keskiviikko 17. elokuuta 2016

SE päivä vuodesta...

Tänään on se päivä vuodesta, jolloin irlantilaisten yo-kirjoitusten tulokset selvisivät. Vihreää tai punaista valoa näytetään tulevaisuuden suunnitelmille. Maanantaina selviää riittivätkö ne saadut pisteet haluttuun opiskelupaikkaan vai kariutuvatko haaveet pistepulaan. Toiset hyppivät riemusta, kun samaan aikaan luokkakaverin maailma romahtaa. 


Rehtorit paukuttelevat henkseleitään tai sitten selittelevät niitä näitä. Irlannin koulusysteemin valitettavan hyvintuntevana, hymähdän näille koulujen hehkutuksille erinomaisuudestaan. Joo, tuli hyvät tulokset pitkästä matikasta, kun puoli luokkaa kävi yksityistunneilla, jotka vanhemmat kustansivat. Sitä ei tietysti mainita missään... 
 
Täkäläiset yo-kirjoitukset, tai paremminkin niistä kertyneet pisteet, sanelevat nuoren tulevaisuuden. Jos tulos ei miellytä, voi kokeet tehdä uudestaan seuraavana kesänä. Nimenomaan kokeet. Sillä täällä nuoren on kirjoitettava kaikki aineet uudestaan. Mielestäni täysin kohtuuton vaatimus, mutta näin täällä. Kiertoteitä halutun opiskelupaikan saamiseen voi olla, mutta se edellyttää usein suoranaista salapoliisityötä. Koulun opinto-ohjaaja saattaa olla todella hyvä tai sitten täysin surkea jolloin, Irlannissa kuin ollaan, avataan taas kukkaro ja mennään yksityisen opinto-ohjaajan juttusille. 
 
Naapurisaarella opiskelupaikka usein irtoaa helpommin, mutta maksaa. En tiedä vieläkö Skotlannissa voi opiskella "ilmaiseksi", mutta Englannissa lukukausimaksut ovat hulpeat.  Eikä se opiskelu ilmaista ole täälläkään, ainakaan tälläisille keskituloiselle perheelle. Lukukausimaksut vaihtelevat, mutta sellainen standartimaksu on 3000-4000 luokkaa. Päälle sitten vielä asumiset ja elämiset. Pienituloisten lapset voivat anoa avustusta lukukausimaksun kattamiseen, joten opiskelu ei ole kenelläkään vanhempien varallisuudesta kiinni.
 
17-18 vuotiaan maailma romahtaa aika helposti. Pitää pärjätä ja saada hyvä opiskelupaikka. Koteja ja vanhempia on moneksi. Säälin nuoria, joiden ei-itse-aivokirurgivanhemmat ovat suureen ääneen kertoneet nuoren suurista suunnitelmista. Etenkin äidit näyttävät kunnostautuvan tässä. Joskus on tehnyt mieli kysäistä, että mites se on sen sinun oman urasi kanssa? 
 
Sitten on lukematon määrä perheitä, jossa opiskeluista ei välitetä tuon taivaallista, vaikka opiskelu ja ammatti avaisivat nuorelle täysin uuden maailman. Valitettavan usein ympäristö ja asenteet ovat sellaiset, että "kortistoon" vaan...
 
Eikä se välttämättä helppoa ole aivokirurgien jälkikasvullakaan.  Jos perheessä on aina ollut ainakin yksi kirurgi, voivat paineet olla melkoiset. Lapsen preppaaminen alkaa jo pienenä, oikean koulun valinnalla. Yläkouluun aukeaa ovi koska toinen vanhemmista kävi aikoinaan samaa, hyvämaineista koulua. Viimeiset kouluvuodet paahdetaan täysillä, ja sitten käydään vielä päälle preppauskurssi valintakokeisiin.  Vaikka on kaikkensa antanut, ei ovi lääketieteelliseen kuitenkaan kaikille halukkaille aukea. 
 
Haluttu kurssi saattaa jäädä pisteen päähän, mutta onneksi aina on toisia vaihtoehtoja. Kyllä se oma paikka tässä maailmassa löytyy, jos sitä vaan etsii. Aivokirurgejakin tarvitaan vain tietty määrä. Enkä ollenkaan usko, että he ovat niitä ihmisistä onnellisimpia. Vanhemmat unohtavat usein, että on kyseessä nuoren elämä ja haaveet. Ei heidän. Onhan se tietysti kiva kertoa äitien aamupäiväkahveilla pojastaan ja tämän viimeisimmästä ylennyksestä tai uraohjus tyttärestä, joka takoo rahaa
New Yorkissa.  
 
