perjantai 28. huhtikuuta 2017

Pitkä viikonloppu ja vuodenaikojen vaihtumattomuus

Pitkä viikonloppu otetaan kiitollisina vastaan. Ei mitään pakollista tekemistä tiedossa, ja se on juuri se juttu, jota olen kaivannut. Vappua täällä ei vietetä, joten tippaleipiä ja simaa pääsen nauttimaan vain Facebookin kuvien välityksellä. Toukokuun ensimmäinen maanantai nyt on vaan yleinen vapaapäivä eli bank holiday. Nämä yleiset vapaapäivät ja koulujen lomat kannattaa ottaa huomioon, jos tänne suunnittelee matkaa. Ne kun välttää, on majoitus ja autonvuokraus edullisempaa ja muutenkin suosituimmissa kohteissa väljempää. 

Meilläkin lämpötilat ovat laskeneet, ja yhtenä aamuna oli autonikkunat jäässä. Ei nyt sentään lunta niin kuin Suomessa. Surkuhupaisaa on lukea lehdistä ohjeita täydelliseen vappupiknikkiä varten. Lapsuuden vapuista muistan sen, että seurakuntatalolla järjestettiin lapsille vappuna juhlat. Sitä olisi halunnut laitta päälleen jotain kesäistä, mutta aina oli todella kylmä. Tänne on viikonlopuksi luvassa sadetta, mutta en aio siitä masentua. 

Mainokset haluavat saada meidät ostamaan ihania puutarhakalusteita ja grillejä. Puutarhakalusteisiin kuuluu tietysti osana ihanan muhkeita tyynyjä. Todella käytännöllistä täällä sateiden luvatulla saarella. Suomeen sentään yleensä tulee kesä, meillä sekään ei ole takuuvarmaa. Saatamme nimittäin siirtyä keväästä suoraan syksyyn. 

Minulta kysytään usein, että onko siellä ihan oikeasti vihreää läpi vuoden. Vastaus on kyllä on. Ruoho on vihreää 12 kuukautta vuodesta, mutta talvikuukausina sen kasvu hidastuu. Loka-marraskuussa leikkaamme nurmikon viimeisen kerran ja sitten taas huhtikuussa aloitamme uudestaan. Lehtipuista lehdet tippuvat syksyllä, mutta yleisilme pysyy vuodenajasta riippumatta vihreänä ja vehreänä. 

Vuodenaikojen vaihtuminen ei ole ollenkaan yhtä hyvin havaittavissa kuin Suomessa. Välillä tuntuu, että sää on sitä samaa vuodenajasta toiseen: erittäin vaihtelevaista. Ei siis koskaan kannata suunnitella mitään hyvän sään varaan. Grillaaminen onnistuu sateella katoksen alla, ja juhlapaikka pitää valita niin, että sää ei pilaa tilaisuutta. 

Tämä vuodenaikojen samankaltaisuus näkyy myös katukuvassa. Täällä ei välttämättä tarvitse eri vaatteita eri vuodenaikoja varten. Sillä Suomen välikauden takilla pärjää täällä lähes läpi vuoden. Kesällä näkee naisilla saapikkaita ja talvella pikkukenkiä. Kun aurinko vähänkään pilkahtaa esiin pilven takaa, vaihtuvat pitkät housut nopeasti shortseihin. Irlantilaisten verenkierto on jotain ihan omaa luokkaansa, ja sitä ei suomalainen koskaan opi ymmärtämään. He ovat tottuneet kylmään ja kosteaan jo pienestä, joten auringosta otetaan kaikki irti, vaikka asteita mittarissa olisi vain + 16 c. Pipo ja käsineet eivät kuulu vakiovarusteisiin edes talvella.

Vauvojen ja lasten vähäinen vaatetus saa minut edelleen värisemään "myötä"kylmästä. Rattaissa istuu sinikätinen, räkänenäinen ja lakiton pikkuinen, eikä äiti ole moksiskaan. Pieni tyttövauva konttaa kylmällä lattialla mekko päällä ja nilkkasukissa.  Muiden poikein kanssa omat poikani pelasivat jalkapalloa shortseissa, läpi vuoden. Valmentaja saapui paikalle t-paidassa. Aina. Lenkillä käydään shortseissa tammikuussa ja heinäkuussa. 

