maanantai 19. joulukuuta 2016

Huono äitikö?

Sain tänään yllättäen viestin tuttavaltamme: hänen entinen, pitkäaikainen naisystävänsä, kuoli viime viikolla. Yhteydenpito on vuosien kuluessa jäänyt vähiin. Viime kerralla Lontoossa käydessäni yritin järjestää tapaamisen, mutta se ei valitettavasti onnistunut.

Kutsutaan ystävääni vaikkapa Susaniksi, johon tutustuin hänen käydessään miesystävänsä luona. Vähitellen opin tuntemaan häntä paremmin, ja mitä enemmän Susaniin tutustuin, sitä enemmän hänestä pidin. Ikänsä puolesta hän olisi voinut hyvinkin olla äitini. Ei meillä ollut silloin paljon yhteistä, mutta kuitenkin aina juttua riitti. Hän oli aina ystävällinen ja työntouhussa. Susan rakasti puutarhanhoitoa ja käsitöitä. Hän ratkoi ristikoita ja piti kissoista. Hän oli kertakaikkiaan hyvä ja kiltti ihminen, joka teki yhden suuren virheen elämässään ja sai maksaa siitä katkerasti.

Olin hänet tavattuani vielä kovin nuori, mutta jo silloin tunsin, että jollakin tasolla hän oli luovuttanut. Hän ei suunnitellut tulevaa, eikä juurikaan innostunut mistään uudesta. Minua se joskus ihmetytti. Teki mieli sanoa, että tehdään nyt jotain kivaa, mennään vaikka elokuviin. Tai, etsi uusi työpaikka, kun olet aina niin väsynyt työvuorojesi jälkeen. Susan ei halunnut mitään muutoksia rutiineihinsa tai elämäänsä. Tai no, vitsailimme aina, että jos voitan joskus Lotossa, ostan hänelle tuliterän auton. Vanha auto, kun alkoi vedellä jo viimeisiään.

Meillä kaikilla on menneisyys, mutta Susanin oli normaalia surullisempi. Vasta poikien syntymien jälkeen aloin ymmärtämään, edes vähän, minkälaisten asioiden kanssa hän oli joutunut painiskelemaan. Tiedän, kuulin vain toisenpuolen tarinasta, mutta en kuitenkaan koskaan epäillyt, etteikö kuulemani olisi ollut totta. Yhdistin lauseen sieltä ja kommentin täältä ja lopulta tajusin, miten kauheita asioita hänelle oli tapahtunut.

Nuorena solmittu avioliitto oli enemmänkin lippu vapauteen kotoa, kuin vuosisadan rakkaustarina. Hyvämaineinen tyttökoulu opetti kyllä hienoja käytöstapoja ja kaunista puhekieltä, mutta elämään se ei oppilaitaan valmistanut. Ajat olivat silloin toiset, ja vaimo täysin riippuvainen miehestään. En tiedä kuinka kauan avioliittoa oli kestänyt, kun miehen todellinen luonne tuli esiin. Hän oli väkivaltainen tyranni ja vielä uskoton sellainen. Nykyisin häntä kutsuttaisiin myös narsistiksi. Lapsia syntyi lyhyellä aikavälillä, siitäkin huolimatta, että odottava äiti sai välillä potkuja vatsaansa ja hänet työnnettiin portaista alas. 

Susan kesti kaiken, vaikka tiesi miehensä toisesta naisesta. Mihin hän, neljän lapsen äiti, jolla ei ollut omaa ammattia, olisi lähtenyt? Sen tiesi luonnollisesti myös aviomies. Sitten eräänä päivänä Susan sai viimeinkin tarpeekseen. Hän käveli ulos talosta, miettimättä seurauksia. Lapset olivat niin pieniä, että vain vanhin heistä tajusi, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen alkoivat rattaat pyöriä. Hyvästä äidistä tuli hetkessä huono ja itsekäs äiti. Lapsiaan hän ei saanut tavata, koska oli kävellyt itse vapaaehtoisesti heidän elämästään pois. Hänellä ei ollut penniäkään rahaa, vain vaatteet päällään. Susan masentui, eikä jaksanut tarmokkaasti puolustaa itseään. Elämä meni pahasti solmuun, eikä hän nähnyt mitään syytä elää. Oikeus päätti, että huono äiti menetti avioerossa niin lapset kuin osuutensa taloonkin. 

