torstai 5. toukokuuta 2016

Kannattiko avautua?

Tiedän, että kaikki eivät ymmärrä miksi kirjoitan blogia. Eivätkä sitä, että täällä avoimesti olen kertonut myös sairastumisestani. Tiedän myös, että ylipäätänsä omasta elämästä kirjoittaminen on joidenkin mielestä tyhmää. Eihän sitä välttämättä suoraan sanota, mutta joskus sen vain vaistoaa.  

Eikä se minua haittaa. Enhän aina itsekkään ymmärrä miksi blogin kirjoittaminen on ollut osa elämääni jo yli seitsemän vuoden ajan. Se nyt vaan on yksi minun harrastuksistani, joka pitää kirjoittamisen ja kuvaamisen lisäksi, mukanaan paljon muutakin. Moni asia saattaisi jäädä huomioimatta tai tekemättä, jos blogia ei olisi. Olen oppinut paljon uusia asioita Irlannista, ihan vaan sen takia, että postausta kirjoittaessa on tullut luettua aiheesta laajemminkin. 

Enkä minä suinkaan kirjoita täällä kaikista yksityisasioistani, tekemistäni tai mielipiteistäni. En elä elämääni täällä blogissa ja blogille, vaan tänne päätyy otoksia milloin mistäkin. Välillä aiheet ovat syvällisempiä ja välillä taas sellaista huoletonta hömppää. Omasta elämästäni löytyy onneksi kumpaakin! 

Rintasyöväästä avautuminen oli oikeastaan ihan luonnollista. Luultavasti blogi olisi jäänyt jäähylle tai loppunut kokonaan, jos olisin silloin päättänyt olla aiheesta kirjoittamatta. Olisi ollut mahdotona kirjoittaa sytöhöyryissä vaikka ruokareseptiä, kun itse ei maistanut muuta kuin kammottavat suuvedet, joilla piti purskuttaa aamuin ja illoin. Tai rankan sairaalareissun jälkeen pohtia postauksessa irlantilaista huumoria. 

Nyt myöhemmin luen joskus noita postauksia ja olen tyytyväinen, että tuli kirjoitetua sen hetkisistä tuntemuksista. Sitä taputtaa itseään selkään ja sanoo, katso mistä selvisit, vaikka välillä tuntui, että tästä suosta en pysty nousemaan. 

Saan silloin tällöin sähköpostia lukijoilta. Kysytään jotain Irlantiin liittyvää tai sitten syövästä. Jokunen kuukausi  sitten sain postia Suomesta henkilöltä, joka mietti geenitestiin menoa. Geenitestin tuloshan ei sotke pelkästään omaa elämää, vaan myös läheisten. Jos minulla on geenivirhe, saattaa se olla myös lapsillani. Miten räjäyttää pommi mahdollisesta virheestä juuri itsenäistä elämää aloittaville nuorille aikuisille? Ei ollenkaan helppo tehtävä. 

On ihan eri asia sairastumisen jälkeen puhua asiasta, kuin ennen sitä. Minun kohdallahan virheellinen geeni oli vain vahmistamista vailla. Lääkärikin sanoi, että ihme on jos minulla sitä ei olisi. Kahden pojan äitinä tämä asia on myös helpompi käsitellä, kuin jos minulla olisi kaksi tyttöä. Sähköpostissa myös kirjoitettiin, että on ollut helpottavaa lukea, että kaikesta huolimatta elän nykyisin täyttä elämää. Siis, että  se on mahdollista. Yksi lause, jonka luettuani tajusin, että avautuminen ei ole ollut hyväksi vain omalle mielenterveydelle, vaan siitä on saanut voimia myös muut. Ja nimenomaan siitä, että huonot geenit ja niistä johtuneet ikävämmät asiat ovat jääneet elämässäni jo taka-alalle. Eikä siis vain täällä blogissa, vaan ihan jokapäiväisessä elämässäni. 

Vaikeiden asioiden kanssa on paljon helpompi elää, kun niitä ei tarvitse peitellä. Ikäkin tietysti auttaa. Reilusti yli nelikymppisenä olemisen parhaita puolia on se, että enää ei välitä tuon taivallista mitä muut tekemisistäni tai minusta yleensä ajattelevat. En halua koskaan irlantilaistua niin paljon, että en voisi puhua myös elämässä tapahtuvista ikävistä asioista. Ei aina tarvitse olla FINE ja GREAT.

