lauantai 31. lokakuuta 2015

Taidetta Dublinista

Unohdinkin kertoa teille yhdestä MUST nähtävyydestä Dublinissa.  Jos olette pääkaupungissamme touko-syyskuussa, kannatta tarkastaa, osuuko ulkoilmataidenäyttely samalle viikolle . Nimittäin St. Stephen’s Greenin itäpuolella on taitelijoilla  myyntinäyttelyitä kesäkuukausina kolme kertaa kuussa, ja sitten vielä joulukuun alussa. Eikä aidassa roiku vain muutamia teoksia, vaan niitä on koko puiston pituudelta.
Mielestäni kerrassaan hieno idea. Sieltä löytyy jokaiselle kukkarolle sopivaa taidetta ja vaikkapa matkamuistoksi kotiin vietävää. Mielummin veisin muistoksi Irlannin lomasta esimerkiksi Dublinin ovista tehdyn maalauksen, kuin viskipullon tai valkoisen villaneuleen.
Lisää infoa täältä.









perjantai 30. lokakuuta 2015

Yhdistyneet Kansakunnat

Pojista vanhempi asustaa nykyisin Dublinin talossa, kera vuokralaisten. On maita ja kansoja, mutta ihmeen hyvin YKssa näyttää pyykivän. Mies nimittäin sanoi talon täytyttyä, että se on varsinainen Yhdistyneet Kansakunnat. Edustettuina ovat tietysti Irlanti (ja Suomikin vähän), Espanja, Korea (joo, etelä), Malawi ja vähän aikaa sitten Turkki vaihtui Venetzuelaan.
 
Jokaisella on tietysti omat tapansa, mutta kun kimppakämpässä asutaan pitää osata joustaa. Ja ottaa ne muutkin asukkaat huomioon. Välillä YKssakin kiehuu, ja mies saa viestejä liian usein vierailevasta naapurihuoneen poikaystävästä yms. Vanhassa talossa tietysti on myös aina jotain korjattavaa. Sitten avaimet katoavat, eikä kukaan avaa ovea. Tekstiviestejä tulee ihme aikoihin ja välillä pyörittelemme päitämme ja mietimme, että missä mättää? Miksi joku muuttaa huoneeseensa kello kolme yöllä? Ja jos suihku ei toimi kello kuusi aamulla, niin eikö sitä voisi mennä
siihen toiseen suihkuun, joka toimii? Ei kai sitten. Eikä se imuri vedä, jos pussi on täynä! Mies hoitelee nämä asiat ja osaa olla tarvittaessa tiukka.  Poika tekee myös osuutensa, mutta emme halua, että hän joutuu jatkuvasti hoitamaa talon asioita.
 
Kimppakämpät eivät ole vain opiskeijoiden asuttamia, vaan niissä asuu myös työssäkäyviä ja vähän vanhempiakin. Meidän vuokralaisista osa on töissä ja osa opiskelee englantia jossakin Dublinin lukuisissa kielikouluissa. Yksiöt eivät ole täällä ollenkaan yleisiä ja kaksiot, etenkin pääkaupungissa ja myös täällä Corkiss, kalliita. Nuorille ulkomaalaisille, joita täällä on paljon, kimppakämppä on suosittu vaihtoehto. Kavereita tulee (tai sitten ei) helposti kämppäkavereista, eikä vuokrasopimustakaan tarvitse tehdä vuodeksi. Huoneet ovat myös kalustettuja, joten petivaatteiden lisäksi, ei tarvitse hankkia välttämättä mitään.  Keittiössä on asitat, padat ja pannut. On silityslaudat ja
raudat ja tietysti pyykkikone. WiFi toimii ja keitiössä voi myös katsoa tvtä.   
 
Tietysti näitä kimppakämppiä on joka lähtöön ja taso kovin vaihtelevaa. Kaikille tälläinen asumismuoto ei sovi, mutta olosuhteiden pakosta on vain jatettava talo, kun muuta vaihtoehtoa ole. Kun saman katon alle pistetään eri maalaisia ja ikäisiä eivät kemiat aina toimi. Eihän ne välttämättä toimi, vaikka kaikki olisivat irlantilaisia tai suomalaisiakaan. On sotkupekkoja, nauraa höröttäjiä,  yökyöpeleitä, aamuvirkkuja, bilehileitä, yli-ja alisosiaalisia, maratoonisuihkuttelijoita, liian mausteisia ruokia keittäviä jne. Kun suomalainen menee huoneeseensa katsomaan yksin televisiota tai lukemaan, istuvat italiaiset yhdessä iltaa ja melu on sen mukaista.
 
