maanantai 31. lokakuuta 2016

Ei edes yhtä kurpitsaa

Niin tässä on päässyt käymään, että meillä ei enää kukaan innostu halloweenistä. En viitsinyt edes ostaa yhtä kurpitsaa, vaikka niitä olisi ollut vielä tänäänkin kaupoissa kasakaupalla. Jätän haloweenin kummitukset ja luurangot suosiolla väliin ja siiryyn suoraan tonttuihin ja enkeleihin!

Meillä on ollut tänään täällä yleinen vapaapäivä, joka tuli kyllä ihan tarpeeseen. Olen saanut monta rästihommaa hoidettua alta pois. Ilma on myös ollut lähes koko kuukauden sateeton ja leuto, joten ei ollenkaan hullumpi lokakuu.

Meidän dublinilaiset olivat viikonlopun Lontoossa, joten kovin on ollut hiljasta tässä talossa. Enkä muuten yhtään valita! Eilen illalla oli tarkoitus lähteä ystäväni kanssa kuuntelemaan jazzia. Täällä on nimittäin ollut Guiness Jazz Festarit koko viikonlopun. No, eihän me meinattu mahtua edes pubiin sisälle, joten päädyimme istumaan ulkona, eikä tullut edes kylmä. No, kyllä sinnekkin musiikki kuului, mutta ensi vuonna ostan kyllä ennakkoon liput pariin konserttiin.

Saara Aalto se pääsi taas X-Factorissa jatkoon. Kaiman puolesta täällä jännitän joka viikonloppu.
Uskomattoman monipuolinen esiintyjä, ja mikä ääni.

Eipä tässä muuta kuin, että huomenna taas sorvin ääreen. Juniori lomailee ensi viikon ja aloittaa sen jälkeen kahden viikon työharjottelun. Ei tarvitse minunkaan autoilla kodin ja koulun väliä kolmeen viikkoon.

Voi, kun aina olisi maanantaina vapaapäivä!






sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Jatkuuko jooga?

Muistatteko kun kerroin täällä kokemuksiani kundaliinijoogasta? Tarkoitukseni oli käydä joogaamassa kuusi kertaa, ja sitten joko jatkaa tai vaihtaa toisen tyyppiseen joogaan. No,flunssat, matkat ja vanhempainillat ovat sattuneet samalle illalle, joten vieläkään en ole käynyt kuudella tunnilla. Viidennen kerran jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että jatkan tunneilla edelleen. Tunnin jälkeen minulla nimittäin on uskomattoman enerignen ja hyvä olo. Mandrojen toistaminen ja kolmannella silmällä katsominen eivät ole- no- ihan minua. Jotkut eneriavirrat tunnilla kuitenkin aina avautuvat. Ihan sama, olipa syy sitten tunnin lopuksi tehtävä rentoutumisharjoitus tai ruumini läpi virtaavat energiapurot! Keskitynkin niihin asioihin, jotka sopivat minulle, ja annan mandrojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.   

Ehdotona plussaa on se, että siellä keskitytään tähän hetkeen, ja yritetään olla ajattelematta mitään. Nykyään pitäisi olla aina tavoitettavissa ja ottamassa vastaan tietoa,jota tulee pelkästään yhden päivän mittaan valtavia määriä. Ei ihmisen pieni pää pysty olemaan skarppina 24/7 ja vastaanottamaan jatkuvast uutta. Välillä pitää antaa aivojen ja koko kropan levätä. Keskittyä vain hengittämään ja olemaan tässä hetkessä. Menneitä ei auta märehtiminen, eikä tulevia kannata murehtia. Ehkä tämän kundaliinijoogan juttu onkin juuri se, että keskellä viikkoa minun on lupa vain olla ja rentoutua. Saan ladata akun täyteen uutta virtaa ja sitten taas jaksan loppuviikon.  

