maanantai 30. toukokuuta 2016

Porottaa ja mulla on hame päällä!

Se nyt on sanomattakin selvää, että kun jauhot ovat keittiössä pöllynneet, on myös tullut maistettua taikinoita ja leivonnaisia. Liikuttua on taas tullut aivan liian vähän, joten on jälleen kerran aika ryhdistäytyä ja varata viikoksi parit pilatekset ja potkaista itsensä lenkille.

Lauantaina täällä oli aivan ihana ilma (lue irlantilainen kesä) ja kun muutenkin olin vähän niinkuin pää pilvissä, päätin lähteä pitkälle kävelylenkille. En saanut kaverikseni ketään, joten otin mukaan kameran. Viisas valinta, sillä blogiin tarvitsin uusia kuvia ja niitä myös sain. Kävelin reipaasti yli tunnin Crosshavenissä ja nautin kesästä ja meren läheisyydestä. Aurinko paistoi ja auton lämpömittari näytti melkein kahtakymmentä. Me täällä ei olla liian vaativia noiden asteiden suhteen. Kunhan vaan arska paistaa, eikä sada, niin ollaan oikein tyytyväisiä.

Sunnuntaina sitten paistoi taas ja ukkostakin oli ilmassa. Juniorilla oli vihoviimeinen jalkapallo-ottelu koulupoikien liigassa. Hänhän aloitti harjoitukset viisi vuotiaana ja sai tarpeekseen viime syksynä, eikä enää halunnut mennä harjoituksiin. 10 vuotta kuulemma riitti pallon potkimista. Sitten joulun jälkeen valmentaja soitti, että mites olisi, jos Juniori vetäisi taas pelipaidan päälle. Uudella innolla hän palasi vanhan harrastuksen pariin ja olin salaa onnellinen, sillä tämä oli se viimeinen vuosi tuossa liigassa.

Pienistä palloa potkivista viisi vuotiaista on tullut nuoria miehiä. Tuli sellainen olo, että taas on tullut aika todeta, että yksi aikakausi on ohi. On seisottu vesisateessa, kummparit mudassa ja väristy kentän reunalla. Viime kuukausina en ole enää kulkenut otteluita katsomassa, mutta viimeiseen otteluun oli pakko mennä. Valmentajat ovat tehneet hyvää työtä, ja pojat ovat oppineet paljon muutakin kuin miten palloa potkitaan.

Täällä ukkosta on todella harvoin, joten kun ehdotin perheen miesväelle, että joskos pistäisimme telkkarin kiinni, he katsoivat minua ihmeissään. En sitten jaksanut asiasta sen enempää vääntämään kättä, joten televisio pysyi päällä, vaikka salamat vilahtelivat ulkona. Ja sitten alkoi sellainen suomalaistyyppinen ukkossade, joka alkaa yhtäkkiä ja myös loppuu kuin seinään. Eikä niin kuin täällä, että hana jää päälle pitkäksi aikaan. Ihan kuin olisi yhtäkkiä istunut lapsuudenkodin sohvalla koti-Suomessa, sateen rapistessa peltikattoon.

Tänä aamuna vasta kaunis aamu olikin ja niin lämmin, että  pitkästä aikaan pistin hameen päälle ja lähdin töihin. Eikä muuten ollut kylmä! Töissä laskin tunteja, että pääsisin kotiin ja ulos. Ja koittihan se vapaus vihdoinkin. Voi, kun olisi sellainen laki, että kun täällä on lämmin päivä saisi lähteä heti töistä kotiin!










lauantai 28. toukokuuta 2016

Jauhoinen viikko

Viikko vierähti jauhoisissa merkeissä. En edes blogiin ehtinyt, joten korjaan tilanteen nyt. Minulla on kylläkin ihan pätevä syy, miksi jauhot menivät blogin edelle tällä viikolla.

Paikallisradio nimittäin kerää varoja paikallisille syöpäjärjestöille ja sairaaloille aina toukokuussa.
Viime vuonna kerättiin rahaa n. 300 000 euroa. Se on paljon se. Jokainen avustusta saanut järjestö tai sairaala listaa tarkasti mihin rahat on käytetty ja nämä raportit myös julkaistaan

Syöpä valitettavasti koskettaa uskomattoman monia ihmisiä, ja siksi tämä keräys on joka vuosi yhtä suosittu. Sekin tietysti auttaa, että rahat käytetään täällä Corkissa, Tiedotusvälineissä on ollut tänäkin vuonna uutisia hyväntekeväisyysjärjestöistä, joissa kerätyistä varoista menee suuri osa henkilökunnan palkkoihin. Pomoista suurin saa hurjaa palkaa, eikä sitä katsota hyvällä.