Vähäisestä vaatetuksesta huolimatta, näistäkin lapista kasvaa ihan terveitä nuoria ja aikuisia. Pidän suuni supussa, enkä ala neuvomaan. Jos kuitenkin minulla olisi vauva, jota nukuttaisin vaunuissa ulkona, saisin luultavasti sosiaalitädit meille. Kannattaa siis pitää vauvat nukkumassa sisällä, ja elää maassa maan tavalla. Lapset puin sään mukaan ja auton takakontissa oli aina varapipo ja käsineet, ihan vaan varmuuden vuoksi. Meillä ei paleltu ulkona ja todella vähän sairasteltiinkin.  Olisikohan se niin, että harvoissa taloissa on aina sen verran viileää, että pojat karaistuivat ihan huomaamatta? 

Rentoa perjantai-iltaa teille kaikille! Nautitaan!







keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Sykkiviä sydämiä Burmassa

Lopetin juuri kuuntelemasta Jan Philipp Shendkerin toisen Burmaan sijoittuvan kirjan Sydämen ääntä ei voi unohtaa. Ensimmäinen kirja Sydämenlyöneissä ikuisuus oli niin vaikuttava luku- tai siis kuuntelukokemus, että jatkoin heti perään toisella kirjalla, jossa tarina tai paremminkin tarinat jatkuvat. 

Mitä tiesin pari viikkoa sitten Burmasta? Enpä juuri mitään. En edes muistanut pääkaupungin nimeä. Kartalle sen osasin sijoittaa, sinne jonnekkin Vietnamin lähelle. Mielikuvani tuosta kaukaisesta maasta liittyi nuoriin, tyhjäilmeisiin ja lommoposkisiin sotilaisiin, jotka tarpoivat aseet olalla mutavellissä. Sitten mieleeni tuli Nobelin rauhanpalkinnon saanut Sue-joku. Näin naisen herkät kasvot mielessäni, mutta en muistanut koko nimeä. Kaljupäisiä munkkeja kaapuineen ja riisipelloilla raatavia olkihattuisia ihmisiä. Siinä minun Burma tietämykseni.

Kirjojen mukana pääsin käymään maassa, joka oli materialisisesti köyhä, mutta henkisesti rikas. Maassa, jossa astrologin tähtikartta päätti ihmisen tulevaisuuden. Tuskin länsimaalainen pystyy tuota buddhalaista ajatusmaalimaa ymmärtämään. Suhtautuminen kirottuihin ja onnettomien tähtien alla syntyneisiin oli sen mukaista. He toivat mukanaan huonoa karmaa, ja olivat saaneet ansionsa mukaan, huonosti eletystä edellisestä elämästä. 

Miten rikkaasti kirjailija kuvailee Burman luontoa, sen kirkkaita värejä, perhosten siipien ääntä, kun se lähtee lentoon, puiden lehtien suhinaa ja maukkaita hedelmiä ja tuoreita vihanneksia. Tunsin nenässäni useammankin kuin kerran kasviscurryn ja trooppisten kasvien tuoksut. Kärsin välillä, kirjan henkilöiden kanssa, paahtavasta ja armottomasta auringosta. Ja mietin miten paljon fyystistä työtä sadon eteen pelloila piti tehdä.

Nautin lukuisat kupilliset teetä minäkin, kun keskityin kuuntelemaan burmalaisessa teehuoneessa kerrottuja tarinoita. Piinaavaa ikävää ja uskomattomia uhrauksia sisällään pitäneitä rakkaustarinoita. Ja niihin liittyneitä sydämenlyöntejä, joista toiset ennen pitkää hiipuivat. Kuinka tuskallisia valintoja ihmisten pitää joskus tehdä, ja mitä niistä seuraa. Mietin ihmisten pahuutta ja sitä, kuinka onneksi, edes joskus, hyvyys voittaa. Ja, sitä kuinka on mahdollista, kaiken kärsimyksen jälkeen, löytää mielenrauhan.  

