tiistai 29. marraskuuta 2016

Blogikaveri vierailulla

Meille pöllähti kylään oventäydeltä pieniä vieraita lauantaina. Blogikaveri Sara, joka nykyisin asuu Killarneyssä, tuli kolmen lapsensa kanssa käymään Corkissa. Kaikki lapset puhuivat hienosti suomea ja tykkäsivät meidän kissasta, joka puolestaan oli mielissään, kun häntä silitettiin oikein urakalla. Kun mustikkamehut oli juotu ja piparit syöty - kiitos Ikean, lähdimme koko konkkaronkka kaupungille. Pojat olivat innoissaan, kun pääsivät ihan kaksikerroksiseen bussiin ja sinne yläkertaan istumaan. Ai, kuinka oli kiva nähdä lapsia, jotka olivat innoissaan bussiajelusta. 

Sara se vaan on oikein superäiti ja bloggari. Yksi lapsi rattaissa ja kaksi juoksenteli siinä vieressä, kameran roikkuessa kaulassa. Väkeä oli kaupungilla kuin pipoa, mutta aina jossain välissä Sara onnistui ottamaan kuvia. Näille kolmelle annan kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Niin hienosti he käyttäytyivät, eikä kukaan edes mennyt siinä ihmisvilinässä hukkaan. 

Corkkiin on aukaistu uusi tanskalainen sisustuskauppa ja sinne halusimme ehdottomasti käymään. Ei ehkä paras aika lauantai-iltapäivänä... Sieltäkin hyvin selvisimme pois, mutta seuraavan kerran menenmme Saran kanssa sinne kyllä kahdestaan ja ajan kanssa. Askartelukauppaan eivät pojat enää olisi viitsineet lähteä, vaan halusivat taas bussiin ja sinne yläkertaan.

Paluumatkalla sitten bongasimme suomeksi poliisi- ja paloaseman ja poikien koulun. Siitäkin keskustelimme, että Suomessa ei ole erikseen poika- ja tyttökouluja, vaan kaikki menevät samaan kouluun. Nyt kun itsellä ei ole enää pieniä lapsia, on kiva aina välillä jutustella ystävien lasten kanssa. Ihan turhaan sitä vanhemmat suorastaan kilpailevat keskenään mihin kaikkiin paikkoihin lapsiaan vievät. Miten iloisia Saran lapset olivat niinkin pienestä asiasta kuin kaksikerroksisella bussilla matkustamisella. Meillä kylässä käyvä pikkutyttö taas on aina yhtä innoissaan, kun pyydän häntä leipomaan ja askartelemaan kanssani. Eli ei se lasten kanssa oleminen tarkoita sitä, että aina pitäisi tehdä jotain ihmeellistä ja erikoista.

Olen itse tehnyt äitinä varmasti kakki mahdolliset virheet, enkä ollenkaan luule olevani joku kaiken tietävä lastenkasvattaja. Monen asian olen tajunnut  vasta nyt,kun tilanne on ohi ja lapset kasvaneet. Nyt tuntuu siltä, että ei se lelumäärä tai jatkuva "elämysten" etsiminen ole niin tärkeää. Lapsi nauttii aivan yhtä paljon, kun käydään vaikkapa uimassa, leivotaan kakku, askarrellaan tai poljetaan pyörällä. Tai sitten istutaan bussin yläkerrassa, seurataan liikennettä ja jutellaan niitä näitä. 

Tämmöisiä ajatuksia tänään!

Kiva kun kävit, Sara & tiimi. Tervetuloa uudestaan!

Saran Housefive blogia voi lukea täältä.

Tontut lupasivat välittää viestejä joulupukille.

Karusellissä oli kivaa.




maanantai 28. marraskuuta 2016

Enkeli taivaan

Minusta enkelit ovat ihania läpi vuoden, mutta jouluna haluan niitä erityisesti paljon ympärilleni. 

Kehittelin enkelin styroksimukeista ja massapalloista. Ensin virkkasin mukin peittävän mekon sekä päähän koristeen. Siivet tein pienistä kakun aluspapereista. Ompelin ne ensin yhteen ja sitten mekkoon kiinni. 

Styroksimukin pohjan leikkasin pois ja vedin mekon päälle. Sitten työnsin pitkän tulitikun enkelin päähän kiinni ja kiinnitin sen teipillä mukin sisälle. Kun pää on tukevasti paikallaan on hiusten vuoro. Pumpulista enkeli saa kauniit hiukset, jotka liimasin päähän kiinni. Sitten askartelukaupasta ostetut silmät liimalla kiinni päähän. Lopuksi piirsin vielä enkelille hymyilevät huulet. 