Jokin aika sitten meidän lähelle avattiin uusi jooga-pilatessali. Sinne sai varata ilmaistunnin, jossa näytettiin mitä kaikkea siellä voi harrastaa. Meksikolainen  ohjaaja,joka muuten on entinen tanssija, on aivan huippu. Hän yhdistää tunneilla pilatesta ja joogaa. Olin heti myyty. Nyt olenkin käynyt saman ohjaajan tunneilla kahdesti viikossa. Töitä tehdään tosissaan ja välillä tuntuu, että en jaksa enkä pysty. Vatsamakkarat ovat tiellä ja arvet kiristävät. Pinnistelen kuitenkin mukana ja olen jopa huomannut, että kroppa antaa enemmän periksi kuin ensimmäisillä tunneilla. Ohjaaja korjaa väärintehdyt liikkeet. Sitä ei tapahtunut suurten kuntosalien ylisuurissa ryhmissä. 

Eli joogaaminen jatkuu, mutta osittain pilatekseen yhdistettynä.

Olen todella iloinen siitä, että minulla on nykyisin aikaa, energiaa ja ennen kaikkea mahdollisuuus harrastaa.

Yritän pitää huolen siitä, että tämä kivi ei sammaloidu! 




keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Rannalle

Sitä kun saaressa asuu, niin vettä ja rantaa on tietysti ympärillä. Välillä vähän harmittaa, että meri ei ole ihan lähellä. Siis niin lähellä, että voisi käydä kävelemässä rannalla, vaikka joka päivä. Toisaalta silloin kun täällä tuulee, niin täällä tosiaan tulee. Voin vain kuvitella minkälaista olisi asua myrskyllä rannan tuntumassa. Siellä olisi ihan turha pistää ikkunalaudalle laatikkoihin kukkia tai amppeleita roikkumaan. Ne lähtisivät takuuvarmasti lentoon.

Osaahan se meri olla pelottavakin, ja niin kovin arvaamaton. Se saattaa muuttaa olemustaan hetkessä, enkä minä maakrapu, sitä ainakaan osaa kovin hyvin lukea. Pitäisi lähteä useammin viikonloppuisin rannalle. Pistää evästä reppuun ja kuumaa juotavaa termariin. Ihan hyvin niin voisi tehdä näin syksylläkin. Eihän sinne aurinkoa ottamaan mennä vaan kävelemään ja hengittämään keuhkojen täydeltä raikasta ilmaa. Ja kumpparit pakkaisin autoon mukaan myös, sillä ne paljain varpain kävelyt on tältä vuodelta kyllä jo kävelty. 

Nämä kuvat otin jokunen viikko sitten Youghalissa, Itä-Corkista. Sataa tihutti, eikä aurinko suostunut näyttämään naamansa. Kengät kastuivat, mutta mitäpä tuosta. Oli laskuveden aika, joten hiekkaa oli näkyvissä silmänkantamattomiin. Uimaan ei kuitenkaan mieli tehnyt. Ja kuitenkin tihkusateessakin meressä oli sitä jotain. 

Vielä joskus asun merenrannalla.















tiistai 25. lokakuuta 2016

Niin romanttista

Kun maailman romanttisimpia kansakuntia listataan, ei Suomi ja suomalaiset pääse koskaan listan kärkeen. Mehän olemme niitä Euroopan tuppisuita, ja etenkään miehet eivät osaa puhua tunteistaan. Näin meistä muualla ajatellaan. 

Niinhän se sitten menee, että kun etelän tummasilmä kehuu pohjolan tytärtä maailman kauneimmaksi ja ihanimmaksi naiseksi, tämä on kuin sulaa vahaa. Hunajaiset rakkaudentunnustukset etelän samettisessa yössä tekevät mannaa itsetunnolle. Suomessa kun miehet eivät naisiaan ääneen kehu. Vai hehkuvatko?