Kun lukija oli lukenut viimeisen lauseen kirjasta, iski minuun tyhjyys: nytkö se jo loppui. Ei enää pihapiirissä kotkottavia kanoja, luostarin kellojen kilinää, Burman paahtavaa aurinkoa eikä curryn vahvaa tuoksua.  

Nyt en voi kuin toivoa, että kirjailija pakertaa jo kolmannen kirjansa parissa.

Lukeaa tai kuunnelkaa. Ette tule varmasti pettymään.


”Ihmisen suurin aarre on hänen oman sydämensä viisaus.”




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Aiiiiiiiiii

Kävin lauantaiaamuna ulkojoogatunnilla elämäni ensimmäistä kertaa. Täällä on ollut aivan mahtavat säät. Lauantaina aurinko paistoi lämpimästi, eikä sunnuntaissakaan ollut mitään vikaa. Levitimme mattomme puistoon, lammen rannalle eikä aurinkotervehdys ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Toivottavasti sää on suosiollinen tulevanikin lauantaina, niin kiva kokemus tuo oli.

Otsikko puolestaan kuvaa tämän hetkistä olotilaani. Sen siitä saa, kun kyykkii monta tuntia pihalla. Olisin varmasti ihan romuna, ellei joogaopen opit olisi pyörineet päässä. Kuuliaisesti menin urakan jälkeen olohuoneen lattialle ja tein lehmät ja kissat ja vieläpä alaspäin katsovat koiratkin. Muistin myös kobrat ja lapsiasennon. Ja ei muuten ole alaselkä kipeä, mutta reisiin sattuu ja käsivarsiin.  

Minä revin nuukahtaneita kasveja ja pirteitä rikkaruohoja juurineen irti kukkarikkaruohopenkistä ja mies käänsi maan. Siinä sitä oli urakkaa. Sitten alle multaa, muovipeite päälle ja sen päälle vielä haketta (vai mitä se puusilppu on oikealta nimeltään). Luulisi pysyvän rikkaruohojen kaukana. Nyt sitten pitää päättää, että mitä seuraavaksi. Jotain puskaa penkkiin vai mitä? No, se jääköön tulevan viikonlopun ongelmaksi. Kertokaa te puutarhaihmiset, että mikä puska tai kasvi viihtyy hyvin varjossa?

Sitä kun on tälläinen toimistorotta, niin ruumiillinen työ käy voimille. Tuli vaan mieleen siinä hikoillessa, että jotkut tekevät paljon raskaampaakin työtä, vuodesta toiseen ja vieläpä järkyttävässä kuumuudessa. Työnjohtajana toimi meidän kissa, joka sekin vihdoin siirtyi arvokkaasti ulos nauttmaan kauniista säästä.  
Mies aloitti tänään uuden projektin ja arvatkaapas missä? No, ei Dublinissa, vaan ihan täällä Corkissa. Luulenpa, että pari kertaa vielä otetaan yhteen oikein kunnolla, ja sitten totutaan taas toistemme pinttyneille tavoille!  









torstai 20. huhtikuuta 2017

Takaisin kevääseen

Pari viikkoa sitten tuli mieleen, että mitäs jos lähtisin pääsiäiseksi Suomeen, äitiä katsomaan. Onneksi Dublinista voi nykyisin lentää suoraan Helsinkiin ja vielä kahdella eri lentoyhtiöllä. Lennot löytyivät helposti. Finnairin Helsinki-Dublin väli muuten on suosittu reitti myös irlantilaisten keskuudessa. Ei, että he kaikki yhtäkkiä olisivat tajunneet, kuinka kiva pääkaupunki meillä on. Helsingissä vaihdetaan konetta ja jatketaan kaukoitään. On kuulemma nopeaa ja edullistakin. Siksipä näillä lennoilla näkee talvellakin shortseissa ja varvastossuissa matkaa tekeviä. En kyllä ymmärrä moista matka-asua, sillä koneessahan on yleensä viileää ja Helsingissä voi joskus joutua juoksemaan lumisella kentällä bussiin, joka vie terminaaliin tai koneeseen. Varmasti ihan miellyttävä ja varmasti viilentävä kokemus varvastossuissa.