Enkeleitä annan täällä Irlannissa ystäville joululahjoiksi. Samalla menetelmällä on työnalla myös itse joulupukki ja muori.  He eivät ole ihan vielä esittelykunnossa. 

Viikonloppu ei kuitenkaan mennyt ihan täysin askarrellessa, vaan sain tänne pieniä vieraita lauantaina. Siitä lisää huomenna.





torstai 24. marraskuuta 2016

Muureja ja muraaleja

Halusimme siis nähdä lisää seinämaalauksia ja sitä Belfastin toista puolta. Titanic-museoon ei aika riittänyt. Tiesittekö, että se rakennettiin juuri Belfastissa? Parlamenttitalonkin halusimme käydä katsastamassa. Hyppäsimme Hop on Hop off- bussiin ja teimme 1.5h kierroksen kaupungissa ja vähän sen ulkopuolellakin.

Ennen kuin lähdetään bussin mukana kierrokselle, on pakko mennä ajassa taaksepäin. 1921 Irlannista tuli vapaavaltio, lukuunottamatta kuutta pohjoisinta lääniä, jotka jäivät Britannialle. Kansan mielipide jakautui asiasta kahtia ja nyt taistelivat keskenään irlantilaiset.


Parlamenttitalo


Pohjois-Irlannin väestöstä 30%  oli katolilaisia. Vuosien kuluessa he tunsivat itsensä entistä enemmän toisen luokan kansalaisiksi, eikä ihan syyttä. Katolilaisten oli huomattavasti vaikeampi saada työpaikkoja ja kaupungin/ kunnan asuntoja kuin protestanttien. Kouluissa ei lapsille opetettu Irlannin historiaa, eikä iirin kieltä. Irlannin kolmivärinen lippu oli myös pannassa, eikä Sinn Fein- puolue saanut toimia. Protestanttien enemmistö, vaaleissa kuin vaaleissa, taattiin siten, että äänioikeus riipui varallisuudesta ja asunnosta ja siitä maksetuista veroista. Vaalipiirit olivat myös suunniteltu niin, että vähemmistöllä oli enemmän ääniä kuin enemmistöllä. Meni pitkään ennen kuin äänioikeus oli kaikilla 18-vuotta täyttäneillä.

Mielenilmaisut ja marssit lopetettiin nopeasti "kruunun" toimesta. Välit kiristyivät, ja siitä seurasi entistä enemmän väkivaltaa, verenvuodatusta ja vihaa. IRA nosti päätään ja Britit lisäsivät joukkojaan. Autopommeja, tuhopolttoja, polttopulloja ja suoranaista teurastamista. Enää pommeja ei räjäytetty pelkästään pohjoisessa, vaan IRA teki tuhojaan myös Englannissa. Kosto eli, puolin ja toisin.

Elämä Pohjois-Irlannissa rauhoittui vasta 90-luvun loppupuolella. Pitkäperjantain rauhansopimus astui voimaan vuonna 1998. "The troubles" vaati yli 3500 ihmisen hengen.

Lähdimme siis kiertoajelulle katsomaan sitä Belfastia, joka tuli koteihimme uutisten myötä. Kuvat ovat bussin ikkunasta otettuja, joten taso on mitä on.

"Rauhan"muureja  rakennettiin katolilaisten ja protestanttien asuttamien katujen ja alueiden väliin. Katujen päässä saattaa myös olla rautaportti, joka lukitaan yöksi. Edelleenkään paikalliset eivät eksy vahingossakaan "väärälle" kadulle. Muurien purkamista on ehdotettu, mutta suurin osa on sitä mieltä, että on parempi, että ne jäävät paikoilleen. Sellaiset katujen nimet kuin Shankill ja Falls Road tulivat aikoinaan uutissa tutuiksi.

Pisin muuri on viisi km pitkä ja korkeimmillaan ne saattavat olla lähes kahdeksan metrisiä. Kuten huomaatte muureissa on graffittia koko matkan. Tähän muuriin voi myös käydä kirjoittamssa oman rauhanviestinsä.





Ja sitten niitä kuuluisia seinämaalauksia eli muraaleja. Maalauksissa kuvataan Irlannin historiaa, tunnettuja henkilöitä ja otetaan tietysti kantaa. Yksi nimi ja kuva jäi mieleeni. Bobby Sands aloitti nälkälakon vankilassa, saadakseen vangituille IRAn jäsenille poliittisen vangin aseman. Sands kuoli oltuaan nälkälakossa 66 päivää.