Taitaa olla ihan pötyä molemmat väittämät, ainakin jos Suomen televisiota on uskominen. Peräti kolmessa katsomassani ohjelmassa suomalaiset miehet puhuivat avoimesti tunteistaan. Puhaltaako pohjolassa nykyisin romanttiset tuulet, vai mistä on kysymys? Sinkuille etsitään partnereita televisiossa ihan tosissaan, ja ilmeisesti jopa onnistutaan.

Maajussit eivät olekkan hiljaisia ja sisäänpäin kääntyneitä reppanoita, vaan reippaita ja puheliaita nuoria ja vähän vanhempiakin miehiä. 

Ensitreffit alttarilla ohjelmasta näin vain pienen osan, mutta kyllä siinäkin tunteista puhuttiin. Ja sitten oli vielä joku ohjelma, jossa miehet kertoivat, kuka on heidän elämänsä tärkein nainen ja miksi. Ja entäs sitten Satuhäät?

Niin, että kyllä sitä osataan hempeillä ja tunteilla Suomessakin, ja vielä koko kansan edessä. Olin kuin puulla päähän löyty, kun katselin näitä ohjelmia. Tällä menolla päästään vielä romanttisin kansa-listan kärkisijoille!




  

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Aivan liian nopeasti...

...meni taas tämäkin viikonloppu. Istuttiin, peräti kahteen otteeseen, ystävien kanssa iltaa ja tänään lähdettiin lounalle aina yhtä ihanaan Kinsaleen. Käveltiin ja ihasteltiin, taas kerran, värikkäitä taloja ja sitten syötiin hyvin. Jopa Juniorikin lähti meidän mukaan. Pojista vanhempaa ei juuri täällä nykyisin  näy, sillä hänellä on hockey-otteluita joka viinkonloppu Dublinissa. Puhelimessa kylläkin juteltiin monta kertaa viikonlopun aikana.

Kiusaan teitä taas näillä Kinsalen kuvilla. Vähän väriterapiaa kaikille näin sunnuntai-iltana. Jospas se helpottaisi masentavaa maanantaita, sillä sellaisiahan ne maanantait yleensä ovat.

Toivottavasti teilläkin oli kiva viikonloppu!













lauantai 22. lokakuuta 2016

Huppuja ruukuille ja purkeille

Jonkin asteista kyllästymistä neulomiseen on ollut havaittavissa viime aikoina. Puseron purkaminen ja osittainen uudelleen neulominen tökkii ja pahasti. En enää ikinä neulo puseroita, sillä niistä ei koskaan tule sellaisia kuin kuvassa. Aikaa menee paljon, eikä lopputulos koskaan miellytä silmää. 

Vaihdoikin vartaat virkkuukoukkuun ja aloin pitkästä aikaan virkkaamaan. Halusin nimittäin tehdä jotain simppeliä ja sellaista, joka varmasti onnistuu ja vielä valmistuukin nopeasti. Kukkaruukun keltainen väri ärsytti, joten sitä saatiin säädettyä hieman hailakammaksi ruukun peittävällä hupulla. Sitten tarvitsin makuuhuoneen ikkunaludalle purkin, johon pistän sellaista pikkuroinaa, jonka jos heittää roskiin, niin heti seuraavana päivänä sille on tarvetta. Ja kun roinapurkki työpaikalta pöllitystä, tyhjästä pikakahvipurkista, oli tuunattu näytti vieressä nököttävä kukkaruukku puolestaan väärän väriseltä. Virkkasin sitten saman tien hupun senkin päälle. Noiden huppujen raidat ovat kyllä ihan suorat, vaikka kuvat muuta kertoisivatkin!

Että tälläisiä tosi helppoja ja nopeita käsitöitä tällä kertaa. Nyt olen jo siirtynyt patalappuihin, joita teen langanpätkistä ja joulutonttuihin, joista sain idean serkultani. Kunhan ne ovat valmiita, niin esittelen teillekkin. 

Mitäs siellä ruutujen toisella puolella närperrellään syksyisinä iltoina?

