torstai 22. joulukuuta 2016

Hyvää Joulua!

Blogi jää nyt joulutauolle. Toivotan teille kaikille Hyvää Joulua! Palataan asiaan ensi vuonna.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Huono äitikö?

Sain tänään yllättäen viestin tuttavaltamme: hänen entinen, pitkäaikainen naisystävänsä, kuoli viime viikolla. Yhteydenpito on vuosien kuluessa jäänyt vähiin. Viime kerralla Lontoossa käydessäni yritin järjestää tapaamisen, mutta se ei valitettavasti onnistunut.

Kutsutaan ystävääni vaikkapa Susaniksi, johon tutustuin hänen käydessään miesystävänsä luona. Vähitellen opin tuntemaan häntä paremmin, ja mitä enemmän Susaniin tutustuin, sitä enemmän hänestä pidin. Ikänsä puolesta hän olisi voinut hyvinkin olla äitini. Ei meillä ollut silloin paljon yhteistä, mutta kuitenkin aina juttua riitti. Hän oli aina ystävällinen ja työntouhussa. Susan rakasti puutarhanhoitoa ja käsitöitä. Hän ratkoi ristikoita ja piti kissoista. Hän oli kertakaikkiaan hyvä ja kiltti ihminen, joka teki yhden suuren virheen elämässään ja sai maksaa siitä katkerasti.

Olin hänet tavattuani vielä kovin nuori, mutta jo silloin tunsin, että jollakin tasolla hän oli luovuttanut. Hän ei suunnitellut tulevaa, eikä juurikaan innostunut mistään uudesta. Minua se joskus ihmetytti. Teki mieli sanoa, että tehdään nyt jotain kivaa, mennään vaikka elokuviin. Tai, etsi uusi työpaikka, kun olet aina niin väsynyt työvuorojesi jälkeen. Susan ei halunnut mitään muutoksia rutiineihinsa tai elämäänsä. Tai no, vitsailimme aina, että jos voitan joskus Lotossa, ostan hänelle tuliterän auton. Vanha auto, kun alkoi vedellä jo viimeisiään.

Meillä kaikilla on menneisyys, mutta Susanin oli normaalia surullisempi. Vasta poikien syntymien jälkeen aloin ymmärtämään, edes vähän, minkälaisten asioiden kanssa hän oli joutunut painiskelemaan. Tiedän, kuulin vain toisenpuolen tarinasta, mutta en kuitenkaan koskaan epäillyt, etteikö kuulemani olisi ollut totta. Yhdistin lauseen sieltä ja kommentin täältä ja lopulta tajusin, miten kauheita asioita hänelle oli tapahtunut.

Nuorena solmittu avioliitto oli enemmänkin lippu vapauteen kotoa, kuin vuosisadan rakkaustarina. Hyvämaineinen tyttökoulu opetti kyllä hienoja käytöstapoja ja kaunista puhekieltä, mutta elämään se ei oppilaitaan valmistanut. Ajat olivat silloin toiset, ja vaimo täysin riippuvainen miehestään. En tiedä kuinka kauan avioliittoa oli kestänyt, kun miehen todellinen luonne tuli esiin. Hän oli väkivaltainen tyranni ja vielä uskoton sellainen. Nykyisin häntä kutsuttaisiin myös narsistiksi. Lapsia syntyi lyhyellä aikavälillä, siitäkin huolimatta, että odottava äiti sai välillä potkuja vatsaansa ja hänet työnnettiin portaista alas. 

Susan kesti kaiken, vaikka tiesi miehensä toisesta naisesta. Mihin hän, neljän lapsen äiti, jolla ei ollut omaa ammattia, olisi lähtenyt? Sen tiesi luonnollisesti myös aviomies. Sitten eräänä päivänä Susan sai viimeinkin tarpeekseen. Hän käveli ulos talosta, miettimättä seurauksia. Lapset olivat niin pieniä, että vain vanhin heistä tajusi, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen alkoivat rattaat pyöriä. Hyvästä äidistä tuli hetkessä huono ja itsekäs äiti. Lapsiaan hän ei saanut tavata, koska oli kävellyt itse vapaaehtoisesti heidän elämästään pois. Hänellä ei ollut penniäkään rahaa, vain vaatteet päällään. Susan masentui, eikä jaksanut tarmokkaasti puolustaa itseään. Elämä meni pahasti solmuun, eikä hän nähnyt mitään syytä elää. Oikeus päätti, että huono äiti menetti avioerossa niin lapset kuin osuutensa taloonkin. 

Isä ja uusi äitipuoli kertoivat lapsille tarinaa pahasta äidistä, joka oli heidät lopulta hylännyt. Nuorimmat heistä nielivät tarinan sellaisenaan, eivätkä ymmärtääkseni koskaan ottaneet yhteyttä äitiinsä. Lapsista vanhin muisti, mitä kaikkea kotona oli tapahtunut. Hän yritti kertoa siitä toisille, mutta sai isänsä vihat niskaansa. Isä kutsui poikaa valehtelijaksi, ja teki hänen elämästään helvetin. Poika muutti ulkomaille hyvin nuorena ja kävi kotimaassaan enää harvoin. Hän piti satunnaisesti yhteyttä äitiinsä, mutta läheisiä heistä ei tullut koskaan.

Susan sanoikin kerran, että on ihan sama mitä hänelle enää elämässä tapahtuu. Se kun ei voi olla pahempaa kuin lastensa menettäminen. Minä mielessäni kuvittelin aina, että jonain päivänä lapset alkaisivat selvittää, mitä äidille tapahtui. Vähän niinkuin televisio-ohjelmissa, joissa toisistaan kauan kadoksissa olleet perheenjäsenet, löytävät viimein toisensa. Ymmärtääkseni niin ei koskaan käynyt. 

Kun pistän silmäni kiinni, näin kuinka hellästi hän aina piti poikiani sylissään ja jutteli heille niitä näitä. Näen Susanin hoitamassa miesystävänsä puutarhaa ja kastelemassa kukkia. Hän myös rakasti joulua, ja koristeli takanpäälle lumisen junaradan ja valaistuja taloja. Hänestä huokui haikeus, mutta hän ei koskaan valittanut kohtaloaan. 