Pienessä Corkissa seurataan tiettyä kaavaa. Koulun jälkeen mieluiten mennään paikalliseen yliopistoon. Sillä kurssilla ei ole aina niin väliä, kunhan vaan ollaan yliopistossa. Eikä sillä, löytyykö opiskelujen jälkeen töitä. Toinen vaihtoehto on sitten ammattikorkeakoulun tapainen oppilaitos. Kakki muut vaihtoehdot ovat no no, ellei sitten lähdetä ulkomaille opiskelemaan.


Kaksi vuotta sitten mietin huolestuneena vanhemman poikani tulevaisuutta - turhaan. Tänään olen ylpeä pojastani. Kaikki järjestyikin parhainpäin. Oppisopimuskoulutus on jo edennyt lähestulkoon kolmanteen vuoteen. Teoriajaksot ovat sujuneet hienosti ja töissäkin menee hyvin, vaikean alun jälkeen. Ihmisenä hän on kasvanut monta metriä ja tulevaisuus on valoisa. Töitä tulee riittämään varmasti, kun sähköasentajan paperit ovat taskussa. Jatko-opiskelut ovat mahdollisia joko työnohella tai kokopäiväisesti. Työkoemusta puolestaan kertyy lisää kokoajan ja palkka juoksee. Oman yrityksen perustaminenkin on mahdollista. Asuminen Dublinissa on aukaissut silmät näkemään, että elämää on Corkin ja sen pienten piirien ulkopuolellakin.
 
Ympäristön ikävät kommentit ja silmienpyöritykset eivät ole poikaa lannistanteet. Päinvastoin. Hänellä on paljon suunnitelmia ja unelmia, joista osa varmasti toteutuu. Pojasta on kasvanut itsenäinen nuori mies, joka hyppäsi pehmoisesta linnunpesästä  keskelle viidakkoa, jossa pätevät viidakon lait. Piti kasvaa nopeasti ja oppia minkälaista on herätä aamulla aikaisin ja mennä tekemään työtä, joka ei ensimmäisinä kuukausina ollut ollenkaan niin kivaa. 
 
Niin, että ei se elämä lopu yksiin pisteisiin. Tottakai iloitsen heidän puolestaan, jotka saivat tänään hyviä uutisia ja ensi viikolla haluamansa opiskelupaikkatarjouksen. Samalla haluan kuitenkin kannustaa niitä huonommilla tuloksilla heitettyjä, että elämä on vielä edessä ja päämäärään voi päästä myös jotain toista kautta. Eikä sekään ole ihme, jos 18-vuotias ei tiedä mitä haluaa tehdä tulevaisuudessa. Ei aina tarvitse käydä läpi niitä valmiita ja siloteltuja polkuja. Minäkin olen äitinä oppinut, että siivet kantavat, kunhan vaan uskaltaa lähteä lentoon.     
 



10 kommenttia:

  1. Niin totta! Elämä ei kaadu yo-tuloksiin. Niitä hypetetään aivan liikaa. Tosin olen nähnyt senkin murheen, kun juuri se haluttu opintopaikka jää parin pisteen päähän, ja vaikka uusisi vuoden, ovat pinnat nousseet taas. Noita muita vaihtoehtoja ei osata tarjota, ja opinto-ohjaushan leikattiin viime budjetissa lähes kokonaan. Riippuu rehtorista, kuknka paljon hän arvosta k.o. alaa ja antaa pätevöityneelle opelle siihen tunteja. Minusta siihen pitäisi olla palkattuna ei-opettaja, koska matikanope ei voi olla terapeuttina kun samalla antaa koenumeroita.
    Muistan kun tuskailit poikasi puolesta, hyvinhän kaikki meni! Veikkaisin, että äidin ulkosuomalaisuus ja itsenäiset Suomen-matkat kasvattivat pojastasi rohkean! Tiedän monia, joille kotoa lähtö äidin helmasta toiselle puolelle maata opiskelemaan on mahdotonta. Itsenäistyminen on iso prosessi, eikä suju yhdellä loikkauksella.
    Vanhempien varallisuudella on toki vaikutusta, sillä jollainhan pitää elääkin, kustantaa asuminen, matkat, tietokone, kirjat ym, vaikka opiskelu olisikin ilmaista. Ns grant eli opintoraha on kokonaisuudessaan jotain 3000 euroa eikä se riitä edes vuoden vuokraan. Varattomuus ei saisi koskaan olla esteenä opiskelulle! Tiedän oman työni takia, että näin se kuitenkin menee. Vanhempien oma asenne myös usein on esteenä. Vaikea kannustaa nuoria itsenäisiin ratkaisuihin, kun kaikki kuitenkin riippuu vanhemmista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se aivan hirveä urakka uusia kaikki kokeet ja sitten saattaa jäädä kuitenkin luu käteen. Tyhmä systeemi, en voi muuta sanoa.
      Uskon, että jos tahtoa on niin kyllä se opiskeleminkin onnistuu, vaikka vanhemmilla ei rahaa olisikaan. Nyt taas saa helpommin osa-aikatöitä ja kesällä on pitkät lomat, jolloin työnteko onnistuu. Luulen, että täältäkin lainaa saa esim credit unioneista. Toisaalta jos kotona ollaan hyvin opiskeluvastaisia, ei rahaa heru, vaikka vanhemmat pysyisivät vähän auttamaan. Perheitä kun on niin monenlaisia.

