saavat miehet siitä syödä, kun nälkä yllättää, kenet milloinkin, kun kaikilla on omat ohjelmansa.

Niin, ja siitä naapurin "tilaus"kakusta saa ison virtuaalipalan kummityttöni, jonka viimeisestä hienosta saavutuksesta, iloitsee täällä ylpeä kummitäti. Puoli lasta kummikseen-sanonta ei onneksi päde tässä tapauksessa. Lukekaapa täältä lisää. Kummitytössäni on roppakaupalla suomalaista sisua!


perjantai 9. kesäkuuta 2017

Joskus kaipaan....

Vähän haikein mielin olen lukenut lehdistä ja blogeista ylioppilasjuhlien valmisteluista ja itse juhlista. Ulkosuomalainen äiti ei näitä juhlia pääse lapsilleen järjestämään. Täällä ei päähän paineta yo-lakkia, lauleta gaudeamus igiruia eikä Suvivirttä. Juhlasalia ei täytä ruusujen tuoksu. Eihän minua kukaan ole kieltänyt koulunpäätösjuhlia järjestämästä, mutta sama juttu se ei olisi kuitenkaan ollut. Mielelläni minä yo-juhlat järjestäisin. Leipoisin pikkuleivät, kakut ja silittäisin pöytäliinat. 

Postiluukusta kolahti perä jälkeen kaksi kutsua kesän juhliin. Tuli kutsut rippijuhliin ja häihin. Oma loma ja juhlat eivät valitettavasti sovi samalle viikolle, joten vastataan, jälleen kerran, että mielelläni kyllä tulisin, mutta kun...

Ristiäiset aikoinaan järjestimme. Pojista vanhempi kastettiin Lontoon Merimieskirkossa ja Juniori äidin luona. Onneksi kumpikin poika osallistui Suomessa rippileirille, ja ne juhlat pääsimme kokemaan. Sitä rippileiriä on täällä ihmisille vähän vaikea selittää. Ja kun katsovat kuvia pojista ja heidän ruusuistaan, ihmettelevät he, että miksi ruusuja. Se nyt on vaan niin, että ruusut kuuluvat näihin juhliin. Samoin kuin kermakakut, sen seitsemän sortin pikkuleivät, voileipäkakut, karjalanpiirakat jne. Se suomalainen kahvipöytä on meidän oma juttumme, eikä sitä muualla saa kokea.

Kuinkahan monet juhlat minulta on vuosien varrella jäänyt, matkan takia, väliin? Häitä ja hautajaisia. Yo-juhlia ja syntymäpäiviä. Silloin harvoin, kun johonkin tilaisuuteen pääsen, imen siitä itseeni joka minuutin. Tutun virren kuullessani herkistyn ja etsin nenäliinaa käsilaukusta. Pelkästään lusikkaleivän maku tuo mieleen paljon sukujuhlia ja ihmisiä, joita ei enää ole. Tai mansikkakakku, jossa kermaa ei ole säästetty. Keltakukkaiset, kultareunaiset kahvikupit puolestaan muistuttavat isäni kodissa järjestyistä lukuisista suvun juhlista. Ihailin niiden siroutta, ja kuinka kauniilta ne isolla tuvan pöydälle näyttivät.

Nämä ovat sellaisia pieniä, mutta suuria asioita, jotka aina joskus pulpahtavat pintaan. Valitettavasti näitä perinteitä ei voi siirtää omille lapsilleen. Ei edes sitä tunnetta, kun aamulla lähti uusissa vaatteissa kevätjuhlaan ja jännitti vähän todistustaan. Linnut lauloivat, syreenit vai olivatko ne sittenkin tuomet kukkivat ja kesäloma oli Suvivirttä vaille alkamassa...






tiistai 6. kesäkuuta 2017

Multaa kynsien alla ja jenkkienergiaa

Mitäpä tässä sen kummemmin blogihiljaisuutta selittelemään. Sääennustus meni viikolla ja viikonloppuna onneksi monta kertaa täysin pieleen. Sateen sijaan täällä aurinko paistoi, ja se tarkoitti projektia nimeltään takapiha. Meillä oli taas pitkä viikonloppu ja maanantai yleinen vapaapäivä. Saatiin takapihalla paljon aikaan, ja tarkoitus oli rehkiä siellä vielä eilenkin. Ei kutenkaan makeaa mahan täydeltä, sillä maanantaina pilvet paiskasivat päällemme vettä, joten se niistä ulkotöistä. 