Helsingissä on aina yhtä kiva käydä, ja matkaväsymyksestä huolimatta (herätys kello 4.00 aamulla) menin kentältä suoraan ystäväni ja serkkuni kanssa syömään. Sen jälkeen vaihdoimme kahvilaan, kun erään teki niin kovasti mieli korvapuustia.

Torstai-aamuna Helsinki tervehti minua, ja tietysti muitakin, lumipeitteisenä. Sitä saa mitä tilaa...lunta pääsiäisenä, vaikka jouluksi sitä kyllä tilasin. Lakeuksillakin oli vielä pelloilla lunta, mutta tiet olivat onneksi jo sulat. Ilma tuntui kylmältä ja vaatetuskin olisi voinut olla himpun verran lämpimämpi. Minä kun olin jo siirtynyt kevääseen. Jotenkin kaikkialla näytti vielä niin ikävän harmaalta. Pihojen haravoinnistä päätellellen monen puutarhurin sormet syyhysivät jo puutarhaan, mutta vielä pitää odottaa.

Matkaa tehtiin taas istumalihaksia säästämättä, mutta kyllä se kuitenkin oli sen arvoista. Äänikirjojen ja mukavien vieruskavereiden ansiosta matkat menivät nopeasti. Suosittelen siis äänikirjoja ja vieruskavereiden kanssa juttelemista! Oli mukava viettää pari päivää äidin luona. Tällä lyhyellä lomalla vierailin vain yli 90-vuotiaiden luona. Meillä kävi myös ystävien ja sukulaisten lapsia trulleina. Hienoa, että tämäkin perinne jatkuu. Kokoilla en käynyt, vaikka se pohjanmaalla pääsiäsen viettoon kuuluukin. Enkä mämmiä syönyt...

Maanantai-aamuna olin jo ajoissa Dublinissa, kiitos kahden tunnin aikaeron. Ilma tuntui heti paljon lämpimmältä ja aurinkokin näyttäytyi. Kevät on täällä jo pitkällä! En millään olisi malttanut, enkä oikein jaksanutkaan, lähteä töihin. Kehittelin nimittäin matkalla mielessäni suunnitelman etupihan onnettomalle kukkapenkille. Nyt pitää myydä idea isännälle ja sitten vaan kasvihuoneelle...  

Kiitokset taas kerran serkuille majoitukseta ja kyydityksestä. Kesällä nähdään!





sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Iloista Pääsiäistä!

Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä kaikille lukijoille!

Laitoin meillekkin vähän pääsiäiskoristeita, vaikka paikalla ei olekkaan kuin Juniori ja mies. Pojista vanhempi matkaa Barcelonaan kaveriaan tapaamaan ja minä puolestaan olen jo Suomessa.

Palaan linjoille pääsiäisen jälkeen!




keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Ei makeaa mahan täydeltä

Kävin ostamassa töihin suklaamunia. Niin ison kasan, että eivät edes mahtuneet yhteen ostoskärryyn. Niitä roudatessa loppui suklaanhimo kuin seinään, eikä muuten tee vieläkään mieli. Joka ikisessä kaupassa on nyt myytävänä suuria suklaamunia, korkeissa kasoissa. Lapset saavat niitä sukulaisiltaan, ja luulen tiedän, että osa jää syömättä. Itse ole usein pääsiäisen jälkeen leiponut kaikkea mahdollista, kunhan vaan sen tekemiseen voi käyttää suklaata. Teimmekin päätöksen, että emme osta yhtään isoa suklaamunaa tänä vuonna. Minulle riittää ihan sellainen pieni Kinderin yllätysmuna!

