maanantai 22. helmikuuta 2016

Out of sight - out of mind

Ystävänpäiväpostauksen kommentteja lukiessa minulle tuli mieleen seuraava sanonta.

Vapaasti käännettynä se menee näin: Poissa näköpiiristä, poissa mielestä.
Kommenteissa pohdittiin, miksi Suomeen jääneet ystävät eivät enää pidä yhteyttä? Uudesta kotimaasta ystävien löytymisen vaikeutta mietittiin myös.

Tottakai se harmittaa, jos lapsuuden- ja nuoruudenystävistä ei enää kuule mitään. Varsinkaan silloin, kun itse yrittää kaikkensa yhteydenpitämiseksi. Olen itsekkin näitä asioita joskus miettinyt, jopa surrut. Aihetta on myös perinpohjin analysoitu ulkosuomalaisten keskustelupalstoilla. Yllättävän monelle ystävien menettäminen on jättänyt syvät arvet, jopa niin, että siitä puhuminen tai kirjoittaminen ilman katkeruutta on vaikeaa. Se, että kokemuksia vaihtaessa tajuaa samasta onglemasta kärsiviä olevan vaikka kuinka paljon, kuulosti olevan keskusteluihin osallistujille suorastaan helpotus. Vika ei ollutkaan, vain ja ainoastaan, minussa! 
Minulla meni pitkään, ennen kuin itse pääsin tämän asian yli. Se kaiversi sisällä ja yleensä juuri ennen loman alkua, ja sitten sen jälkeen. Onneksi lopulta tajusin, että on pakko hyväksyä se tosiasia, että aika ja välimatka ovat tehneet tehtävänsä. 
Minun ja muiden ulkosuomalaisten elämäni loppui Suomessa siihen, kun muutimme sieltä pois. Se on se meidän Suomi, jonka muistamme hyvin. Siihen kuuluivat tietyt ihmiset ja tietynlainen elämä. Ollaan siis aikamatkalla! Suomessa pysyvästi asuvat puolestaan ovat mahdollisesti myös muuttaneet, kouluttautuneet ammatteihin, perustaneet perheitä ja elävät omaa arkeaan. Heille Suomi on tämänhetkinen Suomi ihmisineen ja tapahtumineen. Sitä vanhaa, meidän muistamaamme Suomea, ei enää ole ja ne ihmisetkin ovat kasvaneet,vanhentuneet ja jopa täysin muuttuneet.
Ollaan kasvettu erilleen ja aika on tehnyt tehtävänsä. Ilman mitään suurta draamaa.  Kun päästää vanhasta irti, saattaakin saada uusia ihmisiä tilalle, joiden kanssa eletään tätä päivää ja Suomea. Ollaan aikuisia, maailman koulaamia ja hiomia. Meillä on omat mielipiteemme ja katsomme elämää hieman eri vinkkelistä kuin silloin vuonna yksi ja kaksi.
Siitä kirjoitettiin myös, kuinka turhauttavaa on lyhyellä lomalla yrittää järjestää tapaamista, kun sillä toisella osapuolella on niin kauhean kiire. Vähitellen sitä itse kukin oppii, että antaa olla. Turha nähdä vaivaa tai tuhlata energiaa. Lomaa on niin vähän, että monimutkaisten järjestelyjen sijaan, kannattaa vaikka liotella varpaitaan järvessä ja nauttia laineiden liplatuksesta.
Olemmeko me suomalaiset sitten huonoja pitämään yhteyttä ja muistamaan? 