Ps. Olen löytänyt kaksi kivaa minulle uutta näpertelyblogia. Käykääpä kurkaamassa Outi's Lifeä ja Aleksin ja Janin Kaikki Paketissa- blogeja. 



keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Ruusuja ja risuja

Suomessa käydessäni minulla on aina tuntosarvet pystyssä. Katson, kuuntelen ja tarkkailen suomalaisia. Voisin istua tuntikausia vaikkapa kahvilassa ja ihan vain katsella, mitä ympärilläni tapahtuu. Valitettavasti vaan harvoin siihen on aikaa, vaikka mukamas lomalla olenkin.

No, kotikylässä on niin kovin hiljaista, että siellä ei tarkkailu onnistu, mutta Helsinki onkin sitten jo ihan toinen juttu. Tunnen hetken kuuluvani joukkoon ja pian taas koen olevani jotenkin ulkopuolinen. Taitaa olla ihan tyypillistä meille ulkosuomalisille. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta minä elän edelleeen 80-lukua, jolloin vielä asuin Suomessa.

Koska viime vuosian olen käynyt Suomessa monta kertaa, ajattelin tässä antaa ruusuja ja risuja suomalaisille. Ei tietysti saisi vertailla kahta eri maata, mutta minkäs teet! Tässä niitä tulee:

Annetaan ensin risuja:

Aikataulun mukaan bussin piti lähteä Elielin aukiolta 18.07. Bussi oli juuttunut ruuhkaan ja lähtikin 18.09. Bussia odottava rouva koki velvollisuudekseen kertoa kuskille, että tämä oli MYÖHÄSSÄ kaksi minuuttia. Voitte vain kuviella äänensävyn ja ilmeen. Irlannissa kukaan ei edes kiinnittäisi asiaan mitään huomiota. Minuutti sinne tai tänne. Who cares?

Minulla ei ole mitään käsitystä bussilippujen hinnasta. Luulin, että kukkarossa on tarpeeksi kolikoita, mutta ei ollutkaan. Bussikuski mulkaisi minua todella vihaisesti, kun yritin maksaa liian suurella setelillä. Onneksi serkku kukkaroineen tuli apuun. Saavatkohan ulkomaalaiset turisitkin yhtä tylyä palvelua?

Dublinin bussissa kuukausi sitten kävi samoin. Kuski sanoi, että ei sinua tänne tien viereen jätetä. Sitten hän pyysy pistämään masinaan mitä kukkatorosta löytyi. Lopuksi hän vielä totesi, että ei elämä  muutamasta kymmenestä sentistä ole kiinni. 

Dublin 1 – Helsinki 0

Olin varannut vanhemmalle pojalle opiskelijalipun junaan. Virkaintoinen konduktööri pyysi pojalta opistelijakorttia.
Irlantilainen kortti ei kelvannut, joten poika joutui maksamaan erotuksen junassa.

Minulla näyttää olevan tapa ärstyttää helsinkiläisrouvia busseissa. Viime kesänä istahdin vanhemman rouvan viereen. Hän katsoi minua murhaavasti ja sanoi, että käyt minuun ihan kiinni. Syyttikö hän minua lähentelystä vai tönimisestä? Taas tätä suupieletmutrussa-tyyppiä.

Tälläkin kertaa onnistuin suututtamaan bussissa isuvan rouvan,   ja sain kuulla kunniani. Olin istutumassa lentolaukkuni kanssa vanhemman rouvan viereen. Ennen kuin ehdin ahterini asettaa istuimelle, tuli naapurilta tiukka kommentti:"Etkö näe, että tähän ei mahdu kahta laukkua". En huomannut, että hänelläkin oli laukku... Takana istuvan nainen näytti tyhjää istuinta (huom hymyillen) ja minä ja laukkuni saimme paikan. Mutrunaama laukkuineen sai istua arvokkaasti yksin.