Koululaiset ovat kahden viikon pääsiäislomalla, Juniori mukaan lukien. Loman jälkeen pari hullua viikkoa koulua, ja sitten yli kolmen kuukauden kesäloma. Niin se yksi lukuvuosi on taas mennyt. Enää kaksi jäljellä, ja sitten on koulut käyty ja on opiskelujen vuoro. Siis, meidän Junsku on jo melkein aikuinen!

Meidän työssäkäyvien pääsiäisloma on virallisesti vain yhden ylimääräisen vapaapäivän mittainen. Itse lisäsin siihen lomapäiviä, että saan vähän pidemmän loman. Kesälomasuunnitelmat kun ovat vieläkin auki. En halua varata yhtään mitään ennen kuin tiedän, missä miehen seuraava projekti "sijaitsee".

Irlantilainen pääsiäinen ei ole harras eikä hiljainen.  Ainoastaan pitkänäperjantaina alkoholin myynti on kielletty. Siitäkin keskustellaan jatkuvasti, mutta ainakaan vielä lakia ei ole muutettu. Pubit haluaisivat pitää ovensa auki, sillä Irlantiin virtaa pääsiäisen aikaan paljon turisteja. Siksipä kiirastorstaina kansa kantaa kaupoista pulloja koteihinsa... Tulee mieleen pakostakin, että uhkaako maata joku kriisi, kun ihmiset hamstraavat juotavaa.Ihan niin kuin Tallinan risteilyiltä, suomalaiset konsanaan...


***

Vara mistä valita!




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Rahaa menee...

Tuntuuko teistä koskaan, että rahaa vaan menee, mutta se ei näy missään? Siis, jos ostan 50.00 eurolla puseron, niin minulla sitten ainakin on se pusero, joka näkyy. Suurin osa rahanmenosta on näkymätöntä ja valitettavasti pakollista. 

Tässä otteita viime ja tältä viikolta. Ensin maksoin 135.00 jätemaksua. Kierrätys- ja biojäteroskikset tyhjennetään vuoroviikoin. Laskussa mainittiin tiukasti, että jos et maksa, niin roskis jää tyhjentämättä. Kaikki tietävät mitä siitä seuraa, joten 135.00 lähti ripeästi "roskafirman" tilille. 

Alkuviikosta koululle meni 40.00 Juniorin Belfastin pelimatkaa varten. "Tällä kertaa pääsimme halvalla, koska pojat majoittuvat perheissä", kertoi hockeyvalmentaja kirjeessään. Matkaa varten hain pankista 60.00 puntaa. Sitten tajusin, että olin unohtanut maksaa koulun järjestämistä hockeyharjoiutuksista 200.00 lukuvuosimaksun. Auts. Sekin piti hoitaa alta pois.

Auto on alkanut oikkuilemaan. Mies vei sen korjaamolle. Autokorjaamon miehen tyly tuomio: "Vähintään 800.00 euroa." Nyt mietimme kannattaako sitä edes korjata.

Posti puolestaan toi aamulla minulle kirjeen sairaalasta. Olivat "unohtaneen" laskuttaa omavastuuosan alkuvuodesta tapahtuneesta unitutkimuksesta. "Voisitteko ystävällisesti maksaa 170.00 niin pian kuin mahdollista", sanoi sairaala. Kai sitä on voitava, sillä samaisen sairaalan kanssa asioin jatkuvasti.

Niin, ja kiinteistövero talostamme oli sitten tänä vuonna 460.00. "Voisitteko ystävällisesti maksaa tai...", kirjoitti puolestaan Irlannin valtio. Koska moni jätti tämän veron viime vuonna maksamatta, otetaan se suoraan palkasta, jos ei maksua kuulu 14 päivän sisällä kirjeen päivämäärästä. Taas oli ystävällisesti voitava, sillä palkkaani ne eivät kyllä koske. 

