sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Saisiko olla kuninkaallista teetä?


Näin sunnuntai-iltana ajattelin tarjota teille lukijoille kupillisen haudutettua kuninkaallista teetä.Tämän teekannun keräilijänaapurini antoi meille, koska asuimme Englannissa pitkään. Tyypillinen matkamuisto Lontoosta 80-luvulla vai mitä?
Häitä vietettiin heinäkuussa 1981.


Siinä nuoripari onnellisen tietämättöminä mitä kaikkea tulevaisuus toisi tulleessaan. Onnellisia siis siitä tietämättömyydestään, eikä toisistaan. Vaikka taisi se Diana-parka olla ihastunut prinssiinsä, ainakin aluksi. Prinssillä puolestaan oli vain Camilla mielessä.

Olisi muuten mielenkiintoista tiettää pitäisikö Diana miniästään? Vai olisiko heistä tullut kilpailijoita? Ainakin lapsenlapsistaan Diana-mummu (siis ikinuori Diana mummuna!) olisi varmasti rakastanut yli kaiken. 



Nämä kuvat otin viime maaliskuussa Kensingtonin palatsissa.

On taas tullut luettua liikaa kaverilta saatuja Hello-lehtiä, kun tämmöisiä pohdin. Pakko tässä on ollut lehtiä lukea, sillä tiedotusvälineistä ei ole tullut tänä viikonloppuna muuta kuin näitä meidän eduskutavaaleja...
Teen seuraksi tarjoan teille kuppikakkuja. En ole koskaan niihin eritysesti ihastunut. Ovat kuivia ja kuorrus puolestaan äkkimakeaa. Nämä olivat kyllä yllättävän hyviä. Ostin ne ihan kuppikakkuleipomosta ja saattaapa olla, että pysähdyn tässä liikkeessä tosenkin kerran.




torstai 25. helmikuuta 2016

Katujen "kaunistukset" ja "komistukset"

Tiedättehän sen tunteen, kun yhtäkkiä tajuaa, että joku tuijottaa sinua. Eikä käännä katsettaan pois, vaikka mulkaiset vihaisesti. Tekisi mieli sanoa, että tuijottaminen on epäkohteliasta, mutta eihän sitä voi, kun kyseessä saattaa vaikka olla joku puolituttu. Miettii mielessään, että mistähän tuokin tunnen.
Viime viikot minua ja meitä muita on tuijoteltu tiiviisti. Eduskuntavaalit nimittäin pidetään täällä huomenna, ja joka lyhtypylväässä hymyilee ääntäsi haivitteleva ehdokas. Mielekiintoiset vaalit tulossa, ainakin meidän vaalipiirissä, sillä ehdokkaina on entisiä ja nykyisiä ministerejä, istuvia kansanedustajia, puoluepamppuja jne. Ennen tältä alueelta valittiin viisi edustajaa, mutta tällä kertaa vain neljä, joten kilpailu on kovaa. 
Kahtena aamuna näin yhden nykyisen kansanedustajan aamuruuhkassa, kättelemässä ihmisiä ja jakamassa lehtisiä. Avasin autonikkunan, otin lehtisen ja kättelin häntä. Ihan vaan säälistä, kun ulkona oli niin kylmä ja vettäkin satoi. Tänään puolestaan toinen edustajaehdokas oli samassa paikassa. Kylmä oli nytkin, mutta ei satanut. Tiedä sitten onko näistä kättelyistä mitään hyötyä.
Sekalaista seurakuntaahan se edustajien joukko on niin täällä kuin muuallakin. Vuosien varrella on Vihreällä Saarella ollut, jos jonkinmoista herraa ja rouvaakin kansaansa edustamassa. Täällä on pelattu suhteilla ja ruskeilla kirjekuorilla. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että ihan mitä tahansa ei katsota enää läpi sormien. Tekemisistään ja tekemättä jättämisistään saattaa jopa joutua vastuuseen.
Kansanedustajien palkka ja edut kelpaisivat hyvin minullekkin, mutta sitä ainaista arvostelua en kestäisi. Ei sekään oikein ole, että haukutaan päin naamaa, vaikka aihetta olisikin.  Eikä siinä kaikki, sitten tietysti mennään aina henkilökohtaisuuksiin. Ylikilot, törröttävä hiustupsu, kävely- tai puhetyyli jne ovat myös asioita, jotka saisi jätää rauhaan. Arvostellaan tehdystä tai tekemättömästä työstä, mutta ei ulkonäköön tai olemukseen liittyvistä asioista. Siihen olemme kaikki tainneet joskus sortua. 
Suomessa edustajien perheetkään eivät pääse helpolla. Lööpit rakastavat kansanedustajien ja ministerien eroja ja ihmissuhdedraamoja. Jos meidän nykyisen pääministerimme vaimo kävelisi minua jossain vastaan, en edes tunnistaisi häntä. Puolisot, partnerit ja perheet eivät täällä ole yleensä esillä. Minusta ihan hyvä niin. Eikös se Matti Vanhasen ex. naisystävä kirjoittanut suhteestaan kirjankin? 
Minä en voi äänestää, joten se niistä vaaleista. Asiat ovat Irlannissa paranemaan päin, mutta velkaa on maalla vielä vaikka kuinka paljon, ja suurin osa meistä näkee tiliotteessaan edelleen laman vaikutukset. Muuta en toivo, kun että virheistä olisi opittu, ja että omat lapseni eivät olisi pakotettuja lähtemään, maapallon toiselle puolelle töitä etsimään.
Mutta hei, torstaissa ollaan ja tämäkin viikko on jo melkein paketissa. Viikot menevät hurjaa vauhtia eteenpäin, ja maanantai vaihtuu perjantaiksi uskomattoman nopeasti. Tänä viikonloppuna aion olla normaalia kultturellimpi. Luvassa on konserttia ja elokuviinkin varasin lipun. 
Täytyy nyt mennä "varastoon", koska maaliskuussa makaan (luultavasti) sairaalassa ja rakennustyömalla aletaan taas rappaamaan.Edessä on kaksi pienehköä leikkausta, joista uskon selviäväni ihan vain yhdellä tai kahdella sairaalayöllä ja viikon parin sairaslomilla. Täytyykin vähitellen alkaa etsimään korvatulppia ja muutakin rekvisiittaa mukaan...