Voin hyvin kuvitella, että näillä  rouvilla on kipakkaa sanomista esim. nuorison käyttäytymisestä. Heille suosittelisin peiliin katsomista, ja siinä samalla hymyilemään opettelemista. Myrtsi ilme vielä kaiken lisäksi vanhentaa, eikä roikkuvat suupielet tee kenestäkään viehättävän näköistä. Asiasta saa sanoa, mutta rakentavasti ja ystävällisesti. Julkiset kulkuneuvot ovat nimensä mukaan julkisia, ja valitettavasti niissä joskus voi joutua istumaan kaltaiseni kanssa, jolla on lentolaukku mukana ja joka ei tiedä lipun hintaa.

Täytyy myöntää, että toivoin ilkeästi mielessäni, että nämä rouvat kävelisivät laukkuineen koirankakkaan! 

Sitten niitä ruusuja... 

Onni-bussin hauskoille ja avuliaille kuskeille. Eikä yhtään haittaa, vaikka englanninkieliset kuulutukset eivät ihan putkeen menekkään. Jatkakaa samaan tyyliin.

Helsingin liikkeissä on hyvä palvelu. Asiakkaita tervehditään ja tullaan kysymään tarvitsetko apua, ilman että asiakkaalle tulee vaivaantunut olo. Myyjät myös tuntevat tuotteet hyvin ja ovat ammattitaitoisia.

Täällä ja naapurisaarella on eri meininki. Vaatekaupoissa harvoin tervehditään, eikä apua tulla tarjoamaan. Yleensä vastaus on, että siinä rekissä on kaikki koot, jos myyjän jostain sattuu löytämään. Ammattiylpeys puuttuu täysin.

Ravintoloissa yllätyn aina yhtä iloisesti henkilökunnan ammattitaidosta. Tarjoilijoilla on alan koulutusta, eikä niin kuin täällä, jossa tarjoilemaan ja baaritiskin taakse pääsee lähestulkoon kuka vaan. Sekin tietysti on positiivistä, että kommunikointi onnistuu. Irlannissa eikä etenkään Englannissa tarjoilijan englanti välttämättä ole kummoinen, joten aina ei kannata alkaa kyselemään liikaa. Itse en viineistä tiedä juurikaan mitään, mutta Suomessa voisin jopa kysyä suositusta tarjoilijalta. Viini vaan on ravintoloissa niin järkyttävän hintaista...  

Niin, että Helsingin liikkeiden ja ravintoloiden ammattitaitoiset ja ystävälliset myyjät ja tarjoilijat saavat kimpun ruusuja.

Helsinki 1 - Dublin 0. 

Ihan erikseen pitää mainita Virgin Oil ravintolan pirteä tarjoilija, jolta riitti juttua jokaisessa pöydässä. Istuimme siellä pitsalla ystäväni kanssa ja totesimme, että siinä on nainen oikealla alalla.

Helsingin keskusta on supersiisti ja liikkuminen kaupungissa on helppoa. Ei haittaa vaikka sataa, sillä tunnelit yhdistävät asemat ja kauppakeskukset närppärästi yhteen. Tuosta bussin kahden minuutin myöhästymisestä huolimatta, julkinen liikenne pelaa hienosti!

Ja sitten vähän pukeutumisesta. Naiset Helsingin katukuvassa pukeutuvat tyylikkästi ja samalla kuitenkin ovat huomioneet sään ja vaatteiden mukavuuden. Kivanäköiset kengät näyttävät siltä, että ovat myös mielyttävät jalassa. Dublinissa näytetään hyvältä, mutta takuuvarmasti kengät puristavat ja samalla paleltaa niin vietävästi!

Tässä vielä muutamia syyskuvaotoksiani koto-Suomesta.











perjantai 14. lokakuuta 2016

Minun pinkki päiväni

Minun pínkki päiväni oli eilen. Kävin "näytillä" sairaalassa. Kiitos kiireisen viikon ja normaalia vilkkaamman työpäivän, en ehtinyt tällä kertaa edes jännittää. Kaikki hyvin ja vuoden päästä uudestaan. Hymyillen ajelin kotiin. Viime vuonna tunnelmat olivat toisenlaiset. Lukekaapa niistä täältä. Pinkkipäiväni oli siis rintasyöpäpotilaalle se paras mahdollinen.

