perjantai 31. heinäkuuta 2015

Pyrähdys Pietarsaareen

Pojan passi meni vanhaksi, joten se piti uusia loman aikana. Katselin netistä vapaita aikoja lähiseudun poliisiasemilta ja päädyimme Pietarsaareen. Seinäjoella kävin jo aikaisemmin, ja koska vaihtelu virkistää, niin varasin passinuusimisajan entisestä opiskelukaupungistani. Edellisen kerran olin siellä valmistujaistilaisuudessa vuonna 1990, joten olikin jo korkea aika käydä katsomassa, miltä Jakobstad nykyisin näyttää.
Kävin aikoinani Pietarsaaren kauppaoppilaitoksessa matkailulinjan ja siellä vierähti kaksi vuotta.

Ajomatka oli suorastaan nostalginen, sillä se tapahtui meidän äidin vanhalla Ooppelilla, joka ostettiin upouutena vuonna 1989 juuri Pietarsaaresta. Sillä kuljin sitten viikonloppuisin kotiin, sillä julkisilla matka ei onnistunut, ei sitten millään. Ooppeli muuten voi edelleen erittäin hyvin, mitä nyt rattia saa vääntää hartiavoimin. Kävelisin varmasti seinille, jos joutuisin olemaan kotikylässäni kaksi viikkoa autotta. Siksipä olen oikein kiitollinen Ooppelille kaikista näistä vuosista!

Pietarsaareen saavuttuamme piti käydä etsimässä kerrostalo, jossa asuin ensimmäisen vuoden (Muistatko E?). Löytyihän se. Ja koska kaupunki oli muuttunut täysin, sitten viime käynnin, saimme mukaamme oikein asiantuntevan oppaan. (Kiitos, vaan P!). 

Olin aivan äimistynyt, kun tajusin, että passikuva meni sähkoisesti kuvaamosta "poliiseille" ja vielä ällistyneempi olin kun näin upouuden poliisiaseman. Juniorikin katseli asemaa silmät pyöreinä. Kävimme nimittäin hankkimassa hänelle Irlannin passin pari viikkoa aikaisemmin täällä Irlanissa, ja jouduimme vierailemaan useampaan otteeseen paikallisella poliisiasemalla. Ensin puuttui joku paperi, sitten sinisellä kuulakärkikynällä täytetty kaavake ei käynyt, se piti täyttää mustalla kynällä. Sitten vielä puuttui  isä (siis miehen piti olla paikalla allekirjoittamassa suostumuksensa). Poliisi istui omassa kopissaan ja me asiakaat pienessä ahtaassa odotuskopissa, jossa meinasi tukehtua, sillä siellä oli muitakin kuin me. Kyllä oli "kammareilla" eroa kuin yöllä ja päivällä.

Pietarsaaressa otti heti korvaan tietysti heti ruotsi. Sitä kuuli joka paikassa. Minulle tuli mieleen toisena opiskeluvuonna vuokraamani yksiöni rikkimennyt lukko ja soittoni vuokraisännälle. Hän nimittäin ei puhunut ollenkaan suomea, joten Infon sanakirjajan kanssa kirjoitin ylös miten selitän ruotsiksi, mikä lukossa oli vikana.

Kaupungilla oli pieni pääni aivan pyörällään. Ainoastaan Halpa-Halli oli paikoillaan. Korv-Görannin grillikin oli ihan väärässä paikassa, ja minulle uusi kävelykatu sekoitti pakan täysin. Onneksi vanha tuttu kello näytti edelleen aikaa, ja samoin kirkko ja raatihuone olivat paikoillaan. Eikä aivan ihana puutaloalue Skatakaan ollut siirtynyt mihinkään!!!