Parhaimmillaan kämppäkavereista tulee elämänikäisiä ystäviä, joiden kanssa pidetään yhteyttä, vaikka maat ja asunnot vaihtuvatkin. Pahimmillaan taas ei olla edes puheväleissä ja toisen pärstä ärsyttää niin, että ei mielellään  mene edes keittiöön samaan aikaan.  

Ovatko kimppakämpät yleisiä asuinmaissanne, muidenkin kuin opiskelijoiden kesken?

 

 

 

 
 
 
Kuvat otin viime sunnuntaina täällä Corkissa.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Keskinkertaiset taulut

Tämän postauksen tarkoitus ei ole hehkutella kirpparilta ostamillani tauluilla. Juniorin kommentti niistä nimittäin oli, että ne ovat average, ei mitään hienoja, mutta eivät nyt ihan kamaliakaan. Siinä on suomalaisella äidillä poika, joka sanoo niin kuin ajattelee, eikä mielistele! Eikä poju ihan väärässä ollutkaan.

Meidän yhdistettyyn toimisto ja peli- ja telkkarihuoneen seinälle ne kuitenkin iskin, mutta vähän niitä piti ensin tuunata. Kehykset nimittäin olivat kullan väriset ja se väri ei mielestäni seinälle sopinut. Onneksi oli vielä antiikinvalkoista kalkkimaalia purkissa, jolla maalasin kehykset kolmeen kertaan ja vasta sitten ripustin nämä keskinkertaiset taulut seinälle.

Ihan vaan vinkkinä teillekkin, että jos kehysten väri ei hivele silmää, niin niistä saa uskomattoman pienellä vaivalla mieleisensä maalaamalla.Työläin vaihe taisi olla, että sain maalarinteipin taulun reunan kiinni. Näistä tauluista maksoin neljä euroa kappaleelta, joten vaikka maalaus olisi täysin epäonnistunut, ei olisi tullut suurta vahinkoa.  Laitan tänne nyt kuitenkin kuvat, että saatte nähdä nämä meidän keskinkertaiset narsissitaulut.













sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tarvitseeko revetä ihan joka paikkaan?

Etenkin naistenlehtiä lukiessa tulee välillä sellainen tunne, että sitä on jonkin sortin luuseri, jos ei tee järkyttävän pitkiä ja etenkin tehokkaita työpäiviä, juokse maratooneja, pukeudu viimeisen päälle tyylikkäästi, kasvata täydellisiä lapsia ja siinä sivussa vielä kokkaa herkullisia aterioita. Koti tietysti on aina tiptop kunnossa ja kuin sisustuslehdestä repäisty. Iltapuhteina sitten väännetään, jos ei nyt ihan väitöskirjaa, niin jonkun sortin tutkintoa kuitenkin. Sosiaalinen elämä on vilkasta ja viimeisimmät taidenäyttelyt, elokuvat ja konsertit tietysti katsastettu. Ja sekään ei ole ennen kuulumatonta, että tämä tehopakkaus on jossain välissä ehkä eronnut ja ehtinyt löytää uuden puolisonkin ja perustaa uusperheen, jossa kemiat tietysti toimivat heti alkumetreiltä asti hienosti.

Sellaisen piirteenkin olen huomannut, että nykyisin yksi juostu maratooni ei ole enää mitään. Pitää potkia itseään vieläkin kovimpiin saavutuksiin. Tälläinen kävelijä ei tahdo ymmärtää, että saako tuollaisesta itsensä rääkkäämisestä ihan oikeasti lisää virtaa ja energiaa? Jotenkin tuntuu, että harjoitteluun käytetty aika menee hukkaan, eivätkä lommoposket ja jotekin nääntyneen näköinen olemus, vaikuta mitenkään pirteiltä ja energiseltä. Siis ihan vain oma huomioni.

Niin, minua alkaa tälläisiä juttuja lukiessa ensiksi hengästyttämään, sitten epäilyttämään ja lopulta ärsyttämään. Eihän tuollaisia täydellisiä tarmonpesiä voi ihan oikeasti olla olemassakaan, eihän?
Tässä muutama viikko sitten juttelin erään mukavan irlanilaisen naisen kanssa. Oli etenevä ura, perhe, harrastuksia ja sitten se maratooni. Ihan totta, 3-4  kertaa viikossa hän herää aamulla 5.30 ja käy juoksemassa 1-1.5 tunnin lenkin, siis sitä maratoonia silmällä pitäen. Käy sitten kotona suihkussa ja lähtee tekemään pitkän työpäivän. Iltaisin sitten treenasi myös ryhmän mukana. Mietin mielessäni, että miten hän repeää joka paikkaan. Onneksi sitten selvisi, että mies tekee töitä kotoa ja au-pair auttaa kotitöissä ja lasten kanssa. Onneksi siksi, että jotekin sitä ei sitten tuntenutkaan itseään saamattomaksi saapastelijaksi, kun toisella kuitenkin oli noin paljon kotona apua.