Englannissa huomasin kuinka tärkeää on lähettää tai antaa kaunis kortti syntymäpäiväksi. Lahjasta kiittämien oli myös tärkeää. Jo pienestä pitäen lapset raapustivat kiitoskortteja syntymäpäiväjuhlien ja joulun jälkeen. Joulukortteja annettiin myös  mm. perheenjäsenille jouluna. Inssiajoa ja tärkeitä kokeita varten oli omia kortteja, joilla toivotettiin onnea.  Joulukortin mukaan kirjoitettiin myös henkilökohtainen viesti tai kirje. Englanninkielinen joulukortti toivottaa koukeroisesti ja kauniisti elämäsi parasta joulua tai syntymäpäivää, jolloin kaikki toiveesi täyttyvät. Suomalainen puolestaan toivottaa Hyvää Joulua ja nimi alle. 
Suomalainen taitaa ajatella muistamisesta samalla tavalla kuin puhumisesta. Jos ei ole mitään sanomista tai kirjoittamista, niin sitten ollaan hiljaa tai ei kirjoiteta mitään. Ei ole tapahtunut mitään uutta eikä erikoista, joten mitäpä sitä kirjottaisi tai soittaisi.
Toisaalta taas muualla asuva kuulisi ihan mielellään niistä normaaleista arjen asioista. Näin talvella lumesta, pulkkamäestä ja leivotuista laskiaispullista.  Tai sitten yhteisestä tuttavasta  tai vaikkapa tutusta rakennuksesta, joka on purettu tai kunnostettu.
Kuulumisten kysely ei taida myöskään olla suomalaisten vanhempia puolia. Keskustelupalstalla ihmeteltiin aikoinaan, miksi ketään ei kiinnosta yhtään minkälaista elämäsi siellä kaukana on. Sitä mielummin puhutaan vain niitä omia asioita, kun kysytään jotain sinun elämästäsi. Onko tuttua?
Toisessa blogini kommentissa ihmeteltiin myös sitä, että Facebookissa halutaan kyllä olla kavereita, mutta tapaamiseen ei koskaan ole aikaa. Omakohtaisia kokemuksia on minullakin siitä, että kylällä vastaan tullessa ei edes tervehditä, mutta FBssa tulee kaveripyyntö. Ei mitään järkeä!
Ihan kaikkea ei kuitenkaan voi selittää pelkällä huonolla yhteydenpidolla. Joukossa saattaa myös olla himppu katetutta. Se ulkomailla eläminen, kun saattaa tuntua jotenkin hienolta. Tälle väitteelle minä päästin ensin pitkät naurut. Suurin osa meistä asuu ja elää ihan tavallista elämää, mutta eri maissa. Ei meillä kaikilla ole ex pat statusta, jolloin firma maksaa "kaiken". Blogimaailmasta löytyy tietysti aina joitakin ulkomailla asustavien hehkutusblogeja, joissa elämä on yhtä uutta käsilaukkua, samppanjaa ja ulkomaanmatkaa. Se pitää paikkansa kuitenkin vain pienelle prosentille ulkosuomalaisista.
Olisiko siis parempi keskittyä löytämään ystäviä asuinmaasta ja unohtaa ne vanhat, jotka ovat ilmiselvästi sinutkin jo unohtaneet?
Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on täällä Irlannissa paljon suuremmat sosiaaliset piirit kuin Englannissa. On samanhenkisiä suomalaisia ystäviä sekä irlantilaisia , sekä muualta tänne muuttaneita. Nykyisessä elämäntilanteessa minulla on aikaa ja energiaa ystäville. Vielä jokin aika sitten, miehen ollessa töissä muualla ja minun paimentaessa poikia, se ei ollut aina mahdollista. Englannissa tunsin itseni paljon yksinäisemmäksi, eikä siellä asuvien suomalaistenkaan kanssa välttämättä aina ollut kovin paljon yhteistä. Siksipä Irlantiin muutettuani olin aivan ihmeissäni, kuinka mukavia ja tavallisia maa”naisia” täällä asuu.