Myös ulkomaille kerättyjen rahojen käyttöä on tiedotusvälineisä ihmetelty. Hyväntekeväisyysjärjestö saattaa olla niin suuri organisaatio, että kohdemaahan päätyy vain pieni osa varoista. Valitettavasti sitäkin tapahtuu aivan liian usein, että apu päätyy maahan, mutta väärään osoitteeseen. Joku vetää välistä. Ymmärrän, että lahjoittajia myös ärsyttää se, että vaikka kuinka autetaan, niin tulosta ei näytä tulevan. Kansan nälänhätä jatkuu vuodesta toiseen, mutta samalla poliitikot ja maan kerma voivat paksusti. Ruokaan ei ole rahaa, mutta aseisiin sitä kummasti jostain aina löytyy.

Irlannin syöpäyhdistys joutui huonoon valoon kuin kävi ilmi minkälaisia palkkoja yhdistyksen työntekijöille ja etenkin johdolle maksetaan. Nuo luvut nähtyäni päätin, että kyseinen yhdistys, ei saa minulta enää penniäkään. Charity begins at home (hyväntekeväisyys alkaa kotoa) sanotaan täällä, ja siksi kannatankin sellaista rahankeruuta, jossa julkaistaan pennilleen, mihin rahat menevät.

Pidimme siis töissä kahvitauon-nimellä kulkevan tapahtuman. Jokainen sai omantuntonsa mukaan laittaa rahaa lippaaseen syömistään leivoksista. Yksi työkaveri teki puuroa, joka sai hyvän vastaanoton aamulla. Leivonnaisia tuli niin paljon, että vein niitä myös meidän naapuri yrityksille. Keräsimme yhden päivän aikana mahtavat 654,00 euroa. Olen aina sanonut, että irlantilaiset ovat reiluja ja valmiita auttamaan. Se tuli taas todistettua. Minä muuten leivoin kolme kääretorttua (mansikka-rahka-kerma- täytteellä), kaura- ja mantelikeksejä ja vielä suklaa-kahvikakun.

Oli mahtava fiilis käydä viemässä rahat tänään tutun sairaalan keräyspisteeseen. Kuittia kirjoittaessa ja siinä jutellessa tuli esille, että olen itsekkin saanut hoitoja samassa sairaalassa. Radio-ohjelmaa tehtiin juuri silloin kyseisestä sairaalasta ja päädyin yllättäen kertomaan oman tarinani radiossa. Pelkäsin, että purskahdan itkuun, mutta onneksi niin ei käynyt.

Rahankerun lisäksi näinä kolmena päivänä radiokanavalla on puhuttu paljon syövästä, mitään kaunistelematta. Kaikki eivät selviä, joten on hienoa, että osa varoista ohjautuu saattohoitoon. Minä puolestani halusin lyhyessä haastattelussa luoda uskoa ja toivoa niille, jotka parasta aikaa käyvät läpi rankkoja hoitoja. Päivä kerrallaan eteenpäin, ja elävänä esimerkkinä voin sanoa, että elämä jatkuu!

Tänään oli sellainen päivä, jolloin tunsin jälleen kerraan olevan elossa isolla EEllä.

Harvoin tänne laitan itsestäni kuvia, mutta antaa mennä tällä kertaa, sillä

          Elämä on ihanaa!






maanantai 23. toukokuuta 2016

Ihan kuin ulkomailla...