Välillä meidän, etenkin työssäkäyvien, naisten pitää taputtaa itseään selkään ja sanoa, että ei sinun tarvitse revetä ihan joka paikkaan. Pitää olla itselleen armollinen ja olla vaatimatta liikoja. Kannattaisi ihan ottaa kynä ja paperia ja kirjoittaa ylös mitä kaikkea viikon aikana on saanut aikaan ja unohtaa se tekemättömien töiden lista. Mielessähän pyörii yleensä ne tekemättömät asiat, eivätkä tehdyt. 

Minun on pitänyt opetella ihan tosissaan olemaan stressaamatta tekemättömistä kotitöistä. Onneksi Möykky pisti nämä asiat uuteen järjestykseen, ja olen oppinut olemaan kiltimpi itselleni. Maailma ei romahda, vaikka silittämisen sijaan otan päiväunet tai katson televisiota, enkä jynssää keittiön lattiaa.
Irlanti puolestaan on opettanut sen, että kun ulkona paistaa aurinko, silloin lähdetään ulos ja jätetään pölyjen pyyhkiminen odottamaan seuraavaa sadepäivää.

Yritän myös olla lupaamatta liikoja. Eli jos joku asia ei oikeasti kiinnosta, jätän sen väliin. Ei minua tarvita kaikissa kissanristiäisissä eikä ainakaan missään äitien kahvikekkereillä, jossa päivän polttava puheenaihe on omat erinomaiset lapset. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä itsekkäämmäksi tulen oman vapaa-aikani suhteen. Minusta se on ihan terveellistä. Mitäs mieltä te olette?















Kuvat aamupäiväiseltä kävelylenkiltä. Täällä on ihanan värikästä ja ilmakin on mukavan leuto.
Halloween on näkyy myös kovasti katukuvassa.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Se tuli sittenkin....

Ai, että mikäkö? No, pitkä viikonloppu. Meillä on ylimääräinen vapaapäivä maanantaina. Ja se kuulkaa tuli enemmän kuin tarpeeseen. Olen loman tarpeessa, mutta ei tässä nyt ennen joulua lomailla. Säästän kaikki vähäiset lomapäiväni jouluun, eli tyhjästä lomalaarista on paha nyhjästä.
Koko syksy on ollut töissä tosi kiireistä, mutta nyt onneksi näyttää siltä, että loppuvuodesta helpottaa. Tällä latauksella nyt kuitenkin pitäisi jaksaa vielä kaksi kuukautta. Menemme reiluksi viikoksi joululomalla Suomeen ja jätimme ihan tarkoituksella muutaman päivän ihan vain kotona oloon. Minusta missään muualla ei rentoudu yhtä hyvin kuin omassa kotonaan.
Corkissa soi tänä viikonloppuna taas Jazz. Sitä kuulee kaduilla, pubeissa, konserttisaleissa, ostoskeskuksissa jne. Mukava, pitkän viikonlopun, kestävä jokavuotinen tapahtuma, joka tuo väriä ja vilinää kaupungille ja jopa meidän kylällekkin.  Kävimme päivällä kiertelemässä kaungilla ja siellä oli jos jonkinmoista bandiä soittamassa kaduilla ja kuppiloissa. Päädyimme kylläkin pubiin katsomaan rugbya. Tai mies katsoi ja minä katselin vain ihmisiä. Huvinsa kullakin. Jos illalla jaksamme, niin lähdemme vielä kuutelemaan jazzia, ihan vaan tähän meidän kylälle. Takkatuli, sohva ja viltti ovat taitavat kyllä voittaa...
Mikä parasta molemmat pojat ovat kotona. Pojista vanhempi kotiutui jo torstaina, sillä perjantaina täällä olivat junat lakossa, tai paremminkin niiden kuljettajat.Hyvä ajoitus,näin pitkän viikonlopun alkuun... Dublin ei kutsu häntä ennen kuin vasta tiistaina. Juniori puolestaan oli lähes koko viikon Belfastissa pelaamassa maahockeytä, ja hän palasi kotiin vasta perjantai-iltana. Ensi viikolla hänellä on syysloma koulusta. It is all right for some...
Me täällä miehen kanssa kuuntelimme, kissan kanssa,  hiljaisuutta. Tottukohan siihen ikänä? Kertokaa te, joiden lapset ovat jo lentäneet pestästä?  Täällä on tuolle tunteelle oikein oma nimikin:  Empty nest (eli tyhjän pesän) syndrooma.
Blogi on jäänyt viime viikkoina vähän huonolle huomiolle, mutta lupaan parantaa tapani. Kuvapula vaivaa, mutta toivon, että tässä viikonlopun aikana saan tämänkin homman hoidettua.
Leppoisaa lauantaita!