Eikä siinä vielä kaikki. Hammaslääkäri on tehnyt minulle purentakiskon, ja sain ystävällisen viestin mennä sitä kokeilemaan. Samalla minua muistutettiin lempeästi, että vempele maksaa sitten 700.00, josta en saa kuin mitättömän summan takaisin. Thank you very much! Välttämätön ostos uniapean takia, sillä en mielläni ala nukkumaan maski naamalla. Vähemmän ystävällisesti irvistin tekstiviestin nähdessäni... 

Eikä rahaa mene vain juniorin harrastuksiin...Jooga ja espanja vievät myös osansa. Maksoin viime viikolla 120.00 kymmenestä espanjantunnista (muchas gracias)ja 54.00 kuudesta joogatunnista (namaste). Nyt kyllä täytyy puolustuksekseni sanoa, että joogatunnit ovat edullisia, eikä 12.00 euroa kahdesta tunnista espanjaa, pätevän opettajan johdolla, ole paljon.

Kun eilen ruokakaupassa lappasin kärryllisen ruokaa liukuhihnalle (huom! mukana myös uusi taskulaskin Juniorille, koulua varten) ja sen jälkeen kävin vielä lihahaupassa, tulivat sapuskat ja se taskulaskin maksamaan 100.00. No, nämä ostokset sentään näkyvät jääkaapissa, ja mahdollisesti myös vyötäröllä.

Eli, näin ne rahat häviävät tililtä ihan huomaamatta. Jos tuolla listalla olisi ollut uusi käsilaukku, vaatteita tai ravintolassa syömisiä niin voisin läpsäistä itseäni ja sanoa, että mieti vähän, tyttö hyvä, tuon olisit voinut jättää väliin! Tottakai aina voi karsia menoistaan, mutta se on selvää, että ihan normilelämäkin, ilman luksusta, tulee välillä todella kalliiksi. 

Syy tämänpäiväiseen postaukseen oli se, että tässä kapinoin sitä kuvaa vastaan, jonka niin monet bloggaajat rahankäytöstään antavat. Jatkuvaa ostamista ja vielä kalliita merkkituotteita. Hyvin harvoin sanotaan, että hei teki kovasti mieli uutta kevättakkia, mutta se oli minulle liian kallis. Tai että piti tehdä valinta uuden käsilaukun tai auton vakuutuksen välillä. Sekin lukijana ihmetyttää, että on juuri ostettu uusi asunto, mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että nyt lähdetään kahdeksi viikoksi etelään, ja sillä välin asuntoa rempataan. Heti sen jälkeen uudet huonekalut saapuvat. Ja matkalle mukaan lähtee matkalaukullinen tai kaksi, ihania ja tietysti uusia, vaatteita. Siis, että koskaan ei jouduta tekemään valintoja tai uhrauksia. Kuinka monella suomalaisella on, ihan oikeasti, elämä näin lokoista? 

Onko sitten ihme, jos lukija kokee oman elämänsä tylsäksi ja köyhäksi, kun ei pysty samaan. Kaikki eivät osaa lukea postauksia kriittisesti tai riven välistä. Eivätkä lukijat aina muista, että blogi ei koskaan anna täysin oikeaa kuvaa kirjoittajan elämästä, vaan sinne päätyy vain niitä parhaita paloja. 

Ei kuulostaisi kovin kirjoittajaa imartelevalta, jos postauksessa mainittaisiin, että juuri Kustin polkema käsilaukku oli palautettava, koska asuntolainaa piti lyhentää seuraavalla viikolla, eikä molempiin budjetti venyisi. Kuva: hernekeittopurkki ja pankin logolla varustettu kirjekuori...


***
Nämä kuvat ovat toissa sunnuntaiselta kävelyretkeltä. Mukana matkassa ystäväni koira Liby. Onneksi raittiista ilmasta ja kävelystä metsässä ei rahasteta...ainakaan vielä.








sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Laitumella

Näytti siltä, että lehmätkin nauttivat tänään kauniista kevätpäivästä. Niin tyytyväisen näköisinä söivät ruohoa ja makoilivat laitumella. Tulivat ihan lähelle meitä katsomaan.












