tiistai 29. syyskuuta 2015

Kahta kieltä

Lauantai-iltapäivällä meillä istui kymmenkunta suomalaista äitiä juttelemassa lasten kaksikielisyydestä. Annika Bourgogne otti minuun yhteyttä ja kyseli, josko Corkin suomalaisten keskuudessa aihe kiinnostaisi ja kiinnostihan se. Täällä nimittäin on paljon pieniä puolisuomalaisia, joiden äidit haluavat heidän oppivan myös suomea. Annika oli täällä Irlannissa yhdistetyllä loma- ja puhematkalla. Meille kävi onni, kun saimme hänet vieraaksemme.
Annikalla itsellään on kaksi kaksikielistä lasta ja hänen suomalais-ranskalainen perheensä asuu nykyisin Ranskassa. Eli aihe on hänelle hyvin tuttu. Ammatiltaan Annika on ranskan ja englanninkielen opettaja. Hän pitää luentoja kaksikielisyydestä ja hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjan Be Bilingual - Practical Ideas for Multilingual families. Hankkikaapa tuo kirja, jos aihe kiinnostaa.
Vaikka meillä asia ei enää olekkaan ajankohtainen, oli mielenkiintoista kuitenkin osallistua keskusteluun. Annika painotti, että jokaisen perheen tilanne on erillainen ja se pitää ottaa huomioon. Pakostakin toisesta kielestä tulee se vahvempi kieli. Jos ympärillä puhutaan englantia, niin suomi jää kakkoseksi, vaikka sitä äiti kotona puhuisikin. Me täällä Irlannissa asumme onneksi lähellä Suomea ja pääsemme siellä aika vaivattomasti käymään. Tilanne on ihan eri, jos asuu vaikkapa Australiassa. Sieltä ei välttämättä pääse kovin usein Suomeen suomea harjoittelemaan.
Annikan suhtautuminen lasten kaksikielisyyteen on hyvin ymmärtäväinen. Ei lapsen tarvitse puhua täydellistä suomea tai lukea sujuvasti Kalevalaa. Kielioppivirheitä saa tehdä, eikä niistä tarvitse tehdä suurta numeroa. Pääasia on, että tulee toimeen ja samalla vanhemman kotimaa avautuu ihan toisella tavalla.
Omasta kokemuksesta tiedän, että kun lapsi tulee kouluikään, niin ainakin meillä suomi jäi heti kakkoseksi. Kotitehtävissä auttaminen suomeksi ei minusta toiminut. Nykyisin puhumme poikien kanssa englantia, mutta kun olemme suomessa kääntyy puhe ennen pitkää suomeksi. Miestä meidän ”salakieli” ei ole koskaan härinnyt, mutta on kuulemma niitäkin puolisoita ja heidän perheitään, jotka eivät pidä siitä, että eivät ymmärrä keskusteluja.
Pojista vanhempi puhuu ihan mielellään suomea, eikä häntä haittaa vaikka se ei täydellistä olekkaan. Mummulle hän soittelee monta kertaa viikossa, ja ne puhelut käydään aina suomeksi. Juniori puolestaan puhuu suomea vain kun on pakko. Välillä hän yllättää minut, kun osaa sanoa jonkun vaikean lauseen, jossa päätteetkin menevät oikein. Muutenkaan häntä ei juuri nyt Suomi kiinnosta, kun taas pojista vanhempi on aika hyvin perillä Suomen asioista.
Meillä ei ole otettu stressiä kielen oppimisesta, eikä iltaisin istuttu kielioppikirjan kanssa, opettelemassa monimutkaista kielioppia. Tärkeintä on ollut aina se, että kommuniointi mummun kanssa on ollut mahdollista. Suomen lomat ovat paljon mukavampia, kun ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. 
Uskon, että suomikin vielä nousee kielenä arvoon arvaamattomaan, kun tuolla maailman turuilla pojat joskus törmäävät vaaleaan Eloveenaan, johon voi tehdä vaikutuksen suomeksi! Siinä saavat kaverit kadehtia vieressä...
Kiitos Annikalle mielenkiintoisesta iltapäivästä ja tervetuloa uudestaan! 

Meidän kesälomiin on kuulunut aina jossakin huvipuistossa käynti. Linnanmäellä mietin, että tämä taisi olla se viimeinen visiitti. 









maanantai 28. syyskuuta 2015

Girl power

Tyttöenegiaa oli taas kaupunki täynä sunnuntaina. Jokavuotinen naisten mini-marathoni keräsi 10 000 osallistujaa, joista lähes kaikki keräsivät samalla rahaa hyväntekeväisyyteen. Ajatelkaapas, että yksi päivä tuottaa  1 000 000 - 1 500 000 euroa eri järjestöille. Eli ihan pienistä summista ei ole kyse.