Toisilla taas käy hyvä tuuri siinä, että puolison perheen kanssa tulee heti hienosti toimeen, ja sitä kautta saa heistä myös uusien sukulaisten lisäksi ystäviä. Minulle ei käynyt näin, ja siksi ystävistä onkin tullut todella tärkeitä. He tuntevat minut paljon paremmin kuin miehen suku, ja samalla ovat olleet tukena ja turvana silloin, kun matto on vedetty jalkojen alla. Toiset puolestaan ystävystyvät puolison ystävien kanssa ja heistä tulevat ne tärkeimmät ystävät.
Aloin miettimään, että missä ja miten itse olen löytänyt täältä Irlannista ystäviä. Ensimmäisiin suomalaisiin tutustuin työpaikallani. Yhteen hurleykentällä, toiseen pankkijonossa, kolmanteen suomitapaamisessa, neljännestä joku puolituttu kertoi jne. Corkissa piirit ovat pienet, eli puskaradio nopeasti tiedottaa kumminkaiman naapuriin muuttaneesta suomalaisesta. Ei kaikista ole tullut ystäviä, mutta pääasia on että joistakin on.
Irlantilaisiin tutustuminen on päällisin puolin oikein helppoa. Täällä kyllä oppii tuntemaan ihmisiä, mutta hyvin pinnallisesti. Se, että irlantilaisen kanssa päästään "I am fine"-keskusteluista edes vähän syvemmälle, vaatii aikaa, paljon aikaa. Jos minulla ei olisi lapsia, olisi tutustuminen ollut paljon vaikeampaa. Koulujen kautta myös äidit tutustuvat helposti uusiin ihmisiin. Pojista vanhemman luokan äideistä jäi, kaikkien vuosien jälkeen, minulle vain yksi hyvä ystävä. Juniorin alakoulun luokalta ystävystyin useamman kanssa ja vaikka nykyisin näemme harvemmin, on heitä aina mukava nähdä.
Asuinalueemme ei ole kovin ystävällinen, joten hyvin olisi voinut käydä niin, että en tuntisi täältä ketään. Onneksi kahdesta naapurista on tullut ihan oikeita ystäviä. Parhaimman irlantilaisten ystävistäni tapasin myös koulussa, mutta lapsemme olivat eri luokilla.  
Omalla kohdalla en koe, että vanhempana ystävystyminen on vaikeampaa. Ymmärrän kuitenkin, että toiset sen näin kokevat. Elinympäristö nimittäin saattaa olla sellainen, että siellä ei kerta kaikkiaan pääse mukaan piireihin tai löydy samanhenkistä seuraa. Arki on vienyt niinä hulluina vuosina mukanaan, ja sitten kun itsellä olisi enemmän aikaa, on myöhäistä. Harrastusmahdollisuudet saatavat olla rajalliset ja pienellä paikkakunnalla ovat pienet piirit, eikä niihin muualta tulleilla ole asiaa.  Yhteistä säveltä ei vaan löydy tai maailmankatsomus on täysin erillainen. Kulttuurieroja ei myöskään kannata vähätellä.
Mistä niitä uusia ystäviä sitten löytyy? Hyvä kysymys. Haastankin nyt teidät lukijat naputtelemaan vastauksia kysymykseeni. 
Ulkosuomalaisilta kysyn, että miten olette löytäneet uudesta kotimaastanne hengenheimolaisia? Ja yleensä, onko vanhempana ystävystyminen vaikeampaa? Kertokaa kokemuksistanne.
Minä puolestaan suosittelen kaikille jotain harrastusta, jossa tavataan säännöllisesti ja myös jutellaan. Espanjan tunneilla olen yllätyksekseni tutustunut mukaviin ihmisiin ja luulen, että vaikka tunnit loppuvat, paria heistä  tulen tapaamaan vielä tulevaisuudessakin.