maanantai 22. helmikuuta 2016

Out of sight - out of mind

Ystävänpäiväpostauksen kommentteja lukiessa minulle tuli mieleen seuraava sanonta.

Vapaasti käännettynä se menee näin: Poissa näköpiiristä, poissa mielestä.
Kommenteissa pohdittiin, miksi Suomeen jääneet ystävät eivät enää pidä yhteyttä? Uudesta kotimaasta ystävien löytymisen vaikeutta mietittiin myös.

Tottakai se harmittaa, jos lapsuuden- ja nuoruudenystävistä ei enää kuule mitään. Varsinkaan silloin, kun itse yrittää kaikkensa yhteydenpitämiseksi. Olen itsekkin näitä asioita joskus miettinyt, jopa surrut. Aihetta on myös perinpohjin analysoitu ulkosuomalaisten keskustelupalstoilla. Yllättävän monelle ystävien menettäminen on jättänyt syvät arvet, jopa niin, että siitä puhuminen tai kirjoittaminen ilman katkeruutta on vaikeaa. Se, että kokemuksia vaihtaessa tajuaa samasta onglemasta kärsiviä olevan vaikka kuinka paljon, kuulosti olevan keskusteluihin osallistujille suorastaan helpotus. Vika ei ollutkaan, vain ja ainoastaan, minussa! 
Minulla meni pitkään, ennen kuin itse pääsin tämän asian yli. Se kaiversi sisällä ja yleensä juuri ennen loman alkua, ja sitten sen jälkeen. Onneksi lopulta tajusin, että on pakko hyväksyä se tosiasia, että aika ja välimatka ovat tehneet tehtävänsä. 
Minun ja muiden ulkosuomalaisten elämäni loppui Suomessa siihen, kun muutimme sieltä pois. Se on se meidän Suomi, jonka muistamme hyvin. Siihen kuuluivat tietyt ihmiset ja tietynlainen elämä. Ollaan siis aikamatkalla! Suomessa pysyvästi asuvat puolestaan ovat mahdollisesti myös muuttaneet, kouluttautuneet ammatteihin, perustaneet perheitä ja elävät omaa arkeaan. Heille Suomi on tämänhetkinen Suomi ihmisineen ja tapahtumineen. Sitä vanhaa, meidän muistamaamme Suomea, ei enää ole ja ne ihmisetkin ovat kasvaneet,vanhentuneet ja jopa täysin muuttuneet.
Ollaan kasvettu erilleen ja aika on tehnyt tehtävänsä. Ilman mitään suurta draamaa.  Kun päästää vanhasta irti, saattaakin saada uusia ihmisiä tilalle, joiden kanssa eletään tätä päivää ja Suomea. Ollaan aikuisia, maailman koulaamia ja hiomia. Meillä on omat mielipiteemme ja katsomme elämää hieman eri vinkkelistä kuin silloin vuonna yksi ja kaksi.
Siitä kirjoitettiin myös, kuinka turhauttavaa on lyhyellä lomalla yrittää järjestää tapaamista, kun sillä toisella osapuolella on niin kauhean kiire. Vähitellen sitä itse kukin oppii, että antaa olla. Turha nähdä vaivaa tai tuhlata energiaa. Lomaa on niin vähän, että monimutkaisten järjestelyjen sijaan, kannattaa vaikka liotella varpaitaan järvessä ja nauttia laineiden liplatuksesta.
Olemmeko me suomalaiset sitten huonoja pitämään yhteyttä ja muistamaan? 
Englannissa huomasin kuinka tärkeää on lähettää tai antaa kaunis kortti syntymäpäiväksi. Lahjasta kiittämien oli myös tärkeää. Jo pienestä pitäen lapset raapustivat kiitoskortteja syntymäpäiväjuhlien ja joulun jälkeen. Joulukortteja annettiin myös  mm. perheenjäsenille jouluna. Inssiajoa ja tärkeitä kokeita varten oli omia kortteja, joilla toivotettiin onnea.  Joulukortin mukaan kirjoitettiin myös henkilökohtainen viesti tai kirje. Englanninkielinen joulukortti toivottaa koukeroisesti ja kauniisti elämäsi parasta joulua tai syntymäpäivää, jolloin kaikki toiveesi täyttyvät. Suomalainen puolestaan toivottaa Hyvää Joulua ja nimi alle. 
Suomalainen taitaa ajatella muistamisesta samalla tavalla kuin puhumisesta. Jos ei ole mitään sanomista tai kirjoittamista, niin sitten ollaan hiljaa tai ei kirjoiteta mitään. Ei ole tapahtunut mitään uutta eikä erikoista, joten mitäpä sitä kirjottaisi tai soittaisi.
Toisaalta taas muualla asuva kuulisi ihan mielellään niistä normaaleista arjen asioista. Näin talvella lumesta, pulkkamäestä ja leivotuista laskiaispullista.  Tai sitten yhteisestä tuttavasta  tai vaikkapa tutusta rakennuksesta, joka on purettu tai kunnostettu.
Kuulumisten kysely ei taida myöskään olla suomalaisten vanhempia puolia. Keskustelupalstalla ihmeteltiin aikoinaan, miksi ketään ei kiinnosta yhtään minkälaista elämäsi siellä kaukana on. Sitä mielummin puhutaan vain niitä omia asioita, kun kysytään jotain sinun elämästäsi. Onko tuttua?
Toisessa blogini kommentissa ihmeteltiin myös sitä, että Facebookissa halutaan kyllä olla kavereita, mutta tapaamiseen ei koskaan ole aikaa. Omakohtaisia kokemuksia on minullakin siitä, että kylällä vastaan tullessa ei edes tervehditä, mutta FBssa tulee kaveripyyntö. Ei mitään järkeä!
