tiistai 22. marraskuuta 2016

Vihdoinkin Pohjois-Irlannissa

Olen asunut 14 vuotta Irlannin tasavallassa, mutta en ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa. Ei, että sinne meno minua nykyisin mitenkään pelottaisi. Pitkään jatkuneet levottomuudet sai aikoinaan aikaan sen, että en edes halunnut ylittää tuota nykyisin lähes näkymätöntä rajaa. Miksi mennä jonnekkin, missä lähihistoria on ollut niin kovin veristä ja julmaa? Minulle Pohjois-Irlanti on ollut aivan liian pitkään huppupäisiä miehiä, autopommeja, IRAaa ja ennen kaikkea sitä veristä vihaa. Kuulen edelleen korvissani Gerry Adamsin ja Ian Paisleyn pontevaa puhetta, vahvalla pohjoisen murteella, kuinka periksi ei anneta. Kaksi yhtä itsepäistä muulia.

Ajat ovat pohjoisessa muuttuneet,ja uutiskynnys ylittyy enää harvoin. Onneksi. Siksi pitäisikin päästä noiden veristen vuosikymmenten yli, ja muuttaa käsitystään kuudesta läänistä, jotka siis kuuluvat Britannialle. Minulle tuli tilaisuus tehdä juuri niin ja lähteä paikan päälle katsomaan, minkälainen kaupunki se Belfast tänään on. Juniorin hockeyturnaus pelattiin Belfastissa, Queen's yliopiston kentillä. Oli siis hyvä syy lähteä pohjoiseen. 






Meiltä Corkista Belfastiin on pitkä matka n. 420 kilometriä, sen ajaa noin viidessä tunnissa. Dublinista sinne on helppo matkustaa joko bussilla (2.5 h) tai junalla (vajaat 2 h). Rajan ylitystä tuskin huomaa. Ainakaan heti. Pieni kyltti tien vieressä toivottaa tervetulleeksi Pohjois-Irlantiin. Se jää helposti huomaamatta, mutta erinväriset liikenneopasteet ja tiemerkinnät kertovat, että tasavalta jäi taakse ja nyt ollaan kuningaskunnassa. 






Rajan jälkeen etäisyydet muuttuvat kilometreistä maileiksi, postilaatikot vihreistä punaisiksi ja eurot punniksi. Rekisterikilvet, muutamat vanhat puhelinkopit ja jotkut meiltä puuttuvat liikkeet kertovat, että ollaan ulkomailla. Tai ainakin sinnepäin. Murre on Corkin ja Belfastin välissä muuttunut monta kertaa ja saanut uusia sävyjä. Minun pitää keskittyä kuuntelemaan, enkä sittenkään aina ymmärrä voimakasta pohjoisirlantilaista murretta.




Tiet ovat paremmassa kunnossa kuin tasavallassa ja hyvin pian huomaan, että Belfastin ydinkeskusta, jossa asukkaita on 330.000 on siisti ja hyvin hoidettu. Yliopiston päärakennus on kaunis ja urheilukentät ja muut tilat kerrassaan hienot. Kompakti kaupunki, jossa on paljon kauniita, vanhoja rakennuksia. Näemme myös viihtyisen näköisiä taloja ja niiden trimmattuja puutarhoja. Mielessäni mietin, että täällä voisin hyvinkin kuvitella asuvani. Se uutisten esittämä Belfast ei kyllä aikoinaan näyttänyt tältä. 





Sitten me kaksi suuntavaistotonta eksymme. Navikaattori on yhtä sekaisin kuin me. Päädymme ahtaan tuntuiselle, masentavan näköiselle asuntoalueelle. Yhdessä seinässä on suuri maalaus, muraali eli mural. Vaikka mellakoita ei enää uutisissa näekkään, ja elämä on nykyisin suht rauhallista on Belfastissa kuitenkin edelleen kaksi puolta. Irlannin tasavallan lippu vahvisti, että olimme katolisten aluella. Katoliset ja protestantit. Me ja te tai te ja me. Siis, niitä joiden mielestä kuusi lääniä kuuluu Irlannin tasavallalle, ja niitä jotka puolestaan haluavat olla osa Britanniaa. Union Jack puolestaan kertoo, seinämaalauksella vahvistettuna, että ollaan siirrytty lojalistien eli protestanttien alueelle.