Seuraavalla kerralla haluan ehdottomasti tehdä saman tyyppisen kierroksen, mutta mustalla taksilla. Kuljettajat toimivat samalla oppaina ja kertovat enemmän minkälaista elämä oli "The Troubles" aikana.












Palaan Pohjois-Irlantiin vielä ensi viikolla. 

tiistai 22. marraskuuta 2016

Vihdoinkin Pohjois-Irlannissa

Olen asunut 14 vuotta Irlannin tasavallassa, mutta en ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa. Ei, että sinne meno minua nykyisin mitenkään pelottaisi. Pitkään jatkuneet levottomuudet sai aikoinaan aikaan sen, että en edes halunnut ylittää tuota nykyisin lähes näkymätöntä rajaa. Miksi mennä jonnekkin, missä lähihistoria on ollut niin kovin veristä ja julmaa? Minulle Pohjois-Irlanti on ollut aivan liian pitkään huppupäisiä miehiä, autopommeja, IRAaa ja ennen kaikkea sitä veristä vihaa. Kuulen edelleen korvissani Gerry Adamsin ja Ian Paisleyn pontevaa puhetta, vahvalla pohjoisen murteella, kuinka periksi ei anneta. Kaksi yhtä itsepäistä muulia.

Ajat ovat pohjoisessa muuttuneet,ja uutiskynnys ylittyy enää harvoin. Onneksi. Siksi pitäisikin päästä noiden veristen vuosikymmenten yli, ja muuttaa käsitystään kuudesta läänistä, jotka siis kuuluvat Britannialle. Minulle tuli tilaisuus tehdä juuri niin ja lähteä paikan päälle katsomaan, minkälainen kaupunki se Belfast tänään on. Juniorin hockeyturnaus pelattiin Belfastissa, Queen's yliopiston kentillä. Oli siis hyvä syy lähteä pohjoiseen. 






Meiltä Corkista Belfastiin on pitkä matka n. 420 kilometriä, sen ajaa noin viidessä tunnissa. Dublinista sinne on helppo matkustaa joko bussilla (2.5 h) tai junalla (vajaat 2 h). Rajan ylitystä tuskin huomaa. Ainakaan heti. Pieni kyltti tien vieressä toivottaa tervetulleeksi Pohjois-Irlantiin. Se jää helposti huomaamatta, mutta erinväriset liikenneopasteet ja tiemerkinnät kertovat, että tasavalta jäi taakse ja nyt ollaan kuningaskunnassa. 






Rajan jälkeen etäisyydet muuttuvat kilometreistä maileiksi, postilaatikot vihreistä punaisiksi ja eurot punniksi. Rekisterikilvet, muutamat vanhat puhelinkopit ja jotkut meiltä puuttuvat liikkeet kertovat, että ollaan ulkomailla. Tai ainakin sinnepäin. Murre on Corkin ja Belfastin välissä muuttunut monta kertaa ja saanut uusia sävyjä. Minun pitää keskittyä kuuntelemaan, enkä sittenkään aina ymmärrä voimakasta pohjoisirlantilaista murretta.




Tiet ovat paremmassa kunnossa kuin tasavallassa ja hyvin pian huomaan, että Belfastin ydinkeskusta, jossa asukkaita on 330.000 on siisti ja hyvin hoidettu. Yliopiston päärakennus on kaunis ja urheilukentät ja muut tilat kerrassaan hienot. Kompakti kaupunki, jossa on paljon kauniita, vanhoja rakennuksia. Näemme myös viihtyisen näköisiä taloja ja niiden trimmattuja puutarhoja. Mielessäni mietin, että täällä voisin hyvinkin kuvitella asuvani. Se uutisten esittämä Belfast ei kyllä aikoinaan näyttänyt tältä. 





Sitten me kaksi suuntavaistotonta eksymme. Navikaattori on yhtä sekaisin kuin me. Päädymme ahtaan tuntuiselle, masentavan näköiselle asuntoalueelle. Yhdessä seinässä on suuri maalaus, muraali eli mural. Vaikka mellakoita ei enää uutisissa näekkään, ja elämä on nykyisin suht rauhallista on Belfastissa kuitenkin edelleen kaksi puolta. Irlannin tasavallan lippu vahvisti, että olimme katolisten aluella. Katoliset ja protestantit. Me ja te tai te ja me. Siis, niitä joiden mielestä kuusi lääniä kuuluu Irlannin tasavallalle, ja niitä jotka puolestaan haluavat olla osa Britanniaa. Union Jack puolestaan kertoo, seinämaalauksella vahvistettuna, että ollaan siirrytty lojalistien eli protestanttien alueelle.