Ihan kaikkea ei kuitenkaan voi selittää pelkällä huonolla yhteydenpidolla. Joukossa saattaa myös olla himppu katetutta. Se ulkomailla eläminen, kun saattaa tuntua jotenkin hienolta. Tälle väitteelle minä päästin ensin pitkät naurut. Suurin osa meistä asuu ja elää ihan tavallista elämää, mutta eri maissa. Ei meillä kaikilla ole ex pat statusta, jolloin firma maksaa "kaiken". Blogimaailmasta löytyy tietysti aina joitakin ulkomailla asustavien hehkutusblogeja, joissa elämä on yhtä uutta käsilaukkua, samppanjaa ja ulkomaanmatkaa. Se pitää paikkansa kuitenkin vain pienelle prosentille ulkosuomalaisista.
Olisiko siis parempi keskittyä löytämään ystäviä asuinmaasta ja unohtaa ne vanhat, jotka ovat ilmiselvästi sinutkin jo unohtaneet?
Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on täällä Irlannissa paljon suuremmat sosiaaliset piirit kuin Englannissa. On samanhenkisiä suomalaisia ystäviä sekä irlantilaisia , sekä muualta tänne muuttaneita. Nykyisessä elämäntilanteessa minulla on aikaa ja energiaa ystäville. Vielä jokin aika sitten, miehen ollessa töissä muualla ja minun paimentaessa poikia, se ei ollut aina mahdollista. Englannissa tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi, eikä siellä asuvien suomalaistenkaan kanssa välttämättä aina ollut kovin paljon yhteistä. Siksipä Irlantiin muutettuani olin aivan ihmeissäni, kuinka mukavia ja tavallisia maa”naisia” täällä asuu.
Toisilla taas käy hyvä tuuri siinä, että puolison perheen kanssa tulee heti hienosti toimeen, ja sitä kautta saa heistä myös uusien sukulaisten lisäksi ystäviä. Minulle ei käynyt näin, ja siksi ystävistä onkin tullut todella tärkeitä. He tuntevat minut paljon paremmin kuin miehen suku, ja samalla ovat olleet tukena ja turvana silloin, kun matto on vedetty jalkojen alla. Toiset puolestaan ystävystyvät puolison ystävien kanssa ja heistä tulevat ne tärkeimmät ystävät.
Aloin miettimään, että missä ja miten itse olen löytänyt täältä Irlannista ystäviä. Ensimmäisiin suomalaisiin tutustuin työpaikallani. Yhteen hurleykentällä, toiseen pankkijonossa, kolmanteen suomitapaamisessa, neljännestä joku puolituttu kertoi jne. Corkissa piirit ovat pienet, eli puskaradio nopeasti tiedottaa kumminkaiman naapuriin muuttaneesta suomalaisesta. Ei kaikista ole tullut ystäviä, mutta pääasia on että joistakin on.
Irlantilaisiin tutustuminen on päällisin puolin oikein helppoa. Täällä kyllä oppii tuntemaan ihmisiä, mutta hyvin pinnallisesti. Se, että irlantilaisen kanssa päästään "I am fine"-keskusteluista edes vähän syvemmälle, vaatii aikaa, paljon aikaa. Jos minulla ei olisi lapsia, olisi tutustuminen ollut paljon vaikeampaa. Koulujen kautta myös äidit tutustuvat helposti uusiin ihmisiin. Pojista vanhemman luokan äideistä jäi, kaikkien vuosien jälkeen, minulle vain yksi hyvä ystävä. Juniorin alakoulun luokalta ystävystyin useamman kanssa ja vaikka nykyisin näemme harvemmin, on heitä aina mukava nähdä.
Asuinalueemme ei ole kovin ystävällinen, joten hyvin olisi voinut käydä niin, että en tuntisi täältä ketään. Onneksi kahdesta naapurista on tullut ihan oikeita ystäviä. Parhaimman irlantilaisten ystävistäni tapasin myös koulussa, mutta lapsemme olivat eri luokilla.  
Omalla kohdalla en koe, että vanhempana ystävystyminen on vaikeampaa. Ymmärrän kuitenkin, että toiset sen näin kokevat. Elinympäristö nimittäin saattaa olla sellainen, että siellä ei kerta kaikkiaan pääse mukaan piireihin tai löydy samanhenkistä seuraa. Arki on vienyt niinä hulluina vuosina mukanaan, ja sitten kun itsellä olisi enemmän aikaa, on myöhäistä. Harrastusmahdollisuudet saatavat olla rajalliset ja pienellä paikkakunnalla ovat pienet piirit, eikä niihin muualta tulleilla ole asiaa.  Yhteistä säveltä ei vaan löydy tai maailmankatsomus on täysin erillainen. Kulttuurieroja ei myöskään kannata vähätellä.
Mistä niitä uusia ystäviä sitten löytyy? Hyvä kysymys. Haastankin nyt teidät lukijat naputtelemaan vastauksia kysymykseeni. 
Ulkosuomalaisilta kysyn, että miten olette löytäneet uudesta kotimaastanne hengenheimolaisia? Ja yleensä, onko vanhempana ystävystyminen vaikeampaa? Kertokaa kokemuksistanne.
Minä puolestaan suosittelen kaikille jotain harrastusta, jossa tavataan säännöllisesti ja myös jutellaan. Espanjan tunneilla olen yllätyksekseni tutustunut mukaviin ihmisiin ja luulen, että vaikka tunnit loppuvat, paria heistä  tulen tapaamaan vielä tulevaisuudessakin.