Ps. Tämä epätäydellinen ystävä tajusi juuri, että unohti yhden tärkeän syntymäpäivän. Nolona toivotankin Minnalle, Vaasan lähelle, oikein hyvää syntymäpäivää, aivan liian myöhään. Tässä sinulle leipomaani virtuaalimansikkakakkua. 


23 kommenttia:

  1. Noh, tästä olemme jutelleet aikaisemmin. Te Corkin ihanat suomalaisnaiset asutte niin kaukana meiltä, että emme voi ystävyyttä juuri arjessa pitää yllä. Omalta paikkakunnaltani en ole saanut kuin hyvän päivän tuttuja. Siis ei mitään syvempää ystävyyttä, enkä totta puhuen jaksaisi pitää niitä suhteita yllä. Monenlaista harrastuspiiriä yritin, ja aina tuntui että kaikki kaatui siihen, että olin ulkomaalainen. Muilla oli jo sydänystävänsä ja perhetuttunsa. Niinhän se kai on Suomessakin. Isommassa kaupungissa on enemmän muita "juurettomia". Olisin ehkä voinut löytää ystäviä maahanmuuttajaryhmistä, mutta ne kokoontuivat aina aamupäivisin, mikä ei sovi työssä käyvälle.

    Täällä Suomessa olen löytänyt sekä vanhat kaverini, joihin olen aina pitänyt yhteyttä sekä uusia tuttavuuksia. Sen olen huomannut, että MINUN pitää aina ottaa yhteyttä, vain yksi lapsuudenystävä kyselee säännöllisesti, mitä minulle kuuluu. Tähän kuuluvat myös omat sisarukseni. Se on outoa, mutta toisaalta antaa vapauden ottaa yhteyttä ja järkätä tapaamisia silloin, kun minulle sopii. Jos en siitä ota nokkiini, ihmiset ovat yleenä ilahtuneita kun otan yhteyttä ja kysyn, tavataanko. En tiedä, miksi näin on, ehkä olemme olleet niin kauan "poissa silmistä". Toisaalta olen sellainen ihminen, että en välttämättä halua, että joku tunkee kylään harva se päivä, ja vietän mielelläni aikaa myös mieheni kanssa.

    Näin kuvittelen elämäni sujuvan, kun palaan lopullisesti Suomeen. Ihailen ihmisiä, jotka sopeutuvat uuteen maahan ja juurtuvat sinne, minulle kävi päinvastoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ystävien löytäminen täältä tosiaan ole ihan helppoa. Pienemmillä paikkakunnilla voi olla todella vaikeaa, kun kaikilla on jo ne omat piirit. Ulkomaalaisen on niihin vaikea päästä sisälle ja aina ei löydy mitään yhteistä. Onneksi täällä on nykyisin enemmän ulkomaalaisia, joten piirit ovat vähän suuremmat.

      Heinoa, että Suomessa sinulla on ystäviä, vaikka olitkin pitkään pois. Jotkut ihmiset ovat todella huonoja pitämään yhteyttä. Minä olen kyllä sellainen, että jossain vaiheessa tulee mitta täyteen. En aina halua olla se, joka pitää yhteyttä.

      Poista
  2. Mua ärsyttää vähän se, että suomalaiset tutut/sukulaiset lukee blogiani, mutta eivät koskaan kommentoi, eivät blogissa eivätkä reaalielämässä, luulevat kai, että en näe, että he käyvät lukemassa. Samoin kuten sanoit Facebook, ystäväksi pyydetään, mutta sitten ei puhua pukahdeta yhtään. Jouluna tulee kortti, jossa on kaksi sanaa eli hauskaa joulua. Eikö silloin voisi kirjoittaa muutaman rivin ja kertoa, mitä itselleen kuuluu. Samoin puheluita ulkomaille vierastetaan ihan kuin se olisi jotain ihmeen kallista.
    Mä olen kyllä sitä mieltä, että nuorena opiskelijana oli helppo löytää kavereita, helpompi kuin vanhempana, mutta itse olen onneksi löytänyt vanhempanakin uusia ystäviä. Monet ulkosuomalaiset elää täälläkin getossa eli liikkuvat vain suomalaispiireissä, onneksi en lähtenyt sinne mukaan vaan etsin myös saksalaisia kavereita. Kielikurssilla olen oppinut tuntemaan yhden ihan parhaista ystävistäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän, että ärsyttää, jos blogia käydään lukemassa, mutta muuten ei oteta mitään yhteyttä. Ilmeisesti elosi kiinnostaa kuitenkin!!!
      Toista oli silloin, kun puhelut maksoivat maltaita. Ei voinut soittaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Nyt voisi soittaa vaikka monta puhelua päivässä.
      Oikeassa olet, että on tärkeää löytää myös paikallisia kavereita. Englannissa oli paljoin näitä suomalaisten pieniä piirejä. En oikein ymmärtänyt, että miksi muiden seuraa ei etsitty.