...olisi tullut pistäydyttyä tänä viikonloppuna. Lauantaina nimittäin suunnistin espanjan kielikokeen jälkeen Dubliniin, kaverin nelikymppisille. Kun Corkin bussista astuu O’Connoll Streetin hulinaan, sitä tuntee olevansa kuin maalaisserkku kaupungissa. Ympärillä kuulee puhuttavan kaikkia mahdollisia kieliä, ja joka puolella pyörii turisteja. Siinä pitää maalaisserkun vähäksi aikaa pysyähtyä ja sitten sukeltaa sisään ihmisvilinään.
Viime viikko oli sellaista menemistä, että suorastaan nautin kolmen tunnin bussimatkoissa. Espanjaa kävin puhumassa perjantaina 15 min ja varsinainen koe ja kuulunymmärtäminen (tai luullun arvaaminen) oli sitten lauantai-aamuna. Tässä tohinassa pakkaaminen jäi viime meterille ja sillä seurauksella, että kamera lähti kyllä mukaan, mutta ilman muistikorttia.
Nautin sunnattomasti siitä, että sain mennä ihan omaan huoneeseen yöksi, eikä tarvinnut olla kenenkään nurkissa. Sain siis tulla ja mennä mieleni mukaan. Vaatteiden vaihto ja pikainen pyörähdys parissa kaupassa, ja sitten syömään hyvin ja hartaasti. 
Täällä ja varmasti muuallakin ovat muodissa nyt aasialaiset ravintolat, joiden ruokalistalta löytyy iloinen sekoitus intialiasta, thaimaalaista, kiinalaista jne. ruokaa. Tässä ravintolassa ruokalistalla oli thaimaalaista ja veitnamilasta ruokaa ja hyvää oli. Eikä seurassakaan ollut valittamista. Oli myös mukava nähdä entisiä työkaverita vuosien takaa. He tulivat ihan varta vasten Helsingistä Dubliniin.
Kävimme katsastamassa myös Temple Barin menoa. Ei ollenkaan meikäläisen paikka. Liikaa polttariporukoita ja ihmisiä yleensä. Kaikki paikat täpötäysiä ja istumisesta saa vain haaveilla. Tulen vuosi vuodelta vain vaatimammaksi. Pitää saada istua, musiikki ei saa olla liian kovalla, eikä paikassa saa olla liikaa ihmisiä. Lue: kannattaisi pysyä lauantai-iltana ihan vaan kotisohvalla! Nimittäin jos pubi ei ole täynä lauantaina, on sen loppulaskenta jo alkanut ja pian on suljettu-lappu ovessa. Onneksi tälläinen hiljaisempi versio löytyi, mutta ei Temple Barista. Se nyt on turistirysä, mutta kesällä kaunis selainen.
Sunnuntai-aamuna jatkoimme sitten kulttuurin ja kansanperinteen parissa. Siitä tässä viikolla teenkin ihan oman postauksen. Tiedän, tässä vaiheessa tätä lukevat, mukana olleet hymyilevät, sillä tämä ei ollutkaan ihan perinteinen museo.
Iltalentoa Helsinkiin odottavat jatkoivat päivää shoppailun merkeissä. Minun shoppailuni jäivät yhteet halpaan t-paitaan. Sitten kipaisin hakemassa eväsleivät ja teet mukaan ja hyppäsin Corkin-bussiin. Kotona olin jo viiden jälkeen. Jääkiekoakin olisi illalla voinut mennä katsomaan, mutta minä olen niin epäurheilullinen, että jätin väliin, niin kuin kaiken muunkin urheilun televisiossa.
Joskus ihan lyhytkin pyräys pois kotoa ja arkirutiineista piristää kummasti. Valitettavasti Ikea jäi tällä kertaa väliin, mutta pääsehän sinne taas. Tällä latauksella pitäisi nyt päästä kesäkuun lopulle asti...


perjantai 20. toukokuuta 2016

Ruokailu

Englannissa au-pairina ollessani totuin siihen, että päivän ateriat olivat:

Breakfast:  muroja, paahtoleipää hillolla, teetä tai kahvia ja viikonloppuna sitten ehkä se EB eli English Breakfast

Lunch: kolmioleipä ja pussillinen perunalastuja. Kouluun eväät.

Tea: lapsille noin 16-17.00 aikaan tarjottu ruoka kalapuikkoja, kananugetteja, ranskalaisia yms "terveellistä".

Dinner tai Supper syötiin vanhempien kesken myöhemmin ja se oli sitten kunnon ruokaa. 

Supperiksi Dinneriä kutsuivat ne, jotka halusivat kuulostaa vähän hienoimmilta kuin tavallinen rahvas. Siinä kun on sellainen yläluokkainen kaiku.

Irlannissa olin aluksi ihan sekaisin, sillä jotkut täällä puhuivat dinneristä, mutta tarkoittivat kuitenkin lounasta. Sitten tajusin, että dinner tarkoittaa päivällistä, mutta myös sellaista tukevampaa ateriaa eli päivän pääateriaa. Eli dinnerin voi syödä lounasaikaan lounaana. Pysyttekö perässä?