Jotkut virheellisesti luulevat, että suorastaan rakastan mullan tonkimista ja puiden oksien sahaamista. Ei se nyt ihan niin ole. Toimistorotalle vaan tekee hyvää nähdä kättensä töiden tulos ja olla ulkona. Kun oksat raapivat käsivarsia ja kiskoo itsepäisiä rikkakasveja maasta niin, että lentää selälleen, ei sitä nyt ihan rakkaudeksi voi kutsua.

Ehdin minä kavereitakin onneksi tapaamaan. Ja kävinpä jopa halimassa Corkin suomalaisten uusinta jäsentä, eli kolme viikkoista, syötävän suloista, pientä poikavauvaa. Ai, sitä vauvan ihanaa tuoksua ja niitä pikkuisia varpaita ja sormia. Ja sitä tuhinaa ja hauskoja ilmeitä. Olin täysin myyty. On ne vauvat vaan niin ihania ainakin päivällä ja puhtaina!

Eilen käväisimme naapurini kanssa Blarneyssa. Ei kylläkään kiveä pussailemassa, vaan siinä lähellä olevassa suuressa liikkeessä, jossa myydään kaikenlaista irlantitavaraa. Itse linnanraunioita kunnostetaan juuri nyt, mutta kyllä se ihan normaalisti oli auki yleisölle. Sieltä olisi saanut Aran saarten villapaitaa, Guinesslippistä, ulkoilutakkeja, keittiötarvikkeita, Waterfordin kristallia ja vaikka mitä. Jos minä tarvitse Suomeen päätyvää lahjaa on tämä se kauppa, josta löytyy aina jotain sopivaa, eikä nytkään tarvinnut pettyä.  

Paikka muuteen suorastaan kuhisee amerikkalaisia turisteja, jotka Irlannin kiertomatkallaan pysähtyvät Blarneyssä. Veikkaanpa, että suurimmalla osalla turisteista on sukujuuret tällä saarella. Moni näytti lähtevän villapaitapaketti kainalossa takaisin bussiin. Ikä ei näitä turisteja paina eikä aikaerot. Lenkkarit jalkaan ja lippis päähän ja menoksi. Voi, kun minäkin olisin kahdeksankymppisenä yhtä energinen.

Töissä tänään, jälleen kerran,tuli myös havaittua ihan sama asia. Rapakon takaa tuleet vieraat eivät näytä koskaan nuutuneilta, eivätkä valita aikaero- ja matkaväsymystä. Eivät, vaikka olisivat edellispäivänä lentäneet Irlantiin USAn länsirannikolta. Jotkut olivat jopa ehtineet nähtävyyksiä katsomaan, vaikka täällä eilen satoikin koko päivän. Näillä sitä energiaa riittää jo heti aamusta, ja uskonpa että illallisella ovat aivan yhtä pirteitä ja puheliaita. Ja kun vielä tietää, että lomat ovat siellä lyhyet ja työpäivät pitkät, eli senkään piikkiin ei energisyyttä voi laittaa, että ovat taas olleet lomalla. 

En tiedä mitä mieleessään miettivät meidän eurooppalaisten työuupumisista, stresseistä, yleisistä vapaapäivistä ja heihin verrattununa, ruhtinaallisista lomapäivistä. Jotenkin aamulla nolotti, kun haukotellen tulin pitkän viikonlopun jälkeen töihin, ja nämä vieraat tänne saapuivat pirteinä kuin peipposet.

Vaan mikäpäs tässä ollessa: lyhyt työviikko ja perjantaina työpaikan BBQ. Sitä on vietetty aurinkopaisteessa ulkona tai sitten syöty hampurilaisia, sadetta pidätelle sisätiloissa. Katsotaan miten käy tänä vuonna. Sääennustus lupaa sadetta ja 15 astetta lämmintä, mutta onneksi ne ennustukset ovat usein väärässä.



