Pojan passi meni vanhaksi, joten se
piti uusia loman aikana. Katselin netistä vapaita aikoja lähiseudun
poliisiasemilta ja päädyimme Pietarsaareen. Seinäjoella kävin jo aikaisemmin,
ja koska vaihtelu virkistää, niin varasin passinuusimisajan entisestä opiskelukaupungistani.
Edellisen kerran olin siellä valmistujaistilaisuudessa vuonna 1990, joten
olikin jo korkea aika käydä katsomassa, miltä Jakobstad nykyisin näyttää.
Kävin aikoinani Pietarsaaren
kauppaoppilaitoksessa matkailulinjan ja siellä vierähti kaksi vuotta.
Ajomatka oli suorastaan nostalginen,
sillä se tapahtui meidän äidin vanhalla Ooppelilla, joka ostettiin upouutena
vuonna 1989 juuri Pietarsaaresta. Sillä kuljin sitten viikonloppuisin kotiin,
sillä julkisilla matka ei onnistunut, ei sitten millään. Ooppeli muuten voi
edelleen erittäin hyvin, mitä nyt rattia saa vääntää hartiavoimin. Kävelisin
varmasti seinille, jos joutuisin olemaan kotikylässäni kaksi viikkoa autotta.
Siksipä olen oikein kiitollinen Ooppelille kaikista näistä vuosista!
Pietarsaareen saavuttuamme piti käydä
etsimässä kerrostalo, jossa asuin ensimmäisen vuoden (Muistatko E?). Löytyihän
se. Ja koska kaupunki oli muuttunut täysin, sitten viime käynnin, saimme
mukaamme oikein asiantuntevan oppaan. (Kiitos, vaan P!).
Olin aivan äimistynyt, kun tajusin, että passikuva meni sähkoisesti kuvaamosta "poliiseille" ja vielä ällistyneempi olin kun näin upouuden poliisiaseman. Juniorikin katseli asemaa silmät pyöreinä. Kävimme nimittäin hankkimassa hänelle Irlannin passin pari viikkoa aikaisemmin täällä Irlanissa, ja jouduimme vierailemaan useampaan otteeseen paikallisella poliisiasemalla. Ensin puuttui joku paperi, sitten sinisellä kuulakärkikynällä täytetty kaavake ei käynyt, se piti täyttää mustalla kynällä. Sitten vielä puuttui isä (siis miehen piti olla paikalla allekirjoittamassa suostumuksensa). Poliisi istui omassa kopissaan ja me asiakaat pienessä ahtaassa odotuskopissa, jossa meinasi tukehtua, sillä siellä oli muitakin kuin me. Kyllä oli "kammareilla" eroa kuin yöllä ja päivällä.
Olin aivan äimistynyt, kun tajusin, että passikuva meni sähkoisesti kuvaamosta "poliiseille" ja vielä ällistyneempi olin kun näin upouuden poliisiaseman. Juniorikin katseli asemaa silmät pyöreinä. Kävimme nimittäin hankkimassa hänelle Irlannin passin pari viikkoa aikaisemmin täällä Irlanissa, ja jouduimme vierailemaan useampaan otteeseen paikallisella poliisiasemalla. Ensin puuttui joku paperi, sitten sinisellä kuulakärkikynällä täytetty kaavake ei käynyt, se piti täyttää mustalla kynällä. Sitten vielä puuttui isä (siis miehen piti olla paikalla allekirjoittamassa suostumuksensa). Poliisi istui omassa kopissaan ja me asiakaat pienessä ahtaassa odotuskopissa, jossa meinasi tukehtua, sillä siellä oli muitakin kuin me. Kyllä oli "kammareilla" eroa kuin yöllä ja päivällä.
Pietarsaaressa otti heti korvaan
tietysti heti ruotsi. Sitä kuuli joka paikassa. Minulle tuli mieleen toisena
opiskeluvuonna vuokraamani yksiöni rikkimennyt lukko ja soittoni
vuokraisännälle. Hän nimittäin ei puhunut ollenkaan suomea, joten Infon
sanakirjajan kanssa kirjoitin ylös miten selitän ruotsiksi, mikä lukossa oli
vikana.
Kaupungilla oli pieni pääni aivan pyörällään. Ainoastaan Halpa-Halli oli paikoillaan. Korv-Görannin grillikin oli ihan väärässä paikassa,
ja minulle uusi kävelykatu sekoitti pakan täysin. Onneksi vanha tuttu kello näytti edelleen aikaa, ja samoin kirkko ja raatihuone olivat paikoillaan. Eikä aivan
ihana puutaloalue Skatakaan ollut siirtynyt mihinkään!!!
Eihän se Pietarsaari nyt mikään
ihanteellinen opiskelijakaupunki ollut. Sitä kun maalaistyttö olisi halunnut
vähän vilkaampaan kaupunkiin, mutta ihan mukavia muistoja sieltä jäi, vaikka
koulussa kielien kanssa takkusinkin. Olin muuten kahtena kesänä ihan Ruotsissa
Ruotsissa kesätöissä, ja kummasti sitä svenskaa oppi puhumaan, kun oli pakko.
Nyt kyllä en tahdo saada enää lausetta kasaan, en sitten millään! Niin ja mitä
suomalaisten parjaamaan ”pakko”-ruotsiin tulee, en kyllä enää viitsisi asiasta
edes marista. Mielummin helpohkoa ja elävää ruotsia kuin lähes kuollutta,
kuopatua ja niiiiiiiin vaikeaa pakko-iiriä, jolla ei tee yhtään mitään.
Minua on aina harmittanut, että en
aikonani ostanut usko, toivo ja rakkaus jouluvaloja. Ne kun kuuluvat Pietarsaaren
jouluun. Muistan, että jotkut luokan tytöistä niitä ostivat, ennen kuin sanoivat jäähyväiset Jeppikselle. Meitä oli muuten luokalla n
30 tyttö ja yksi poika. Tai mistäs sitä tietää vaikka se
luokan ainut poika olisi myös pakannut jouluvalot kassiinsa. Jouluvaloja en nyt
kesällä ostanut, mutta tälläisen kivan ovikoristeen löysin. Nyt se roikkuu
meidän ovessamme täällä Corkissa, toivottamassa vieraat tervetulleiksi.
Ja teille entisille matkureille, jotka
blogiani luette, lähteän tässä oikein lämpimät terveiset, missä sitten
olettekin! Saksa ei suju (vieläkään) eikä ruotsi (unohtunut), mutta englannilla
pärjää nykyisin ihan hyvin! Ja luulen, että Viking Linen lipunkin osaisin vielä
kirjoittaa.
Tässä se kuuluisa kello. |
,,,ja raatihuone, jonka edessä olin aikonani katsomassa Lucia-kulkutetta. |
Skataa en osannut silloin opiskelijana arvostaa, mutta nyt osaan. Aivan ihania puutaloja ja vielä niin hyvin hoidettuja. |