Isä ja uusi äitipuoli kertoivat lapsille tarinaa pahasta äidistä, joka oli heidät lopulta hylännyt. Nuorimmat heistä nielivät tarinan sellaisenaan, eivätkä ymmärtääkseni koskaan ottaneet yhteyttä äitiinsä. Lapsista vanhin muisti, mitä kaikkea kotona oli tapahtunut. Hän yritti kertoa siitä toisille, mutta sai isänsä vihat niskaansa. Isä kutsui poikaa valehtelijaksi, ja teki hänen elämästään helvetin. Poika muutti ulkomaille hyvin nuorena ja kävi kotimaassaan enää harvoin. Hän piti satunnaisesti yhteyttä äitiinsä, mutta läheisiä heistä ei tullut koskaan.

Susan sanoikin kerran, että on ihan sama mitä hänelle enää elämässä tapahtuu. Se kun ei voi olla pahempaa kuin lastensa menettäminen. Minä mielessäni kuvittelin aina, että jonain päivänä lapset alkaisivat selvittää, mitä äidille tapahtui. Vähän niinkuin televisio-ohjelmissa, joissa toisistaan kauan kadoksissa olleet perheenjäsenet, löytävät viimein toisensa. Ymmärtääkseni niin ei koskaan käynyt. 

Kun pistän silmäni kiinni, näin kuinka hellästi hän aina piti poikiani sylissään ja jutteli heille niitä näitä. Näen Susanin hoitamassa miesystävänsä puutarhaa ja kastelemassa kukkia. Hän myös rakasti joulua, ja koristeli takanpäälle lumisen junaradan ja valaistuja taloja. Hänestä huokui haikeus, mutta hän ei koskaan valittanut kohtaloaan. 

Muistan hänen joskus sanoneen, että kun ex. mies kuolee,käy hän tanssimassa hänen haudallaan. Sitäkään en tiedä, onko hirviö vielä elossa. Paha ei aina saa palkkaansa, ja hyvin voin kuvitella hänen viettävän riemukasta perhejoulua lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Sen kuitenkin tiedän, että ystäväni oli lapsilleen hyvä äiti, jonka mies särki monta kertaa ruumillisesti ja viimein myös henkisesti. Sääli, että lapset eivät koskaan antaneet hänelle tilaisuutta kertoa omaa tarinaansa. He nimittäin olisivat hyvin nopeasti tajunneet, kuinka hieno ihminen heidän äitinsä oli. En tiedä sanoiko kukaan koskaan Susanille, että hän oli hyvä ja rakastavat äiti. Tiedän, että nyt on liian myöhäistä niin sanoa, mutta sitä hän oli.

R I P rakas Susan.


Susan rakasti ruusuja.



10 kommenttia:

  1. Ikävä tarina Susanista... tulee mieleen joitakin samantyppisiä elämänkohtaloita.
    Eräs sukulainen (mies) avioeron myötä myös menetti lapsensa kun ex vaimo lähti toisen miehen mukaan. Nainen kertoi mitä kertoi pojalleen ja teki ex miehestään jopa rikollisen tyypin (ei mitään rikosrekisteriä edes olemassa). Sukulaismies ei voinut "puhdistaa" mainettaan (lakituvassa nainen ns. threw the book at him) koska mies rakasti exää silloin ja luulen että vieläkin. Rakkaus ei kadonnut, mutta hän kadotti poikansa.
    Vaikea näitä on ymmärtää... ehkä niillä on jokin tarkoitus, mutta ei käy minun pirtaan.
    Hyvää Joulua Vihreille!
    Lissu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kyllä surullista, että noin paljon alkaa vihaamaan toista. Ei lasta saisi keneltäkään varastaa, sillä hän on täysin syytön vanhempiensa erimielisyyksiin.
      Joulu on jo ohi, mutta hyvää uutta vuotta sinne rapakon taakse.