      Poista
  3. Niin tuttua! Kouluajoista on jäänyt yksi ystävä, muut eivät halunneet yhteyttä pitää tai aika teki tehtavänsä. Helpointa oli opiskeluaikana, oltiin kaikki samassa tilanteessa. Mutta ei niistäkään ajoista ole kuin kaksi ystävää jäänyt. Urat ja etäisyydet... Työpaikoilta olen ystäviä löytänyt, mutta useat muutot ovat tehneet tehtävänsä ja monia on jäänyt matkan varrelle. Miehen kautta on tullut myös ystäviä. Ihana, että heitä on, mutta lähes kaikki asuvat kaukana. Tämän kolmen vuoden aikana Baijerissa en ole ystäviä löytänyt, tuttuja tokikin. Asiaa vaikeuttaa, että teen töitä kotona. Kyllä nuorempana oli helpompaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sille mitään voi, että ystäviä jää matkan varrelle. Elämät vievät eri suuntiin ja jopa maihin. Olen muuten kuullut monen muunkin kotoa töitätekevän valittavan samaa, että kaipaa työkavereita. Toivottavasti sieltä Baijerista vielä löytyy ystäviä.

      Poista
  4. Todella hyva juttu! Naita asioita me ulkosuomalaiset kaikki varmasti joskus pohdimme. Valilla olen kokenut, etta turkkilaisiin on vaikea tutustua mutta toisaalta jos itse haluaa niin ystavia löytaa, pitaa olla vain reipas ja heittaytya itse mukaan tilanteisiin. Minulla on taalla paikallisia ja ulkomaalaisia ystavia, työpaikan, harrastuksen tai jonkun yhteisen tekijan kautta on ollut helpointa tutustua. Vuosien varrella yhteydenpito Suomeen on vahentynyt, toisten kanssa se on tehty selvasti molemminpuolisesti, kun etaisyytta on niin yksinkertaisesti osa porukasta jaa. Ei ole mitaan yhteista, ei aikaa eika enaa tietoakaan toisten arjesta. Sitten toisaalta sielta joukosta on jaaneet ne kultakimpaleet, joiden kanssa yhteys sailyy, yhteytta pidetaan ja tavataan, ne on niita joiden kanssa juttu alkaa siita mihin se viimeeksi jai. Asia mika toisinaan vaivaa on se, etta jotenkin koen joidenkin kohdalla aidan nousseen valiin taman ulkomailla asumisen vuoksi, en tieda onko se pelkoa, kateutta vai mita mutta ilmassa on arsyyntymista ja sen takia yhteydenpito on jaanyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se niin on, että itse pitää nähdä vaivaa, harva sitä on niin onnekas, että hyppää "piireihin" tuosta vain. Joskus niitä tuttavuuksia syntyy ihan ihme paikoissa.
      Matkan varrella ystävät pakostakin vähenevät, mutta toivon mukaan jäljelle jäävät ne tärkeimmät.

      Poista
  5. Olin nuorena (80-luvulla) vuoden au pairina Englannissa, ja paras kaverini kirjoitti tuona aikana muutaman kirjeen, joissa puhui vain omista asioistaan eikä tuntunut olevan ollenkaan kiinnostunut siitä, mitä minä koin Lontoossa. (Soittaminen oli siihen aikaan todella kallista.) Kun tulin takaisin, hän ei koskaan kysynyt reissustani. En kyllä itsekään tyrkyttänyt, koska tulkitsin hänen hiljaisuutensa jonkinlaiseksi kateudeksi.

    No, nyt olen viiskymppinen, ja ystäviä ollaan edelleen. Olen näiden 50 vuoden aikana ymmärtänyt, että olen aika itsellinen sielu. En sano yksinäinen, koska en tunne itseäni yksinäiseksi. Minulla on perhe ja sosiaalinen työ, kaipaan vapaa-ajalla hiljaisuutta. En enää jaksaisi mitään kaverirumbaa, enkä kyllä kaivannut sitä nuorempanakaan. Tämän kyseisen kaverin ja parin muun kanssa nähdään silloin tällöin, se on mukavaa ja se riittää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein tulkitsit ystäväsi suhtautumisen au-pairina oloosi. Ehkä häntä harmitti, kun ei ollut itse uskaltanut lähteä.
      Minulla on myös hyvin sosiaalinen työ ja illalla on kyllä usein ihmiskiintiö täynä. On ihan kiva olla vain oman perheen kanssa ja viihdyn ihan hyvin myös yksin.
      Ei niitä ystäviä tarvitse olla paljon. Riittä, kun tietää, että jos juttukaveria kaipaa, niin se löytyy.
      Minussa on kaksi piirretä: olen sosiaalinen, mutta tarvitsen myös aikaa olla yksin.