Ruokailua tarkoittava tea- sana viittaa ajankohdan puolesta kello viiden teehen, on kuitenkin eri asia. Silloin juodaan kauniista kupeista teetä ja nautiaan samalla pieniä voileipiä, kakkuja, sconesseja kermalla ja hillolla ja pikkuleipiä.

Minulla on sellainen haave, että vielä kerran repäisen Lontoossa käydessäni ja varaan kello viiden teen, joko Rizistä tai Savoysta. Ihan halpaa lystiä se ei ole, mutta olisihan se sellainen hieno elämys.

Kello viiden teen voi kyllä nauttia täällä Irlannissakin. Corkissa se onnistuisi vaikkapa elegantissa Hayfield Manor tai edullisemmin Kingsley hotelleissa. Ei siis tarvitse välttämättä lähteä merta edemmäs kalaan.  



Kuvat otin täältä meidän "kylän" lauantaisin pidettäviltä markkinoilta. Lähiruokaa parhaimmillaan.










maanantai 16. toukokuuta 2016

Viisautta elämään

Luin jostakin, että vain sivistymättömät ja tyhmät lukevat ja jakavat aforismeja ja elämänviisauksia. Fiksuilla ei ilmeisesti ole niille tarvetta, kun  homma on muutenkin hanskassa, elämä noususuunnassa ja elo etenee suunnitellusti.
Itse taas olen sitä mieltä, että ihan jokaisen pitäisi joskus pysähtyä miettimään lukemaansa tai kuulemaansa aforismia.Parhaat ovat niitä, jotka sopivat juuri siihen hetkeen tai elämäntilanteeseen. Niistä saa voimaa ja kykyä nähdä asiat selvemmin. Parhaimmillaan aforismit ravistavat pois kaiken turhan ja auttavat keskittymään siihen tärkeimpään.
Oikein huonona päivänä aforismi saattaa olla se piristysruiske, joka viimein saa sinut nauramaan. Ja sitten on niitä jotka eivät aukea heti, vaan joita pitää funtsailla. 
Jos siis se, että jään miettimään lauseeseen tiivistettyä viisautta tai elämänohjetta tarkoittaa, että olen vähän simppeli, niin sitten olen. Ja vielä ihan hyvillä mielin! Uskon nimittäin, että viisastun ja sivistyn joka kerta, kun joku lause pysäyttää minut. Nuuskamuikkunen ja Nalle Puh käyvät ihan yhtä hyvin minua sivistämään kuin Gandhikin.
Sain joulukuussa lahjukseksi joltain firmalta kalenterin, jossa on joka päivälle historiallinen tapahtuma ja mietelause. Siitä on tullut jo ihan tapa, että töissä aamuteetä hörppiessäni luen päivän mietelauseeen ja mietin sitä hetken. Tämä aamu alkoi seuraavalla mietelauseella: "If you are not sure whether someone understands what you mean, ask them."
Onko teillä joku erityisen tärkeä mietelause?





 ”Kauneimmat asiat elämässä eivät ole nähtävissä. Ne ovat tunnettavissa sydämellä.” — Antoine de Saint-Exupery, Pikku Prinssi






sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kurkistus porttien taakse

Joka kevät parkkeeraan auton ostoskeskuksen pihaan ja lähden ihastelemaan lähiseudun puutarhoja. Auton ikkunasta niistä ei näy muuta kuin vilaus, mutta kun lähtee kävellen liikkelle, näkee toinen toistaan ihanampia etupihoja.

Olon on vähän kuin olisi luvattomalla retkellä. Toivon aina, että kukaan ei kiinnitäisi minuun ja kameraani mitään huomiota. En tiedä ketä noissa taloissa asuu ja olisihan se noloa, jos törmäisi johonkin puolituttuun. Toisaalta en usko, että kukaan loukkaantuisi siitä, että kehuisin heidän upeaa pihaansa.

No, joka tapauksessa tämän kevään retken tein pari viikkoa sitten. Enkä jäänyt kiinni! Tässä teillekkin parhaimpia paloja.



















perjantai 13. toukokuuta 2016

Kannatti marista ja huomiset Viisut

Ilmeisesti ilmojen haltija luki edellisen marinapostaukseni ja tunsi sääliä meitä Corkissa asuvia kohtaan. Aurinko alkoi nimittäin paistaa eilen illalla ja tuolla se taas mollotti aamulla kun heräsin. Arvatkaapas oliko tänä aamuna vaikeaa lähteä töihin ja tunkkaiseen toimistoon?