Ps. Tämä epätäydellinen ystävä tajusi juuri, että unohti yhden tärkeän syntymäpäivän. Nolona toivotankin Minnalle, Vaasan lähelle, oikein hyvää syntymäpäivää, aivan liian myöhään. Tässä sinulle leipomaani virtuaalimansikkakakkua. 


perjantai 19. helmikuuta 2016

Nuhanenä ja Huone

Viime viikonloppu meni nuhaisena ja nuutuneena kotona. Perjantaina olo oli vielä suht ok, joten kävin pizzalla ja pitkästä aikaan elokuvissa. Pakkohan sitä oli, sillä Irlantiin odotetaan tänä vuonna Oscareita. Enkä yhtään ihmettelisi, jos Room (Huone) elokuvasta niitä tulisi enemmän kuin yksi. Kanadalais-irlantilainen elokuva on yksinkertaisuudessaan suorastaan loistava. Se pohjautuu saman nimiseen Emma Donoghuen kirjoittamaan kirjaan.
Elokuva kertoo siitä, minkälaista on äidin ja pojan elämä pienessä huonessa, lukkojen takana. Huonessa, josta ei koskaan pääse ulos. Ainut linkki ulkomaailmaan on äidin kidnapannut kieroutunut mies, joka on pojan biologinen isä. Pienen kattoikunan takana on maailma, josta äiti alkaa pojalleen Jackille vähitellen kertomaan. Viimein äiti ja poika pääsevät vapaiksi, mutta siirtyminen normaaliin elämään ja maailmaan on molemmille vaikeaa.
Elokuva kuvaa hienosti lapsen ajatuksia, pohjatonta äidinrakkauta ja elämää pienessä, alkeellisessa huoneessa, jossa jokainen päivä on lähestulkoon samanlainen.  Kidnappaaja Nick käy huoneessa silloin tällöin tuomassa ruokaa ja jää yöksi. Äiti kärsii Nickin raiskaukset ja väkivaltaiset puuskat hiljaa, lapsen yrittäessä nukkua samanaikaisesti komerossa.
Kun poika viimein pääsee mattorullan sisällä huoneesta ulos, jännitti jokaikinen katsoja, onnistuuko hän pääsemään rullan sisältä ulos ja hälyyttämään apua... Ehdottomasti katsomisenarvoinen elokuva, joka tulee Suomessa teatterihin 26.2.
Viikko on mennyt vajaalla energialauksella, mutta töissä olen kuitenkin käynyt. Iltaisin en ole jaksanut edes blogia päivittää. 
Mies lähti juuri viikonlopuksi Englantiin, pojista vanhempi pelaa hockeyotteluita Dublinissa ja Juniorikin lähtee käymään pääkaupunkissa pelireissulla. Minä puolestani aion vähän huoltaa itseäni, toivottavasti ulkoilla pitkästä aikaan, opiskella espanjan raivostuttavia verbejä,  leipoa korvapuusteja ja viettää koti-iltoja.
Perjantaissa ollaan, vaikka viikko tuntui matelevan normaalia hitaammin eteenpäin. Nokka alkaa olla jo kunnossa ja meillä on ollut viikolla muutama kuiva, jopa ihan aurinkoinen päivä.
Uskaltaisikohan sitä jo sanoa, että kevät keikkuen tulevi. Toivotaan niin!
Mukavaa perjantaita!
Ps. Ystävänpäiväpostukseen tuli kaksi niin koskettavaa kommenttia, että palaan aiheeseen viikonloppuna.



sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Sun ystäväsi omasi...