Minä ja kuusi ystävääni lahjoitamme keräämämme rahat täällä Corkissa toimivalle ARC-talolle, jossa pidetään huolta syöpäpotilaiden ja heidän omaistensa henkisestä hyvinvoinnista. Talo toimii täysin lahjoitusten varassa ja kuulemma mini-marathon on heidän tärkein tapahtumansa.

Käytännössä homma toimmii niin, että 12 euron osallistumismaksua maksaessa voi valita, mitä hyvänteväisyysyhdistystä haluaa kannattaa. Yhdistys sitten antaa juoksijalle tai kävelijälle t-paidan ja listan, johon sponsorit kirjoittavat nimensä ja summan paljonko lahjoittavat. Pakko ei tietenkään ole keneltäkään rahaa kerjätä, vaan voi lahjoittaa itse sopivan summan.

Sää suosi meitä kaikkia, ja kun pääsimme maaliin saimme  pussin jossa oli mitalli, vähän naposteltavaa ja tuotenäytteitä. Sen jälkeen ARC-talon tarjosi vielä juotavaa ja pientä syötävää pubissa.

Niin ja matka nyt ei päätä huimannut, sillä tämä "maratooni"  oli vain neljä mailia eli noin 6.5 km pitkä.








torstai 24. syyskuuta 2015

Me äidit


Tähän astisessa elämässäni vaativin roolini on ehdottomasti ollut äitinä olo. Äiti on äiti ja toivottavasti pysyy lapsen mukana koko elämän. Mikään eikä kukaan voi valmistaa vanhempia siihen mitä tuleman pitää! 

Odotetaan innolla vauvan syntymistä.On vaippoja, sänky, tutit, tuttipulloja,vaatteita,turvaistuinta jne. Sairaalakassi odottamassa oven vieressä. Ihan vaan siltä varalta, että tulee kova kiire. Sitä luulee olevansa valmis. Ja niinhän sitä onkin, niihin alkumetreihin. Ensimmäisen viikon aikana käy selväksi, miten vähällä ja rikkonaisella unella sitä selviää, kun on pakko. Sitten tajuaa, että lähdenpä tässä käväisemään jossakin, ei enää onnistu. Onneksi vauva kasvaa ja vanhemmat siinä samalla.


Siihen pieneen nyyttiin rakastuu täysillä heti. Luvassa on tyyntä ja sitten niitä myrskyjä. On upeta ja hienoja hetkiä, jotka muistaa aina. Ja sitten niitä, jotka haluaisi vain unohtaa. Kun oma lapsi tekee jotain typerää tai epäonnistuu, tuntee äitikin tehneensä jotain väärin. 

Silloin kun kaikki sujuu hienosti on vahempana olo helppoa. Sitä paukuttelee henkseleitään ja ottaa osan kunniasta itselleen.Ollaan tässä osaattu kasvattaa lapsi hyvin ja katsokaa nyt kaikki tulosta. On helppo hehkuttaa lapsensa erinomaisuutta ja onnistumisia: hyviä arvosanoja, huikeita urheilusuorituksia, stipendeja, fiksuja kavereita jne.
  

Valitettavasti niitä ikävämpia asioitakin tulee matkalla eteen. Silloin voi tietysti työntää päänsä puskaan ja olla tiukasti sitä mieltä, että meidän kullanmurussa ei ole mitään vikaa. Vika on koulussa,kavereissa, toisten lasten vanhemmissa, jalkapallojoukkueen valmentajassa...

Olisi niin kovin paljon helpompi olla reagoimatta ja uskomatta. Äitinä oleminen ja se rakastaminen punnitaan juuri niinä hetkinä, jolloin käydään läpi vaikeita asioita. Pitää olla samalla tiukka ja vihainenkin, mutta taustalla rakastaa vielä normaaliakin enemmän.


Me teinien vanhemmat joudumme välillä tilanteisiin, jolloin ei oikein tajua, että miten tänne on päädytty. Joudumme katsomaan vierestä, kun lapsi joutuu kantamaan vastuuta teoistaan tai tekeämättä jättämisistään. Olisi helppo sekaantua ja selittää asiat parhain päin, mutta silloin tekee sen virheistä suurimman. Virheistään nuori oppii ja siitä, että joutuu itse kärsimään seurauksista.  


Suurin haaste minusta on se, että pitäisi pystyä olemaan rauhallinen ja ohjaamaan oikeaan suuntaan. Olemaan tiukka, vaikka sydämessään tietääkin, että tämä nyt on vaan näitä teinien temppuiluja, jotka kuuluvat ikään. Kun aikaa kuluu asiat näkee selvemmin ja huomaa, että eihän se maailma kaatunutkaan, vaikka silloin siellä myrksyn silmässä siltä tuntuikin.