Muistan hänen joskus sanoneen, että kun ex. mies kuolee,käy hän tanssimassa hänen haudallaan. Sitäkään en tiedä, onko hirviö vielä elossa. Paha ei aina saa palkkaansa, ja hyvin voin kuvitella hänen viettävän riemukasta perhejoulua lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Sen kuitenkin tiedän, että ystäväni oli lapsilleen hyvä äiti, jonka mies särki monta kertaa ruumillisesti ja viimein myös henkisesti. Sääli, että lapset eivät koskaan antaneet hänelle tilaisuutta kertoa omaa tarinaansa. He nimittäin olisivat hyvin nopeasti tajunneet, kuinka hieno ihminen heidän äitinsä oli. En tiedä sanoiko kukaan koskaan Susanille, että hän oli hyvä ja rakastavat äiti. Tiedän, että nyt on liian myöhäistä niin sanoa, mutta sitä hän oli.

R I P rakas Susan.


Susan rakasti ruusuja.



sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kun joulupukki silmät sai!

Joulupukki ja muori ovat vihdoinkin valmiit. Raukat tuolla ikkunalaudalla odottivat silmiään viikosta toiseen.


Meillä kaikki miehet vielä nukkuvat. Pojista vanhempikin tuli käväisemään kotona. Minä nautin näistä hiljaisista ja kiireettömistä aamuista. Tai nauttisin vieläkin enemmän, ellei nokka olisi tukossa. Jonkun pöpön onnistuin viikolla saamaan. Tuntuu muuten, että jokapuolella vain yskitään ja niistetään.

Työpaikan pikkujoulu oli sitten eilen. Tyypilliseen irlantilaiseen tapaan, pubi oli tupaten täynä ja varauksia oli taas totettu vastaan reilulla kädellä, more the merrier- tyyliin. Musiikki soi täysillä, eikä juttelu onnistunut kuin huutamalla. Kaksi peräkkäistä lauantaita, ja vielä samassa pubissa...taidan tosiaan olla jo ikäloppu, kun haaveilin vain olohuoneen sohvasta ja takkatulesta. Eilen teki mieli käydä huutamassa DJn korvaan, että käännä siitä volume-nappulasta vasemmalle... Eihän se tietysti olisi kuullut, mitä sanoin!  

Nyt saavat korvat onneksi levätä. Pari lahjaa odottaa vielä paperointia, mutta muuten aletaan olla jo voiton puolella.

Rauhallista sunnuntaita teillekkin! Otetaan iisisti.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Mikä ihmeen tehovapaapäivä?

Jossain vaiheessa ennen joulua se minulle aina iskee, nimittäin stressi. Varsinkin, jos jouluksi matkustetaan Suomeen. Sitä tietää että pipot ja välihouset pitää olla pakaasissa ja lahjat tietysti siellä seassa. Suomessa ei ole aikaa enää ostaan mitään muuta kuin ruokaa aattoaamuna. 

Töissä nämä joulua edeltävät viikot kiristävät myös aina pinnaa. Eikä sekään auta, että koti on ollut viime viikot kuin pommin jäljeltä. Kuukausi kaupalla oli pakko pitää sitä edustuskunnossa, koska meillä oli näyttöjä, joskus kolmekin kertaa viikossa. Hermothan siinä meinasi mennä, kun piti ennen töihin lähtöä tarkastaa, että paikat ovat tiptop. No,asuntonmyynnit ja ostamiset ovat tässä maassa aina yhtä monimutkaisia. Ei mennyt meillä mallikkaasti nytkään. Lopulta emme saaneet haluamaamme hintaa, joten se rumba loppui ja nyt sitten toistaiseksi pysymme paikoillamme.

Kun tähän talon muutimme, kaikki hankinnat tehtiin huomioden pienet pojat ja heidän metkunsa (ja likaiset kätöset). Valittiin värejä, joita ei tarvinnut varjella. Ei vaaleita kalusteita, koska niitä olisin joutunut vahtimaan. Aikaa, eikä oikein intoakaan ollut, mihinkään uudistuksiin, niinä ns. ruuhavuosina. Jo pari vuotta on tuntunut, että haluaisin tehdä paljon muutoksia ja hankintoja.
Eteinen on nyt mieleiseni, mutta olohuone kaipaisi kovasti päiviystä. En kuitenkaan halunnut tehdä mitään tai ostaa uusia huonekaluja, jos talo myytäisiin. Juuri nyt tekisi mieli marssia huonekaluliikeeseen ja ostaa sohvat ja tv-tasot, mutta kun se maksaa... 

Niin, kun se pakkosiivous loppui, loppui samalla kaikenlainen siivous kuin seinään. Olin saanut puunaamisesta ja tavaroiden piilottamisesta yliannoksen. Niinpä teinkin vain kaikista välttämättömimmät hommat ja nekin hyvin suurpiirteisesti. Pistin miehet välillä imuroimaan ja suljin silmäni kaikelta muulta. Eikä se tietysti asiaa yhtään parantanut, että valtasin ruokapöydän pukinpajaksi ja onnistuin levittelemään viritelmiäni laajemmallekkin alalle. Sunnuntaina katsoin vihdoin ympärilleni ja pyörittelin päätäni. Edessä olisi iso urakka, nimittäin operaatio joulusiivot,  vaikka emme joulua kotona vietäkkään. En kuitenkaan halua saapua lomalta kaaokseen varsinkaan, kun työt kutsuvat jo seuraavana aamuna. Kaappeja en aio järjestää, koska Martat aikoinaan neuvoivat, että turha niitä on siivota, jos ei aio viettää jouluaan kaapissa. Toisaalta tuota ohjettahan voisi vähän laajentaa, että turha on kotiaan siivota, jos ei aio viettää siellä joulua...

Päätin pitää tehovapaapäivän töistä. Tehovapaapäivä ei ole vapaapäivää nähnytkään. Siinä ei ole mitään vapaata tai rentouttavaa. Silloin pistetään kaasupohjaan ja yritetään tehdä mahdollisimman paljon rästihommia. Tein loput jouluostokset ja paketoin ne. Lauantaina en ehdi kaupungille, enkä sinne ruuhkaan haluakkaan. Juniorille löin imurin käteen ja minä otin aseekseni mopin. Ja simsalabim yläkerta on nyt kunnossa ja alakerrassa on vain enää vähän siivottavaa täksi illaksi. Normaalistihan voi huijata itseään ja vieraitaan sillä, että pitää alakerran kunnossa. Yläkerralla ei sitten olekaan niin välilä, koska sinne harvoin kukaa ulkopuolinen menee.

Tehovapaapäivääni kuului myös pilates ja se olikin sellaista menoa, että vatsalihakset huutavat edelleen armoa. Mitään nautinnollista siinäkään tunnissa ei ollut, paitsi tietysti se hyvä fiilis, kun kidutus oli ohi. Illalla sitten otin virkkuukoukun kiltisti käteen, ja aloin viimeistelemään patalappuja. Joulupukki ja muori odottavat edelleen liimaa päähänsä ja silmiä...