Jos joku on kaupallista, niin tämä täkäläinen Valentinen päivä. Ruusujen hinnat nousevat, ravintolat ovat täysiä ja kauppojen hyllyistä löytyy, jos jonkin sortin sydäntä ja nallea. En oikein lämpene. 
 
Minusta ystävänpäivä on ihan hyvä idea, mutta sekin paremmin vain ajatuksena. Siis, että pystähtyy hetkeksi miettimään ystävyyttä ja ystäviä. Katsoo ehkä myös peiliin, että onko itse hyvä ystävä? Ja jos nyt vielä asiaa oikein syvällisesti ajatellaan, niin ystävänpäivänä kannattaa myös muistuttaa itseään olemaan ystävä itselleen.  
 
Minusta mikään ei ole niin surullista kuin yksinäinen ihminen, jolla ei ole ystäviä. Ei ketään, joiden kanssa
jutella elämän iloista ja suruista tai sitten ihan vain turista niitä näitä. Olen usien miettinyt, että miten 
elämässä pääsee käymään niin, että ei ole ystäviä. Eikä sekään ole ideaali tilanne, vaikka eläisikin parisuuhteessa, että ympärillä ei olisi ketään muita kuin se parneri.
 
Eikä se yksinäisyys ole vain kaupungien ongelma. Maalla asuu myös yksinäisiä. Se tuntuu joskus hieman 
ihmeellisestä varsinkin, jos on asustanut samassa kylässä koko elämänsä, jossa kaikki tuntevat kaikki.
Onkohan yksi syy se, että eletään omissa oloissaan, eikä koskaan esim. pyydetä ketään kylään?
Ystävyys myös hiippuu, jos sen eteen ei tehdä töitä tasapuolisesti. Katkeralle, negatiiviselle valittajalle tai kateelliselle ihmiselle on vaikea olla ystävä. Tai sitten itsekeskeiselle ja minä tiedän kaiken-tyyppiselle. 
Yksin jää myös silloin, jos ei koskaan ole valmis tekemään mitään toisten kanssa tai toiselle. En jaksa/viitsi/huvita tai sitten odotetaan sitä parempaa tarjousta ja perutaan se jo sovittu tapaaminen ihan viime metreillä.

Uuteen paikaan muuttaessa ei ystävien löytyminen ole aina itsestään selvää. Sinua ei joko hyväksytä piireihin tai tunnet olevasti täysin eri planeetalta. Ystävyys ei synny pakolla, eikä asioita kiirehtimällä. 
Siihen en kuitenkaan usko, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa ystävystyminen on. Minun elämässä nimittäin on juuri nyt se vaihe, että ystäville,  vanhoille ja ilokseni myös uusille, on nykyisin enemmän aikaa. Pääsen vihdoinkin tulemaan ja menemään, ilman ainaista kelloon katsomista.

Aito ystävä tietysti tajuaa, että elämässä on aikoja, jolloin arki ja elämäntilanteet imevät mehut niin, että edes ystäville ei tahdo jäädä aikaa. Onneksi nämä ovat vai vaiheita elämässä, ja menevät ohi. Ystävä myös "haistaa" milloin pitää pysyä taustalla, mutta pystyy sanomaan, jos aihetta on. Onko parempi sanoa asiasta vasta romahduksen jälkeen, että kyllähän minä huomaisin, mutta en halunnut sekaantua? Ei minusta. Nämä tilanteet ovat hankalia,  ja valitettavasti joskus ystävyys joutuu jäähylle. Tosiystävä kuitenkin tajuaa, että ikävä asia nostettiin pöydelle, koska toinen oli aidosti huolissaan.
 
Ystävyyttä on monenlaista. On lapsuudenystäviä, opiskelukavereita, lasten kautta tulleita, naapureita, harrastusten parista löydetty, työkavereita.... Kaikkien kanssa ei pohdita syntyjä syviä, mutta ollaan kuitenkin enemmän kuin kavereita.  Sekin on osa elämää, että ystävyys hiipuu. Se on kuulunut tiettyyn osaan elämää ja aika on tehnyt tehtävänsä. Ja kyllähän me ihmisetkin muutumme. Ei vain ole 
enää mitään yhteistä. Ehkä jotain vanhoja muistoja, mutta ne eivät riitä. Elämä vie meitä eri suuntiin ja
sillä mikä ennen yhdisti, ei ole enää tärkeä. Elämään tulee uusia ihmisiä, kokemuksia ja asuinpaikkoja.
 
Toisilla on elämässä niin pajon ihmisiä, perhettä ja sukulaisia, että uusia tuttavuuksia ei kaivata. Ystävyyttä ei pidetä tärkeänä. Minä taas ajattelen, että ystävät jokainen valitsee itse ja ne eivät  tule elämään automaattisesti, niinkuin suku ja perhe, jotka ovat ja pysyvät, ellei sitten tule  oikein kunnon riitaa... Siksi ystävät ovat tärkeitä. 
 