      Poista
  6. Mielenkiintoinen ja antoisa postaus! Sama koskee kyllä myös sitä, kun muuttaa pitkän maan (Suomen, heh heh) päästä toiseen. Kyllä ne lukioaikaiset ystävät ovat jääneet ihan yhtä kahta poikkeusta lukuunottamatta. Ei ole enää mitään asiaa, mitä heidän kanssaan oikeastaan keskustelisi? Silloin jaettiin paljon yhteistä, nyt ei juuri mitään, koska elämäntilanne ja arvot ovat aika erilaisia. Nyt facebook on hieman tuonut heitä lähemmäksi, sillä sen kautta on niin helppo lukaista kuulumisia.

    Olen ollut ulkomailla suhteellisen lyhyitä jaksoja, joten en oikein voi sanoa niistä mitään. Siellä uudet kaverit tai ystävät ovat vanhojen tuttujen tai työkavereiden ansiosta; kun tiesi, että on vain vuoden tai lyhyemmän ajan, niin sitä käytti aikansa toisin. Kyllä silloin Suomestakin kävi kavereita ja sukulaisia. Mm. kaveriporukka - ihan eri aloilta - joihin tutustuin 1991 Siperiassa. Me olemme käyneet toistemme luona kylässä eri maissa ja Suomessa, missä meistä nyt kolme asuu. Ollaan naurettu, että ei me muuten välttämättä olisi ystävystytty, mutta venäjän kieli ja Venäjä toivat meidät yhteen. Viimeksi viime kuussa oltiin Keksi-Euroopassa. Se kenen/keiden kanssa ystävystyy, on metkaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sille mitään voi, että elämäntilanteet ja eri arvot vievät meitä eri suuntiin. Sitä vaan ei ole enää mitään yhteistä, vaikka aikaisemmin olisi ollutkin.
      Kirjoitinkin tuolla jo, että joskus niitä kavereita löytyy ihan ihme paikoista ja tilanteista. Niin kuin sinä löysit kavereita Siperiasta!

      Poista
  7. Meillä on kyllä ollut sellainen onni, että ne oikeat ystävät on säilynyt kaikkien ulkomailla vietettyjen vuosienkin jälkeen. Aina on jatkettu siitä mihin on jääty. Uusiakin on löydetty, vaikka itse taitaa olla se, jolla ei meinaa olla sitä aikaa.

    Turkista löytyi paljon tuttuja, ystäviäkin jokunen, paikallisista. Parasta antia oli ne muut ulkosuomalaiset, joiden kanssa yhteys löytyi helposti. Olihan sitä yhteistä paljonkin:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kun on työ,perhe ja harrastuksiakin on aika välillä tiukilla. Vaikka siis todella yrittäisi. Joskus oli vain helpompi olla menemättä mihinkään, kun yhteisen ajan löytyminen oli niin vaikeaa. Elämä ilman ystäviä olisi kyllä aika tyhjää.

      Poista
  8. Todella hyvä teksti.Ennen oli vaikeaa pitää yhteyttä kun internettiä ei ollut,tänään sen pitäisi olla helpompaa mutta välimatka tekee tehtävänsä. Minulla on sikäli erilainen tilanne ,että olin ulkomailla,palasin Suomeen,ja sitten taas ulkomaille,ja ystäviä jäi sinne tänne.Muutama vanha ystävä on Suomesta jäänyt jäljelle.Töistä ja harrastuksista löytyy ystäviä muilla mailla. Olen löytänyt täällä muutamia,mutten yhtäkään sydänystävää kuitenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 23.03.2016.
      Löysin eilen blogisi,kun katselin googlesta jotakin Irlantiin liittyvää.
      Olen aina halunut Irlantiin,mutta en ole siellä käynyt.Tämä ystävyydestä kirjoittaminen oli tosi hyvä. Ikävää kun ei ole ystävää,jonka kanssa voi olla oma itsensä ja jakaa asioita.Ajattelin kuitenkin seurata blogiasi,jota on kiva seurata ja Irkku kuulumisia.