Nyt tuntuu, että jos ei nyt ihan everything, mutta almost kuitenkin on under control. Paitsi, että yksi matkalaukku on kadonnut mustaan aukkoon ja toinen pienempi päätyi muistaakseni kaatopaikalle. Onneksi tuli tarkastettua nyt, eikä lentoa edeltävänä iltana. Kun lauantain pikkujoulut on juhlittu, alkaa minulla joulu, ja neljä seuraavan viikon työpäivää menee vaikka päällään seisten.

Siinä päälläni seisoessa voisin yritää myös tanssia lumitanssin, sillä haaveilen edelleen valkeasta joulusta!







keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Joulumarkkinat

Minun on jo pitkään tehnyt mieli käydä ihan oikeilla joulumarkkinoilla Keski-Euroopassa.  Into vähän laantui, kun Saksassa asuva tuttavani kertoi, että väkeä on kuin pipoa ja välillä liikkuminen suorastaan mahdotona. Kukapa sitä haluaa tieten tahtoen litistymään ihmismassan keskelle? 

En muutenkaan pidä mistään massatapahtumissa, jossa tuntuu jäävän jalkoihin. Täpötäysistä junista ja metroista sain enemmän kuin tarpeeksi työmatkoilla Lontoossa. Kiva oli aamulla haistella vieruskaverin vaihtamattoman paidan, hikisiä aromeja.  Ja ihan yhtä kivaa oli saada jonkun repusta naamaansa ja kyynärpäästä vatsaansa. Eikä sekään tuntunut mukavalta, kun vieressä seisova talloo varpaille. Ehkä ne joulumarkkinat eivät ole sittenkään minua varten.

Olin yllättynyt, kun päädyimme vahingossa joulumarkkinoille Belfastissa. Ei olisi tullut ihan heti mieleen niitä näin läheltä metsästää. Siellä oli kojuja ympäri Eurooppaa. Ruokaa ja leivonnaisiakin vaikka minkälaisia, Irlantilaisia herkkuja unohtamatta. Kävi vain niin onnettomasti, että mies lähti kahvilaan ja liian myöhään tajusin, että minulla ei ollut punnan puntaa taskussa. Hollantilaisia kukkasipuleita olisin ostanut ja ranskalaisia leivonnaisia. Tätä kirjoittaessani vasta tajusin, että kai niille hollantilaisille  ja ranskalaisille myyjille olisi Eurotkin kelvanneet. Tyhmä minä.

No, joka tapauksessa pääsin vihdoinkin joulumarkkinoille, joten ne on nyt nähty ja koettu. Ne iloiset värit ja se ruoantuoksu, jäivät päälimmäisenä mieleen. Kertokaapas te "mantereella" asuvat minkälaisia joulumarkkinoita siellä on? Ja onko niissä aina hirveä tungos? 







maanantai 12. joulukuuta 2016

Lisää ovikoristeita

Suomalaisten pikkujoulut on nyt juhlittu ja univelkoja takaisin nukuttu. Sarakin tuli tänne pikkujouluilemaan ja samalla tapasi meitä Corkin alueella asuvia suomalaisia. Ja hauskaa oli! 

Eilen sitten jännitin naapurissa toista Saaraa ja harmitti, kun voitto jäi niin pienestä kiinni. Toisaalta se toinen sija on kyllä huippusaavutus, ja ihan varmasti poikii paljon uusia työtilaisuuksia. Eli X-Factor kiertueen jälkeen vain rautaa takomaan ja tosissaan.

Sitten niistä lupaamistani ovikoristeista. Tämä punainen koriste on tehty valkoiseen styroksirenkaaseen. Poistin palloista nupin ja narun, ja sitten aloitin täyttämään rengasta sen sisäpuolelta. Taas taiteilin kuumaliiman kanssa. Palloja menee aikalailla, joten kannattaa ostaa niitä kerralla enemmän. Kolot täytän aina pienillä palloilla. Tästä tuli tälläinen värikäs koriste.







Eteiseen halusin jotain vähän rauhallisemman väristä ja tein tälläisen riippuvan koristeen palloista. Enkä tarvinnut edes kuumaliimaa. Poistin palloista vain narut ja pujotin pidemmät tilalle. Sitten leikkasin narut sopivan pituisiksi ja solmin yhteen. Vaaleanpunaisesta silkkinauhasta rusetti ja ovikoriste on valmis.





Ulkona on kyllä kaikkea muuta kuin jouluista. Sataa tihuttaa ja on kokopäivä ollut pilvistä. Ei tee mieli ulkoilla, ei. Suomen joulusäätä on liian aikaista ennustaa, mutta pettynyt olen, jos siellä on taas edessä lumeton joulu. Pojat, kun niin mielellään menisivät laskettelemaan, mutta ei vesisateessa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Pieniä, mutta mukavia yllätyksiä

Mateleva ja masentava oli maanantai tälläkin viikolla. Viikonloppu loppui taas kesken ja työviikko alkoi liian nopeasti. Ei sitten yhtään huvittanut ja tuntui, että tätä samaa taas... Joululomaankin on aivan liian pitkä aika. Raahauduin suu mutrussa kuitenkin pöytäni taakse, kyllästyneenä puhisten ja huokaillen. Ja sitten sain mukavan yllätyksen. Yksi työharjottelussa olevista opiskelijoista tuli luokseni ja kaivoi jotain takintaskustaan. Hän oli käynyt viikonloppuna kotonaan Ranskassa ja toi minulle tuliaiseksi suklaalevyn. Pieni levy, mutta voi miten iloiseksi siitä tulin. Alkava viikkokaan ei enää tuntunut ihan toivottoman pitkältä.

Sitten polki meidän Kusti, jolla on muuten on shortisit jalassa kesät talvet, postia. Kaksi kaunista korttia, toinen Suomen Turusta ja toinen Pariisista. Ne tulivat siskoksilta, joiden kanssa ei olla sukua, mutta tunnetaan olevamme kuitenkin. Näillä korteilla on historiaa, sillä niitä myytiin vuosikymmeniä sitten tätini ja enoni lelukaupassa.Kortit toivat mukaanaan ihanat joulutervehdykset ja samalla paljon muistoja lapsuudesta. Kävimme nimittäin kerran vuodessa äidin ja isän kanssa Itä-Suomessa, äidin sukulaisia tapaamassa.