Suomessa tunsin, että rintasyöpä oli liikaakin esillä juuri nyt. Sitä tuli joka tuutista. En tiedä käsitinkö asian jotenkin väärin, mutta tuli tunne, että rintasyöpä sairastetaan tuosta vaan, alta pois ja sen jälkeen elämä palaa takaisin entiseen. Kaljupäinen nainen on kaunis, eikä tauti jätä muutenkaan mitään merkkejä. Hoidot sujuvat helposti, ja henkisesti syöpä on vahvistava kokemus. Rintasyöpäputkesta tulee ulos säteilevä, hyväkuntoinen ja entistäkin vahvempi ja tasapainoisempi nainen.

Minulle kuuluu nykyisin ihan hyvää. Selvisin hoidoista, vaikkakin välillä rimaa hipoen. Neljästä hoitokerrasta yksikään ei ollut helppo. Kärsin tulehduksista, rytmihäiriöistä, muisti pätki, voimat ja makuaisti katosivat mustaan aukkoon, vatsa ei tahtonut kestää lääkkeitä ja minua ärsytti välillä kaikki. Enkä ollut edes kaljuna kaunis. Pidin aina joko huivia tai peruukkia, enkä halunnut kenenkään näkevän kamalaa kaljuani. Sehän olisi ollut kuin lappu otsassa, että minulla on syöpä. Kortisoni turvotti kasvot ja katsoinkin parhaaksi olla katsomatta peiliin.

Kun päälle lyödään vielä geenivirhe, leikataan munasarjat ja rinnat pois ja aletaan rakentamaan uusia, niin siinä on ollut välillä kestämistä. Lääkityksestä johtunen kuumat aallot ja painonnousu tulevat olemaan ilonani vielä pitkään. Kaikesta huolimatta koen itseni erittäin onnekkaaksi, siitä yksinkertaisesta syystä, että olen elossa. Ennuste on hyvä, mutta aina on olemassa se vaara, että jossakin ruumiissani piilottelee pieni syöpäsolu. Terveenpapereita syöpäpotilas ei saa koskaan, vaikka niin toiset väittävät.

Oma tarinani on mielestäni menestystarina. Olen täällä tänään ja kirjoitan tätä postausta. Kiitos kuuluu kehittyneelle lääketieteelle. Leikkaus poisti Möykyn ja helvetilliset hoidot toivottavasti tappoivat kaikki karkuun juoksevat pikkumöykyt.

Tuntuu, että on unohdettu se, että kaikilla tarinoilla ei valitettavasti ole onnellista loppua.
Syöpä on levinnyt liian pitkälle tai uusii jossakin muualla. En pysty edes kuvittelemaan, mitä silloin potilaasta tuntuu. Ennuste ei aina ole hyvä, eivätkä nämä naiset pääse toisella tai kolmannella kerralla syöpäputkesta enää läpi.

Mitä haluan tällä kirjoituksella sanoa, että ei romantisoida rintasyöpää. Se ei ole läpihuutojuttu, eikä sitä kukaan tarvitse tekemään meistä parempia ihmisiä. Olen onnellinen kaikkien niiden puolestaan, jotka pääsevät helposti hoidoista läpi. Eikä siinäkään ole mitään pahaa, että siitä avoimesti kertoo. Pitää kuitenkin muistaa, että ei se päde kaikkien potilaiden kohdalla.