Hyvään ystävään pettyminen tai hänen menettäminen on raskas asia. Ystävä ei ollutkaan ystävä, vaan käytti hyväksi, juorusi  tai katosi elämästä ilman mitään selityksiä.  Ns. ystävän menettäminen voi pitemmän päälle ollakin hyvä asia. Joskus sitä vaan ei näe metsää puilta, tai ei halua nähdä.

Ja loppujen lopuksi, ihmisiä tässä olemme kaikki, hyvine ja huonoine puolinemme. Ystävät potkivat toisiaan eteenpäin, silloin kun omat voivat eivät tahdo enää riittää. He kannustavat, huomaavat toisessa vahvuuksia, joita ei edes itse tajua. Iloitsevat kahdetimatta, silloin kun menee lujaa ja hyvin.  Ja myötäelävät ja lohduttavat, kun elämä koulii kovalla kädellä. Sellaista ihmistä ei tällä maapallolla olekkaan, joka ei tarvitse ystävää! 


Omilleni, blogiystäviä suinkaan unohtamatta sanon, että kiitos kun olette olemassa!


Kukkatarjontaa eilen meidän ostarilla.















 

torstai 11. helmikuuta 2016

Iltaa!

En enää osaa katsoa TVtä ilman, että neuloisin jotain. Tuntuu, että kädet tarvitsevat tekemistä ja aikaa menee hukkaan, jos vain istuu ja katsoo. Yli 20 vuoden tauon jälkeen puikot ja minä olemme jälleen löytäneet toisemme. Luulen, että tätä liittoa jatkuu vielä monta lankakerällistä.
Mikäs sen mukavampaa, kun takassa ja kynttilässä palaa tuli, jalassa on lämpimät villasukat, kissa vieressä ja torkkupeitto päällä. Ja mies tuo vielä kupin teetä neulojalle!







Neulominen, ainakin minusta, on rentouttavaa siis silloin, jos ohje on ymmärrettävä eikä liian vaikea. Tällä hetkellä menossa on puuvillapusero, ihan omaan käyttöön. Ohje on helppo ja lisää lankakeriä sain ihan kotiin toimitettuna Suomesta. Meillä suomimammoilla tämä YYA toimii. Aina löytyy joku, joka on joko itse menossa Suomeen tai sieltä on tulossa vieraita, jotka sitten ystävällisesti auttavat. Nämä puuttuvat kerät tulivat Keminmaalta asti!

Englanninkielisiä ohjeita en ole vieläkään viitsinyt alkaa opettelemaan, sillä netistä löytyy  vaikka millä mitalla ihan selvällä suomella kirjoitettuja. 
Seuraava työ on jo mietittynä ja langat kävin ostamassa kaupungilta. Täältähän lankoja ei suinkaan saa joka kaupasta. Keskustassa on onneksi kaksi hyvää lankakauppaa, josta löytyy vaikka mitä. Aion tehdä meidän olohuoneeseen kaksi sohvatyynyä tai siis paremminkin päällykset. Niihin täytyy vain kehiltellä sopiva kuvio.

Ongelma on se, että en illalla malttaisi lopettaa, ja aina tekee mieli tehdä vielä pari puikollista lisää. Kello näyttää nukkumaanmenoaikaa, mutta minä vaan neulon. Naapuri laittaa minulle nykyisin teksiviestiä tyyliin, tule teelle ja ota käsityö mukaan.





Sama kuume on tarttunut myös serkkuuni, jonka kanssa kesällä neuloimme puikot kilisten omia töitämme. Pitäähän sitä jatkaa suvun perinnettä. Onhan se ihan järkeenkäypää, että Suomessa neulotaan. Siellä, jos jossain on lämpimille neuleille on käyttöä. Täällä, lankakaupan myyjän mukaan, neulominen on taas muotia. Ja kyllä sen huomasi, sillä väkeä lappasi liikeeseen sisälle koko ajan. 