Olisihan se suorastaan seuralaisensa aliarvoimista, jos hokisi vain näitä irlantilaisia normivastauksia, että kaikki on hyvin ja elämä hymyilee, vaikka totuus olisi jotain aivan muuta. Valitettavasti täällä ikävistä asioista puhuminen on monelle todella vaikeaa.  KAIKKI on hyvin ja sillä selvä. 

Liian täydellisen kuvan itsestään ja elämästään antava ihminen on mielestäni jotekin feikki. Eihän sellaisesta ihmisestä saa otetta ollenkaan. Tai sitten suorastaan yritettään laskeutua meidän tavallisten kuolevaisten tasolle ja kehitellään joku "suuri" onglema, josta sitten jauhetaan ja mielipidettä kysytään. Tyyliin, mitä tehdä kun teini opiskelee liian paljon ja haluaa menestyä hyvin... Sano siihen sitten mielipiteesi, kun oma teinisi karttaa kirjoja kuin ruttoa! 

Otsikon kysymykseen vastaus on ehdottomasti kyllä, ja siis myös ihan itsekkäistä syistäkin. Aiheesta kirjoittaminen oli terapiaa parhaimmillaan ja se, että joku jossakin saa voimaa omaan tai läheisensä taisteluun, tuntuu todella hyvältä. Se, että avautui on antanut moninkertaisesti enemmän kuin ottanut. Elämä jatkuu...onneksi!





28 kommenttia:

  1. Hieno postaus ja hyvin kirjoitettu!
    Tottahan sitä on monia, joiden mielestä bloggaaminen ja omasta elämästä avoimesti kertominen on narsistista tai muuten vain typerää, mutta uskon, että esim. vaikeista asioista avautuminen auttaa monia samassa tilanteessa olevia.
    Olen itsekin kirjoittanut tyttäreni ongelmista ja esim. läheisen kuolemasta. Se on auttanut minua, mutta myös muita, joten ihan turhaa se ei ole ollut.


    Blogien iloisemmat postaukset saavat taas hyvälle tuulelle ja olen tämän sinunkin blogisi kautta saanut tutustua Irlantiin, josta muuten en paljoakaan tiennyt.

    Avoimuus ei ole ollenkaan huono asia ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että FINE ja GREAT harvemmin ovat FINE ja GREAT.
    Asioita on paljon helpompi käsitellä, kun niistä puhuu ja siten jäävät myös turhat spekuloinnit pois.

    Kiitos blogistasi :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on blogeissa tärkeää, että ei eletä pelkästään sellaisissa ai-kun-mulla-on-ihana-elämä-fiiliksissä koko ajan. Kaikilla meillä on vastoinkäymisemme ja minusta niistä kertominen tekee ihmisestä inhimillisen. Sitten osaa taas iloita elämän pikkuasioista enemmän.
      Kuule, mun tekisi mieli matkustaa Norjan vuonoille, mutta vain ja anoastan, jos siellä ei sataisi...taitaa olla mahdoton pyyntö.
      Mukavaa sunnuntaita sinne!

      Poista
  2. Sen vuoksi blogisi onkin niin mielenkiintoinen ja luettava, ihmisenmakuinen. Minun blogissa näkyy enemmän työminä kuin yksityisminä ja sen vuoksi se näyttää siltä, vaikka se on - toivottavasti - myös minun näköinen!

    Mukavia päiviä Corkiin! Täällä paistaa aurinko ja lähden puutarhahommiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Helena! Kyllä sinä näyt omassa blogissasi, vaikka emme ole tavanneetkaan. Kirjoitat asioista, jotka ovat sinulle tärkeitä. Harvoin kommentoin, mutta luen kyllä ja opin lisää! Meilläkin on puutarhahommat kesken. Oltiin eilen ihan rampoja kaikesta kuokkimisesta.

      Poista
  3. Minunkin tuttavapiiristäni löytyy henkilö, joka on käynyt läpi samankaltaisia asioita kuin sinä ja tykkää valtavasti blogistasi, vaikka on tuskin koskaan jättänyt blogiisi kommentteja. Uskon siis, että moni lukija on saanut blogistasi vertaistukea - luultavasti huomattavasti useampi kuin itse uskotkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun nyt kommentoit. Minulle on todella tärkeää se, että juuri nyt esim syöpähoitoja läpikäyvät huomaavat, että elämä palaa raiteilleen. Silloin sitä oli vähän vaikea uskoa.

