maanantai 20. helmikuuta 2017

Kaasu pohjassa

Mitenkäs tässä on näin päässyt käymään? Ystävänpäivänä olen viimeksi tänne kirjoittanut, ja siitä on jo melkein viikko. Ensimmäisestä työviikosta selvisin kunnialla, mutta iltamenot meinasivat olla liikaa. Oli vanhempainiltaa yms. pakollista menoa, joista nyt ei vaan oikein voinut olla pois. Viikonloppu tuli taas tarpeeseen. Se oli tasainen sekoitus kotoilua, konserttia ja ystävän juhlia. 

En viihdy taidenäyttelyissä ja museotkin kierrän vauhdilla. Teatteriin menen mielelläni, mutta aivan liian harvoin. Myös konserteissa käyn todella harvoin. Kultturelliksi minua ei voi siis kutsua. Enkä muuten Irlannin kulttuurielämästä tiedä tuon taivaallista. Siksipä olikin aika yllättynyt, että nautin Antonin Dvorakin Stabat Mater-konsertista lauantai-iltana. No, mitään iloista musiikkia ei tietenkään ollut luvassa, vaan tuskaa, surua ja kärsimystä, kun Maria suree ristiinnaulittua poikaansa. Kuorossa lauloi suomalainen ystäväni, joten hänelle kiitos, että ylipäätä päädyin koko konserttiin. Tekee hyvää hypätä aina välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehdä jotain normaalista poikkeavaa.

Juniori aloitti tänään hiihtoloman, ja sehän tarkoittaa puolestaan sitä, että koulukyytejä ei tarvita. Eli minullakin on tässä kiireettömämpi viikko tiedossa. Kyydeistä puhueenollen, viikolla sattui hauska tapaus. Tai no, ainakin minusta. Juniorihan ei puhu minulle vahingossakaan suomea. Olimme koululla tulevan Ranskan matkan tiimoilta, ja sieltä vein Juniorin hockeyharjoituksiin. Koululla meni odotettua kauemmin, joten harjoituksiin tuli kiire. Yhtäkkiä Juniori sanoi minulle autossa, että paina kaasu pohja suomeksi. Ja minähän painoin. Siellä Juniorin päässä, jossain pienessä pimeässä kolossa on piilossa paljonkin suomea.  Sitä hän käyttää vain ja ainoastaan silloin, kun on ihan pakko ja tarve vaatii. Ilmeisesti torstai-iltana tarve vaati! 

Meillä muuten on ollut aivan ihanat ilmat. Asteita peräti + 14 C mittarissa. Narsissit ja krookukset kukkivat ja linnut laulavat. Tähänhän voisi ihan tottua. No, kyllä ne mustat sadepilvet sieltä Atlannilta taas parkeeraavat itsenä Irlannin päälle, ennemmin tai myöhemmin. En ole pessimisti vaan realisti. 

Minä lupaan olla tällä viikolla ahkerammin täällä blogissa. Maanatai melkein selätetty, kyllä tämä tästä taas....



4 kommenttia:

  1. No hätä bloggaamisen kanssa. Kun joutuu odottamaan tekstiäsi, sen ihanampi yllätys on, kun se ilmestyy. Itse olen myös sijaisäiti. Lähes kaikki lapset kutsuvat ja kutsuivat äidiksi. Yksi poika M.... kutsui minua aina Kirstiksi. Arvaa yllätyinkö, kun hän kerran kysyi kavereidensa aikana: "Monelta sä mutsi haet mut?" Nuorisosta ei koskaan tiedä. Joskus yllättävät meidät totaalisesti.

    VastaaPoista
  2. Välistä tuntuu, että aika juoksee täällä jatkuvasti ja sellaista joutoaikaa ei ole enää olemassakaan. Luulen, että se on siitäkin kiinni, että ei ota aikaa itselleen, vaan antaa sen vaan valua sinne ja tänne?

    VastaaPoista
  3. Ihanasti kuvailit tuota juniorisi kielitaitoa. Nauratti.
    Samoin nauratti kun ennustit noiden sadepilvien kohta joka tapauksessa parkkeeraavan maanne yläpuolelle. Minä eilen innostuin hehkuttamaan auringon ja kevään saapumista tänne puukenkämaahan ja enkös vaan heti tänään saanut nenilleni. Ankea harmaus ja kamalat tuulet saapuivat kuin taikaiskusta. Parempi olisi olla hehkuttelematta!!

    VastaaPoista
  4. Ihana tuo juniorin salattu suomi! Toisessa postauksessasi oli ihana maisema naapurin takapihalta... Välillä niin virkistää klikata jokin ottamasi kuva suuremmaksi, ihan arkinenkin, ja kuvitella olevansa ihan toisaalla.

    T. Entinen Suotar, nykyinen E

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!