Myrskyt laantuvat aikoinaan ja meri tyyntyy. Ja kun rannalta katselee kaunista tyyntä merenpintaa sitä unohtaa, ainakin hetkeksi, että mitään myrskyä koskaan olikaan.  

Tälläistä tämä elo on teinien kanssa. Onko tuttua?





sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Downton Abbey

Tassu pystyyn, jos olette jääneet Downton Abbeyn pauloihin! Olenhan minä tästä tv-sarjasta kuullut, mutta en ole sitä aikaisemmin seurannut. Kunnes jokunen viikko sitten ystäväni kertoi, että oli alkanut katsomaan sarjan vanhempia osia NetFlixitä ja jäänyt koukkuun. Hän oli ihan varma siitä, että minäkin pitäisin siitä . Ja niinhän siinä kävi, että olen täysin myyty. Olen nyt pääsyt puoleen väliin toista tuotatokautta. Kuudes ja samalla viimeinen kausi pyörähtää käyntiin ITVllä tänään, mutta taitaa olla parempi, että jätän ohjelman väliin ja katson vanhat jaksot ensin.

Mikä sitten aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa elämässä viehättää? No, ensinnäkin se, että eletään 1900-luvun alkua Englannissa ja samalla käydään läpi historiaa. Titanic upposi, alkoi ensimmäinen maailmansota jne. Puhelin on uusi keksintö, ja autot ovat harvojen ja valittujen huvi. Ja ne perheen naiset, joiden tehtävänä on vain olla kauniita ja tyylikkäitä. Eikä yläluokan miestenkään sovi tehdä normaalia päivätyötä. Kuka nyt haluaisi olla lääkäri tai asianajaja?

Ja sitten se palveluskunta, joiden riveissä on tarkka nokkimisjärjestys. Palvelijat elävät perheen kanssa, mutta kuitenkin täysin eri maailmassa. Kun kello soi, he kiiruhtavat paikalle. He tietävät kaiken perheestä ja heidän salaisuuksistaan. Ovat uskottuja ja jopa neuvonantajia, mutta kuitenkin vain palvelijoita, joilla on oma paikkansa ja asemansa. Raja palvelusväen ja perheen välillä on kaikille selvä, eikä sitä helposti ylitetä. Jos palvelijoilla on tarkat käytössäännöt, niin ihan samaa voi sanoa myös perheenjäsenistä. Tyttäret tietävät mitä heiltä odotetaan ja kuinka heidän tulee käyttäytyä. Ei riitä, että tuleva puolisio on pelkästään rikas, hänen pitäisi tulla myös hyvästä perheestä. Rakkaudella ei näissä naimakaupoissa ole väliä.

Yläluokan englantia on myös mukava kuunnella. Onhan se kuin oma kielensä, joka on kovin erillaista verrattuna palveluskunnan käytämään murteeseen. On myös rentouttavaa seurata sarjaa, jossa ei ole väkivaltaa, sotaa kylläkin, eikä jatkuvaa kiroilua tai ykstyiskohtaisia makuuhuonekohtauksia. Aatelisperhe kohtelee palvelusväkeä hyvin ja näyttää myös inhimillisen puolensa. Näyttelijät ovat huippuja, etenkin Maggie Smith, joka esittää leskikreivitär Violet Crawleytä, the Dowager Countess of Granham.

Kyllä naapurissa ostaan tämä televisiosarjojen teko, vai mitä?


Tässä muutamia leskikreivittären lausahduksia:



Violet, to Robert in his black tie: "Do you think I might have a drink? Oh, I'm so sorry – I thought you were a waiter."

***

Tom: "They turned everyone out of the castle. Lord and Lady Dromgoole, their sons and all the servants. And then they set fire to it."
Edith: "What a tragedy."
Violet: "Well, rather yes and no – that house was hideous. Of course, that is no excuse."

***


Carson: "Hard work and diligence weigh more than beauty in the real world."
Violet: "If only that were true."

***


Violet: "Robert, people like us are never unhappily married."
Robert: "What do we do if we are?"
Violet: "Well, in those moments, a couple is 'unable to see as much of each other as they would like.'"

Täältä lisää! 


Kuva: ITV




perjantai 18. syyskuuta 2015

Äly hoi!