      Poista
  4. Olen seurannut blogiasi vuosikausia, musta on ihanaa kun siina on elaman ilot ja surut esilla kuten elamassakin. Tiedan, etta joitakin kummastuttaa miksi kirjoitan blogia mutta itse ulkosuomalaisena muiden ulkosuomalaisten blogit ovat mulle omanlaista vertaistukea. Teidan muiden juttujen kautta omat ulkosuomalaisen arjen hyvat ja huonot puolet tulevat jotenkin selkeammiksi kun tajuan etta me kaymme omalla tavallaan eri maissa monia samanlaisia asioita lapi. Oma kirjoittaminen on vapauttavaa ja hauskaa, saan kirjoittaa suomeksi asioita paperille ulos mielestani. Hyva kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Petra. Itse olen oppinut blogeista valtavasti uusia asioita. Sinun kirjoituksiasi on aina kiva lukea. Hyvin olet sopeutunut vieraaseen kultuuriin, mutta samalla olet kuitenkin oma suomalainen itsesi. Ei tätä harrastusta ihan helpolla kyllä voi lopettaa!

      Poista
  5. Niin hyvä kirjoitus! Paljon omia mietteitäni myös löysin kirjotuksestasi.
    Olen ajatellut niin että joitain ei ehkä kiinnosta päikky-blogit, mutta en minäkään lue juurikaan sitten muunlaisia blogeja- ja kaikille kuitenkin riittää lukijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En voisi kirjoittaa sellaista hehkutusblogia, sillä siihen olen aivan väärän luonteinen. Onhan se kiva ostaa jotain uutta, mutta esim käsilaukun valinta ei ole minulle elämää suurempi asia. Ei sitä mietitä viikko kausia ja käydä katsomassa kymmentä kertaa. Mukavaa sunnuntaita sinne Euroviisu Tukholmaan. Hieno show - taas!

      Poista
  6. Samoja ajatuksia!

    On vain löydettävä se veteen piirretty viiva, josta yksityisyys alkaa. Kun sen löytää, voi jatkaa.

    Jos blogi on kiusaannuttavan yksityinen, sitä ei tee mieli lukea. Jos taas viiva tuntuu olevan oikeassa kohdassa, silloin myös yksityisen jakamisesta voi tulla voimavara. Niin lukijalle kuin tekijälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa jo sainoinkin, että jotenkin se raja on tullut kuin itsestään. Vaikka mielipiteitä on asiasta kuin asiasta, en kuitenkaan jaksaisi alkaa niistä keskustelemaan. Myös perheen kanssa minusta kaikkien pitäisi olla varovainen. Minun lapset ovat jo isoja, mutta pienten lasten tunnistettavia kuvia en tänne välttämättä laittaisi, jos asuisin Suomessa. Blogiin kun voi tulla käymään kuka vaan.
      Ei ketään jaksaisi kiinnostaa kaikki yksityiskohdat elämässäni. Tulemisista ja menemisistä päätyy vaan osa blogiin. Kamera on usein kassissa mukana, mutta en sitä suinkaan aina käytä. Joskus sitä haluaa keksittyä itse tilanteeseen, eikä sen kuvaamiseen.
      Tätä yksityisyyden viivaa kannattaa kyllä miettiä tarkasti, jos asuu Suomessa. Etenkin jos blogi keksittyy omiin kuviin ja omasta elämästä kirjoittamiseen.

      Poista
  7. Hienosti kirjoitettu. Avautumisellasi rohkaisit muita samassa tilanteessa olevia,ja sinuakin varmaan helpottti kun sait "puhua" siitä täällä,vaikka pelottikin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet 100% oikeassa. Teille asioista "puhuminen" auttoi kovasti ja sain täältä hirveästi energiaa. Ja kyllähän se pelotti ja pelottaa aina välillä. Sinä olet ollut kyllä mahtava blogikamu ihan alusta alkaen. Kiitos siitä!

      Poista
  8. Tuon paremmin sitä ei olisi voinut sanoa.

    VastaaPoista
  9. Elämä on harvalle sitä jatkuvaa myötätuulta. Tai ilmaisia lahjoja. Sen vuoksi en itsekään enää jaksa edes niitä blogeja lukea, joissa elämä on kaunis kulissi. Mutta vihreät niityt ne siintää edessäni aina vuodesta toiseen:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mehän ollaankin olut blogikavereita jo iät ja ajat. Se tietdetään, että kummallekkaan meistä ei uusi käsilaukku ole maailman tärkein asia. Sen verran ihmistuntemusta on vuosien varrella tullut, että jos aina pitää kehuskella on se merkki siitä, että kaikki ei ehkä olekaan niin hyvin.

