keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Sykkiviä sydämiä Burmassa

Lopetin juuri kuuntelemasta Jan Philipp Shendkerin toisen Burmaan sijoittuvan kirjan Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Ensimmäinen kirja Sydämenlyöneissä ikuisuus oli niin vaikuttava luku- tai siis kuuntelukokemus, että jatkoin heti perään toisella kirjalla, jossa tarina tai paremminkin tarinat jatkuvat. 

Mitä tiesin pari viikkoa sitten Burmasta? Enpä juuri mitään. En edes muistanut pääkaupungin nimeä. Kartalle sen osasin sijoittaa, sinne jonnekkin Vietnamin lähelle. Mielikuvani tuosta kaukaisesta maasta liittyi nuoriin, tyhjäilmeisiin ja lommoposkisiin sotilaisiin, jotka tarpoivat aseet olalla mutavellissä. Sitten mieleeni tuli Nobelin rauhanpalkinnon saanut Sue-joku. Näin naisen herkät kasvot mielessäni, mutta en muistanut koko nimeä. Kaljupäisiä munkkeja kaapuineen ja riisipelloilla raatavia olkihattuisia ihmisiä. Siinä minun Burma tietämykseni.

Kirjojen mukana pääsin käymään maassa, joka oli materialisisesti köyhä, mutta henkisesti rikas. Maassa, jossa astrologin tähtikartta päätti ihmisen tulevaisuuden. Tuskin länsimaalainen pystyy tuota buddhalaista ajatusmaalimaa ymmärtämään. Suhtautuminen kirottuihin ja onnettomien tähtien alla syntyneisiin oli sen mukaista. He toivat mukanaan huonoa karmaa, ja olivat saaneet ansionsa mukaan, huonosti eletystä edellisestä elämästä. 

Miten rikkaasti kirjailija kuvailee Burman luontoa, sen kirkkaita värejä, perhosten siipien ääntä, kun se lähtee lentoon, puiden lehtien suhinaa ja maukkaita hedelmiä ja tuoreita vihanneksia. Tunsin nenässäni useammankin kuin kerran kasviscurryn ja trooppisten kasvien tuoksut. Kärsin välillä, kirjan henkilöiden kanssa, paahtavasta ja armottomasta auringosta. Ja mietin miten paljon fyystistä työtä sadon eteen pelloila piti tehdä.

Nautin lukuisat kupilliset teetä minäkin, kun keskityin kuuntelemaan burmalaisessa teehuoneessa kerrottuja tarinoita. Piinaavaa ikävää ja uskomattomia uhrauksia sisällään pitäneitä rakkaustarinoita. Ja niihin liittyneitä sydämenlyöntejä, joista toiset ennen pitkää hiipuivat. Kuinka tuskallisia valintoja ihmisten pitää joskus tehdä, ja mitä niistä seuraa. Mietin ihmisten pahuutta ja sitä, kuinka onneksi, edes joskus, hyvyys voittaa. Ja, sitä kuinka on mahdollista, kaiken kärsimyksen jälkeen, löytää mielenrauhan.  

Kun lukija oli lukenut viimeisen lauseen kirjasta, iski minuun tyhjyys: nytkö se jo loppui. Ei enää pihapiirissä kotkottavia kanoja, luostarin kellojen kilinää, Burman paahtavaa aurinkoa eikä curryn vahvaa tuoksua.  

Nyt en voi kuin toivoa, että kirjailija pakertaa jo kolmannen kirjansa parissa.

Lukeaa tai kuunnelkaa. Ette tule varmasti pettymään.


”Ihmisen suurin aarre on hänen oman sydämensä viisaus.”




6 kommenttia:

  1. Kiitos lukuvinkistä ja ihanista kuvista. Hyvää viikon jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen tarinat pyörivät edelleen päässä. Kannattaa ehdottomasti lukea tai kuunnella.

      Poista
  2. Saman kirjaparin kuuntelin minäkin, ja pidin kovasti. Suositus siis myös täältä. Toinen kirja ei ehkä kuitenkaan ihan yltänyt ensimmäisen tasolle, vaikka sekin tarina vei kyllä täysin mennessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin kävi samoin toisen kirjan kanssa aluksi. Se kyllä parani loppua kohden. Jäin miettimään, että tulikohan J raskaaksi? No, se selviää seuraavassa kirjassa. Tämä kirjojen kuunteleminen on kyllä kerrassaan mahtavaa. Autossakin kuuntelen aina jotain kirjaa.

      Poista
  3. En ole jostain syystä koskaan törmännyt noihin kirjoihin, vaikka kirjailija on saksalainen ja Burma kiinnostaa aina, sillä se on edelleen ykkönen mulle maista, joissa olen käynyt. Pitääpä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepäs ihme, kun kirjat on alunperin kirjoitettu saksaksi. Sitä ihmettelin, että nämä kirjat oli kuitenkin käännetty englannista suomeksi. Miksi ei Saksasta? Sinä saat niistä vielä enemmän irti, kun olet käynyt maassa. Oletko kuunnellut äänikirjoja? Minä kuuntelin nämä Bookbeatin kautta.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!