Tekisi mieli antaa tulla tuutin täydeltä, mutta sitten päätin, että olkoon. Ensimmäistä kertaa, näiden ulkomailla asumieni vuosien aikana ajattelin, että eipä ole minun ongelmani. Tehkää mitä tykkäätte. Siis, näin minä ajattelin, omasta kotimaastani ja sen tämän hetkisestä tilanteesta. Sitten kauhistuin, että enhän minä voi enkä saa näin ajatella. Siltä vaan on tänään tuntunut.

Te, jotka olette blogiani pitempään seuraanneet, muistatte ehkä kirjoituksiani Irlannin lamasta ja miten se meihin vaikutti. Ihan kaikkia perheemme ongelmia en tänne tietysti vuodattanut, mutta sen voin sanoa, että tilanne tuntui välillä aika toivottomalta. Edelleenkin puistattaa, kun ajattelen mitä kaikkea kävimme läpi.

Ennen kuin aloin blogia edes kirjoittamaan, sain edellisessä työpaikassani 10% palkanalennuksen. Ei siinä kysytty, että käykö ja miltä tuntuisi jos. No, pari kuukautta sen jälkeen menikin sitten koko työpaikka. Samaan aikaan mieheni projekti loppui kuin seinään. Hänen kohdallaan se tarkoitti 100% palkanalennusta, eikä mistään avustuksita yksityisyrittäjä voinut edes haaveilla. Töitä oli otettava sieltä mistä niitä löytyi, ja se tarkoitti viikkoja pois kotoa.

Lapsilisiä on leikattu ainakin pariin otteeseen, sitten tuli kiinteistövero ja nyt vesilaskut ja paljon muita korotuksia/alennuksia siellä ja täällä.  Ja kyllähän täälläkin ne, joiden työpaikka oli ja on edelleen sieltä varmimmasta päästä, olivat ja ovat niitä suurimpia marisioita. Vapaamatkustajista nyt puhumattakaan!

Niin, että jos Suomi luulee, että suosta noustaan "ilmaisemalla mieltään" ja pysäyttämällä maa päiväksi, niin good luck sinne kotomaahan vaan. Mikään ammattikunta ei ole se tärkein. Eikä asenne, että meiltä ette kyllä ota mitään, ottakaa noilta muilta, valitettavasti toimi.

Ai, eihän minun pitänyt mitään tästä aiheesta naputella, mutta en näytä pysytyä olemaan naputtelemattakaan. No, tulipahan avauduttua.

Huomenna lähdemme käväisemään Dublinissa. Pojista vanhempi palaa sinne viikon kuluttua asumaan ja jatkaa työharjottelua. Pitäähän sitä äidin käydä tarkastamassa, että pojalla on siellä kaikki kunnossa.

Palataan asiaan sunnuntaina!











torstai 17. syyskuuta 2015

Niin retroa...

Ei oikein osaa kuvitella Irlantilaiseen kotiin mustavalkoista sisustusta. Kun tuo ilma on mitä on, niin sisälle päästyään haluaa värejä ympärilleen. Tai ainakin minä haluan. Haluan myös, että koti on koti, eikä mikään museo tai sairaalan osasto. Siellä saa ja pitää näkyä elämän merkit. Mikä se sellainen koti on, jossa saa koko ajan pelätä, että likaa tai rikkoo jotakin. Olen sellaisissakin kodeissa käynyt ja tuntenut oloni jotenkin epämukavaksi. Suu auki katsein ja kuuntelin tilannetta, kun äiti kehotti tytärtään poimimaan pienen palan joulukuusen kimallenauhaa vaalealta kokolattiamatolta. Lattialla kun ei saanut olla yhtään roskaa, ja siitä oli lapsille sanottu monen monta kertaa. Tämmöisissä tilanteissa minussa asuva keittiöpsykologi alkaa miettimään, että missä mättää. Onko elämä muuten niin kaoottista, että ympäristö pitää olla tiptop kunnossa?

No, nyt eksyin taas ihan eri aiheeseen kuin mistä minun piti teille kertoa. Nimittäin meidän astiakaapista ei ole löytynyt enää pitkään aikaa montaakaan samanlaista lautasta, laseista nyt puhumattakaan. Eihän se elämä tietysti siihen kaadu, vaikka vieraille työnnetäänkin eteen eriparia olevat lautaset ja lasti. Pääasiahan on, että tulee masu täyteen ja viihtyy pöydän ääresssä. Muumimukeja muuten riittää kyllä isommallekkin porukalle, mutta lautaspuolella tekee tiukkaa.

Olen katsellut tavaratalojen lautastarjontaa sillä silmällä, mutta katselemisen tasolle se on sitten jäänytkin. Kunnes viime viikolla huomasin tämän retroimmasta retroimman astiaston. Ja arvatkaapas missä? No, huutokaupan nettisivulla. En itse ehtinyt sunnuntaina huutamaan, joten tein siitä tarjouksen. Kukaan ei ilmeisesti halunnut retroastioita kotiinsa, joten minua onnisti. Tein tarjouksen alakanttiin, sillä olen huomannut, että astioille ei täällä ole kysyntää.