Nyt nautitaan siis täysillä, sillä huomenna, sääennusteen mukaan, arska taas häviää viihdyttämään muita D-vitamiiniä tarvitsevia...

Euroviisuja olen katsonut ahkerasti ja etenkin tiistai-illan esitykset olivat mielestäni niin hyviä, että suosikkia oli vaikea valita. Mr. Unkari oli kyllä ehdottomasti illan komistus, eikä kappaleessakaan ollut mitään vikaa. Venäjä oli taas kerran hyvä. Suuressa maassa on laulajia mistä valita! Suosikkini taisi kuitenkin olla Kypros ja Maltan kappaleesta tykkäsin myös. Valitettavasti Suomen kappale ja lavashow olivat sanalla sanoen latteat, joten ei ihme että jatkopaikka ei auennut.

Eilen sitten en suosikin nimeäminen oli vieläkin vaikeampaa. Mikään ei ollut mielestäni ylivoimaisesti paras, mutta Israelin kappale jäi soimaan päähän, joten sen valitsin parhaimmaksi. Irlanti ja Westlifen Nicky Byrne eivät odotetusti päässeet jatkoon. Pitäisi saada Johnny Logan taas remmiin, niin saataisiin Viisut Vihreälle Saarelle, pitkästä aikaan.   

Ranskalle veikkaan myös hyvää sijoitusta. Irlantilaisista viisut ovat hyvä vitsi ja töissä jaksavat naljailla minulle, koska innostun kisoista joka vuosi. Kestän naljailut kuin mies nainen ja annan samalla mitalla takaisin. Onneksi toimistosta löytyy kaksi muuta viisufania, joten ihan yksin ei tarvitse julistaa ilosanomaa Viisuista!

Nyt toivotankin teille mukavaa perjantai-iltaa. Minä lähden tästä syömään hyvällä omallatunnolla jäätelöä. 






Kuvat otin viime perjantaina Kinsalessa.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Miten kestää sekoamatta Irlannin Ilmoja?

Kuulostaa ja etenkin näyttää siltä, että kaikkialla muualla on aurinkoista ja lämmitä, mutta ei meillä täällä Corkissa. En tiedä mistä synneistä nyt maksetaan, mutta arska on kääntänyt meille selkänsä ja joku pahuksen musta pilvi on ja pysyy meidän päällä. Ja lomaakin saa vielä odottaa...Täältä olisi nyt päästävä pois ja äkkiä! 

Jotenkin on nurinkurista, että postiluukusta tippuu jatkuvasti kesään ja lämpöön liittyviä mainoksia. On upeita puutarhahuonekaluja, jos jonkin moisilla tyynyillä varustettuna. Viikonloppuna ihastelin pehmeäksi vuorattua ulkokeinua. Siinä olisi kiva istuskella ja heilutella varpaitaan. Siis, noin teoriassa. Käytännössä se olisi tässä maassa erittäin typerä ostos, ellei keinua sijottaisi katoksen alle. Parhaat puutarhakalusteet täällä ovat joko muoviset tai sellaiset, jotka eivät kärsi sateesta. Ja ne tyynyt ja pehmusteet saa kyllä unohtaa kokonaan. Kuka jaksaa/viitsii roudata kalusteita ja tyynyjä sisälle ja ulos koko kesää.

Onhan tässä vuosien varrella tullut opittua yhtä jos toista aiheesta "Miten kestää sekoamatta irlantilaista säätä"? Oikeastaan se on aika yksinkertaista. Tässä muutamia esimerkkejä.

Mitä tahansa suunnittelet ota aina laskuihin mukaan sateen mahdollisuus. Täällä on ihan tuhra järjestää vaikapa grillijuhlia ja luottaa siihen, että ollaan ulkona. Meidän grilli on katoksen alla ja kun grillataan niin silloin grillataan satoi tai pastoi. 

Pyykki kuivaa, jos kuivaa ja kun kuivaa. Viimeinen satsi roikkuu ulkona märkänä jo kolmatta päivää. Miksi? Koska sunnuntaina näytti aamulla siltä, että tulee kaunis ja kuiva päivä. Tänään on pakko heittää ne uudestaan pesukoneeseen ja kuivata kuivausrummussa. 

Jos mielii lenkille, pitää lähteä heti, kun ei sada. Jättää keittiö kaaokseen ja perunoiden kuoriminen kesken. Seuraavaa tilaisuutta nimittäin saattaa joutua odottamaan pitkään. 