      Poista
    2. Jael: Ennen piti nähdä paljon enemmän vaivaa yhteydenpitoon. Monta kirjettä olen minäkin kirjoittanut. Nyt ei oe enää sitä ongelmaa, mutta jotenkin tuntuu, että ihmiset ovat laiskempia pitämään yhteyttä.Onhan sinulla yksi uskollinen sydänystävä siellä, Bambi!!!!

      Poista
    3. Anonyymi: Kiva, että tänne blogiini löysit. Toivottavasti se Irlannin lomakin vielä joskus toteutuu.

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus!
    Monen kanssa olen samaa mieltä, allun kanssa ollaan aiemmin jomman kumman postauksessa puhuttu juuri tuosta blogin lukemisesta. Myös MINÄ haluaisin tietää mitä muille kuuluu. Tai halusin, aika teki tehtävänsä... Ei sitä montaa vuotta väkisin viitsi yhteyttä pitää. Ja tiedän kyllä senkin että joillekin vain riittää se kun joskus kuulee mitä kuuluu, mutta minulle ystävyys merkitsee muutakin kuin hiljaista naamaa facebookissa.

    Itsehän pistin ystävyyshanat kiinni Hollannin aikana. Siis Ruotsissa olen tehnyt kaikkeni vältellessäni turhia tuttavuuksia. Nyt olen avaamassa simpukan kuorta uudelleen. Moni ei ymmärrä kun sanon etten välitä kaiken maailman shoppailukavereista ja halua väkisin jokaista ohikulkevaa ihmistä elämääni.

    ... ja sitten taas on ihan vieraita ihmisiä jotka jäävät sydämeeni tahtoivat tai eivät. Kuten muutamat blggaajat <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se on, että väkisin yhteyden pitäminen käy lopulta raskaaksi.
      Sinä olet niin monta kertaa muuttanut, että ei ihme, jos uusiin ihmisiin tutustuminen jaksa aina kiinnostaa. Välillä voi elämässä olla kausia, jolloin ihmiskiintiö on täynä ja omissa asioissakin on tarpeeksi. Mietin juuri, että eiköhän mekin vielä joskus kohdata. Vaikka sitten Pariisissa, kun sinne muutat pysyvästi.

      Poista
  10. Monella täällä Suomessakin asuvalla suomalaisella on myös vaikeuksia löytää uusia ystäviä, kun lapsuudenkaverit ovat muuttaneet toiselle paikkakunnalle, tai elämäntilanteet ovat niin erilaisia, että jompikumpi osapuoli ei enää viitsi pitää yhteyttä. Kaikkien oma elämä on niin kiireistä ja pyörii omissa urissaan, ettei uusille tuttavuuksille ole tilaa. Eli mielestäni tämä ongelma ei johdu välttämättä ollenkaan siitä, että asutte ulkomailla, koska täälläkin asuvilla on ihan samanlaisia kokemuksia, vaikka fyysistä välimatkaa noihin yhteyttäpitämättömiin "ystäviin" ei ole kuin muutama kilometri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä on yleensä kuitenkin yksi yhtrinen tekijä meillä: ystävyys tai "ystävyys" kuten laitoit, katkeaa muuttoon. Kyllä se silloin melko selkeältä vaikuttaa...

      Poista
    2. Anonyymi: Elämä taitaa olla monella nykyisin niin täyttä ja kiireistä, että siihen ei mahdu kuin oma perhe. Sääli,sillä ystävät tuovat, ainakin minusta,väriä ja vaihtelua. Piristää kummasti kun näkee muitakin kuin omaa perhettään ja työkavereita.

      Tanja OUT OF SIGHT, OUT OF MIND valitettavasti

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!