Liiallinen rintasyövän romantisoiminen on kuitenkin väärin kaikkia niitä naisia kohtaan, jotka juuri nyt makaavat syöpäosastoilla tai puolikuolleina omassa sängyssään, koska kroppa ei kestä rankkoja hoitoja. Tai niitä kaljupäitä, jotka inhoavat peilistä katsovaa kuvaansa. Puuttuva rintaa eivät kaikki naiset halua esitellä lehdissä. Rintasyöpä ei tee naisesta automaattisesti rohkeaa. Kaikista syöpäpotilaista ei myöskään ole töihin hoitojen välissä, eikä ihan pian niiden jälkeenkään. Ei täysin voimattoman potilaan tarvitse tuntea huonommuutta siitä, että hänelle hoidoissa käyminen on raskasta. Eikä siitä, että hän vihaa vieraaksi muuttunutta ruumistaan.

Ja vaikka kroppa jotekin hoidot kestääkin, pää välttämättä ei. Kaikki eivät ole henkisesti yhtä vahvoja ja yleensähän syöpä tulee täytenä yllätyksenä. Siinä samalla joutuu myös perhe ja ihmissuhteet lujille. Pankkitili saattaa olla pahasti pakkasen puolella ja tulevaisuus pelottaa. Taudista voi myös seurata terveysongelmia, joiden kanssa on vaan opittava elämään. Syöpäpotilaan ei koskaan saisi verrata itseään toisiin, sillä meistä jokainen on erillainen ja reagoi hoitoihin omalla tavallaan. Ollaan siis armollisia omaa itseä kohtaan!

Olenko väärässä, kun sanon, että näistä negatiivisistä asioista pitäisi myös kirjoittaa? Ja siitä, että vaikka kaikki ei palaakkaan entiselleen, potilas voi kuitenkin, kaiken kokemansa jälkeen, elää onnellista ja hyvää elämää!

Tälläisiä mietteitä tänään!







torstai 13. lokakuuta 2016

Kerrankin näin

Saapuessani takaisin Irlantiin  huomasin onnekseni, että pipolle eikä sormikkaille ole täällä vielä käyttöä. Suomen viileisiin aamuihin ja iltoihin verrattuna, ilma tuntui suorastaan lämpimältä. Helsingissä unohdan aina kuinka lähellä meri on ja kuinka sieltä tulee kylmästi, kun meri niin päättää.  Perjantai-iltana värjöttelin Runebergin kanssa Espalla. Pipo ja käsineet puolestaan lämmittivät matkalaukussa!

Ruskasta pääsin nauttimaan pitkällä bussimatkalla. Alkuviikosta Pohjanmaallakin oli vielä värikästä. Kyllä neljä erillaista vuodenaikaa on vain suuri rikkaus. Four seasons, four reasons, sanoi aikoinaan matkailumainoskin. Onneksi viime vuosina olen saanut nähdä ne kaikki. 

Viikko meni nopeasti ja jätin kaikki vierailut minimiin, halusin nimittäin viettää mahdollisimman paljon aikaa ihan vain kotona. Matkoihin menee järkyttävän paljon aikaa, joten viikko vilahtaa ohi ihan huomaamatta. Tällä samalla istumisella olisi hyvinkin matkustanut vaikka kaukoitään! Toisaalta matkat menevät kirjoja ja lehtiä lukiessa, joten aika ei käy pitkäksi.

Nyt ollaan sitten taas kotona. Ruisleipää on pakastimessa ja uusi Muumi-muki astiakaapissa. Ja pyykättävää riittää. Kävi nimittäin niin, että  Juniori oli samaan aikaan leirikoulussa ja palasi mukanaan iso matkalaukullinen likaisia vaatteita.

Onneksi nyt ollaan jo viikon paremmalla puolella ja viikonloppu häämöttää!

Ps. Olen täällä tapellut Windows 10 kanssa ja repinyt samalla hiuksiani. Suomen kuvatkit hävisivät johonkin mustaan aukkoon ja sitten salaperäisesti ilmestyivätkin Picasan albumiin. En enää tiedä mitä tein... 













maanantai 3. lokakuuta 2016

Syyslomalla

Olen parasta-aikaa Suomessa lomalla. Olin ihan unohtanut kuinka kaunista täällä on syksyllä. Palataan asiaan ensi viikolla, sillä lyhyellä lomalla en aio roikkua netissä.