                                             ...EI meidän takapihalta...

        Tässä tälläisiä vaatimattomia joenpengerpuutarhoja!













torstai 1. kesäkuuta 2017

Kaksi kieltä ja kaksi maata

Postausaiheista ei ole enää pulaa. Siitä kiitos teille! Yksi aihe, joka teitä kiinnosti oli irlantilainen nykykirjallisuus. Nolottaa tunnustaa, että en ole siitä kovin hyvin perillä. Onneksi täällä Irlannissa bloggaa myös Kulttuurikorppikotka, joka nimimerkkinsä mukaan on perillä paikallisesta kirjallisuudesta, taiteesta ja etenkin Dublinin kulttuuritapahtumista. Haastakin hänet kirjoittamaan, omassa blogissaan, Irlannin kirjailijoista ja nykykirjallisuudsesta. Laitan linkkin tännekkin, kun postaus on valmis! Kulttuurikorppikotka, otatko haasteen vastaan?

Lasten kaksikielisyys on aina kiinnostava aihe. Nykyisin se, että äiti ja isä ovat erimaista ja mahdollisesti vielä asuvat jossain kolmannessa maassa, ei ole mikään ihme. Ei se täälläkään herätä ihmettelyä. Poikien nimet sopivat kumpaakin maahan ja kieleen, joten niistäkään ei voi päätellä, että ihan 100% irlantilaisia he eivät ole. Englantia he puhuvat irlantilaisittain, mutta paikallinen murre ei puheesta kuulu ehkä ihan yhtä vahvana kuin kavereilla. 

Kumpikin pojista on syntynyt Englannissa, ja vanhempi poikani siellä myös kävi kaksi vuotta koulua. Juniori oli vasta 1.5 vuotias, kun muutimme tänne. Aika pian se Lontoon englanti
alkoi jäädä irlantilaisen ja etenkin vahvan Corkin murteen jalkoihin. Pojista vanhemmalle muutto oli identiteetin kannalata todella tärkeä. Hän kun kysyi usein Englannissa, että mistä hän on oikein kotoisin. Vaikka oli vasta pieni, häntä vaivasi jo silloin, kun ei tiennyt oliko englantilainen, irlantilainen tai suomalainen. Yritimme hänelle selittää, että hän on vähän kaikkea, mutta sitä ei pieni poika tahtonut ymmärtää. Irlannissa hän koki heti olevansa kotonaan ja alkoi puhumaan meistä, kun Irlanti voitti urheilussa. Suomalainen hänestä tuli silloin, kun Suomi oli jossakin hyvä.

Juniori puolestaan on aina ollut mielestään täysin irlantialainen, mitä nyt ulkonäkö viittaa pohjoiseen. Tämä irlantilainen kylläkin viihtyy hyvin myös omassa seurassaan, eikä tarvitse jatkuvasti suurta kaverilaumaa ympärilleen. Sosiaalnen puoli löytyy myös ja kavereitakin on paljon.

Pienenä puhuin pojille pelkästään suomea. Luimme Miinaa ja Manua, pelasimme Afrikan tähteä ja Mustaa-Pekkaa ja katsoimme Muumeja. Suomessa kävimme usein, joten kielitaito vahvistui. Koulun alettua englanti tuli kertaheitolla vahvemmaksi kieleksi. Suomen sijaan sain vastaukset pojilta englanniksi. Läksyjen tekemisessä kieli kääntyi pakostakin englanniksi. 

Suomessa lomien alkupäivinä sanoja etsittiin ja päätteet menivät täysin metsään. Kummasti ne kadonneet sanat aloivat löytyä ja taipuakkin melkein oikein. Kiitos poikein suomenkielen osaamisesta kuuluu myös mummulle ja meillä asuneille au- pairielle. Heidän ansiostaan kieltä kuuli muiltakin kuin vain minulta.

Kieltämättä kerran loukkaannuin, kun loman alussa puhelias poikani yritti selittää jotain asiaa suomeksi, mutta huonolla menestykesllä. Kommentti "olisi sinun pitänyt opettaa lapsellesi kunnollista suomea", tuntui pahalta. Varsinkin kuin takana oli rankka lukuvuosi koulussa, jossa poika ei viihtynyt. Läksyjen teko oli yhtä taistelua ja uusi pikkuveli valvotti. Olin ihan loppu, eikä energiaa enää riittänyt korjaamaan väärin taivutettuja verbejä ja muita suomen koukeroita... 

