lauantai 28. toukokuuta 2016

Jauhoinen viikko

Viikko vierähti jauhoisissa merkeissä. En edes blogiin ehtinyt, joten korjaan tilanteen nyt. Minulla on kylläkin ihan pätevä syy, miksi jauhot menivät blogin edelle tällä viikolla.

Paikallisradio nimittäin kerää varoja paikallisille syöpäjärjestöille ja sairaaloille aina toukokuussa.
Viime vuonna kerättiin rahaa n. 300 000 euroa. Se on paljon se. Jokainen avustusta saanut järjestö tai sairaala listaa tarkasti mihin rahat on käytetty ja nämä raportit myös julkaistaan

Syöpä valitettavasti koskettaa uskomattoman monia ihmisiä, ja siksi tämä keräys on joka vuosi yhtä suosittu. Sekin tietysti auttaa, että rahat käytetään täällä Corkissa, Tiedotusvälineissä on ollut tänäkin vuonna uutisia hyväntekeväisyysjärjestöistä, joissa kerätyistä varoista menee suuri osa henkilökunnan palkkoihin. Pomoista suurin saa hurjaa palkaa, eikä sitä katsota hyvällä.

Myös ulkomaille kerättyjen rahojen käyttöä on tiedotusvälineisä ihmetelty. Hyväntekeväisyysjärjestö saattaa olla niin suuri organisaatio, että kohdemaahan päätyy vain pieni osa varoista. Valitettavasti sitäkin tapahtuu aivan liian usein, että apu päätyy maahan, mutta väärään osoitteeseen. Joku vetää välistä. Ymmärrän, että lahjoittajia myös ärsyttää se, että vaikka kuinka autetaan, niin tulosta ei näytä tulevan. Kansan nälänhätä jatkuu vuodesta toiseen, mutta samalla poliitikot ja maan kerma voivat paksusti. Ruokaan ei ole rahaa, mutta aseisiin sitä kummasti jostain aina löytyy.

Irlannin syöpäyhdistys joutui huonoon valoon kuin kävi ilmi minkälaisia palkkoja yhdistyksen työntekijöille ja etenkin johdolle maksetaan. Nuo luvut nähtyäni päätin, että kyseinen yhdistys, ei saa minulta enää penniäkään. Charity begins at home (hyväntekeväisyys alkaa kotoa) sanotaan täällä, ja siksi kannatankin sellaista rahankeruuta, jossa julkaistaan pennilleen, mihin rahat menevät.

Pidimme siis töissä kahvitauon-nimellä kulkevan tapahtuman. Jokainen sai omantuntonsa mukaan laittaa rahaa lippaaseen syömistään leivoksista. Yksi työkaveri teki puuroa, joka sai hyvän vastaanoton aamulla. Leivonnaisia tuli niin paljon, että vein niitä myös meidän naapuri yrityksille. Keräsimme yhden päivän aikana mahtavat 654,00 euroa. Olen aina sanonut, että irlantilaiset ovat reiluja ja valmiita auttamaan. Se tuli taas todistettua. Minä muuten leivoin kolme kääretorttua (mansikka-rahka-kerma- täytteellä), kaura- ja mantelikeksejä ja vielä suklaa-kahvikakun.

Oli mahtava fiilis käydä viemässä rahat tänään tutun sairaalan keräyspisteeseen. Kuittia kirjoittaessa ja siinä jutellessa tuli esille, että olen itsekkin saanut hoitoja samassa sairaalassa. Radio-ohjelmaa tehtiin juuri silloin kyseisestä sairaalasta ja päädyin yllättäen kertomaan oman tarinani radiossa. Pelkäsin, että purskahdan itkuun, mutta onneksi niin ei käynyt.

Rahankerun lisäksi näinä kolmena päivänä radiokanavalla on puhuttu paljon syövästä, mitään kaunistelematta. Kaikki eivät selviä, joten on hienoa, että osa varoista ohjautuu saattohoitoon. Minä puolestani halusin lyhyessä haastattelussa luoda uskoa ja toivoa niille, jotka parasta aikaa käyvät läpi rankkoja hoitoja. Päivä kerrallaan eteenpäin, ja elävänä esimerkkinä voin sanoa, että elämä jatkuu!