tiistai 20. lokakuuta 2015

Haaste Vuonon Rannalta

Marianne, Kimaltelevan Vuonon Rannalta, Norjasta lähetti minulle haasteen. Otan sen tietysti kiitollisena vastaan. Norjan upeat maisemat ovat tulleet tutuiksi Marianne blogin kautta, sekä hänen kaunis kotinsa. Käykääpä tekin vierailulla. Nolottaa tunnustaa, että en ole koskaan käynyt Norjassa. Onneksi on blogeja, joiden mukana pääsee, vähän niin kuin siivellä, käymään eri maissa!

Haasteessa pyydetään kertomaan kolmesta, itselle tärkeästä, blogista ja haastamaan näiden blogien kirjoittajat samalla mukaan. Voi, tätä valinnan vaikeutta. Pidän niin monesta erillaisesta blogista. Tuumailun jälkeen päädyin näihin kolmeen:

1. Paluumuuttajar ihastutti meitä vielä jokin aika sitten upeilla kuvillaan ja mielenkiintoisilla postauksillaan Istanbulissa. Nyt Mine on vaihtunut Paluumuuttajattareksi ja Istanbul Kotkaksi. Blogin kuvat ovat edelleen kauniita, vaikka kohteet ovatkin niin kovin erillaisia. Paluumuuttajattaren postaukset antavat aina ajateltavaa.  Niistä huokuu lämpö ja inhimillisyys.

2. Saksan Allu on piristänyt päivääni jo vuosien ajan Dit und Dat Sitä Sun Tätä-blogillaan. En aina tahdo pysyä Allun ja Allumiehen perässä, kun ovat koko ajan joko matkalle menossa tai sieltä tulossa. Hän myös "kiusaa" meitä herkkusuita kokkauskuvillaan. Harmi, kun täällä virtuaalimaailmassa ei tunne tuoksuja. Allun blogi nimittäin ihan varmasti tuoksuisi taivaalliselta. Allun luokse pääsette täältä.

3. Karoliina bloggasi aluksi Turkista ja oli yksi ensimmäisiä blogikavereitani. Turkki on nyt vaihtunut Suomeen, mutta onneksi Karoliina bloggaa edelleen. Tai oikeastaan siinä kävi niin, että hän välillä lopetti, mutta "kerran bloggaaja aina bloggaaja" piti hänenkin kohdallaan paikkansa ja törmäsimme tauon jälkeen taas täällä Blogistaniassa. Ja ihan oikeastikkin olemme törmänneet, nimittäin keväällä Karoliina ja hänen siskonsa olivat täällä meillä kylässä. Saattaapa olla, että palaavat kierämään Vihreää Saarta ensi vuonnakin. Olen jo kutsuttanut itseni, ainakin osalle kierrosta, mukaan! From Karoliina- matkablogi löytyy täältä.

Tämä bloggaaja lähtee nyt lukemaan espanjan läksyjä ja taivuttelemaan verbejä. Miksi, oi miksi, verbit eivät voi olla aina säännöllisiä??? Kuten huomaatte tahti on kurssilla kova. Neljäs ilta huomenna ja nyt jo opetellaan verbejä. Tehokasta kurssia halusin ja sen myös sain!




sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Nyt minä olen sitten täällä Blogistaniassa SaaraBee, enkä enää mikään Vihreätniityt. Tajusin, että kaikkihan suomalaiset tuttavani täällä jo tietävät, kuka tämän blogin takana oikeasti luuraa. Eikä Suomessakaan blogini ole mikään valtionsalaisuus.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Niinpä omanikin taipuu täällä Irlannissa milloin Zaraksi, Sarahksi tai Saraksi. Joskus posti kantaa kirjeitä kotiin, joissa on kyllä kaikki kirjaimet, mutta väärässä järjestyksessä ja minusta tuleekin Saraa. Lanko puolestaan uskollisesti kirjoittaa joulukorttiin Saarah,

Itse yritän olla tarkka nimien oikeinkirjoitusten kanssa, sillä välillä vähän ihmetyttää, että näinkin helppo nimi kirjoitetaan aina väärin. Toisaalta täällä käytetyt irlantilaiset etunimet ovat todella monimutkaisia ja samalla nimellä saattaa olla monta eri kirjoitustapaa, joten väärin kirjoitettuihin nimiin on totuttu.