maanantai 8. helmikuuta 2016

Aku Louhimies ja pääsiäiskapina

Tunnettujen suomalaisten lista ei Irlannissa ole kovin pitkä. Urheiluhullut muistavat Lasse Virenin, Olli Rehn kävi pistämässä Irlannin vajoavaa taloutta ruotuun ja Dr. Eva valistaa kansaa liiallisesta sokerinkäytöstä ja ylipainosta. Uusin suomalaisjulkkis on elokuvaohjaaja  Aku Louhimies, jonka ohjaama viisiosainen televisiosarja Rebellion päättyi toissa sunnuntaina. Tänä vuonna nimittäin tulee kuluneeksi 100 vuotta Irlannin pääsiäiskapinasta, ja sen tapahtumista tehty sarja otettiin täällä mielenkiinnolla vastaan.
Kaikki sarjan nähneet, joiden kanssa olen siitä keskustellut, ovat pitäneet näkemästään. Tuttuja Dublinin rakennuksia, brittisotilaita, surkeissa oloissa asuvia katolilaisperheitä, protestantien hienoja koteja, irlantilaisia sotilaita brittien joukoissa, tienaamassa perheelleen rahaa ja sitten joukko irlantilaisia kapinallisia, jotka halusivat itsenäisen Irlannin. Kapina alkoi siitä, että kapinajohtaja Patrick Pearse luki Dublin pääpostin portailla itsenäistymisjulistuksen.
Kapinallisten joukot olivat huonostivarustettuja ja intoa oli monella enemmän kuin taitoa. Mukana oli myös naisia, nuoria koulupoikia ja sitten sellaisia tuttuja nimiä kuin esim. Michael Collins ja Eamon De Valera, joista irlantilaiset tulivat vielä kuulemaan.  Ja huonostihan siinä kapinassa kävi.  Pieni kapinallisjoukko ei pärjännyt hyvinkouluteluille ja -aseistetuille briteille. ”Vaarallisimmat” kansankiihottajat teloitettiin ja muut mukana olleet päätyivät vankilaan. Osa Dublinista tuhoutui ja valitettavan paljon siviilejä ammuttiin.
Kapinan takana ei suinkaan seisonut koko kansa, mutta raakojen teloitusten ja vangitsemisien jälkeen,  myös kansan riveissä alkoi kyteä ajatus itsenäisestä Irlannista. Vähemmän vaarallisiksi luokiteltiin mm. Collins ja De Valera, jotka kumpainenkin päätyivät Walesiin vankilaan. Britit eivät kaikessa viisaudessaan tajunneet, että kun suuri joukko alistettuja kapinallisisa pistetään samaan vankilaan, ei siitä välttämättä seuraa hyvää. Siellä heillä nimittäin oli aikaa miettiä seuraavaa siirtoa, brittien nujertamiseksi. 
Edessä oli vielä monta veristä vuotta ja taistelua, ennen kuin Irlannista viimein tuli vapaavapaavaltio ja sitten viimein Irlannin tasavalta. 
Aion katsoa Rebellionin kaikki jaksot vielä uudestaan. Innostuin lukemaan pääsiäiskapinasta lisää ja uskon, että toisella katselukerralla lähihistoria avautuu minulle vieläkin paremmin. Seuraavan kerran Dublinissa käydessänin taidan katsoa pääkaupunkia ihan eri vinkkelistä ja kierrän sarjassa nähtyjä rakennuksia ja katuja.

Mielestäni Aku Louhimies onnistui hienosti. Asioita ei kaunisteltu eikä romantisoitu. Kuuluisat henkilöt eivät olleet elokuvassa pääosissa, vaan heitä näkyi siellä täällä tapahtumien edetessä. Esille tuli myös se, kuinka vaikeassa välikädessä olivat esimerkiksi brittijoukoissa palvelevat irlantilaiset. Sitähän sanotaan, että kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Mitäs "laulat" silloin, kun kivärin piippuun katsoo joku tuttu?


Pääsiäiskapinaan palaan vielä.

The GPO eli General Post Office Dublinissa

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Piristysruiske

En valita, vaan totean tosiasian, että meillä taas sataa, sataa ropisee. Eilen en ulkoilemaan ehtinyt, vaikka jossain välissä olisi lenkki saattanut olla mahdollista kastumatta. Tänään sitten saa ulkoilut unohtaa.

Onneksi viikolla huomasin, että tulpaanit ja jopa narsissit olivat tulleet lähikauppaan myyntiin, joten mukaan lähti kaksi nippua kumpaakin. Narsissit ovat täällä tänä vuonna etuajassa, ja naapurin kukkapenkistäkin pongasin jo monta nauravaa narissia. Siis ihan kukassa olevaa. Nyt meillä on sisälläkin jotekin keväisempää ja Aalto-vaasikin pääsi taas näytille. Pitää vaan vetää verhot tiukasti kiinni, että ei tule vahingossakaan katsottua ulos.







Yritän parhaani mukaan pitää viikonloput nykyisin sellaisina, että menoa saa olla vain yhtenä iltana. Perjantaina minun piti mennä katsomaan elokuvaa nimeltään Brooklyn yhden ystäväni kanssa. Siinä nuori irlantilaisneito Saiorse Roonan esittää naispääosaa ja saattaa saada jopa Oscarin. Olimme liian myöhään liikkeellä, sillä Corkista ei löytynyt enää yhtään elokuvateatteria, jossa sitä esitettäisiin. Päätimme sitten perua koko menon, ja minä sain neulottua monta monituista riviä puserooni, naapurin kanssa samalla turinoidessani. 

Eilen sitten yksi espanjan opiskelijakamuistani piti synttäreitään. Juniori oli kyllä sitä mieltä, että olen aivan liian vanha sellaisiin pippaloihin. Ehkä olinkin, mutta tuli luvattua, että lähden seuraksi toiselle senoritalle. Päädyin istumaan espanjalaisen pariskunnan viereen ja yllätykseksi pystyin seuraamaan keskustelua aika hyvin, mutta puhumisesta ei tahtonut tulla mitään. Kyllähän hekin englantia puhuivat, mutta muut opiskelijakamut halusivat käydä keskustelua espanjaksi, joten minustakin tuli kertaheitolla taas hiljainen, tuppisuu suomalainen.

Ravintolasta siirryimme sitten pubiin, kuten täällä aina näyttää käyvän. Järkytyksekseni synttärisankari halusi sellaiseen nuorisopubiin, ja minä toivoin ja rukoilin, että en törmäisi poikien kavereihin tai pahimmassa tapauksessa vaikka omaan poikaani. Siinä vaiheessa kun muut halusivat (myös ne vähän vanhemmat) discoon katsoin parhaaksi häipyä paikalta. Rajansa kaikella, sanon minä!