      Poista
  2. Samojen ongelmien kanssa kamppaillaan täällä koto Suomessakin, vaikka opiskelu onkin ilmaista.
    Kaikille se opiskelupaikka ei hevin irtoa, kun hakijoita riittää.
    Poikasi alalla on varmasti hyvät työllisyysnäkymät. Se onkin ensiarvoisen tärkeää tänä päivänä, kun joka paikasta vaan vähennetään ihmisiä.
    Valmistuneiden pitäisi saada töitä, mutta monesti vaaditaan kokemusta. Oppisopimuskoulutuksessa se kokemus tulee siinä samalla:)
    Ei ole helppoa olla nuori nykymaailmassa. Ennen sitä saattoi mennä liikkeen ovesta sisään ja kysyä työpaikkaa ja helposti sen saikin.
    Mukavaa syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opistoissa ja yliopistoissa on aivan liian paljon kursseja, jotka eivät johda mihinkään. Työpaikkoja ei löydy ja koulutus valuu hukkaan. Ja kalliiksihan se tulee valtiollekkin kouluttaa ammatteihin, joita ei oikeastaan edes ole. Ei mitään järkeä. Työkoemus on kyllä tärekää. Itse toivoisin, että poika vielä jatkaisi edes vähän opiskeluja. Siihen on hyvät mahdollisuudet Dublinissa, vaikkapa iltaisin. MUTTA se on hänen päätöksensä, joten en painosta.

      Poista
  3. Hienoa etta poikasi on löytanyt oman alansa ja tulevaisuus nayttaa valoisalta! Nuorelle tuollaiset asiat kuten Yo-kirjoitukset tuntuvat kovin lopullisilta vaikka ei se elama tosiaan niihin kaadu. Turkissa kouluissa on tasokokeita ja minusta niihin tiivistyva stressi ja paine on ihan liiallista sen ikaisille ja ikava kylla osa vanhemmista saa nostettua sen stressipisteen vielakin korkeammalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuorten maailma romahtaa aika helposti. Elämänkokemusta ei ole vielä kertynyt, joten ei tajuta, että muitakin reittejä on. Karoliina kertoi turkkilaisesta koulusta ja siitä, kuinka vanhempien odotukset usein olivat aivan järkyttäviä aivan pieniltä lapsiltakin. Järkeä peliin, eikö niin?

      Poista
  4. Vähän sama tahti on täälläkin...suku "velvoittaa" ja nuoren mielipidettä ei välttämättä kuulla. Vanhemmat suunnittelevat nuoren tulevaisuuden valmiiksi...joka ei välttämättä sitten toteudukkaan ja nuorihan siitä kärsii, kun on "pettänyt" odotukset.
    Tosi hienoa, että poikasi on löytänyt alansa.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Säälin kyllä niitä nuoria, joiden suku velvoittaa kouluttautumaan tiettyyn ammattiin. Näitä vanhempia riittää, joilla on aivan liian kunnianhimoiset haaveen ja vaatimuset. Eihän kyseessä ole heidän elämä, vaan nuoren.

      Poista
  5. Teillä on tuon suhteen hyvin asiat eikä varmaan suomalaistausta ole ollut ainakaan haitaksi siinä! Oppisopimuskoulutus sopisi erinomaisesti täällä Suomessakin monelle alalla - ja näin nuoret saisivat työkokemusta ja ennen kaikkea oppisivat työntekoon ja säännölliseen elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työkokemus on kyllä todella tärkeä asia. On pakko herätä aamulla aikaisin ja tulla toimeen hankalienkin ihmisten kanssa. Kahden viikon kuluttua alkaa hänen kolmas oppisopimus vuotensa. Jos myöhemmin opiskelu innostaa niin, kun on paperit taskussa voi sitten mennä vaikka iltaopiskelijaksi. Minä en anna näiden pinttyneiden mielipiteiden suututtaa itseäni. Tämä oli hänelle se paras vaihtoehto ja olen todella onnellinen, että nykyisin menee hyvin.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!