Haluan nähdä enemmän, mutta hockeyottelu ei odota. Ilma viilenee viileneemistään. En ole elämässäni palellut niin paljon, vaikka minulla onkin laukku täynä lämpimiä vaatteita. Otteluiden alkamisaikoja siirrettään. Kenttä jäätyy, joten yritetään toisella kentällä. Alkuverryttelyt ja lämmittelyt ja sitten kaiken odottamisen jälkeen kuulemme, että toinen ottelu on peruttu. Olen salaa mielessäni onnellinen. Jäätyisimme varmasi pystyyn. Aika lähteä etsimään B&Btä, jonka varasimme maaseudulta. Näkyvyys on huono ja taivaan täyttää jäätynyt sumu. Tietyöt sekoittavat meidät ja navikaattorin, mutta viimein pääsemme perille. 




Ihanan lämmin, iso huone odottaa meitä. Tämän B&Bn yhteydessä on myös ravintola ja pubi. Ravintolassa ei ole enää vapaita pöytiä, mutta ystävällinen tarjoilija käy tilaamassa puolestamme ruoat ja tuo ne meille pubin puolelle. Olen yllättynyt paikallisten ystävällisyydestä. Suuntavaistotonta on neuvottu monta kertaa ja kerrottu siinä samalla, että menkää ihmeessä illalla kaupungille katsomaan jouluvaloja. Täällä turistit tuntevat ovansa aidosti tervetulleita. Kukaan ei halunuut Belfastiin lomalle 70-90 -luvuilla, mutta nyt turisteja taas näkee ja heistä pidetään. Turistit ovat varma merkki siitä, että "maassa on rauha". 









Pubi täyttyy paikallisista, tilastojen mukaan puoliksi katolilaista ja protestanteista. Tai mitä väliä sillä on. Juttelemme naapuripöydän englantilaisten kanssa. Vanha tuttu cockneyn murre tuntuu hauskalta korvaan. 

Päivän aikana olemme kävelleet paljon. Tekee mieli nukkumaan. Kaadun väsyneenä lämpimään sänkyyn. Huomenna on uusi päivä, josta olen vielä autuaan tietämätön. Jäätynyt käsijarru, lisää seinämaalauksia ja verta, Titanic ja paluu Dublinin kautta koti-Corkkiin. Joskus sitä saa mahtumaan yhteen viikonloppuun uskomattoman paljon!

Palataan huomenna katsomaan niitä kuuluisia seinämaalauksia.

torstai 17. marraskuuta 2016

Mihin se vapaa-aika kuluu?

Juuri nyt ei ainakaan blogin kirjoittamiseen, kuten olette varmasti huomanneet. Minulla on paha tapa aloittaa monta käsityöprojektia päällekkäin ja lomittain. On TV työt, ompelukonetta tai silitysrautaa odottavat ja keskittymistä vaativat. Olenkin nyt yrittänyt saada keskeneräisiä töitä valmiiksi.

Viikonloppuna maalasin kukkaruukkuja hyasinttien sipuleita varten. Sitten TVtä katsellessa olen virkannut enkeleille ja tonttuille nuttuja (niistä vähän myöhemmin lisää). Patalappuja on valmistunut iso pino, mutta niitä pitää vielä viimeistellä. Ja joulukortit olen suunnitellut mielessäni ja materiaalit hankkinut, mutta en vielä ehtinyt niitä tekemään.  

Halusin tehdä uusia jouluisen iloisia koristeita meille kotiin ja Pintrestistä löytyi paljon kivoja ideoita. Askarrellessa en seuraa ohjeita kirjaimellisesti, vaan muuntelen niitä mieleisikseni.

Nämä koristeet olivat aika työläitä. Ostin askartelukaupasta erinvärisiä huopakangapaloja, ison pussillisen nappeja ja koristenauhaa. Täytteenä käytin ihan vaan pumpulia. Jos ei luota omiin leikkaustaitoihinsa, voi tieysti piirtää paperille ensin kuvan ja leikata kankaan sitten sen mukaan. Minä piirtelin kankaaseen vähän suuntaa antavia viivoja ja käänsin sitten kankaan niin, että sain siitä kaksi samankokoista palaa. Kankaiden väliin pistin vähän pumpulia, koristenauhan ja ompelin koneella reunat kiinni. Huom! Ainoastaan joulusukassa saumat ovat sisällä, koska käytin siinä kankaiden loppuja.

Anteeksi huono kuva. Kamerasta loppui akku, joten turvauduin kännykkään.