Eli tässä tämä, joidenkin mielestä ihan kamla, mutta minusta aivan ihana kalustoni!








lauantai 12. syyskuuta 2015

Dublinin "aivot"

Keuhkojen lisäksi suuremmat kaupungit tarvitsevat myös aivot. Dublinin tunnetuimmat aivot sijaitsevat nekin ihan ydinkeskustassa. Portista sisään ja käy ihan samalla tavalla kuin astuttuani St Stephen's Greenin puistoon. Kaupunkin kuhina ja häly jäävät taakse, ja nyt ollaan ihan eri maailmassa: Trinity Collegessa. Tulee sellainen "sivistynyt" olo!

Yliopiston kampuselle saavuttuaan pystähtyy pakostakin ihailemaan näkemäänsä. On upeita vanhoja rakennuksia, sisäpihoja ja tietysti ne tarkasti leikatut nurmikot, Ihmiset ympärillä olivat tältä vuosikymmeltä, mutta yliopisto itse sai alkunsa jo 1500-luvun lopulta. Rakennukset eivät osaa puhua, mutta jos osaisivat, niin nämä voisivat kertoa monta mielenkiintoista tarinaa.

The Book of Kells (Kellsin kirja) ja kirjasto, josta sen löytää, ovat campuksen kuuluisimmat ja suosituimmat nähtävyydet. The Book of Kells on kelttiläisten munkkien n vuonna 800 kuvittama ja tekstaama kirja. Kirja on kirjoitettu latinaksi ja se koostuu neljästä evankeliumista. Seuraavalla kerralla Dublinissa käydessäni aion varata aikaa myös Trinity Collegen kirjastoon tutustumiselle.
Edellisestä kerrasta on reilusti yli 20 vuotta, joten jätän Ikean väliin ja käyn katsomassa tätä Dublinin tunnetuinta nähtävyyttä.



 Kuva: http://www.adayinthelyceum.com/


Kuva: Irish Times

Kesäisenä päivänä paikalla oli satoja turisteja, mutta nyt se kansoittavat opiskelijat. Kampuksen kujilla ja käytävillä kävelee niitä uusia opiskeijoita, jotka yritävät löytää luentosalejaan ja niitä vanhempia, jotka näyttävät siltä, kun tietäisivät ja osaisivat jo kaiken. Jossain haahuillee hajamielinen professori eriparia olevissa sukissaan tai kiukkuinen vahtimestari, joka komentaa pois nurmikolta!

Minä puolestani näen paikalle pyöräilevän nuoren siloposkeisen mieheni, joka ei nyt mitenkään innosta puhkuen, saapuu opinahjoonsa. Kysyinkin häneltä, että tajusiko hän silloin miten vaikuttavan ja uljaan näköisessä yliopistossa opiskelit. Vai pyörikö mielessä vaan matematiikan kaavat vai ihan muut opiskeijoiden elämää (!) värittävät asiat? Kuulemma rakennukset tekivät vaikutuksen jo silloin. Rahat olivat tiukalla, sillä vanhemmat maksoivat asumisen ja muut kulut. Opiskelijaelämään ei kuulemma paljon rahaa jäänyt.

Vielä sellainen yksityiskohta kyseisestä yliopistosta, että katolisilla sinne ollut mitään asiaa, elleivät he suostuneet vaihtamaan uskontoaan. Vasta 1970-luvulla viimeisetkin rajoitukset poistettiin ja niinpä 80-luvulla sillä siellä opiskellut katolilainen miehenikin sinne hyväksyttiin.













 

perjantai 11. syyskuuta 2015

Kun taivas aukeni

Nyt sitä taas tulee kuin saavista kaataen. Vettä nimittäin. Töiden jälkeen juutuin liikenteeseen ja myöhästyin monesta paikasta. En saanut ikkunoita pysymään "huurteettomina", joten näkyvyys oli mitä oli. Eikä tietysti nenäliinan nenäliinaa, edes käsilaukussa. Puhelimeen piippasi tekstiviestejä sieltä sun täältä. Mies ei päässyt sisälle, kun olin laittanut ovet niin hyvin lukkoon. Juniori odotti koulun pihassa kavereidensa kanssa. Pojista vanhempi pyysi puolestaan varaamaan lipun tämäniltaiseen junaan. Minua on tänään tarvittu niin töissä, kun kotona. Onhan se hyvä, että on kysyntää, mutta kohtuus kaikessa.