Tänään oli sellainen päivä, jolloin tunsin jälleen kerraan olevan elossa isolla EEllä.

Harvoin tänne laitan itsestäni kuvia, mutta antaa mennä tällä kertaa, sillä

          Elämä on ihanaa!






8 kommenttia:

  1. Ihan mahtavaa!
    Itse menetin äitini rintasyövälle vajaa kaksi vuotta sitten. Myös molemmat mummot ovat saman sairastaneet, ja ukit menetin muille syöville.
    On ollut avartavaa seurata sinun polkuasi taudin kanssa, onneksi valitsit avoimuuden kertoa siitä täällä, vaikkei ehkä ollut itsestäänselvä ja helppo päätös.
    Alunperin aloin seurata blogiasi koska sen ainoan kerran kun olen Irlannissa käynyt, rakastuin maahan ja sen ihmisiin. Joskus tulen vielä uudestaan!
    Kaikkea hyvää sinulle! Jatka samalla iloisella mielellä, ja huonojen päivienkin jälkeen paistaa se aurinko!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Salla, sinulle ihanasta kommentista. Ikävä kuulla äidistäsi. Valitettavasti kaikki eivät selviä, vaikka sitä jatkuvasti toitotetaan, kuinka hyviä tuloksia nykyisin saadaan. Minulla on myös äidin puolelta kaikki kuolleet erillaisiin syöpiin, joten ei ihme, että geenivirhe löytyi.
      Kyllä tämä avautuminen on antanut enemmän kuin ottanut ja tuntuu mukavalta kuulla, että joku jossain ymmärtää ehkä nyt vähän paremmin, mitä potilaan päässä liikkuu. Minulle sairastuminen ei ollut mikään salaisuus ja töissäkin kerroin siitä avoimesti, vaikka miesten kanssa töitä teenkin. Onhan heilläkin vaimot, tyttäret, äidit jne jolla kaikilla on rinnat!!!!
      Ja tervetuloa uudelleen Irlantiin. Meillä on juuri nyt aivan mahtavat ilmat.

      Poista
  2. Minäkin vierastan samasta syystä suuria hyväntekeväisyysjärjestöjä.
    Kahteen tutuista ikätovereistani syöpähoidot tehosivat, kolmas on parhaillaan toiveikkaana hoidossa, neljännen hautajaiset ovat perjantaina. Omaiset toivovat kukkien ja adressien sijasta lahjoitusta häntä hoitaneelle saattohoitokodille. Nuukiksi haukutut saksalaisetkin ovat hyvin avokätisiä silloin,kun tietävät,kuka, mihin ja miten rahat käyttää. Parhaiten toisen hätää ymmärtävät he, joilla itsellään ei ole rikkauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä isot hyväntekeväisyysjärjestöt nielevät hirveitä määriä rahaa ihan vaan siihen, että ovat olemassa. Irlannissa suurempien järjestöjen pomot saavat ihan järkyttävän hyvää palkkaa ja sitten joku mummu antaa viimeiset rahansa pienestä eläkkeestä ja jättää jotain ostamatta itselleen. Ei se ole mielestäni oikein.
      Syöpätapauksisa on kyllä hirveän paljon nykyisin. Minäkin kuulin juuri yhdestä nuoresta rouvasta, joka sairasti lähes tulkoon samaan aikaan kuin minä, että syöpä on nyt levinnyt. Kaikki piti olla hyvin ja sitten kävi näin. Kyllä se hiljaiseksi veti.

      Poista
  3. Ihana iloinen sina! Kylla tama juttu ja aihe olikin kuvasi arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei tästä nyt kyllä tapaa tule, sillä en ole kovin kuvauksellinen. Ja kuka niitä kuvia edes ottaisi? Pojat eivät varmasti ala äitiään kuvaamaan ja mies ottaisi hätäisesti yhden ja se olisi sitten siinä, oli silmät auki tai ei.

      Poista
  4. Hienoa työtä teitte! Elämä on ihanaa - se kyllä välittyy tuosta kuvastakin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on välillä näitä huippupäiviä, jolloin hymy on herkässä ja olo onnellinen.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!