Eihän se Pietarsaari nyt mikään ihanteellinen opiskelijakaupunki ollut. Sitä kun maalaistyttö olisi halunnut vähän vilkaampaan kaupunkiin, mutta ihan mukavia muistoja sieltä jäi, vaikka koulussa kielien kanssa takkusinkin. Olin muuten kahtena kesänä ihan Ruotsissa Ruotsissa kesätöissä, ja kummasti sitä svenskaa oppi puhumaan, kun oli pakko. Nyt kyllä en tahdo saada enää lausetta kasaan, en sitten millään! Niin ja mitä suomalaisten parjaamaan ”pakko”-ruotsiin tulee, en kyllä enää viitsisi asiasta edes marista. Mielummin helpohkoa ja elävää ruotsia kuin lähes kuollutta, kuopatua ja niiiiiiiin vaikeaa pakko-iiriä, jolla ei tee yhtään mitään.

Minua on aina harmittanut, että en aikonani ostanut usko, toivo ja rakkaus jouluvaloja. Ne kun kuuluvat Pietarsaaren jouluun. Muistan, että jotkut luokan tytöistä niitä ostivat, ennen kuin sanoivat jäähyväiset Jeppikselle. Meitä oli muuten luokalla n 30 tyttö ja yksi poika. Tai mistäs sitä tietää vaikka se luokan ainut poika olisi myös pakannut jouluvalot kassiinsa. Jouluvaloja en nyt kesällä ostanut, mutta tälläisen kivan ovikoristeen löysin. Nyt se roikkuu meidän ovessamme täällä Corkissa, toivottamassa vieraat tervetulleiksi.



Ja teille entisille matkureille, jotka blogiani luette, lähteän tässä oikein lämpimät terveiset, missä sitten olettekin! Saksa ei suju (vieläkään) eikä ruotsi (unohtunut), mutta englannilla pärjää nykyisin ihan hyvin! Ja luulen, että Viking Linen lipunkin osaisin vielä kirjoittaa.



Tässä se kuuluisa kello.


,,,ja raatihuone, jonka edessä olin aikonani katsomassa Lucia-kulkutetta. 

Skataa en osannut silloin opiskelijana arvostaa, mutta nyt osaan. Aivan ihania puutaloja ja vielä niin
hyvin hoidettuja.




















torstai 30. heinäkuuta 2015

Ulkomailta rippileirille

Joskus kauan sitten kuulin Suomessa pidettävistä kansainvälisistä rippileireistä. Päätin jo silloin, että sinne haluan meidänkin poikien, sitten joskus, menevän. Ja meniväthän nuo, jos eivät nyt niin innosta hihkuen, mutta menivät kuitenkin ja tykkäsivät.

Pojista vanhempi kävi Nuortenkeskuksen järjestämän leirin Pöyhölän leirikeskuksessa, Keuruulla. Siitä kirjoitin silloin tälläisen postauksen. Tässä välissä leirien pitopaikka vaihtui ja Juniorin leiri pidettiin Partaharjulla, Pieksämäellä.

Ai, että miksikö halusin lasteni käyvän rippileirin Suomessa? No, ensinnäkin itse kävin rippileirin, ja sieltä jäi mukavia muistoja. Rippileiri on sellainen suomalainen erikoisuus, jonka haluisin lapsieni myös kokevan. Sieltä saa hyvät eväät elämää varten ja ajoitus on mitä parhain. 14-15 vuotiaat ovat aikuisuuden kynnyksellä ja ihan pian tekevät elämässään suuria valintoja. Halusin myös poikien kokevan leirielämää, luonnon helmassa. Sekin on niin suomalaista.

Täällä Irlannissa, etenkin katolilaisen kirkon, ensimmäinen ehtoollinen ja sitä seuraava konfirmaation ovat mielestäni aivan liian aikaisin. Protenstanttien konfirmaation tapahtuu 6-7 luokan aikana. Rippikoulua pidetään iltaisin, eikä täällä ole rippileireistä  kuultukkaan.

Lerillä opetus tapahtui joko englanniksi tai suomeksi. Leiriläisistä puolet asuivat ulkomailla ja puolet Suomessa. Juniorin leirillä oli nuoria 13 eri maasta. Suurimmalla osalla leiriläisistä taisi olla kumpikin vanhempi Suomesta. Suomea ei tarvitse välttämättä osata ollenkaan, sillä englannilla pärjää hyvin. Juniorihan ei kauhean mielellään suomea puhu, mutta kummasti kielitaito petraantui taas loman aikana. Minä nimittäin luulin, että hän ei osaa en yhtään suomea. Tälläisissä asioissa on kiva olla väärässä!