Sadettapitävä, hupullinen takki ei ole ollenkaan huono sijoitus.

Kampaus kannattaa myös pitää sellaisena, että yllätyssadekuuro ei sitä täysin tuhoa. Sateenvarjo ei täällä takaa kuivia hiuksia.

Tekemistä minulla riittää aina, satoi tai paistoi. Lasten kanssa onkin sitten vähän eri asia, sillä ainakin meidän pojat mielellään leikkivät ja pelasivat ulkona. Onneksi täällä on nykyisin näitä sisäleikkipaikkoja, jossa on tilaa juosta ja peuhata. Valitettavasti yleiset uimahallit eivät aina innosta uimaan, joten jäsenyys uima-altaalla varustetulle kuntosalille on hyvä sijoitus. Monena sateisena sunnuntaina kävimme poikien kanssa uimassa. Sinne altaalle jäi paljon energiaa ja pesukin sujui siinä samalla.

XBoxeille ja PlayStaioneille on tilausta näinä vetisinä päivinä. Pelaaminen onneksi meillä loppui siihen, kun pääsi taas ulos.

Se, että vettä sataa kaatamalla ei tarkoita, että jalkapallot yms. on automaattisesti peruttu. 
Kumisaappaat jalassa ja sadetakkiin vuorautuneena olen katsonut monta peliä, mutaisien kentän reunalla. Auto vuorataan pelin jälkeen mustilla jätesäkeillä, sillä palaajat ovat yltäpäältä märkiä ja likaisia, eikä pesumahdollisuuksia aina ole.

Ja vaikka kuinka tiedän, että sade loppuu aikanaa on minullakin on välillä näitä päiviä, jolloin sää saa yliotteen ja alkaa kenkuttamaan. Ei pääse ulos ja tuntuu, että pää räjähtää. Niin, ja se sateessa käveleminen jää minulta kyllä väliin, olipa sitten minkälaiset sadevaatteet tahansa. Autot roiskivat vettä päälle ja tuuli tuntuu vievän mukanaan. Juuri nyt olisin valmis hyppäämään ensimmäiseen lentokoneeseen, joka Corkin kentältä lähtee, ihan mihin vaan. Sillä siellä ihan missä vaan on varmasti parempi ilma kuin täällä.

Anteeksi marinani, mutta oli pakko päästää höyryjä tai siis vesiä ulos!






sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Toukokuun toinen sunnuntai...

...on taas niitä päiviä monen ulkosuomalaisen kalenterissa, jolloin tuntee olevansa väärässä maassa. Tänään nimittäin olisin kovin mielelläni vienyt äidille aamiaisen sänkyyn. Kaikkien näiden ulkomailla asuneiden vuosien - niitä taitaa olla jo peräti 26 - äitienpäivänä on aina sellainen haikea mieli. No, tilaamani kukka on toimitettu perille, ja äidin ihana ystävä oli leiponut täytekakun. Parasta aikaa äiti on serkkuni luona lounaalla. Onneksi äidillä on huomaavaisia ihmisiä ympärillä. Valitettavasti itse vaan en pysytnyt olemaan paikalla, tänäkään äitienpäivänä.

Täällä äitienpäivää ei vietetä toukokuussa, joten tänään on ihan tavallinen sateinen sunnuntai. Tuo sade ärstytti tänään normaalia enemmän, sillä tarkoitus oli kitkeä rikkaruohoja etupihalta ja istuttaa muutaman ruukkuun kukkia. Lähdin taimitarhalle, ja eikös jo menomatkalla alkanut satamaan. Katoksen alla istutin sitten taimia ruukkuihin ja niitä paikasta toiseen siirrellessä onnistuin kastumaan oikein kunnolla. Kun viimein sain märät vaatteet vaihdettua ja ruukut asemiinsa loppui sade. Nämä minun ajoitukset menevät aina pieleen!

Äitienpäivästä tuli mieleen se, että on paljon naisia, joista ei koskaan tule äitejä. Joko sitten se oli ihan tietoinen päätös tai vauvaa ei vain alkanut kuulumaan, vaikka kuinka olisi halunnut. Adoptio saattaa olla liian monimutkainen prosessi ja usein myös liian kallis. Jotenkin nurinkurista, kun maailmassa on niin paljon lapsia, jotka tarvitsisivat kodin.