Tuli mieleen enon torilta ostama kalakukko, kesämökki kirkasvetisen Kuorinka-järven rannalla ja se pikku-tytön taivas lelukauppa. Enon talossa oli kymmeniä ja taas kymmeniä metrejä kirjahyllyjä. Hän luki paljon ja toimi myös kirja-arvostelijana. Eno jäi minulle hieman etääksi hamoksi, sillä olin näiden vierailujan aikana vielä lapsi. Lapsenakin kuitenkin tajusin, että hän oli erittäin viisas, karjalaisista juuristaan ylpeä ja hyvä seuramies. Tarina kertoo, että kerran arvosteltavaksi oli tullut Anni Polvan kirja, olisiko ollut Anna suukko kultaseni. Voin vain kuvitella minkälaista kidutusta kirjan lukeminen hänelle oli ollut. Arvostelu oli ollut lyhyt ja ytimekäs "Täyttä sana sensuroitu". Mitäpä tuohon lisäämään.

Koska olen Pohjanmaalla asunut ja kasvanut, välillä ihan unohtuu ne karjalaiset juureni. Äitini on nimittäin kotoisin Karjalan Kannakselta, joten se mummula jäi aikoinaan rajan taakse. Talo on kylläkin edelleen pystyssä, ja sitä olen kerran käynyt katsomassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan olevani luonteeltani enemmän karjalainen kuin pohjalainen, vaikka kyllä sitä pohjalaista jämäkkyyttä ja suoruuttakin tarvittaessa (ja välillä tarpeettomastikkin) löytyy!

No, se itseanalyysistä. Onneksi on taas viikko paketissa. Paketointia, joululahjonen nimittäin, pitäisi tänä viikonloppuna ahkerasti harrastaa. Perinteisesti valtaan yhtenä iltana keittiön pöydän. Pistän joulumusiikkia taustalle soimaan, valkoviiniää lasiin ja sitten paketoimaan. Sunnuntai voisi olla SE ilta.

Leppoista perjantaita teille kaikille! Minulla pukkaa pikkujoulua huomenna ja seuraavana lauantainakin. Sitä seuraavana onkin jo suuntana pohjoinen....


Ps. U ja P yritin lähtettää teille sähköpostia, mutta kummankaan osoite ei enää toiminut. Voisitteko laittaa minulle postia vihreatniityt@hotmail.com 






Irlantilaisista kodeista on yksi yhteinen joulukoriste, nimittäin jouluseimi (Christmas Crib). Mekin hankimme sellaisen ensimmäisenä Irlannin jouluna.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Onnea, Suomi!

Tässä töiden jälkeisen kauppareissun, ruokailun ja joogatunnin välissä istahdin vähäksi aikaa miettimään, mitäs muuta kuin koto-Suomea. En oikein pääse juhlatunnelmaan mukaan, täältä oman arkeni keskeltä. Ensi vuonna haluan ehdottamasti, jollakin tapaa, osallistua 100-juhliin. Aika näyttää miten.

Tänään olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Olisihan se surullista, jos omaa kotimaataan pitäisi hävetä. Tai, että sieltä olisi lähtenyt ovet paukkuen tai hiljaa hiipien, ettei kukaan vaan huomaa ja ilmianna. Sitäkin tilanneeta on vaikea kuvitella, että takaisin ei olisi menemistä. Päätyisi pahimmassa tapauksessa jo rajalta vankilaan tai saisi kuulan kalloonsa.

Eikä minun tarvitse pelätä, että ovatko läheiseni siellä turvassa. Osuiko pommi tällä kertaa tuttuun kohteeseen? Tai katosiko joku minut tuntenut henkilö kotoaan, vain koska tunsi minut, ulkomaille karanneen maanpetturin. Ihan yleistä maailmalla on myös se, että ulkomailla asuva elättää kotimaassa asuvaa perhettään. Ei ole eläkkeitä, eikä muutakaan sosiaaliturvaa.

Toivonkin, että tänään kiinnitetään huomiota niihin Suomen hyviin puoliin, joita onkin pitkä lista. Ei marista ja valiteta joka asiasta, koska kaikesta huolimatta Suomi on hyvä ja turvallinen paikka elää.
Olemme saaneet siellä hyvän, ja vanhemmille ilmaisen, koulutuksen. Synnyimme turvallisesti sairaalassa, ja neuvola on pitänyt meistä ja rokotuksistamme huolen. Hampaat on syynätty kerran vuodessa, ja opiskelu on ollut mahdollista, ihan kaikille. Päivähoito antaa naisille madollisuuden olla työelämässä. Tiet on aamuisin aurattu lumesta, ja kirjastosta on voinut hakea uusimmat kirjat iltojensa iloksi. Tässä vain muutamia esimerkkejä niistä hyvistä asioista. Minä ainakin olen kiitollinen siitä, että sain elää Suomessa hyvän ja turvallisen lapsuuden ja nuoruuden.

Hyvää Itsenäisyypäivän iltaa kaikille! Kunhan palaan joogaamasta, alan ihastelemaan ja kauhistelemaan linnan pukuja.



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Ovikoristeita joulukuusenpalloista 1.

Tämän joulun hittikoriste näyttäisi olevan joulupalloista tehty ovikoriste. Sen voi tehdä kahdella eri tavalla. Aloitettaan siitä vaikeammasta tavasta, jonka kanssa minulta meinasi mennä hermot. Älkää siis tehkö niin kuin minä tein, vaan tehkää niinkuin minä sanon. Tätä ovikoristetta tehdessä tuli mieleen se S-kirjaimella alkava paikka, siellä Vaasan lähellä. Virheistä oppii ja nyt tiedän, että oikotietä onneen tai siis ovikoristeen valmistumiseen ei ole. Toisella kerralla sujui jo paljon paremmin.

Tarvitset:
paljon erikokoisia joulupalloja
henkarin
kuumaliimaa (Lidlissä oli juuri kuumailmapistooleita myynnissä ja maksoin siitä 10.00)
jonkun sorttiset pihdit. 