***

Työnalla on parikin postausta, jotka toivottavasti saan alkuviikosta valmiiksi. Meillä on nimittäin täällä uusi suomalaisjulkkis. Hänestä ja muistakin ajankohtaiststa asioista enemmän tulevalla viikolla.

Toivottavasti te saatte nauttia sateettomasta sunnuntaista!



torstai 4. helmikuuta 2016

Keskellä viikkoa

Aamu alkoi auton tuulilasin jääpeitteen raaputtamisella Samuli Edelmannilla. Siis hänen CD-kotelollaan. Homma olisi voinut hoitua myös Kaija Koolla tai Juha-Tapiolla. Siinä minun tämänhetkinen soittolistani autossa. No, mainitaan nyt sekin, että kun olen yksin autossa laulan aina kovaa mukana. Milloin pohdin kuka keksi rakkauden, mietin mitä silmät ei nää tai totean, että muutan vaikka Andorraan.

Juniori on suorastaan järkyttynyt äitinsä musiikkimausta, ja CD vaihtuu lennossa radion "normaalin" musiikkin. Kummitädiltäänkin hän kerran Suomessa kysyi, että etkö kuuntele lainkaan autossa normaalia musiikkia. Suomi-pop kuuluu Juniorin mielestä kategoriaan epänormaalimusiikki, jota kukaan tervejärkinen ei vapaaehtoisesti kuuntele. Jos raukka vielä tietäisi, että epänormaali äitinsä laulaa kyseisen musiikin mukana...

Keskiviikkon on siinä mielessä hyvä päivä, että mateleva maanantai ja tappava tiistai on saatu selätettyä, eikä viikonloppuun ei ole enää pitkä matka. Samalla se on minulla viikon pisin päivä, enkä silloin ehdi mitään ylimääräistä. Käyn töissä, haen Juniorin koulusta, matkalla napataan noutoruokaa nälkäisille, pyykit koneeseen ja sitten autoon ja nokka kohti yliopistoa. Neljä tuntia espanjaa, välissä vain yksi tauko ja kun vihdoin puoliyhdentoista pintaan kotiudun, olen ihan naatti. En kuitenkaan pysty heti nukkumaan, sillä päässä surraavat vielä pitkään epäsäännölliset verbit, gerundit ja datiivit.

Tahti on huomattavasti kiihtynyt ja maanantai-iltana tein läksyjä yli kaksi tuntia. Kuunteluharjoitus otti koville, kun en tahtonut pysyä millään nopeasti espanjaa puhuvien perässä. Tunneille on kuitenkin, kaikesta huolimatta, ihan kiva mennä. Olen tutustunut siellä mukaviin ihmisiin. Siellä on kulkaa välillä sellaista draamaa, että ....Ja vähän näyttäisi siltä, että ilmassa saattaa olla jopa romanssinpoikasta. No, ei minulla, mutta eräillä muilla.

Viime keskiviikon muuten istuin rauhaturvaajana kahden toisiaan inhoavan välissä.  Ottaa päähän, kun tämä toinen rauhaturvattavista, 26 v senor, on tosi hyvä espanjassa, tekemättä yhtikäs mitään. Tunnilla ei kuuntele, varsinkaan kun keskittymistä haittaa saksalainen nuori kaunotar. Muistiinpanoja tekee, jos viitsii. Kirjat hankki marraskuussa ja lausuminen menee aina päin seinä, mutta joulukokeesta sai toiseksi parhaan tuloksen ja tajuaa aina koukeroisemmankin kieliopin hetkessä. Kotitehtävä tekee, jos muistaa jne.  Toisin kuin eräs kovapää, joka tätä blogia raapustaa. Katsotaan mitä tämä ilta tuo mukanaan...

Tuosta matelevasta maanataista vielä sellainen juttu, että kun aamulla vähän nuutuneena saavuin töihin (oli työkavein läksijäiset ja ystävän viiskymppiset), odotti minua työpöydällä kaksi yllätystä.
Työkaverit olivat tuoneen viimeviikkoiselta työmatkaltaan Helsingistä minulle Fazerin Geishaa ja kekseä.

Ohjeistin heitä lähtiessä, miten Suomessa toimitaan. Lyhyesti: ei pidä puhua pulputtaa koko ajan. Irlantilaisille tämä on todella vaikeaa. Olen nyt sitten kuulemaan puheliain suomalainen tällä planeetalla. Minulle tuli mieleen kylläkin savvoo vientävä helppo-Heikki, mutta ilmeisesti he eivät Heikkiin matkallaan törmänneet.

Sanotaan se nyt vielä kerran, että minulla on aivan mahtavia työkavereita ja olen onnekas, että aikoinani vähän vahingossa, päädyin nykyiseen työpaikkaani töihin. Onko mikään sen kurjempaa, jos vuosi vuoden jälkeen viettää suurimman osan ajastaan sellaisesten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei tosiaankaan viihdy? Mikäs teet, kun töissä on käytävä eikä vaihtaminen ole suinkaan aina mahdollista.

Nyt, mis amigos, lähden kuluttamaan koulunpenkkiä ja mahdollisesti turvaamaan myös rauhaa. Who knows? Adios!

Ps. Teknisiä ongelmia kotikoneella, joten julkaisen tämän vasta nyt.