Vaikka säät eivät olleet ne parhaat mahdolliset, kävi Juniori uimassa joka päivä. Kannottiretki lähisaareen oli ollut myös elämys. Ruoka kuulemma oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Leiriläiset majoittuivat kolmen hengen huoneisiin ja ilmeisesti myös nukkuivat. Leirin vetäjistä ja isosista hänellä oli vain hyvää sanottavaa.

Juniorin kummit olivat myös leiritunnelmissa mukana. Toisen kanssa veimme hyvin hiljaisen pojan leirille Helsingistä. Pihassa hän vain totesi, että en tunne täältä ketään. Onneksi tuo tilanne korjaantui kymmenen päivän aikana. Vierailupäivänä puolestaan ajoimme toisen kummin kanssa pitkän matkan Junioria katsomaan ja osallistuimme messuun, joka pidettiin katottomassa metsäkirkossa. Kummit olivat tietysti myös mukana konfirmaatiotilaisuudessa.

Leiri päättyi ensin päätösjuhlaan ja ruokailuun Partaharjulla, ja sitten oli vuorossa itse konfirmaatio Pieksämäen vanhassa kirkossa. Me jatkoimme vielä ruokailulla sukulaisten ja ystävien kanssa, ja sitten lähdimme ajamaan eri puolille Suomea ja isä palasi takaisin Irlantiin.

Nyt on poika sitten rippikoulun käynyt ja rokotettu. Ja ensimmäinen pukukin on ostettu!


































maanantai 27. heinäkuuta 2015

Linjoilla jälleen

Koska lomapäivät ovat vähissä, pitää ne käyttää tehokkasti hyväksi. Saavuin eilen illalla kotiin ja aamulla heti töihin. Pää on  pyörällä, sillä reiluun kahteen viikkon mahtui taas niin paljon kaikkea. Iloittiin Juniorin ripillepääsystä. Nähtiin sukulaisia ja ystäviä. Ajettiin Suomen hiljaisia teitä satoja kilometrejä ja todettiin taas, että metsää on ja paljon. Syötiin ja shoppailtiin ja ihmeteltiin Suomen vaihtelevia kelejä. Kierreltiin markkinakojuja, ja tulin taas siihen tulokseen, että eivät ole myyntiartikkelit paljoa muuttuneet, sitten minun lapsuuden. Mieskin vietti pitkiän viikonlopun Suomessa. Voi, kun olisi voinut olla vähän pitempään, mietin minä.

Loman aikana tuli huomattua, aivan liian monta kertaa, että kaikki me vanhenemme, eikä kelloa saa käännettyä taaksepäin tai pysäytettyä, vaikka kuinka haluaisi. Askel lyhenee ja voimat vähenevät... Kellä pettää muisti ja kellä jalat. Kukapa sitä haluaa olla heikko ja toisten hoivattava? Ei kukaan. 

Ja taas minä pysähdyin miettimään, että pitää elää täysillä nyt, tässä hetkessä. Tehdä niitä asioita joista nauttii, ja viettää aikaansa niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa synkkaa. Yrittää tehdä omasta elämästä sellainen, että ei myöhemmin tarvitse voivotella ja jossitella, kun jäi elämä elämättä. 

No, menipäs tämä nyt syvälliseksi. Anyway...Irlannissa siis ollaan ja ekasta työpäivästä jotenkin selvitty. On muuten ollut tuulinen ja kylmä päivä. Ihan kuin syksyllä. Minulla on sellainen tapa, että matkalaukut pitää saada nopeasti tyhjennettyä ja pois silmistä. Eilen illalla tyhjensin laukkuja ja nyt sitten tuskailen pyykkikasojen kanssa ja toivon, että ei sataisi. Ei kovin lupaavalta näytä!



