Viikonloppu on mennyt vähän sumussa ja torstaisesta järkytyksestä toipuessa. Unet ovat olleet sekavia ja keskittymiskykykin koetuksella. Autoa ajaessa unohdin, että ajoin automaattivaihteilla ja
vahingossa löin jarrun pohjaan, kun luulin, että se on kytkin. Onneksi älysin mennä pitkälle kävelylle joenrataan ja se kummasti selvensi pään. Kaikki on kuitenkin hyvin ja sitä hoen itselleni. Toivon mukaan uuten viikkon siirrytään mallikkaasti ja saan jopa jotain aikaankin! Miksi nämä viikonloput menevät aina aivan liian nopeasti?











perjantai 16. lokakuuta 2015

Helpotuksen syvä huokaus

Torstaina en  pysytynyt keskittymään töissä. Sain rutiinihommat hoidettua, mutta en sen enempää. Ajatukset juoksivat ihan omia teitään. Oli nimittäin taas SE päivä: kirottu kontrollipäivä, tutussa sairaalassa. Minullahan ei pitäisi olla enää mitään pelättävää.  Rinnat ovat nykyisin tekosellaiset, ja rintasyövän uusiutusmismahdollisuus prosenteissa olemattoman pieni.
 
Kesken työpäivän minulle iski kuitenkin paniikki, jospas kaikki ei olekkaan hyvin. Mitäs jos lääkäri löytääkin jotain normaalista poikkeavaa? En yleensä anna itseni edes ajatella tuota vaihtoehtoa, mutta eilen se jäi päällä. Tunsin suorastaan fyysistä pahoinvointia, ja oli pakko mennä vessaan piiloon ja rauhoittumaan.
 
Vedin päivän kuitenkin kunnialla loppuun ja lähdin sairaalaan. Mikään siellä ei ollut muuttunut. Parkkipaikka tietysti taas täpötäynä. 20 min kiertelyn jälkeen, joku lähti ja sain paikan. Sairaalan aulassa Maria katseli minua taas jäänkirkkailla silmillään, lempeä hymy huulillaan. Jätin Marian patsaan taakseni ja suunnistin yläkertaan.

Rintaklinikan tupa oli täynä. Eri ikäisiä naisia sairaalatakeissaan vuoroaan odottamassa. Muutama mieskin oli seassa, henkisenä tukena.
 
Viimein tuli minun vuoroni. Tuttu, tehokas naislääkäri ja 2 min tutkimus.
 
                    Hmm, onko tämä kohta aina näin kova?          
                    Täällä tuntuu jotain. Taitaa olla vain arpikudosta.
                    Laitan sinut nyt kuitenkin tästä vielä ultraan.
                    Ei kannata huolestua.
 
                    Ei-Kannata-Huolestua???  Vaikea olla huolestumatta tällä klinikalla.
 
Seuraavat 1.5 tuntia istuin ja odotin, ja mitä enemmän aikaa kului sitä enemmän pelkäsin. Olisi ollut vaikka kuinka paljon lehtiä mistä valita, mutta en pystynyt lukemaan mitään. Katselin naisia, jotka maksoivat käynnistään. Oli hymyileviä ja sitten niitä, joiden ilmeet kertoivat, että uutiset eivät olleet niitä parhaita mahdollisia. Haettiin miestä vastaanottohuoneeseen. Se tarkoittaa huonoja uutisia. Tultiin maksamaan silmät punaisina.Huomasin kauhukseni osaavan lukea, mitä odotushuoneessa tapahtui.
 
Sitten tuli taas minun vuoroni. Geelia tuubista ja sitten masina rinnalle.
 
                    Hmm, kyllä täällä pieni patti on.
 
Halusin huuttaa ääneen, että siellä ei voi olla yhtään mitään ylimääristä. Minultahan on poistettu rinnat ja nämä nykyiset ovat lihakset selästä. Möykky on lukittu vankilaan ja avaimet heitetty mereen. Ei se ole voinut päästä vapaaksi.
 
               
                   Niin, ei tämä mitään syöpää ole.
                   Kysta, jossa nestettä sisällä.
                   Teen pienen toimenpiteen.
                   Sattuu vähän.


Sitten neula rintaan ja nesteet ulos. Lappu päälle ja se oli siinä.
 
Toimenpiteen jälkeen vielä ensimmäisen lääkärin puheille, joka toisti, että KAIKKI ON KUNNOSSA. Nähdään vuoden päästä uudestaan.
 