Kun viimein pääsin kotiin päätin, että EN laita ruokaa, ENKÄ varmasti siivoa. Ruoka hoitui hakemalla ja siivoaminen sillä, että otin silmälasit pois päästäni. Vaikka tämä perjantai on takunnut, heti aamusta alkaen, on takana kuitenkin ihan hyvä tai oikeastaan erinomainen viikko. Mies on kotona aamulla ja illalla. On ollut mukava istua ruokapöytään työpäivän jälkeen ja jutella päivän tapahtumista. Kun keittiö on siivottu, lähdemme yleensä kävelylle. Siis me, keskellä viikkoa! Sohvalla kutoessani on eteeni ilmestynyt teekuppi. Sellaisia pieniä, mutta kuitenkin suuria asioita.

Harjoitusten jälkeen isä on päässyt hakemaan Junioria. Eikä minun tarvitse olla enää joka ainoa arki-ilta autonratissa. Ja siitä puolestaan on seurannut se, että käyn pilateksessa ja pian espanjan kurssilla. Odotettavissa on oikein kunnon tehokurssi, sillä keskiviikkoisin kieltä opiskellaan peräti neljä tuntia.

Nyt takkaan tuli ja kynttiöitä palamaan. Pojista vanhempikin saapuu vielä tänä iltana kotiin. Jotenkin tällä viikolla on koti tuntunut todella tärkeältä. Tai siis paremminkin tieto siitä, että on koti. Noita masentavia uutisia katsoessa sitä tajuaa, että sekään ei ole mikään itsestäänselvyys.

Mukavaa perjantai-iltaa teille kaikille. Nautitaan tänään omista kodeistamme!


Nämä kuvat otin viime viikonloppuna. Kameran asetukset olivat vinksinvonksin, joten värit ovat vähän sekaisin.






keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Laiska se töitään luettelee

Tuli taas käytyä huutokaupassa. Miehen mielestähän meille ei tarvita yhtään mitään uutta eikä vanhaa. No, eihän sitä aina voi olla samaa mieltä. Tämä nyt vaan on sellainen "mun juttu". Tällä kertaa lähti mukaan pöytä ja jakkara Juniorin entiseen huoneeseen. Laitan siihen pöydälle ompelukoneen, kunhan saan sen ensin kunnostettua. Löytyi kun löytyikin aikaisemmin ostamalleni yöpöydälle ihan samallainen kaveri. Sille löytyy paikka meidän makuuhuoneesta ja mies saa sen ihan ikiomaksi. Eli hänkin hyötyy ostoksistani. Yöpöytä odottaa vielä toista maalikertaa ja sitten se on vasta esittelykelpoinen. Juniorillekkin löytyi yöpöytä uuteen huoneeseen. 

Enhän minä mitään huonekaluja kunnostaa osaa. Kunhan vaan pyyhin liat ja pölyt ensin pois ja sitten hion hiekkapaperilla, jos on jotain hiottavaa ja maalaan kahteen kertaan. Eli ei mitään vaikeaa tai monimutkaista. Maailma on täynä käytettyjä tavaroita ja huonekaluja, joista saa pienellä vaivalla ja rahalla ihan käyttökelpoiset. Eikä tosiaan tarvitse olla mikään ekspertti. Kaikkihan osaa maalata!


Tässä tälläiset aloittelijalle sopivat näpertelyt, jotka löytyivät sieltä samasta huutokaupasta. Nämä saivat vain maalia kaksi kerrosta ja valmista tuli.



Kukkapöytä olohuoneseen.




Ja lehtiteline.




Arvatkaapas paljonko ostokseni tällä kertaa maksoivat? Siis se pöytä ja jakkara, kaksi yöpöytää, kukkapöytä ja lehtiteline. Yhteensä 45.00! Eli ei sieltä mitään arvokkaita antiikkihuonekaluja huudella. Viikonloppuna olisi tarkoitus saada yöpöydät valmiiksi. Pöytä ja jakkara ovatkin sitten vähän monimutkaisempia juttuja.




maanantai 7. syyskuuta 2015

Tulihan se sieltä

Nimittäin kesä. Tai ainakin jotain sinnepäin. Ei me täällä Vihreällä Saarella olla kovin vaativaisia. Kunhan ei sada, eikä tuule ja tarkenee edes vähän aikaa ulkona t-paidassa. Se riittää meille! Viikonloppuna oli siis täkäläisittäin kesäkelit.

Olen aina sanonut, että syyskuu on Irlannissa se paras kuukausi. Silloin kannttaa tulla tänne lomalle. Koulut ovat alkaneet ja majoituksenkin saa edullisemmin. Syksyä saattaa olla ripaus ilmassa, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin Suomessa. Kun takana on historian (kuulemma) surkein kesä, niin aurinkoinen viikonloppu otettiin kiitollisena vastaan.