Ja sitten joskus elämä vaan menee niin, että sitä sopivaa partneria ei löytynyt. Biologinen kellokin meillä naisilla tikittää ja se kello on armoton. Se, että lasta ei ole synnyttänyt ei kuitenkaan tarkoita, että eikö voisi olla tärkeä ihminen lapsen elämässä. Tiedotusvälineissä puhutaan paljon siitä, kuinka usein huonoista lähtökohdista ja syrjäytumisvaarassa olevan lapsen tai nuoren voi pelastaa yksi normaali ja vakaa ihmissuhde. On edes yksi ihminen, joka välittää ja yrittää ymmärtää. Ohjaa ehkä oikealle tielle ja ennen kaikkea uskoo, että kyllä sinä pärjäät.

Minä tiedän monta tälläistä hienoa naista, ja vaikka heillä ei omia lapsia olekaan, ovat he kuitenkin todella tärkeitä henkilöitä monen lapsen ja nuoren elämässä. Äitienpäivä on saattanut ollut jossain vaiheessa olla heille vaikea päivä. Vaikka heitä ei tänään juhlitakaan, ansaisivat he mielestäni myös merkkipäivän.

Kyllä meidän äitienkin mielestäni pitäisi katsella vähän ympärille ja huomioida muitakin lapsia ja nuoria eikä vain omiaan. Joskus on helpompi jutella toisen aikuisen kanssa kuin oman äitinsä. Vuosia sitten istuimme tuolla keittiössä poikani kaverin kanssa ja kyselin, että mitäs koulussa. Olivat kuulemma puhuneet itsemurhista ja mielenterveysongelmista. Kysyin sitten, että mitä oli neuvottu tekemään, jos elämässä on vaikeuksia. Poika katsoi minua ja sanoi, että pitää puhua vanhemmille tai jollekkin aikuiselle, eli minä voisin puhua vaikka sinulle. Menin sanattomaksi. Se oli mielestäni parhain tunnustus, jonka nuorelta voi saada.

Nyt ulkona paistaa aurinko. Edessä vaikea valinta: vaatteiden vaihto ja ne rikkaruohot vai lehtikasa ja olohuoneen sohva? Arvatkaapas kumman vaihtoehdon valitsen?



torstai 5. toukokuuta 2016

Kannattiko avautua?

Tiedän, että kaikki eivät ymmärrä miksi kirjoitan blogia. Eivätkä sitä, että täällä avoimesti olen kertonut myös sairastumisestani. Tiedän myös, että ylipäätänsä omasta elämästä kirjoittaminen on joidenkin mielestä tyhmää. Eihän sitä välttämättä suoraan sanota, mutta joskus sen vain vaistoaa.  

Eikä se minua haittaa. Enhän aina itsekkään ymmärrä miksi blogin kirjoittaminen on ollut osa elämääni jo yli seitsemän vuoden ajan. Se nyt vaan on yksi minun harrastuksistani, joka pitää kirjoittamisen ja kuvaamisen lisäksi, mukanaan paljon muutakin. Moni asia saattaisi jäädä huomioimatta tai tekemättä, jos blogia ei olisi. Olen oppinut paljon uusia asioita Irlannista, ihan vaan sen takia, että postausta kirjoittaessa on tullut luettua aiheesta laajemminkin. 

Enkä minä suinkaan kirjoita täällä kaikista yksityisasioistani, tekemistäni tai mielipiteistäni. En elä elämääni täällä blogissa ja blogille, vaan tänne päätyy otoksia milloin mistäkin. Välillä aiheet ovat syvällisempiä ja välillä taas sellaista huoletonta hömppää. Omasta elämästäni löytyy onneksi kumpaakin! 

Rintasyöväästä avautuminen oli oikeastaan ihan luonnollista. Luultavasti blogi olisi jäänyt jäähylle tai loppunut kokonaan, jos olisin silloin päättänyt olla aiheesta kirjoittamatta. Olisi ollut mahdotona kirjoittaa sytöhöyryissä vaikka ruokareseptiä, kun itse ei maistanut muuta kuin kammottavat suuvedet, joilla piti purskuttaa aamuin ja illoin. Tai rankan sairaalareissun jälkeen pohtia postauksessa irlantilaista huumoria. 

Nyt myöhemmin luen joskus noita postauksia ja olen tyytyväinen, että tuli kirjoitetua sen hetkisistä tuntemuksista. Sitä taputtaa itseään selkään ja sanoo, katso mistä selvisit, vaikka välillä tuntui, että tästä suosta en pysty nousemaan. 