Kiitin ja yritin vääntää naamalleni, jotain hymyn tapaista. Pääsin hissiin ja purskahdin itkuun. Ripsivärit valuivat pitkin poskia, kun ajoin kotiin.
 
Mies katsoi ihmeissään hysteeristä vaimoaan.
 
Onko kaikki hyvin?
On, ja sitten minua vasta itkettikin.
 
Vähitellen rauhoitun. Kävin pesemässä ripsivärit poskilta.
 
- Lähdetään ruokakauppaan, sanoin miehelle.

Ai, kun oli ihanaa miettiä mitä laitetaan huomenna ruoaksi. Kaikki on kunnossa, ihan kaikki!
 
 

maanantai 12. lokakuuta 2015

Linna ja provinsseja ja maahockeytä‏

Sunnuntaina tämän äidin taksi lähti aikaisin kohti Limerickiä, Irlannin neljänneksi suurinta kaupunkia. Irlannin tasavalta koostuu 26 läänistä (pohjois-Irlannissa on lisäksi kuusi lääniä, jotka ovat siis osa Isoa-Britanniaa). Etenkin urheilupiireissä jaetaan koko saari (ja nyt lasketaan mukaan pohjois-Irlantikin) neljään provinssiin: Ulster, Leinster, Munster ja Connaught.


Me täällä etelässä kuulumme Munsterin provinssiin,kuten Limerickin. Juniori pääsi jokin aika sitten Munsterin alle 16-vuotiaitten hockeyjoukkueeseen. Harjoitukset ovat pari kertaa kuussa, ja pelaajista suurin piirtein puolet täältä Corkista ja toinen puoli Limerickistä. Niinpä harjoitukset pidetään tasapuolisesti kummassakin kaupungissa. Minun vuoroni oli toimia kuskina, ja sunnuntai menikin sitten harjoitusten merkeissä.
Poikien pelatessa minulla oli kolme tuntia odotusaikaa, joten lähdin käymään Limerickin keskustassa sijaitsevassa St Johnin linnassa. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä ulospäin linna näytti, no ihan tyypilliseltä linnalta. Täällä ei kannata odottaa hienosti ja prameasti sisustettuja sisätiloja, kuten naapurisaarella, vaan paremminkin raunioita. St Johnsin linna on peräisin 1200- luvulta ja se on yksi parhaiten säilynyt normandilainen linna Euroopassa.





Kierros oli minusta mielenkiintoinen. Opin taas pajon Irlannin historiasta, ja siitä miten linna oli aikoinaan rakennettu. Voin vain arvailla kuinka ankeaa elämä oli kylmässä ja kosteassa linnassa. Siellä eivät hovineidot liihotelleet pitkin käytäviä, vaan torneista ja kaposista ikkunoista tarkkailivat sotilaat mahdollisen vihollisen liikkeitä.




Jos olisin täällä opettaja, veisin lapset historian tunneilla tutustumaan lähiseudun nähtävyyksiin. On ihan eri asia päntätä kirjasta hallinneiden kuninkaiden nimiä ja aikakausia, kun viedä heidät vaikkapa linnanrauniolle ja kierrellä vallihautoja, torneja jne. Silloin koko historia avautuu ihan erillä tavalla ja mielikuvitusta käyttäen siirtyy itsekkin ajassa taaksepäin.

Kapeissa kierreportaissa sai kyllä olla varovainen. Vastaantulijaa niissä ei voinut ohittaa, vaan piti odottaa kiltisti omaa vuoroaan. Portaiden kiipeäminen kyllä kannatti, sillä tornista oli hieno näköala yli kaupungin. Olen sellainen turisti, että kierrän paikat tehokaasti, mutta en jää katselemaan jotain yksityiskohtaa tunneiksi. Kierrokseen meni reilu tunti, sillä katsoin myös pari filmiä.










Limerick olisi kyllä muuten tylsän näköinen kaupunki, mutta onneksi on linna, Shannon-joki ja siltoja. Valitettavasti kaupungilla on täällä vähän kyseenalainen maine. Yhden kaupunginosan ongelmat, ja välillä sukujen verisetkin yhteenotot, ovat antaneet koko kaupungille "lempi"nimen stab-city, siellä tapahtuneiden puukotusten takia. 
Seuraavan kerran laitan lenkkarit jalkaan ja lähden kävellen kiertelemään kaupunkia. Hockey-kentän läheisyydessä oli myös mukavan näköinen puisto, joten siellä voisi käydä lenkillä. Toivon kuitenkin, että näitä Limerick-viikonloppuja ei tule ihan joka kuukausi.
Suosittelisinko täällä lomaileville käyntiä Limerickissä? No, jaa. Se ei todellakaan ole niitä tämän saaren viehättävämpiä kaupunkeja. Toisaalta jos ohi olette menossa, niin pysähtykää ja käykää kävelemässä linnan ympäristössä. Cork kyllä voittaa Limerickin mennen tullen ja palatessa! 