Tuosta ei ruoho enää vihreämmäksi muutu, ei edes aidan toisella puolella!

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Se aika vuodesta

Juuri nyt on se aika vuodesta, jolloin paikallisesta yliopistosta tulee toimistoon opiskelijoita kesäksi työharjoitteluun. Tämän vuotiset opiskelijat ovat tismalleen vanhemman poikani ikäisiä. Voisin siis olla ihan hyvin heidän äitinsä tai he voisivat olla poikani entisiä luokkakaverieta. Parempi olla liikaa ajattematta... Olen siis se toimiston ikivanha tantta, joka on istunut iät ja ajat pöytänsä takana. Joka toimistostahan sellainen löytyy. Voi, apua!

Olisihan se kivaa olla vielä nuori ja koko elämä edessä. Vai olisiko? Toisaalta onhan se nuoruus aika epävarmaa aikaa, kun pitää tehdä suuria valintoja, jotka sitten vaikuttavat usein koko loppuelämän. Onneksi nuorilla on kyky olla ajattelematta asioita liian pitkälle tulevaisuudessa. Sillä jos kaikkia päätöksiä miettii liikaa ja liian hartaasti, ei tule tehtyä mitään repäisyjä. Tällä en tarkoita, että pitäisi vaan hypätä pää edellä, turhia ajattelematta, tuntemattomaan. Tottakai pitää miettiä ja punnita vaihtoehtoja, mutta ei liian syvällisesti.   

Olen huomannut tämän ajan nuorissa sellaista tietynlaista levottumuutta. Opiskeluissa haahuillaan vähän sinne ja tänne. Kyllästytään nopeasti ja tehdään vauhdilla täyskäännös. Ei tajuta sitä, että aina ei voi olla hauskaa, uutta ja ilmeellistä. Arki aikaisine aamuineen ja tylsine rutiineineen ei suju. Pitää olla
koko ajan menossa ja kokemassa uutta.

Parhaimmillaan haahuilu auttaa löytämään sen oman paikkansa ja juttunsa. Heitäkin olen nähnyt, joille se haahuiluvaihe on jäänyt päälle. Kun alkaa tuntua tylsältä vaihdetaan vaikka maata. Onnistuu, jos on vastuussa vain itsestään. Pystähtyminen, sitoutuminen oli se sitten partneriin, työpaikkaan tai asuntolainaan, näyttää suorastaan pelottavan.

Kilpailu työpaikoista on nykyisin kovaa. Aina näyttää löytyvän jostain joku, jolla on enemmän koulutusta ja kokemusta. Sitten kun työpaikka vihdoin löytyy, on suuri pettymys se, että onkin nokkimisjärjestyksessä siellä alimmalla oksalla. Vaikka onkin sitä koulutusta ja papereita lyödä pöytään. Olen joskus miettinyt, että annetaanko opiskeluaikana vääristynyt kuva taidoista, vai onko tämä vain luonnekysymys? Etta sinne toimitusjohtajan tuolille ei pääsekkään suoraan, vaan siihen menee vuosia ja taas vuosia. 

Sekin mietityttää, että mainostetaan kursseja ja opiskelupaikkoja, jotka johtavat suoraan "kortistoon". Onhan se masentavaa, että opiskelee vuosikausia ja sitten huomaa, että alalla ei ole ollut töitä enää vuosiin. Toisaalta tietyillä aloilla on jatkuvasti työvoimapulaa, mutta opiskelupaikkojen määrää ei vaan lisätä.
Irlannissa tälläinen "virhearvio" tulee kalliiksi. Opiskelu ei ole ilmaista ja yleensä vanhemmat sen rahoittaavat omasta pussistaan. Ymmärrän hyvin, jos kotona ei olla kovin iloisia nuoren kertoessa, että haluaakin keskeyttää opiskelut ja vaihtaa alaa. Lukuvuodesta nimittäin maksetaan 3000-4000 euroa plus elinkustannukset päälle.