Saan silloin tällöin sähköpostia lukijoilta. Kysytään jotain Irlantiin liittyvää tai sitten syövästä. Jokunen kuukausi  sitten sain postia Suomesta henkilöltä, joka mietti geenitestiin menoa. Geenitestin tuloshan ei sotke pelkästään omaa elämää, vaan myös läheisten. Jos minulla on geenivirhe, saattaa se olla myös lapsillani. Miten räjäyttää pommi mahdollisesta virheestä juuri itsenäistä elämää aloittaville nuorille aikuisille? Ei ollenkaan helppo tehtävä. 

On ihan eri asia sairastumisen jälkeen puhua asiasta, kuin ennen sitä. Minun kohdallahan virheellinen geeni oli vain vahmistamista vailla. Lääkärikin sanoi, että ihme on jos minulla sitä ei olisi. Kahden pojan äitinä tämä asia on myös helpompi käsitellä, kuin jos minulla olisi kaksi tyttöä. Sähköpostissa myös kirjoitettiin, että on ollut helpottavaa lukea, että kaikesta huolimatta elän nykyisin täyttä elämää. Siis, että  se on mahdollista. Yksi lause, jonka luettuani tajusin, että avautuminen ei ole ollut hyväksi vain omalle mielenterveydelle, vaan siitä on saanut voimia myös muut. Ja nimenomaan siitä, että huonot geenit ja niistä johtuneet ikävämmät asiat ovat jääneet elämässäni jo taka-alalle. Eikä siis vain täällä blogissa, vaan ihan jokapäiväisessä elämässäni. 

Vaikeiden asioiden kanssa on paljon helpompi elää, kun niitä ei tarvitse peitellä. Ikäkin tietysti auttaa. Reilusti yli nelikymppisenä olemisen parhaita puolia on se, että enää ei välitä tuon taivallista mitä muut tekemisistäni tai minusta yleensä ajattelevat. En halua koskaan irlantilaistua niin paljon, että en voisi puhua myös elämässä tapahtuvista ikävistä asioista. Ei aina tarvitse olla FINE ja GREAT.

Olisihan se suorastaan seuralaisensa aliarvoimista, jos hokisi vain näitä irlantilaisia normivastauksia, että kaikki on hyvin ja elämä hymyilee, vaikka totuus olisi jotain aivan muuta. Valitettavasti täällä ikävistä asioista puhuminen on monelle todella vaikeaa.  KAIKKI on hyvin ja sillä selvä. 

Liian täydellisen kuvan itsestään ja elämästään antava ihminen on mielestäni jotekin feikki. Eihän sellaisesta ihmisestä saa otetta ollenkaan. Tai sitten suorastaan yritettään laskeutua meidän tavallisten kuolevaisten tasolle ja kehitellään joku "suuri" onglema, josta sitten jauhetaan ja mielipidettä kysytään. Tyyliin, mitä tehdä kun teini opiskelee liian paljon ja haluaa menestyä hyvin... Sano siihen sitten mielipiteesi, kun oma teinisi karttaa kirjoja kuin ruttoa! 

Otsikon kysymykseen vastaus on ehdottomasti kyllä, ja siis myös ihan itsekkäistä syistäkin. Aiheesta kirjoittaminen oli terapiaa parhaimmillaan ja se, että joku jossakin saa voimaa omaan tai läheisensä taisteluun, tuntuu todella hyvältä. Se, että avautui on antanut moninkertaisesti enemmän kuin ottanut. Elämä jatkuu...onneksi!





tiistai 3. toukokuuta 2016

Nenäliinat esiin


Paikallisradiossa oli kilpailu, jossa palkintona oli kaukana asuvan perheenjäsenen lennättäminen kotiin.

Australiassa asuva tytär pääsi miehensä ja vauvansa kanssa tapaamaan perhettään.Isä ei ollut nähnyt tytärtään pitkään aikaan, ja lapsenlapsensakin hän näki nyt ensimmäistä kertaa. Juuri silmiään pyykivä isä liikutti minua eniten, sillä irlantilaiset miehet harvoin itkevät "koko kansan" nähden. Ja kyllä täällä eräs kaivoi kassistaan myös nenäliinapakettia.

Onneksi työllisyystilanne Irlannissa on nykyisin parantunut, joten omasta maastakin löytyy nuorille helpommin töitä. Sinne Australiaan kun on niin kovin pitkä ja kallis matka. Voi, kun omat pojat eivät koskaan muuttaisi Euroopan ulkopuolelle!