      Poista
  2. Miten näitä surullisia kohtaloita onkin niin paljon, ja silti, niin monet jaksavat ylivoimaistenkin vaikeuksien yli kiivetä. Mikä voima kantaa.
    Oikein hyvää joulua sinne vihreille niityille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä tapauksia valitettavasti riittää ympäri maailmaa. Toiset selviävät ja toisille käy niinkuin ystävälleni, että elämä jäi jotenkin elämättä. Millään ei ollut enää väliä, kun ne tärkeimmät oli otettu pois.

      Poista
  3. Koskettava tuo Susanin tarina. Moni isä ja äiti on vieraannutettu lapsistaan tai lapset vanhemmastaan, mustamaalaamalla tätä. Sijaisäitinä tiedän, miten paljon työtä vaatii lapsen ja vanhemman suhteen rakentaminen ja ylläpitäminen silloin, kun he asuvat eri osoitteessa. Lapsistaan erotettu vanhempi tuntee alemmuutta ja vetäytyy syrjään liian helposti. Sen lapsi puolestaan tulkitsee hylkäämiseksi. Lasten lähellä asuvan aikuisen tulisi tukea lapsen ja vanhemman yhteyttä, eikä tehdä sitä mahdottomaksi. Jos näköpiiristä kadonnut vanhempi olisikin joltain osin epäonnistunut elämässään, se ei tee hänestä arvotonta. On kulunut sanonta, että veri on vettä sakeampaa, mutta etsin vielä itsekin 68-vuotiaana biologista isääni tai tietoa hänestä ja mahdollisista sisaruksistani. Hyvää joulua sinne kauas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mustamaalaaminen on kyllä valitettavan yleistä. Ei kukaan meistä ole täydellinen. Uskon, että lapsi ainakin vanhempana ymmärtää epätäydellisiä vanhempiaan paremmin. Se, että äiti tai isä pitävät yhteyttä ja välittävät menee kaiken edelle. Vaikka heidän elämänsä ei täydellistä olisikaan ollut. Te sijaisvanhemmat teette todella arvokasta työtä ja hienoa, ja olette antateen monelle lapselle hyvän pohjan elämään.

      Poista
  4. Kiitos, annoit aihetta ajatella, monille ehkä kipeitäkin muistoja. Hyvää levollista joulunodotusta. Ali

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susanin tarina on pyörinyt viime aikoina mielessäni. Etta elämä voikin olla toisille julmaa.

      Poista
  5. Niin surullinen tarina ja näitä tosiaan valitettavasti riittää :(
    Olisi suonut hänelle että lapset olisivat aikuisina ottaneet häneen yhteyttä. Tietysti tämä herra isä oli lapsensa aivopessyt ja äiti oli pohjasakkaa.
    Nyt on ystävälläsi kaikki viimein hyvin ja tämä kaltoin kohdellut maailma hänen osalta jäänyt taakse.
    Voimia sinulle ystäväsi menetyksen johdosta!
    Ihanaa Joulun aikaa sinulle ja läheisillesi :)
    t. Marketta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Marketta. Kuulin hänen ex. miesystävältään, että lapset yhtä lukuunottamatta eivät koskaan ottaneet äitiinsä yhteyttä. Tämä yksikin hyvin harvoin. Voi, kuinka onnelliseksi lasten vierailu olisi hänet tehnyt. Nyt hän kuoli yksinäisenä, eivätkä lapset koskaan antaneet hänelle tilaisuutta kertoa omaa tarinaansa.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!