lauantai 10. lokakuuta 2015

Pinkkiä

Lokakuun väri on pinkki.  Roosa-nauhoja, miten tutkit rintasi-ohjeita, selvitymistarinoita ja sitten sitä pinkkiä muistuttamassa meitä naisia rintasyövästä. Valitettavasti jokainen tietää ja tuntee jonkun, joka on siihen sairastunut. Rintasyöpä sekoittaa vuodessa 4000 suomalaisnaisen ja heidän perheidensä elämän.
Onneksi sairastuneista 90% selviää . Onneksi on tehokkaita hoitoja ja onneksi asiasta puhutaan. Sillä mitä aikaisemmin rintasyöpä todetaan, sitä helpompi sitä on hoitaa. Siksi tämä pinkkikuukausi on tärkeä. Varmasti teistäkin välillä tuntuu, että kuukausi on yhtä rintasyöpää ja koko pinkki alkaa ärstyttämään. Pääasia kuitenkin on, että ärsytti tai ei, asia menee perille. Pitää toimia heti, jos tuntuu siltä, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi.
Laitetaan kaikki naispuoliset ystävät, sukulaiset, työkaverit ja naapurit riviin ja pyydetään joka kahdenksannen astumaan kaksi askelta eteenpäin. Siinä rautalangasta väännettynä malli, siitä kuinka moni meistä naisista saa kutsumattoman vieraan elämäänsä. Te jotka olette blogiani pitkään seuranneet tunnette Möykyn ja minun tarinani. Jos Möykky ei sano teille mitään, niin tuolta sivupalkista, syöpä-sanan alta voi lukea aiheesta lisää.
Näin pinkkilokakuussa haluan kertoa, mikä sai minut kaksi vuotta sitten menemään lääkäriin. Kun kelaan asioita taaksepäin tajusin, että merkit olivat ilmassa jo paljon aikaisemmin. En vaan osannut niitä tulkita oikein. Oli nimittäin väsynyt, todella väsynyt. Kävin töissä, kuskasin poikia, kokkasin, siivosin miehen ollessa muualla töissä. Stressiä elämään toi miehen huono työtilanne ja teini, jonka kassa otettiin yhteen harva se päivä. Oliko sitten ihme, jos väsytti? Ruoan jälkeen otin pienet nokoset ja sitten jaksoin lähteä kuskaamaan urheilukentille ja pitää kodin kunnossa. Lenkkeilin ja yritin syödä terveelisesti.  Väsymys tuli elämääni salakavalasti, vähitellen. Siksi en siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Muuten elämä oli ihan kunnossa. Kenelläpä sitä ei olisi välillä vaikeampaa. Lamaa oli kestänyt jo aivan liian kauan, mutta jotenkin siitäkin oli selvitty.
Vähän ennen joulua luulin suihkussa rintojani tutkiessa tunteneeni jotain. Seuraavalla kerralla en huomannut mitään erikoista, joten unohdin koko asian. Joulu oli tulossa ja ensimmäistä kertaa yli 20 vuotteen tuntui, että en saa millään tavaroita kasaan ja lahjoja laukkuihin. Suomeen joka tapauksessa pääsimme, monen mutkan kautta, kuten aina.  Ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että oikeaan rintaan sattui. Tuntui siltä, että joku olisi sohinut sitä veitsellä. Minulla on ollut pariinkin otteeseen rintarangantulehdus, joten ajatelin sen olevan syy kipuun. Matkalaukkujakin oli päivän aikana tullut raahattua. Se yö mieni valvoessa ja sitten kipu hävisi. Päätin kuitenkin, että kun palaan Irlantiin menen käymään lääkärissä.
 Joululoma loppui ja palasimme kotiin. Yleensä puran matkalaukut heti kotiin tultuani ja pyykkikone alkaa laulamaan jo saman iltana. Nyt ei alkanut. Olin ihan loppu. Tällä kertaa selitin, että tämä on matkaväsymystä. Lääkäriin meno unohtui, mutta sitten eräänä iltana tehdessäni selkävenytyksiä huomasin, että toinen rinta oli jotenkin erin mallinen kuin ennen. Viikko sen jälkeen huomasin että nänni oli vetäytynyt sisäänpäin ja tunsin tietyssä asennossa patin. Säikähdin,  ja varasin ajan lääkäriin. Olin jo perumassa vastaanottoa, koska en tuntenutkaan enää pattia. Joku sisälläni kuitenkin sanoi, että mene nyt kuitenkin. Onneksi menin!