Tuskin nuoret ajattelevat, että elämä on suurimmalta osalta, sitä samoja rutiineja toistavaa arkea. Eivätkä kaikki haaveet ja suunnitelmat suinkaan tule toteutumaan. Sitäkin mielestäni jankutaan aivan liikaa, että kaikki on mahdollista. No, ei ole ja vaikka kuinka tekee parhaansa, lyö välillä päätään seinään ja oikein kunnolla.  

Onneksi elämänkokemus auttaa, ja asiat osaa tässä iässä pistää 
tärkeysjärjestykseen. Senkin oppii, että vaikka arki on täynä samojen asioiden toistamista, elämää eletään kuitenkin vaiheittain. Aika, aikaa kutakin! Kun ne ruuhkavuodet viimein helpottavat, huomaakin yllättäin, että hei nyt on aikaa tehdä omia juttuja.

Niin, loppuviikosta vanhenen taas vuodella. Vaikka se ikä numerona välillä vähän kauhistuttaa, niin sittenkin olen sitä mieltä, että elän hyvää vaihetta elämässäni. En haluaisi olla enää kaksikymppinen, enkä edes kolmekymppinen. 48 on minun uusi numeroni! Pojista vanhempi nimittäin pienenä ei muistanut miten kysytään suomeksi ikää ja kysyikin sitten, että minkä on sinun numerosi. 

Oletteko te tyytyväisiä tämän hetkiseen numeroonne?

Ps. Lukekaapa tämä artikkeli.

***
Kukkaloistoa kuvasin Corkin yliopiston campuksella lauantaina.










sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Uudella kokoonpanolla

Ollaan pitkästä, pitkästä aikaan kotona Corkissa koko jengi. Siis ei vaan nyt viikonloppuna, vaan ensi viikollakin. Pojista vanhempi tuli kotiin hirveän tavaramäärän kanssa. Huomenna alkaa kolmen kuukauden opiskelujakso täällä kotikonnuilla. Mieskin on, ainakin vähän aikaa, viikot kotona. 

Juniorin kanssa meillä on ollut omat rutiinit ja nyt pitää sitten tottua, että ollaan kaikki saman katon alla. En ollenkaan valita, mutta tähän pitää kyllä vähän totutella. Ja ruokaa keitetään reilusti ja suuressa kattilassa. Miten kahteen poikaan voikin mahtua niin paljon ruokaa?

Meille tuli taas kevät ja olen käynyt pitkillä kävelylenkeillä. Aurinko on paistanut todella lämpimästi ja tuntuu, että kasvit kasvavat ihan silmissä. Ja tietysti nurmikko ja rikkaruohot. Yritän olla katsomatta takapihalle, sillä siellä pitäisi tehdä oikein kunnon raivaus. 

Ensi viikolla palaan taas joogan pariin ja yritän ehtiä studiolle 3-4 kertaa. Sinne ei ole pitkä matka, joten jos säät sallivat, aion jatkossa kävellä. Tunnit ottavat välillä lujille ja joskus tulee mieleen, että mitä minä täällä itseäni rääkkään. Olisi niin paljon helpompi, jäädä kotiin sohvalle lötköttelemään. Sitten kun suihkun jälkeen istahdan sille samaiselle sohvalle on olo niin mahtava, että sitä taputtaa itseään selkään ja sanoo, että hyvä kun taas lähdit. 

Studiolla on hyvä henki, ja olen siellä tutustunut moniin mukaviin ihmisiin. Tänään metsälenkillä tuli koiriensa kanssa vastaan yksi joogakaveri, jonka heti tunnistin. Tunneille mennään kuka missäkin verkkareissa, eikä siellä kukaan "tekstiiliurheile". Jokainen keskittyy täysillä omiin liikkeisiinsä, eikä koskaan tule sellaista tunnetta, että apua kaikki kastovat minua!

Sunnuntai alkaa taas vedellä viimeisiään. Maanantai-aamu lähenee uhkaavasti. Eipä tässä auta muuta kuin antaa periksi ja alkaa valmistella uutta viikkoa. 

***
Kuvat otin lauantaina Corkin yliopiston kampuksella.