1. Leikkaa palloista narut pois.
2. Jos nuppi on pallossa kiinni tiukasti, niin sitten siirry vaiheeseen neljä. Jos se taas irtoaa helposti, niin sitten valitettavasti vaiheeseen kolme.
3. Vedä nuppi irti, pistä väliin kuumaliimaa niin, että se pieni rako, mistä naru oli pujotettu ei mene tukkoon. Sitten nuppi takaisin paikalleen ja pallot kuivumaan.
4. Suorista henkari ja tee toiseen päähän koukku. Koukku pitää pallot paikoillaan ja sitä tarvitaan lopuksi, kun koriste on valmis.
5. Taivuta ex.henkari ympyräksi.
6. Ala täyttämään sitä joulupalloilla, niin että pistät rautalangan siitä narulle tarkoitetusta raosta läpi. Vedä pallo koukkuun asti.
    Tässä vaiheessa minulla meni ikuisuus, koska en ollut liimannut nuppeja kiinni palloihin ja osa niistä lähti irti. Sitten elämäni ensimmäisen kerran käytin kuumaliimaa ymmärtämättä, että se kuivuu hetkessä kovaksi. Liimaa roiskui narureikään, ja sain sitten isolla parsineulalla yrittää avata reikää henkaria varten. Sotku oli myös something else. Sormet liimassa, kimalletta joka paikassa ja niitä narunpätkiä...
7. Kun koriste on mielestäsi sopivan kokoinen leikkaa ylimääräinen rautalanka pois ja tee päähän koukku. Tarkasta, että pallot ovat paikallaan. Niiden väliin kannattaa laittaa kuumaliimaa. Jos jossakin kohden on ikävän näköinen kolo, voit liimata siihen, kuumaliimaa käyttäen, ylimääräisen pallon. 
8. Yhdistät rautalangan päät.
9. Jos haluat lisätä koristeeseen jouluisen rusetin tai vaikkapa pienet valot, niin siitä vaan.
10. Ja sitten vaan sopivaa paikkaa etsimään.

Aika kiva, vaikka itse sanonkin.

Youtubesta löytyy myös ohjeita, joten sieltä kannatta käydä katsomassa.

Ps. Tulevalla viikolla postaan vielä kaksi muuta ovikoristeohjetta. Ne ovat helmpompia kuin tämä.






Leikkaa narut  pois.


Jos nuppi lähtee helposti irti, purista kuumaliimaa palloon ja sitten liimaa nuppi paikoilleen.



Henkarin toiseen päähän tehdään koukku.


lauantai 3. joulukuuta 2016

Tietämättäni trendikäs

Täällä pienessä Corkissakin Tanska on nyt niin IN. Ensin tuli Tiger, joka on edelleen, ainakin viikonloppuisin, tupaten täynä. Kaksi viikkoa sitten ovensa aukaisi Sostrene Grene, jossa Saran kanssa kävimme viime lauantaina. Kyllä, menen varmasti siellä käymään joka kerta, pyörin kaupungilla. Kivoja ja ai niin scandeja, mutta my;s  kukkarolle sopivia sisustusjuttuja ja vähän muutakin.


Sellaisia hyviä uutisia kuulimme täällä myös, että Ikea laajentaa toimintaansa tänne meidän lähelle, vuoden parin sisällä. Eli Ruotsikin on sitten edustettuna. Entäs sitten se sinivalkoinen Suomi? Se, sellainen ujo serkku, joka jää rennon Tanskan, itsevarman Ruotsin ja rikkaan Norja taakse. Suomi-Serkulla olisi paljon annettavaa ja enemmän älliä päässä kuin noilla kolmella yhteensä. Jotenkin Suomi ei vaan osaa puskea itsenään eturiviin ja tehdä kaikille tiettäväksi, että katsokaa minä olen täällä.


Yksi ongelma on myös tämä scandi-sana. Yleensä ottaen luullaan, että Suomi on osa Skandinaviaa, vaikka ei olekaan. Kun näillä saarilla puhutaan scandi- tyylistä, tarkoitetaan sillä myös suomalaista designiä. Näitä maantieteellisiä ilmaisuja ei kannata ottaa turhan tarkasti, sillä etenkin naapurisaarella maantietoa ei ole iskostettu kansalaisten päähän. Pohjoismaiden pääkaupungit menevät iloisesti sekaisin, jos niitä yleensä edes tiedetään. Kartalta tuskin Suomi edes löytyy. Eikä ihme, sillä Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan erokin on edelleen monelle epäselvä asia. Englannin kielessä käytetään onneksi Nordic-sanaa, johon Suomikin kuuluu ja kokonaan. Kuten jo sanoin, turha on alkaa saivartelemaan, ollaan sitten vaikka scandeja, sillä ainakaan näissä sisustusasiossa se kannattaa.


Olen törmännyt viime aikoina useampaan kertaan tähän tanskalaisten viljelemään hygge-sanaan. Tänään luin siitä artikkelin irlantilaisesta sanomalehdestä, ja tajusin että olen elänyt hygge-lifestyleä jo iät ja ajat. Olen siis ollut aikaani edellä ja tietämättäni trendikäs. "Hyggeläinen" osaa siis nauttia elämän pienistä iloista, jotka eivät maksa juuri mitään.


Vai, mitä mieltä olette?


1. Vaihdan aina töistä tultuani verkkarit jalkaan ja pistän fleecen päälle.
2. Meillä on kissa, joka lötköttää milloin missäkin. Mieluiten puhtaiden lakanoiden päällä. Kodistamme löytyy myös monta torkkupeittoa, jotka ovat kovassa käytössä.
3. Kävelyretkiltäni tuon toisinaan oksia kotiin tai käyn leikkaamassa pihalta jotain vihreää kukkamaljakkoon.
4. Totta kai luen, niin kirjoja kuin lehtiäkin. Kirjoja ostan kirppareilta ja lehtiä kierrätän.
5. Astiakaapistani löytyy hieno valikoima Muumi-mukeja, tee hetkeä varten.
6. Kynttilöitä meillä on vaikka muille jakaa ja niitä myös ahkerasti poltetaan.
7. Sohvalle neuloessani minulla on lämpimät sukat jalassa, Muumi-muki ikkunalaudalla ja torkkupeitto jalkojen päällä. Joskus myös kissa lämmittää jalkojani.
8. Leipää en kotona leivo, mutta viime viikonloppuna tein ison kattilallisen vihanneskeittoa.
9. ...ja minulla on blogi jossa voin jakaa hygge-lifestyleäni teidänkin iloksenne.


Te lukijat olette siis tietämättänne seuranneet aikaansa edellä olevan henkilön hygge-blogia. Olemme siis kaikki, te ja minä, trendikkäitä!