Sitten päättelin lankat ja lisäsin rusetit ja napit. Työläin vaihe oli mielestäni ompelukoneen eri väristen lankojen vaihtaminen ja puolaaminen. En vielä ole päättänyt mihin nämä koristeet päätyvät, mutta kun paikka löytyy ja marraskuu vaihtuu joulukuuksi, niin laitan tänne lisää kuvia. 

Kuten huomaatte nämä koristeet ovat tyypiillisiä näille saarille. Tuo ruskea "pallo" on Christmas Pudding, jota syödään jouluna. Joulusukka puolestaan ripustetaan takan reunaan, ja sen joulupukki täyttää pienillä lahjoilla. 

Niin, että kun tähän vielä lisää joogan ja pilateksen sekä espanjan tunnit, niin vapaa-ajan ongelmia ei pääse syntymään. Jossain välissä pitäisi ruokaakin laittaa ja taloa siivota. Ja sitten ne pyykit... 

Markkinamiesten ja  myyntitykkien kaupallinen joulu lähinnä ärsyttää, mutta koristeiden ja lahjojen tekemisestä todella nautin. 

Mitäs siellä ruutujen takana näperrellään?

Tulevana viikonloppuna minun paja menee kiinni, sillä Junori pelaa hockeyturnauksessa. Neljä vaativaa peliä edessä, joista kolmea menemme katsomaan. Pitäisiköhän ottaa virkkuukoukku ja lankaa ihan vain varalta mukaan? Siinä ottelua seuratessa saisi pari enkeliä ja tonttua vaattetettua ja sormet pysyisivät samana lämpiminä.

Palataan asiaan ensi viikolla. Mukavaa viikonloppua teille kaikille!


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Osui naulan kantaan





Meiltä löytyy kaikki muut, mutta ei astiakaappia! Entäs teiltä, jotka asutte ulkomailla?

torstai 10. marraskuuta 2016

Viikon varrelta

Meillä sää kylmeni yhdessä yössä. Mukavan leuto ja sateeton lokakuu loppui, ja tässä viikolla on ollut ensimmäinen kunnon sadepäivä, pitkään aikaan. Ei minua kylmä sää haittaa, kunhan on kuivaa. Tänä iltana on ohjemassa ikkunoiden tiivistäminen. Olohuoneen ikkunan raosta käy viima. Samoin bloginkirjoitushuoneen ikkunailmastointi toimii. Sinnekin tarvitaan tiivistettä. Sanottakoon nyt vielä kerran, että irlantilaisissa taloissa ilmanvaihto pelaa aina! 

Suomessa puolestaa näyttää olevan jo lunta. Jospas pitkästä aikaa saisimme lakeusillekkin valkean joulun. Ei se joulu oikein joululta tunnu, kun on vain mustaa ja pimeää ympärillä. Loma kuluisi pojillakin paljon sukkelammin, kun voisi käydä laskettelemassa, vaikka joka päivä.

Rapakon toisella puolella on sitten valta vaihtumassa. Kyllästyin koko vaalikampanjaan jo aikoja sitten. Sellaista suureellista sirkusmeininkiä, jota en jaksanut seurata. No, nyt on kansa puhunut ja saanut presidenttinsä. Että onnea ja menestystä sinne vaan. Tai niin kuin Niinistö fiksusti sanoi, että onnea ja viisautta. Toivottavasti sitä viistautta löytyy uuden presidentin lähipiiristä, koska Mr. T näyttää olevan vajausta sillä rintamalla. 

Juniori koulu oli kaksi päivää kiinni, juuri sopivasti syysloman (1 vko) jatkoksi, kun osa maan opettajista oli lakossa. No, kerrankaan ei vaikuttanut meihin, koska Junsku on parhaillaan työharjoittelussa asianajotoimistossa. En jaksa uskoa, että tämä lakkoilu jää tähän. Sääliksi käy niitä oppilaita, joilla on keväällä edessä tärkeät kokeet. Koulunvaihto syksyllä on edelleen mielessä, jos vain kukkaro antaa periksi. 

Tässähän on vielä hyvin aikaa pistää koulu kiinni ennen joululomaa (2 vko), "hiihto"lomaa (1 vko), pääsiäislomaa (2 vko) ja kolmen kuukauden kesälomaa (12 vko)... Meillä täällä lomaillaan lähes viisi kuukautta vuodesta, mutta silloin ei tietysti lakkoilla!

Mutta en nyt jaksa enempää päätäni vaivata Trumpilla tai lakkoilevilla opettajilla. Keskityn mielummin siihen, että viikonloppuna alkaa täällä filmi festivaalit. Ostin jo liput kolmeen näytökseen, joten istua saa ja popcorneja popsia! 