Lääkärini  tunsi myös jotain ylimääräistä ja soitti heti rintaklinikalle. Olisin pääsyt sinne jo seuraavana päivänä. Minulla oli kuitenkin silloin tärkeä meno, jota en voinut peruuttaa. Seuraavat kaksi päivää olivat elämäni pisimmät.  Sitten istuinkin jo klinikalla ja tuijotin talua joka oli kuva merenaalloista. Kuvan tekstissä toivottiin vahvuutta niille, jotka ovat menettääneet uskon tulevaisuutten tai jotain sinne päin. Tehtiin mamografia, sitten ultrattiin ja silloin aloin aavistella pahinta. Lääkärin ilme nimittäin oli sellainen. Sitten otettiin ohutneulanäyte ja odotettiin.
Nimeni huudettiin ja minua pyydettiin odottamaan pienessä huoneessa. Ikkunalaudalla oli kasa lehtiä ja otsikkona yhdessä niistä jonkun julkkisen rintojensuurennus. Minä nieleskelin tyhjää ja odotin tuomiota. Katsoin ikkunasta ulos ja siellä kaikki näytti ihan normaalilta. Mitä minä täällä teen?  Sairaalat olivat minulle vieraita paikkoja. Ensin sisään astui lääkäri ja heti perässä hoitaja, jolla oli nenäliinalaatikko kainalossa.  Olin 43- vuotias yleensä ottaen terve nainen. Nyt sisälläni kasvoi Möykky, joka pahimmillaan voisi jopa tappaa minut. Sillä hetkellä maailmani romahti.
Lähes kolme vuotta myöhemmin ja istun kirjoittamassa tätä postausta. Olen käynyt helvetin esikartanoissa ja palannut sieltä takasin, kiitos geenivirheen.  Minulta on viety rinnat, munasarjat, hiukset ja lopuksi kynnetkin. Hiukset ja kynnet kasvoivat takaisin. Rintojen uudelleenrakennus on vielä kesken ja munasarjoja en enää tarvitse.  On arpia, lääkkeitä, kuumia aaltoja ylipainoa. Noin niin kuin kaupan päälle.  Ja sairaaloista olen saanut yliannoksen. Peilistä katsoo jälleen vähän tukevoitunut minä. Tämä nykyinen minä on kiitollinen jokaikinen päivä siitä, että on olemassa ja elossa. Jopa niinä päivinä, jolloin kaikki menee pieleen, elämä potkii päähän ja Irlannissa sataa kaatamalla. Sain jatkoaikaa, enkä aio tuhlata sitä.
Valehtelisin, jos sanoisin, että tarvitsin tämän elämänkoulun. Kyllä minä olen aina arvostanut elämää ja läheisiäni. Ei siihen tarvittu Möykkyä. Sen kyllä myönnän, että olen nykyisin onnellisempi ja täysin sinut itseni kanssa. Näen asiat selvemmin,  enkä enää ajattele, että sitten joskus. En myöskään välitä, mitä kukaan muu minusta tai tekemistäni ajattelee. Turhista asioista marisevia tai vain itsestään puhuvia ihmisiä kartan kuin ruttoa. Ja jos jonkun kanssa ei kemiat toimi, niin sitten ei toimi. Miksi pakottaa itsensä pitämään yllä ihmissuhteita, joista jää vain paha maku suuhun?
Rakastan perhettäni ja uskon, että sairastumiseni on liimannut meidät entistäkin tiukemmin yhteen. Olen myös kiitollinen ihanista sukulaisista ja ystävistä, työkavereista ja blogini lukijoista jotka tukiva ja potkivat minua eteenpäin. Maailmaassa on niin paljon hyvääkin, mutta välillä sitä on vaikea nähdä. Kun normiarki ja elämä yhtäkkiä otetaan pois, sitä pakostakin muuttuu. Tältä matkalta ei kukaan tule takaisin samanlaisena, eikä elämä koskaan palaa täysin entisenlaiseksi.
Elämässä tuli tälläinen mutka matkaan. Turha siitä on katkeroitua ja sääliä itseään. Olen onnellinen, että Möykky löytyi ajoissa.  Kun on syöpähelvetistä selvinnyt, selviää ihan mistä vaan. Ja sitten se postauksen varisinainen sanoma:  Hyvät naiset, tutkikaa rintanne säännöllisesti ja jos joku asia huolettaa, niin toivottavasti silloin näette pinkkiä ja käännytte lääkärin puoleen.  Muistakaa myös se, että patti rinnassa ei läheskään aina tarkoita sitä pahinta!