Nytpä toivotankin mukavaa lauantai-iltaa kaikille trendikkäille lukijoilleni. Minulla on taas verkkarit jalassa, fleece päällä, vedenkeitin kiehumassa ja kirja odottamassa lukijaansa. Niin, ja se torkkupeitto sovalla odottamassa. X-Factor on katsottu ja ai, että kuinka hienosti kaima taas esiintyi.









torstai 1. joulukuuta 2016

Ulkomaalainen ja vielä kovapäinen sellainen

Tykkään ihan hirveästi valmistella joulua. Koristeet kannoin tai sanotaanko, että kannatin jo viikonloppuna ullakolta alas. Seuraan tässä englantilaisten esimerkkiä ja laitan ne esille heti joulukuun alussa eli tänään. Irlantilaiset ovat yrittäneet minua kouluttaa, että vasta 8.12 talo koristellaan. Välillä suorastaan ärsyttää sellaiset pinttyneet tavat, ja niistä jatkuva muistuttaminen. Toisaalta kunnioitan perinteitä ja ne ovat ihan hyvä asia, mutta ei niihin pidä takertua liian tiukasti kiinni.

Ihan varmasti saan tänäkin vuonna kuulla taas esitelmää aiheesta, että täällä meillä Irlannissa jne. Joo, joo mutta täällä meidän kotona toimitaankin vähän erillä tavalla. Koristelua rakastava rouva haluaa nauttia kuin harakka konsanaan kaikesta kimaltelevasta, mahdollisimman pitkään. Koska joulu vietetään tänäkin vuonna Suomessa, pitää saada nauttia oman kodin jouluvaloista ja kimalluksista varastoon. Nyt on niin pimeää ulkona, että jouluvalot tulevat enemmän kuin tarpeeseen ja ihan varmasti tekevät hyvää myös mielenterveydelle.

Tai irlantilaiseen makuun meillä ei edes kimalla tarpeeksi. Täällähän sellaisia minimalisti - vain valkoisia joulukoristeita kotiin - näkee ainoastaan sisustuslehdissä,jos sielläkään. Ei,että meillä sellaista edes olisi. Hieman hailakampaa kuitenkin kuin perinteinen irlantilainen koristelu. Joulu on Irlannissa paljon värikkäämpi, räiskyvämpi ja räväkämpi juhla kuin Suomessa, eikä vain lasten vaan aikustenkin kesken. Joulurauhasta ei täällä niinkään haaveilla. 

Koska aloitan jouluvalmistelut jo aikaisin olenkin huomannut, että itse jouluaato tai päivä ei välttämättä olekkaan sitten niin ihmeellinen. Etenkin Suomessa suorastaan kärsin siitä, että koko maa on kiinni monta päivää ja kaikki tiukasti omissa oloissaan. Jos vielä taivaalta sataa vettä, eikä uloskaan ole menemistä, alan kärsiä mökkihöperyydestää alta aikayksikön.

Enää ei onneksi tarvitse kuunnella koulunportilla äitien kälätystä joululahjoista. Onhan se ihan kauheaa, jos sitä tiettyä lelua ei löydykkään. Menee kaikkien joulu pilalle ja maailmanloppu on edessä. Minähän olen tunnetusti se outolintu, joka ei ymmärrä miksi täällä isojen lasten joulupukkiin uskominen on niin kauhean tärkeää.Valehdellaan maat ja taivaat, että karmea totuus ei vain paljastuisi: joulupukki on silkkaa satua. Joka maassa on omat omituisuutensa, mutta ei anneta niiden pilta omia joulufiiliksiä.  

Niin, että olen tälläinen pre-Christmas ihminen, ja kun tapaninpäivä painuu iltaan on joulu ohi ja koristeetkin voisin kerätä jo pois. No, sekään ei käy Irlannissa, sillä jos koristeet laittaa pois ennen 6.1 niin siitä seuraa huonoa onnea. Minulla taitaa olla kova pää, kun en millään opi.

Kuvat Corkin ihanimmasta kukkakaupasta.





tiistai 29. marraskuuta 2016

Blogikaveri vierailulla

Meille pöllähti kylään oventäydeltä pieniä vieraita lauantaina. Blogikaveri Sara, joka nykyisin asuu Killarneyssä, tuli kolmen lapsensa kanssa käymään Corkissa. Kaikki lapset puhuivat hienosti suomea ja tykkäsivät meidän kissasta, joka puolestaan oli mielissään, kun häntä silitettiin oikein urakalla. Kun mustikkamehut oli juotu ja piparit syöty - kiitos Ikean, lähdimme koko konkkaronkka kaupungille. Pojat olivat innoissaan, kun pääsivät ihan kaksikerroksiseen bussiin ja sinne yläkertaan istumaan. Ai, kuinka oli kiva nähdä lapsia, jotka olivat innoissaan bussiajelusta. 

Sara se vaan on oikein superäiti ja bloggari. Yksi lapsi rattaissa ja kaksi juoksenteli siinä vieressä, kameran roikkuessa kaulassa. Väkeä oli kaupungilla kuin pipoa, mutta aina jossain välissä Sara onnistui ottamaan kuvia. Näille kolmelle annan kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Niin hienosti he käyttäytyivät, eikä kukaan edes mennyt siinä ihmisvilinässä hukkaan. 

Corkkiin on aukaistu uusi tanskalainen sisustuskauppa ja sinne halusimme ehdottomasti käymään. Ei ehkä paras aika lauantai-iltapäivänä... Sieltäkin hyvin selvisimme pois, mutta seuraavan kerran menenmme Saran kanssa sinne kyllä kahdestaan ja ajan kanssa. Askartelukauppaan eivät pojat enää olisi viitsineet lähteä, vaan halusivat taas bussiin ja sinne yläkertaan.

Paluumatkalla sitten bongasimme suomeksi poliisi- ja paloaseman ja poikien koulun. Siitäkin keskustelimme, että Suomessa ei ole erikseen poika- ja tyttökouluja, vaan kaikki menevät samaan kouluun. Nyt kun itsellä ei ole enää pieniä lapsia, on kiva aina välillä jutustella ystävien lasten kanssa. Ihan turhaan sitä vanhemmat suorastaan kilpailevat keskenään mihin kaikkiin paikkoihin lapsiaan vievät. Miten iloisia Saran lapset olivat niinkin pienestä asiasta kuin kaksikerroksisella bussilla matkustamisella. Meillä kylässä käyvä pikkutyttö taas on aina yhtä innoissaan, kun pyydän häntä leipomaan ja askartelemaan kanssani. Eli ei se lasten kanssa oleminen tarkoita sitä, että aina pitäisi tehdä jotain ihmeellistä ja erikoista.