Sunnuntai-aamuna vein Juniorin jalkapallo-otteluun, ja itse ajoin keskustassa sijaitsevan kävelyreitin ja puiston lähelle. Normaalisti parkkipaikan saaminen on vaikeaa, mutta kun kerrankin olin ajoissa liikkeellä, onnisti heti. Mietin mielessäni, että moni asia jää tekemättä ja kokematta sen takia, että ei viitsi lähteä kilpailemaan vähäisistä parkkipaikoista. Onko mikään sen ärsyttävämpää, kun on hyvä suunnitelma ja sitten ei löydä parkkipaikkaa, ei sitten millään? Minä onneton en osaa peruttaa kunnolla taskuun. Se taito pitäisi opetella. Helpottaisi täällä kovasti elämää! Pitääpä pyytää pojista vanhempi opettajaksi. Hänellä nimittäin luulisi olevan tekniikka vielä hyvässä muistissa, kun autokoulusta ei ole kovin pitkä aika.

Tässä kuvapläjäys sunnuntaikävelyltä.

Maanantain on jo illassa, eli eiköhän se tästä taas...





Ilmeisesti joku yo-kokeisiin valmistautuva oli saanut tarpeekseen erään kuuluisan kirjailijan koukeroisesta englannista...






lauantai 5. syyskuuta 2015

Se pieni poika

Se syyrialainen pieni poika, Alyan nimeltään, jonka ruumiin allot heittivät Bodrumin rannalle, on pyörinyt mielessäni viime päivät. Pienet kengät, siniset shortsit ja punainen t-paita. Eihän kolme vuotiailla omaisuutta ole, mutta kuitenkin kotona leluja, oma sänky, se suosikki pehmolelu, oma muki ja kaapissa vaatteita ja kenkiä. Ja tällä pikku-ressukalla ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.
Kuinka monta saman ikäistä pientä poikaa leikki Bodrumin rannalla, vailla huolen häivää? Rakentavat hiekkalinnoja, hierovat suolaista merivettä pois silmistään, syövät jäätelöa ja kiemurtelevat kiukkuisena, kun äidit yrittävät laittaa aurinkorasvaa suojaamaan paahtavalta auringolta. Hermostuvat, kun hiekkaa menee sandaalien sisään, ja se kutittaa jalkapohjia. Juoksevat uimaan riemusta kiljuen ja sitten taas hyppäävät puhtaan pyyhkeen sisään kuivattavaksi.
Koska asun ja elän täällä Irlannissa, katson asioita ja ilmiöitä täkäläisestä näkökulmasta. Ensinnäkin irlantilaiset ovat erittäin anteliaita, kun kysymysessä on hyväntekeväisyys. He ovat kekselijäitä varojenkeruussa ja saavat yllättävän nopeasti keräyksen pystyyn. Järjestetään vaikka pubiin arvauskilpailu, lähdetään pyöräilemään pitkä lenkki ja kaikki osallistujat pyytävät sponsoreikseen sukulaisia ja perheen jäseniä. Tai pidetään myyjäiset tai muotinäytös. Kun jollakin tai jossakin on hätä, irlantilaiset pistävät käden taskuun, eivätkä kitsastele.
Toiseksi Irlanti oli pitkään köyhä maa, joka vähitellen nousi ja sitten taas romahti. Nyt ollaan taas menossa parempaan päin. Keskiverto irlantilainen on aina maksanut kaikesta ja maksaa edelleen. Siihen, että kyllä valtio veronmaksajistaan pitää huolta, ei täällä ole voinut luottaa. Irlannista on aina lähdetty töihin muualle, koska töitä ei omasta maasta ole löytynyt.  Toisaalta täällä ymmärretään miltä tuntuu lähteä ja samalla myös ollaan sitä mieltä, että kun omillekkaan ei ole töitä, niin miten sitä löytyy muualta tulleille. 
Tottakai täällä on myös paljon omia vapaamatkustajia, jotka ovat osanneet käyttää systeemiä hyväkseen ja elävät suht mukavasti, tekemättä ja maksamatta mitään. Heidän mielestään on valtion velvollisuus pitää heistä huolta. Nyt ja aina. 
Irlanti toipuu hiljalleen lamasta,  yrittää maksaa velkojaan ja päästä taas jaloilleen. Pakolaisia tulee tännekkin ja mielipiteet olevat puolesta ja vastaan, kuten muuallakin Euroopassa. 