Kaima-Saaraa eli  Saara Aaltoa jännitin taas viime viikonlopun. Ai, että olin onnellinen, kun hän pääsi jatkoon. Sama jännääminen edessä taas tänä viikonloppuna. Nyt Suomessakin on herätty, kuinka monipuolinen esiintyjä hän on. Eipä välillä kelvannut hänen musiikkinsa edes radiossa soitettavaksi... Saara muuten on todella sujuvasanainen haastatteluissa, ja englanti sujuu loistavasti. Toivottavasti X-Factorista poikii töitä tulevaisuudessakin. Valitettavan monille se on vain sellainen lyhyt pyräys, eikä heidän nimiään edes muisteta parin vuoden kuluttua.

Ja sekin hyöty tästä kaiman esiintymisestä on, että minunkin nimeni ostataan nykyisin kirjoittaa oikein. Saara kahdella aalla niin kuin se X-Factorin Saara!

Niin, ja sitten minua on alkanut jo jouluttamaan. Aivan liian aikaisin, mutta minkäs teet. Aion vallata huomenna ruokapöydän ja tehdä joulukoristeita. Korttejakin varten on materiaalit ostettu, eli ei muuta kuin hommiin. 

Eipä tänne tämän ihmeellisempää kuulu näin torstaina. Mitäs te olette viikolla puuhanneet? Joko on alkanut jouluttamaan?









tiistai 8. marraskuuta 2016

Pinkki pipo pieneen päähän x 2

Neuloin tupsupipot  yksi vuotta täyttäneille kaksosille. Valmista tuli nopeasti, toisella silmällä televisiota katsellessa. Jaoin 80 silmukkaa neljälle puikolle (koko 3) ja neuloin oikeaa ja nurjaa 10 cm. Sen jälkeen jatkoin pelkkää oikeaa kandeksan cm. Ja sitten vain kaventamaan. Neuloin joka puikon kaksi ensimmäistä silmukkaa yhteen, kunnes jäljellä oli enää yksi silmukka.

Tupsun teko-ohje täältä.




perjantai 4. marraskuuta 2016

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan....vastaus haasteeseen

Ihan nolottaa tunnustaa, että sain tämän tunnustuksen / haasten jo syyskuussa. Olin siihen jo osittain vastannutkin ja postaus odotteli viimeisteltyä tuolla sähköpostissani, jonne pistin tekeleeni talteen. Näin samasen haasteen Sadun blogissa ja muistin heti, että en koskaan siihen vastannut. Siksipä pyydänkin anteeksi Piipeltä, joka kirjoittaa Kylätiellä-blogia, että tähän meni näin kauan, ja samalla kiitän kivasta haasteesta.






Tunnustuksen säännöt:



1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi


5. Nimeä 10 bloggaajaapalkinnon saajaksi



Blogia olen pitänyt jo yli kahdeksan vuotta. Yhdellä ulkosuomalaisten keskustelupalstalla, joku kertoi blogistaan,ja siitä innostukseni alkoi. Luin aluksi vain toisten blogeja ja sitten keksin, että minähän voisin aloittaa myös omani. Suomea kirjoitin aika vähän, joten äidinkieli alkoi vähitellen rapistumaan. Mikä olisikaan parempi tapa pitää kielitaitoa yllä kuin säännöllinen kirjoittaminen.

Siitä se alkoi, enkä vieläkään ole saanut tarpeekseni. Blogin kirjoittaminen on rakas harrastus ja sitä voi tehdä juuri silloin, kun se itselle sopii. Halusin kuvia blogiin, joten valokuvaamistakin piti alkaa harrastamaan normaalia enemmän. Sitäkin voisi sanoa nykyisin harrastukseksi, sillä katson Irlantia pitkälle kameran linssin läpi.

Olen siis jo aika kokenut "tavis"bloggaaja, joten mielelläni annan vinkkejä aloitteleville tai blogia suunnittelville.

Mistä haluat kirjoittaa ja kenelle. Ja miksi?

Oma blogini on sellaista sekametelisoppaa ja luulen, että  se on yksi syy miksi postauksia on riittänyt tähän päivään asti. Jos aihepiirin rajaa kovin tarkasti, voi tulla eteen stoppi aika aikaisessa vaiheessa. Toisaalta jokainen päättää itse mistä kirjoittaa, eli blogi voi hyvinkin matkalla muuttua. Tai sitten voi aina avata uuden blogin, jossa toteutaa uusia ideoita.

Onko blogisi julkinen vai yksityinen?