Olen itse tehnyt äitinä varmasti kakki mahdolliset virheet, enkä ollenkaan luule olevani joku kaiken tietävä lastenkasvattaja. Monen asian olen tajunnut  vasta nyt,kun tilanne on ohi ja lapset kasvaneet. Nyt tuntuu siltä, että ei se lelumäärä tai jatkuva "elämysten" etsiminen ole niin tärkeää. Lapsi nauttii aivan yhtä paljon, kun käydään vaikkapa uimassa, leivotaan kakku, askarrellaan tai poljetaan pyörällä. Tai sitten istutaan bussin yläkerrassa, seurataan liikennettä ja jutellaan niitä näitä. 

Tämmöisiä ajatuksia tänään!

Kiva kun kävit, Sara & tiimi. Tervetuloa uudestaan!

Saran Housefive blogia voi lukea täältä.

Tontut lupasivat välittää viestejä joulupukille.

Karusellissä oli kivaa.




maanantai 28. marraskuuta 2016

Enkeli taivaan

Minusta enkelit ovat ihania läpi vuoden, mutta jouluna haluan niitä erityisesti paljon ympärilleni. 

Kehittelin enkelin styroksimukeista ja massapalloista. Ensin virkkasin mukin peittävän mekon sekä päähän koristeen. Siivet tein pienistä kakun aluspapereista. Ompelin ne ensin yhteen ja sitten mekkoon kiinni. 

Styroksimukin pohjan leikkasin pois ja vedin mekon päälle. Sitten työnsin pitkän tulitikun enkelin päähän kiinni ja kiinnitin sen teipillä mukin sisälle. Kun pää on tukevasti paikallaan on hiusten vuoro. Pumpulista enkeli saa kauniit hiukset, jotka liimasin päähän kiinni. Sitten askartelukaupasta ostetut silmät liimalla kiinni päähän. Lopuksi piirsin vielä enkelille hymyilevät huulet. 

Enkeleitä annan täällä Irlannissa ystäville joululahjoiksi. Samalla menetelmällä on työnalla myös itse joulupukki ja muori.  He eivät ole ihan vielä esittelykunnossa. 

Viikonloppu ei kuitenkaan mennyt ihan täysin askarrellessa, vaan sain tänne pieniä vieraita lauantaina. Siitä lisää huomenna.





torstai 24. marraskuuta 2016

Muureja ja muraaleja

Halusimme siis nähdä lisää seinämaalauksia ja sitä Belfastin toista puolta. Titanic-museoon ei aika riittänyt. Tiesittekö, että se rakennettiin juuri Belfastissa? Parlamenttitalonkin halusimme käydä katsastamassa. Hyppäsimme Hop on Hop off- bussiin ja teimme 1.5h kierroksen kaupungissa ja vähän sen ulkopuolellakin.

Ennen kuin lähdetään bussin mukana kierrokselle, on pakko mennä ajassa taaksepäin. 1921 Irlannista tuli vapaavaltio, lukuunottamatta kuutta pohjoisinta lääniä, jotka jäivät Britannialle. Kansan mielipide jakautui asiasta kahtia ja nyt taistelivat keskenään irlantilaiset.


Parlamenttitalo


Pohjois-Irlannin väestöstä 30%  oli katolilaisia. Vuosien kuluessa he tunsivat itsensä entistä enemmän toisen luokan kansalaisiksi, eikä ihan syyttä. Katolilaisten oli huomattavasti vaikeampi saada työpaikkoja ja kaupungin/ kunnan asuntoja kuin protestanttien. Kouluissa ei lapsille opetettu Irlannin historiaa, eikä iirin kieltä. Irlannin kolmivärinen lippu oli myös pannassa, eikä Sinn Fein- puolue saanut toimia. Protestanttien enemmistö, vaaleissa kuin vaaleissa, taattiin siten, että äänioikeus riipui varallisuudesta ja asunnosta ja siitä maksetuista veroista. Vaalipiirit olivat myös suunniteltu niin, että vähemmistöllä oli enemmän ääniä kuin enemmistöllä. Meni pitkään ennen kuin äänioikeus oli kaikilla 18-vuotta täyttäneillä.

Mielenilmaisut ja marssit lopetettiin nopeasti "kruunun" toimesta. Välit kiristyivät, ja siitä seurasi entistä enemmän väkivaltaa, verenvuodatusta ja vihaa. IRA nosti päätään ja Britit lisäsivät joukkojaan. Autopommeja, tuhopolttoja, polttopulloja ja suoranaista teurastamista. Enää pommeja ei räjäytetty pelkästään pohjoisessa, vaan IRA teki tuhojaan myös Englannissa. Kosto eli, puolin ja toisin.

Elämä Pohjois-Irlannissa rauhoittui vasta 90-luvun loppupuolella. Pitkäperjantain rauhansopimus astui voimaan vuonna 1998. "The troubles" vaati yli 3500 ihmisen hengen.

Lähdimme siis kiertoajelulle katsomaan sitä Belfastia, joka tuli koteihimme uutisten myötä. Kuvat ovat bussin ikkunasta otettuja, joten taso on mitä on.

"Rauhan"muureja  rakennettiin katolilaisten ja protestanttien asuttamien katujen ja alueiden väliin. Katujen päässä saattaa myös olla rautaportti, joka lukitaan yöksi. Edelleenkään paikalliset eivät eksy vahingossakaan "väärälle" kadulle. Muurien purkamista on ehdotettu, mutta suurin osa on sitä mieltä, että on parempi, että ne jäävät paikoilleen. Sellaiset katujen nimet kuin Shankill ja Falls Road tulivat aikoinaan uutissa tutuiksi.

Pisin muuri on viisi km pitkä ja korkeimmillaan ne saattavat olla lähes kahdeksan metrisiä. Kuten huomaatte muureissa on graffittia koko matkan. Tähän muuriin voi myös käydä kirjoittamssa oman rauhanviestinsä.





Ja sitten niitä kuuluisia seinämaalauksia eli muraaleja. Maalauksissa kuvataan Irlannin historiaa, tunnettuja henkilöitä ja otetaan tietysti kantaa. Yksi nimi ja kuva jäi mieleeni. Bobby Sands aloitti nälkälakon vankilassa, saadakseen vangituille IRAn jäsenille poliittisen vangin aseman. Sands kuoli oltuaan nälkälakossa 66 päivää.

Seuraavalla kerralla haluan ehdottomasti tehdä saman tyyppisen kierroksen, mutta mustalla taksilla. Kuljettajat toimivat samalla oppaina ja kertovat enemmän minkälaista elämä oli "The Troubles" aikana.