Minulle pakolainen on sellainen ihminen, joka lähtee hirmuvaltaa tai sotaa ja niistä seuranneita ongelmia pakoon tai häntä vainotaan esim uskontonsa tai kansallisuutensa takia. Sellainen ihminen, joka ei enää ole turvassa omassa kotonaan.  Näiden ihmisten ei tarvitse keksiä tarinoita kadonneista papereista tai heitä kohdanneesta syrjinnästä. He muistavat kulkemansa reitin, lastensa syntymäajat, eivätkä vaihtele niitä tilanteen mukaan. He kertovat elinoloistaan, pelosta, turvattomuudesta ja riistetystä tulevaisuudesta, eikä se ole mikään sepitetty kertomus. Nämä pakoon lähteneet arvostavat sitä, että on katto pään päällä, ruokaa ja ennen kaikkea tuntevat olevansa turvassa. 
On siis pakolaisia ja ns. pakolaisia. Näiden ns. pakolaisten menneisyyden tapahtumien todenperäisyys on suuri kysymysmerkki. Tarinoissa on mukana ripaus totta ja loput on keksitty täyttämään vaadittavat kriteerit. He osaavat vaatia ja vaativat. He myös tietävät oikeutensa ja osaavat käyttää kohdemaataan hyväkseen.  Ja jos ovi ei johonkin maahan aukea, jatkuu matka seuraavaan. Valitettavasti nämä ns. pakolaiset ovat omalla asenteellaan ja käytöksellään saaneet aikaan sen, että heihin suhtaudutaan negatiivisesti. 
Mutta vielä siitä pienestä pojasta. Toiset ovat sitä mieltä, että kuvaa kuolleesta ei olisi saanut julkaista. Miksi ei? Yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Lukekaapa tämä artikkeli. Pakolaiskysymyksiä ei ratkaista tällä blogikirjoituksellani, enkä edes luule ymmärtäväni mitä kaikkia asioita aiheeseen liittyy. Pienen Alyanin pieni ruumis kuitenkin menee kaikkien faktojen, aiheesta kirjoitettujen tutkimusten ja artikkelien, asenteiden, uskontojen ja mielipiteiden yli. Rannalla makaa kuollut 3-vuotias, joka ei onneksi vielä tajunnut mitä kaikkea oli tapahtunut , ennen kuin hän perheineen päätyi veneeseen. 
Aamuinen puhelinkeskusteluni 91-vuotiaan äitini kanssa pisti ajattelemaan. Tämä pitkällä elämänkokemuksella ja-  viisaudella siunattu nainen on itse ollut myös pakolainen, evakko. Jopa kahteen kertaan kotoaan lähtenyt. Äiti osaa pukea mielipiteensä ja elämänviisautensa hienosti sanoiksi: "On helppo olla pakolaisia vastaan, kun ei ole itse joutunut lähtemään kotoaan". Karjalaisten asuttaminen ei suinkaan sujunut ongelmitta, vaikka kysmyksessä oli samaa kieltä puhuvista, oman maan kansalaisista. Ei karjalaisia toivotettu joka paikaan avosylin vastaan. Rasismista ei silloin puhuttu, mutta sitä joutui moni evakko aikoinan kokemaan. Siis suomalaiset Suomessa.   
Nähdessäni kuvan Alyanista ensimmäisen kerran, mieleeni tuli yksi pienen pieni positiivinen ajatus: onneksi se vesi ei ollut jääkylmää... 


Tässä meidän pojat lomalla Bodrumissa. Vailla huolen häivää...


torstai 3. syyskuuta 2015

Dublinin henkireikä

Jokaisella vähänkään suuremmalla kaupungilla on keuhkot. Dublinissa keuhkojen tehtävää hoitaa suuri Phoenix puisto, jossa sijaitsee myös eläintarha. Kaupunkien keuhkot eivät välttämättä sijaitse ihan ydinkeskustassa, joten tarvitaan pienempiä henkireikiä. Kaiken kiiren ja melun keskellä on hyvä olla paikka, johon on helppo poiketa vaikka vain vähäksi aikaan. Sinne on hyvä paeta vaikkapa lounasleipiä syömään, kesken kiíreisen työpäivän.

Dublinin henkireikä on nimeltään St. Stephen's Green puisto. Se sijaitsee Grafton Streetin päässä, ihan samannimisen ostoskeskuksen vieressä. Minulla oli onnea matkassa ja kävellessäni puistossa aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Kummasti sitä unohti olevansa keskellä Dublinia. Askel  hidastui huomaamatta ja jotenkin ilmakin tuntui raikkaammalta.  Puolituntia puistossa ja akku on taas täynä virtaa. Sen jälkeen turistikin jaksaa taas kävellä Dublinin katuja!