      Poista
  10. Geenivirheistä. "Kahden pojan äitinä tämä asia on myös helpompi käsitellä, kuin jos minulla olisi kaksi tyttöä."
    Yritän vain varoittaa sinua, että poikien kanssa pitäisi olla vielä varovaisempi, koska poikien rintoja ei edes tutkita, ja vaikka jotain olisi, niin nuori mies ei ikinä pääse syöpätutkimuksiin niin nopeasti, kun nainen. Miesten rintasyöpä on kuitenkin aggressiivisempi ja leviä nopeampi, kun tissikudosta on vähän.
    Kerron vain sen takia, että olen onneton äiti, jonka poika sai rintasyöpää 27-ikäisenä ja ennen, kun "se jotain" oli tutkittu kasvaimena, puoli vuotta se oli vain "se jotain" ja riehui elimistössä ihan vapaasti. Häneltä oli tutkittu geenivurhe, toki tunnettua viallista geeniä ei ole, mutta on muita tuntemattomia geenejä. Päinvastoin, kehotan olla valppaana erityisesti 14 - 25 iän aikana. Oman pojan rinnassa ensimmäinen hälytysmerkki (vetäytynyt nänni)ilmestyi ehkä 18 ikäisenä, en edes muista. Mutta kun kyseessä oli poika niin en antanut asialle arvoa. Ei edes tullut mieleen... Älä tietenkin pelottele ketään, mutta itse pidä silmät auki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista. Se pysäytti. Otan asian esille kummankin pojan kanssa. Ei niitä helpoimpia asioita keskustella, mutta joskus pitää nostaa kissa pöydälle.
      Voin vain kuvilella miltä sinusta tuntuu. Toivon teille kaikkea hyvää ja pidän silmäni auki ja muistutan asiasta.

      Poista
  11. Menneen talven lumia6. toukokuuta 2016 klo 12.41

    Blogisi on niin Elämää, isolla eellä. Kerrot itsestäsi, perheestäsi, kodistasi ja ympäristöstäsi juuri sen verran, että saamme tietää jotain, muttemme pääse tunkeutumaan aivan joka kammarin peränurkkaan asti.
    Olen mielissäni tai hyvilläni siitä, kun avoimesti kerroit rintsikastasi, se avasi minussa tietyn lukon ja aloin ajatella asiaa toisin, kuin ennen. Ja toivottavasti pystyin antamaan sinullekin jotain kokemusteni kautta. Ja hienoa, että olet toipunut ja päässyt taudin herraksi/rouvaksi!
    Mielenkiintoisia ja hyviä blogeja on paljon, kaikista ei tiedä eikä tule ikinä tietämään, sinun blogisi onneksi jostain kautta eteeni tuli. En välitä muodista enkä sisustuksesta enkä turhanpäiväisestä fiilistelystä, arkipäivän elämä iloineen ja suruineen on kaikkien arkipäivää.
    Ja kuvasi ovat ihastuttavia, värikkäitä, niistä tulee hyvälle mielelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kiitos ihanasta kommentistasi. Jotenkin se yksityisyyden raja on syntynyt ihan itsestään. On tietysti helpompi kirjoitta blogia ulkomailla ja suomeksi. Ei tarvitse miettiä, että kukahan tätä naapureista tai työkavereista lukee.
      Olet ollut hyvä kannustaja kaiken keskellä. Kiitos siitä sinulle!
      Uusia kuvia toivon mukaan saan otetta enemmän. Tuolla vesisateessa kun kuvien otto on ollut toivotonta. Kesää kohti...täälläkin!

      Poista
  12. Kylläpä vaan kannatti! Ja samaa terapiamuotoa suosittelen muillekin. Aurinkoa positiiviseen elämääsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin sinun blogiasi lukemassa. Niin paljon samoja kokemuksia ja tunnelmia olen minäkin käynyt läpi. Nyt nautitaan tästä jatkomahdollisuudesta. Eikö niin?

      Poista
  13. Vastaukset
    1. Kiitos, Heljä! Jokos pian tulette Corkkiin?

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!