Palaan Pohjois-Irlantiin vielä ensi viikolla. 

tiistai 22. marraskuuta 2016

Vihdoinkin Pohjois-Irlannissa

Olen asunut 14 vuotta Irlannin tasavallassa, mutta en ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa. Ei, että sinne meno minua nykyisin mitenkään pelottaisi. Pitkään jatkuneet levottomuudet sai aikoinaan aikaan sen, että en edes halunnut ylittää tuota nykyisin lähes näkymätöntä rajaa. Miksi mennä jonnekkin, missä lähihistoria on ollut niin kovin veristä ja julmaa? Minulle Pohjois-Irlanti on ollut aivan liian pitkään huppupäisiä miehiä, autopommeja, IRAaa ja ennen kaikkea sitä veristä vihaa. Kuulen edelleen korvissani Gerry Adamsin ja Ian Paisleyn pontevaa puhetta, vahvalla pohjoisen murteella, kuinka periksi ei anneta. Kaksi yhtä itsepäistä muulia.

Ajat ovat pohjoisessa muuttuneet,ja uutiskynnys ylittyy enää harvoin. Onneksi. Siksi pitäisikin päästä noiden veristen vuosikymmenten yli, ja muuttaa käsitystään kuudesta läänistä, jotka siis kuuluvat Britannialle. Minulle tuli tilaisuus tehdä juuri niin ja lähteä paikan päälle katsomaan, minkälainen kaupunki se Belfast tänään on. Juniorin hockeyturnaus pelattiin Belfastissa, Queen's yliopiston kentillä. Oli siis hyvä syy lähteä pohjoiseen. 






Meiltä Corkista Belfastiin on pitkä matka n. 420 kilometriä, sen ajaa noin viidessä tunnissa. Dublinista sinne on helppo matkustaa joko bussilla (2.5 h) tai junalla (vajaat 2 h). Rajan ylitystä tuskin huomaa. Ainakaan heti. Pieni kyltti tien vieressä toivottaa tervetulleeksi Pohjois-Irlantiin. Se jää helposti huomaamatta, mutta erinväriset liikenneopasteet ja tiemerkinnät kertovat, että tasavalta jäi taakse ja nyt ollaan kuningaskunnassa. 






Rajan jälkeen etäisyydet muuttuvat kilometreistä maileiksi, postilaatikot vihreistä punaisiksi ja eurot punniksi. Rekisterikilvet, muutamat vanhat puhelinkopit ja jotkut meiltä puuttuvat liikkeet kertovat, että ollaan ulkomailla. Tai ainakin sinnepäin. Murre on Corkin ja Belfastin välissä muuttunut monta kertaa ja saanut uusia sävyjä. Minun pitää keskittyä kuuntelemaan, enkä sittenkään aina ymmärrä voimakasta pohjoisirlantilaista murretta.




Tiet ovat paremmassa kunnossa kuin tasavallassa ja hyvin pian huomaan, että Belfastin ydinkeskusta, jossa asukkaita on 330.000 on siisti ja hyvin hoidettu. Yliopiston päärakennus on kaunis ja urheilukentät ja muut tilat kerrassaan hienot. Kompakti kaupunki, jossa on paljon kauniita, vanhoja rakennuksia. Näemme myös viihtyisen näköisiä taloja ja niiden trimmattuja puutarhoja. Mielessäni mietin, että täällä voisin hyvinkin kuvitella asuvani. Se uutisten esittämä Belfast ei kyllä aikoinaan näyttänyt tältä. 





Sitten me kaksi suuntavaistotonta eksymme. Navikaattori on yhtä sekaisin kuin me. Päädymme ahtaan tuntuiselle, masentavan näköiselle asuntoalueelle. Yhdessä seinässä on suuri maalaus, muraali eli mural. Vaikka mellakoita ei enää uutisissa näekkään, ja elämä on nykyisin suht rauhallista on Belfastissa kuitenkin edelleen kaksi puolta. Irlannin tasavallan lippu vahvisti, että olimme katolisten aluella. Katoliset ja protestantit. Me ja te tai te ja me. Siis, niitä joiden mielestä kuusi lääniä kuuluu Irlannin tasavallalle, ja niitä jotka puolestaan haluavat olla osa Britanniaa. Union Jack puolestaan kertoo, seinämaalauksella vahvistettuna, että ollaan siirrytty lojalistien eli protestanttien alueelle.






Haluan nähdä enemmän, mutta hockeyottelu ei odota. Ilma viilenee viileneemistään. En ole elämässäni palellut niin paljon, vaikka minulla onkin laukku täynä lämpimiä vaatteita. Otteluiden alkamisaikoja siirrettään. Kenttä jäätyy, joten yritetään toisella kentällä. Alkuverryttelyt ja lämmittelyt ja sitten kaiken odottamisen jälkeen kuulemme, että toinen ottelu on peruttu. Olen salaa mielessäni onnellinen. Jäätyisimme varmasi pystyyn. Aika lähteä etsimään B&Btä, jonka varasimme maaseudulta. Näkyvyys on huono ja taivaan täyttää jäätynyt sumu. Tietyöt sekoittavat meidät ja navikaattorin, mutta viimein pääsemme perille. 




Ihanan lämmin, iso huone odottaa meitä. Tämän B&Bn yhteydessä on myös ravintola ja pubi. Ravintolassa ei ole enää vapaita pöytiä, mutta ystävällinen tarjoilija käy tilaamassa puolestamme ruoat ja tuo ne meille pubin puolelle. Olen yllättynyt paikallisten ystävällisyydestä. Suuntavaistotonta on neuvottu monta kertaa ja kerrottu siinä samalla, että menkää ihmeessä illalla kaupungille katsomaan jouluvaloja. Täällä turistit tuntevat ovansa aidosti tervetulleita. Kukaan ei halunuut Belfastiin lomalle 70-90 -luvuilla, mutta nyt turisteja taas näkee ja heistä pidetään. Turistit ovat varma merkki siitä, että "maassa on rauha". 









Pubi täyttyy paikallisista, tilastojen mukaan puoliksi katolilaista ja protestanteista. Tai mitä väliä sillä on. Juttelemme naapuripöydän englantilaisten kanssa. Vanha tuttu cockneyn murre tuntuu hauskalta korvaan. 

Päivän aikana olemme kävelleet paljon. Tekee mieli nukkumaan. Kaadun väsyneenä lämpimään sänkyyn. Huomenna on uusi päivä, josta olen vielä autuaan tietämätön. Jäätynyt käsijarru, lisää seinämaalauksia ja verta, Titanic ja paluu Dublinin kautta koti-Corkkiin. Joskus sitä saa mahtumaan yhteen viikonloppuun uskomattoman paljon!

Palataan huomenna katsomaan niitä kuuluisia seinämaalauksia.