Minulle ei ole koskaan ollut tärkeää se, että pojat oppisivat kirjoittamaan, puhumaan ja lukemaan täydellistä suomea. Se riitää, että kielellä tulee toimeen, ja voi puhua mummun ja muiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Pojat ymmärtävät kieltä todella hyvin. Vanhempi pystyy puhumaan lähes aiheesta kuin aiheesta. Tekee virheitä, mutta ei niistä välitä. Juniori puolestaan avaa sanaisen arkkunsa suomeksi vasta, kun on pakko. Luulen, että pojat viihtyisivät paremmin nykyisin Suomessa, jos minulla olisi siellä sisaruksia ja heillä siellä serkkuja. Toisaalta onhan heillä täälläkin serkkuja, joita eivät kuitenkaan näe kuin todella harvoin. 

Irlannissa muuten voi kirjoittaa suomen yo-kirjoituksissa. Polleana pojista vahempi sanoi, että sen hän tekee. No, mieli muuttu kuin kaivoimme esiin vanhoja suomen yo-kirjoituksia. Katsokaapa täältä ja täältä. Näitä ei hoonolla suomella tehdä! 

Enää vuosiin en ole kotona puhunut heille suomea. Toiset ovat tässä asiassa tiukkoja, mutta minä en. Tulee nimittäin vaihe, jolloin yleisellä paikalla, vieraalla kielellä puhuva äiti hävettää. Ja ainakaan kavereiden kuulleen, ei tuota outoa kieltä puhuta. Jos mieheni puhuisi myös suomea voisi tilanne olla toisin, mutta minusta tuntuisi tyhmältä puhua ruokapöydässä kieltä,jota toinen ei ymmärrä.

Poikien kiinnostus Suomea kohtaan ei ole sitä luokkaa, että he sinne haluaisivat muuttaa. Etenkin Juniorin on vaikea ymmärtää suomalaisten puhumattomuutta ja sitä, että esimerkiksi nuoret eivät koskaan juttele hänen kanssaan. Ehkä kaupungeissa on erillaista, mutta maalta ei ikäisiä kavereita ole löytynyt. Onneksi siellä on kuitenkin ihmisiä, joista on tullut Juniorillekkin todella tärkeitä. 

Pojista vanhemmalla puolestaan on Suomessa muutama omanikäinen kaveri, joihin hän pitää yhteyttä. Poikiin hän tutuistui jo pienennä ja heitä aina lomillaan tapaa. Lomalla hän kiertää ahkerasti sukulaisia ja tuttuja tapaamassa. Aika yllättäynyt olin, kun hän osana historian yo-kokeita teki tutkielman Mannerheimistä. 

Rippileirin molemmat kävivät Suomessa, mutta armeija taitaa jäädä kummaltakin käymättä. Sitä tässä vähän salaa toivon, että jospas Juniori vaikka menisi joskus vaihtoon Suomeen. Silloin hän näkisi erillaista Suomea, eikä vain pientä hiljaista kylää. Lukuvuosi Helsingissä, Tampereella tai vaikkapa Turussa voisi olla hieno kokemus.

Kunhan tuosta vielä vanhenevat, niin aioin joskus keskustella kahdesta kielestä ja maasta heidän kanssaan. Nyt luultavasti en saisi mitään järkevää vastausta. Ainakin muiden kielten opiskelussa suomi on taustalla auttanut, ja varmasti muutenkin heidän ajatusmaailmaansa muokannut. Toivottavasti kaksi maata on antanut tietynlaista avarakatseisuutta, että eletään sitä muuallakin kuin Corkissa ja Irlannissa.

Ainakin tietävät miltä karjalanpiirakka maistu, mikä on sauna ja miltä tuntuu, kun lumi narskuu kengän alla. Senkin tietävät, että Muumit ja joulupukki ovat Suomesta, ja että Nokia on myös kaupunki, koska toisen kummit asuvat siellä.