Haluan nähdä enemmän, mutta hockeyottelu ei odota. Ilma viilenee viileneemistään. En ole elämässäni palellut niin paljon, vaikka minulla onkin laukku täynä lämpimiä vaatteita. Otteluiden alkamisaikoja siirrettään. Kenttä jäätyy, joten yritetään toisella kentällä. Alkuverryttelyt ja lämmittelyt ja sitten kaiken odottamisen jälkeen kuulemme, että toinen ottelu on peruttu. Olen salaa mielessäni onnellinen. Jäätyisimme varmasi pystyyn. Aika lähteä etsimään B&Btä, jonka varasimme maaseudulta. Näkyvyys on huono ja taivaan täyttää jäätynyt sumu. Tietyöt sekoittavat meidät ja navikaattorin, mutta viimein pääsemme perille. 




Ihanan lämmin, iso huone odottaa meitä. Tämän B&Bn yhteydessä on myös ravintola ja pubi. Ravintolassa ei ole enää vapaita pöytiä, mutta ystävällinen tarjoilija käy tilaamassa puolestamme ruoat ja tuo ne meille pubin puolelle. Olen yllättynyt paikallisten ystävällisyydestä. Suuntavaistotonta on neuvottu monta kertaa ja kerrottu siinä samalla, että menkää ihmeessä illalla kaupungille katsomaan jouluvaloja. Täällä turistit tuntevat ovansa aidosti tervetulleita. Kukaan ei halunuut Belfastiin lomalle 70-90 -luvuilla, mutta nyt turisteja taas näkee ja heistä pidetään. Turistit ovat varma merkki siitä, että "maassa on rauha". 









Pubi täyttyy paikallisista, tilastojen mukaan puoliksi katolilaista ja protestanteista. Tai mitä väliä sillä on. Juttelemme naapuripöydän englantilaisten kanssa. Vanha tuttu cockneyn murre tuntuu hauskalta korvaan. 

Päivän aikana olemme kävelleet paljon. Tekee mieli nukkumaan. Kaadun väsyneenä lämpimään sänkyyn. Huomenna on uusi päivä, josta olen vielä autuaan tietämätön. Jäätynyt käsijarru, lisää seinämaalauksia ja verta, Titanic ja paluu Dublinin kautta koti-Corkkiin. Joskus sitä saa mahtumaan yhteen viikonloppuun uskomattoman paljon!

Palataan huomenna katsomaan niitä kuuluisia seinämaalauksia.

12 kommenttia:

  1. Tuo on yksi niistä surullisista asioista, kun Belfast, Brittein saaret ja terrori-iskut olivat median polttoisteessä. Ihmisillä on lyhyt muisti."Kotoperäistä" terrorismia oli silloin myös muissa Euroopan maissa. Mietin joskus myös sitä, tuleeko tuolle Irlannin vihreälle rajalle tulevaisuudessa rajavartijat, puomit ja tulliasemat- ei kai piikkilanka-aitoja tai rajamuureja sentään. Niitä on jo nähty Keski-Euroopassa kyllästymiseen asti aina muutaman tunnin automatkan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinkahan kauan vielä menee, että Pojois-Irlanti mielletään ihan rauhalliseksi alueeksi lomailla? Maine meni kyllä täysin, eikä ihan syyttä. Minua jaksoi Englannissa asuessa ihmetyttää, kuinka vähän ihmiset tiesivät ongelmien taustoista. Moni britti ei edelleenkään tajua mikä ero on Irlannin tasavallalla ja Pohjois-Irlannilla.

      Nähtäväksi jää mitä rajalla tapahtuu parin vuoden kuluessa.