Julkinen blogi on nimensä mukaan avoinna kaikille. Sitä voi käydä lukemassa utelias naapurisi, joka ei muuten kanssasi edes keskustele, inhokki työkaverisi, exän uusi puoliso, sukulaiset jne. Yllättävää saattaa olla se, että kasvotusten ei kerrota, että henkilö seuraa tarkasti blogiasi, mutta se paljastuu siinä keskustelun lomassa.

Mieti siis ennen kuin painat julkaise-nappulaa. Hyvänä ohjeena voisin sanoa sen, että kirjoittamistasi aiheista pitäisi pystyä puhumaan luontevasti muutenkin. Jos kirjoittajaa taas ei voi blogista tunnistaa, voi tietysti kirjoittaa vapaammin.

Ovatko valokuvat tärkeässä asemassa blogissasi?

Minulle kuvat ovat tärkeitä, ja etsin aina uusia kuvauskohteita. Kuinka monta kertaa olenkaan pyytänyt miestä pysäyttämään auton tai odottamaan minua, kun käyn ottamassa kuvan. Meidän miehet eivät enää jaksa edes sanoa asiasta. Se nyt on vaan normaalia, että äiti/vaimo ottaa aina kuvia ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Kuvaamaan oppii vain kuvaamalla. Itse olen sellainen räpsijä. Joskus onnistuu ja joskus sitten ei. On ollut kiva huomata, että jotkut mainitsevat pitävänsä blogistani nimenomaan kuvien takia. En omista kallista kameraa, vaan käytössäni on jo toinen Canon(PowerShot SX710 HS, jossa 30 x optical zoom). Ei siis todellakaan tarivitse sijoittaa kalliiseen ja raskaaseen järjestelmäkameraan.

Kuvista vielä sen verran, että liika on liikaa niissäkin. Samaa tulppaanikimppua tuskin kannattaa kuvata kymmenestä eri kuvakulmasta. Tai jos itsestään ja asustaan ottaa kuvia, niin kyllä se esitelty asu näykyy paristakin kuvasta.

Esiinnytkö omalla nimellä ja kasvoilla, vai käytätkö nimimerkkiä, etkä näyttäydy itse blogissa?

Aluksi pysyin nimimerkin takana, enkä laittanut kuvia itsestäni blogiin. Nykyisin bloggaan etunimelläni, ja muutaman kuvankin olen sinne laittanut. Ne kylläkin taitaa olla laskettavissa yhden käden sormin. Eräälle täällä asuvalle englanninkieliselle ystävälleni selvisi vasta vähän aikaa sitten, että pidän blogia. Hän oli aivan ihmeissään, kun sanoin että en julkaise siellä juurikaan kuvia itsestäni. Ystäväni ehdoittikin, että tehdään joskus kuvausretki yhdessä ja napsitaan kuvaajastakin kuvia. No, jaa... ehkä joskus!

Tämä on yksi niistä asioista, josta kannattaa keskustella perheen ja läheisten kanssa. 

Missä menee yksityisyyden raja? 

Yksityisyyden raja menee minulla siinä, että perhe pysyy taka-alalla, eikä heidän kuviaan tai nimiä blogissa julkaista. Koska bloggaan ulkomailta ja suomeksi on tilanne täysin eri, jos asuisin Suomessa. Silloin pitäisi ehkä miettiä tarkemmin, miten tarkasti menemisistään ja tulemisistaan kertoo, sekä asuinpaikastaan. 

Ei taida olla kovin fiksua esitellä uutta kallista hankintaa ja kertoa samaan hengenvetoon, että joka tiistai käyn uskollisesti klo 18-19.00 jumpassa. Päivän asukuvastakin näkyy selvästi taustalla, missä henkilö asuu. Tai että huomenna lähtee aamulennolla Roomaan ja palaa iltalennolla viikon päästä. Lue: asuto on tyhjänä. Ei kaikki blogin lukijat ole välttämättä kivoja ihmisiä.

Työpaikat, lasten koulut ja liian tarkat viikko-ohjelmat pitäisin ja pidän myös omana tietonani. Tietyt mielipiteeni ja ajatukseni eivät päädy blogiin, enkä halua niistä alkaa vääntämään kättä kenenkään kanssa. Haluan, että blogissa on positiivinen ja myönteinen ilmapiiri, vaikka välillä vaikeita ja ikäviäkin asioita käsitellään. 

Siihenkin on hyvä varautua, että joskus joku sinut tunnistetaan. Minua se ei haittaa ollenkaan, koska nämä tapaamiset ovat olleet aina positiivisiä kokemuksia. 

Haluatko hyötyä rahallisesti blogistasi? 