      Poista
  2. Kiitos, kun pääsin kirjoituksesi ja kuviesi myötä kurkistamaan Pohjois-Irlannin nykypäivään. Seinämaalauksia odotellen,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan korkea aika käydä pohjoisessa. Mielenkiintoinen ja opettava matka, vaikka aikaa olikin todella vähän.

      Poista
  3. Derryssä olin kongressissa samalla reissulla kuin myöhemmin Corkissa (ja Connemarassa). Rankkoja tarinoita kuulin silloin Derryssäkin; erityisesti museossa. Muraalit olivat sielläkin hienoja ja muistuttivat historiasta, joten odotan tietysti mitä olet kuvannut Belfastissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Derryssä emme käyneet, joten se jää toiseen kertaan. Nuo muraalit jäävät kyllä mieleen ja tulee heti selväksi kenen alueella olet.

      Poista
  4. Erityisen mielenkiintoinen postaus ihanassa blogissasi! HK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos. Mikäs näitä on kirjoitellessa, kun itsekkin oppii kokoajan lisää.

      Poista
  5. Minäkin jännitin Belfastissa käyntiä vaikka olen täällä 'ikäni' asunut. Jotkut alueet olivat masentavia, jotkut todella hienosti hoidettuja. Maaseudun poikki ajellessa en olisi ikinä uskonut, mitä idyllisten laaksojen ja kylien historia pitää sisällään, ellen muistaisi uutisista tuttuja paikannimiä ja ellei mies olisi kertonut mitä missäkin oli tapahtunut. Yhtä ja samaa saartahan tämä on, eivät maisemat muutu kuin kaupungeissa. Pinnan alla on tietenkin paljon muuta kuin kauniit maisemat, kuten täällä etelässäkin.

    Eivät tainneet sitten ilmat suosia virkkausta matseja katsellessa ; ) ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta, että alueissa on suuria eroja. Aivan ihania puutarhoja ja hyvin huollettuja taloja ja sitten näitä masentavia rautaportein varustettuja alueita. Tuskin se viha koskaan täysin katoaa. Liian moni menetti läheisiään pommituksissa.
      Joo, ei tullut virkattua. Meinasimme jäätyä ihan pystyyn. En ole eläissäni palellut niin paljon.

      Poista
  6. Me käytiin Belfastissa ja katsastamassa Giant's Causeway syksyllä 2012. Belfastin keskusta oli kyllä tosi symppis ja kiva. Titanic-näyttelyä ei vielä silloin oltu avattu. Maaseudun tiet tuntuivat olevan Etelää huonommassa kunnossa. Jouduttiin jossakin protestanttikylässä pysähtymään tienvarteen vaihtamaan vauvan vaippoja ja samassa joku paikallinen mies tuli kyselemään miksi pysähdyimme. Minä en tajunnut mitään epämiellyttävää tilanteessa, mutta mies käski kiirehtimään pois Irlannin rekkarissa olevan vuokra-automme kera.

    Mies myös muistaa justiinsa teininä tehneensä hurling-joukkueen kanssa kisamatkan Pohjoiseen ja rajalla pysäytettiin ja auton tarkasti nuoret - lähes samanikäiset, kuin he - pojat konekiväärien kanssa. Oli kyllä kuulemma aika kuumottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naapuri kertoi, että he menivät pohjoisessa pubiin ja parkkeerasivat Irlannin rekkareilla varustetun autonsa pihaan. Kaikki pubin asiakkaat kääntyivät heitä katsomaan ja tunnelma oli vihamielinen. Omistaja pyysi heitä lähtemään pois, sillä siinä pubissa ei kuulemma tarjoilla katolilaisille. Olisivathan he voineet olla ihan hyvin protestanttejakin, mutta asuivat etelässä. No, heitä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Tämä tapahtui kyllä kauan sitten.

      Tuntuu kyllä ihmeelliseltä, että teitä käskettiin lähtemään. Paikalliset tietysti tuntevat toisensa, mutta vierasta aina kyräillään.

      Karmea tuo rajatarkastus aikoinaan.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!