Blogi on toisille tärkeä tulonlähde. En mainostamisesta tiedä juuri mitään, mutta tärkeää on, että lukija ymmärtää kyseessä olevan yhteistyöpostauksen, josta kirjoittaja saa korvauksen. Silloin kaikille tulee selväksi missä mennään. 

Olen pienessä päässäni suunnitellut, että jos joskus vielä remppaamme meille uuden kodin, teen siitä oman blogin ja englanniksi. Olisi mielenkiintoista tietää saisiko se lukijoita ja mahdollisesti jopa yhteistyökumppaneita. No, tämä blogi tuskin tulee kysymykseen vielä pitkään aikaan...

Haluatko olla osa jotain blogiyhteisöä vai yksinäinen susi? 

Me ulkomailta bloggaavat olemme usen pakostakin sellaisia yksinäisiä susia. Vaikka jotkut joihinkin blogiyhteisöihin kuuluvatkin, ei toisia bloggajia pääse tapaamaan kuin todella harvoin, jos silloinkaan. Olen joskus ”kaupitellut” blogiani tälläiseen yhteisöön, mutta sitä ei kelpuutettu, joten olen ja pysyn täysin itsenäisenä. Yhteistyötarjouksia ei ole sadellut, sillä tässä blogissa ei ole mitään kaupallista. Blogi kannattaa tietysti liittää esim. Blogipolkuun tai Bloginoviin, josta saat varmasti uusia lukijoita. FB, Twitter, Pintrestiä unohtamatta. Omaa blogiani voi seurata Facebookin kautta, ja moni lukija sitä sieltä seuraakin. 

Voiko blogiisi kommentoida vapaasti vai haluatko tarkastaa komentit ensin itse?

Suositut bloggajat käyvät itse kommentit läpi, ja vasta sitten ne julkaisevat, jos julkaisevat. lkeät kommentit päätyvät suoraan roskiin, eikä niitä koskaan julkaista. Näin ilmapiiri pysyy raikkaampana. 

Olen blogiurani aikana tainnut poistaa vain kaksi julkaistua kommenttia blogistani. Eli se ei ole paljon se. Ihmettelen, miksi kukaan jää lukemaan blogia, jos aina on jotain negatiivistä lisättävää aiheesta kuin aiheesta. Tähän asti kommentit ovat blogissani näkyneet ilman tarkastamista. Minulla on niin kivoja ja uskollisia lukijoita, että kommenteissa ei tapella vaikka erimieltä saateaankin olla. Jotain pientä joskus, mutta 95% ilmapiiri on hyvä.

Muista, että blogi on sinun omasi ja sinä päätät mitä siellä tapahtuu. Ilkeitä kommentteja ei tarvitse kekenkään sietää, joten niihin kannattaa reagoida heti. 

Sekin kannattaa muistaa, että jos blogi on yhtä oman elämänsä hehkutusta, saa se aikaan myös negatiivisiä reaktioita. Aika nopeasti sitä lukijakin alkaa miettimään, että onkohan tuo nyt aina ihan noin. Mielestäni blogi kiinnostaa luijoita enemmän, jos on valmis antamaan myös jotain itsestään. 

Kommentit ovat blogissa ainakin minulle todella tärkeitä, joten niihin pitää vastata. Joskus on minultakin jäänyt tai unohtunut(!), mutta yleensä vastaan aina kaikkiin kommenteihin. Jos joku näkee vaivaa ja kirjoittaa kommentin, niin siihen pitää reagoida. Jopa suosituissa blogeissa on nykyisin todella vähän komentteja, ja niihin vähiinkään ei aina näytetä vastaavan. Se mielestäni kertoo jotain...

***

Ja sitten kun bloggaaminen alkaa kyllästyttää, ja on tauon paikka tai haluaa lopettaa, on mielestäni kohteliasta lukjoita kohtaan siitä ilmoittaa. Eikä vain yhtäkkiä hävitä. Itse ainakin olen suorastaan kiintynyt joihinkin blogeihin, ja jos blogi ei enää päivity tai häviää, huolestun. Jään miettimään, että mitähän siellä oikein on tapahtunut.

Bloggaaminen on minulle se harrastuksista rakkain, eikä lopettamista vielä mieti. Sekin päivä varmasti joskus tulee, mutta ei vielä pitkään aikaan. Kiitos, teille lukijoille, kun pysytte uskollisesti mukana ja kommentoitte postauksia. 

Eli tässä tälläisiä neuvoja uusille tai vasta blogin aloittamista suunnitteleville!

Ps. Yleensä Bloggerilla ja minulla menee ihan hyvin, mutta tällä kertaa fontit, marginaalit ja kirjainkoot hyppivät minne sattuu. Hermothan tässä menee!