  

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Olen ongella!

Tai siis en varmasti ole, mutta lomalla kuitenkin. Ihan pian. Nettiyhteyttä minulla ei Suomessa ole kuin satunnaisesti, joten blogi jää nyt myös lomalle.

Sään suhteen olen jo antanut tältä kesältä periksi. Täällä sataa ja Suomessa sataa, joten se siitä.
Töissä vielä pöytä tyhjäksi, ja sitten ensin suuntana Dublin ja sieltä Helsinkiin. Juniori rippileirille Pieksämäelle ja sitten lakeuksille. Mieskin saapuu perässä pidennetyksi viikonlopuksi Suomeen ja rippijuhliin. Isoveli puolestaan ei opiskeluiltaan pääse, mutta menee Suomeen syyskuussa.

Mukavaa heinäkuuta teille kaikille... toipa se sitten mukanaan helleaaltoja tai rankkasateita tai jotain siltä väliltä!


 Arvauskilpailu. Mistä nämä kuvat on otettu?





torstai 2. heinäkuuta 2015

Ei mitään raportoitavaa

Niin kauan olen postauksia vääntänyt, että en enää säikähdä vaikka välillä tulee viikkoja  jolloin tuntuu, että ei ole mitään järkevää kirjoitettavaa. En oikein saa mitään aikaiseksi edes kotona, sillä ensi viikolla lennän taas Suomeen. Käyn vain töissä, ja illalla haahuilen täällä kotona.
Tällä viikolla mehut ovat vieneet kaksi lääkärissä käyntiä. En omasta mielestäni niistä stressaa, mutta ehkä se on sellaista tiedostamatonta stressiä, sillä molempien tarkastusten jälkeen olin ihan loppu. Valtakunnassa onneksi kaikki hyvin, ja ”rakennustyömaallani” alkaa seuraavan kerran tapahtua vasta tammikuussa. Kyllähän minä Mr. Kirurgille sanoin, että olisin ihan valmis leikkauseen jo syksyllä ja marisin olevani aivan kypsä tähän rintasirkukseen.  Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että vielä pitää odottaa, joten odotetaan sitten. Olen antanut tämän projektin arkkitehdille vapaat kädet ja uskon, että hän tietää paremmin millä aikataululla edetään kuin hätähousu minä. Tuli vaan mieleen eräs kaupunki nimeltään Rooma ja sen hidas valimistuminen!
Dr. Onkologi oli myös tyytyväinen näkemäänsä,  ja seuraavan kerran käyn hänen vastaantotollaan vasta huhtikuussa. On jotekin helpottavaa nähdä aina samat lääkärit, joihin on oppinut luottamaan. He tuntevat minut ja Möykyn, eikä tarvitse joka kerta aloittaa kertomustani sivulta yksi. Dr. Onkologi pitää potilaiden välillä aina kunnon tauon, ja kun astun huoneeseen sisään, hän on ilmiselvästi lukenut missä mennään. Tulee sellainen tunne, että homma on hanskassa!
Nyt kun nämä tarkastukset on saatu taas ajantasalle, voin siirtyä valmistelemaan ensi viikon matkaa. Tässä välillä käyn pikavisiitilä Dublinissa, sillä en ole nähnyt taloa pitkään aikaan. Remontti on kestänyt odotettua kauemmin.  Kyllähän se tiedossa oli, että Irlannissa aikataulut venyvät ja paukkuvat ja rahaa menee AINA enemmän kuin alunperin luultiin!
Juniorin rippileiri lähestyy, ja tänään oli ohjelmassa puvun osto. Pukuja sovittavaa, pitkää poikaani katsoessa piti äidin taas vähän nieleskellä ja miettiä, että missä välissä meidän pienestä Junskusta on tullut jo melkein mies. Puku löytyi helposti ja tiistaina saamme sen hakea. 
Ja siitä  kuuluisasta Euroopan helleaallosta emme ole saaneet edes rippeitä. Olisi sitä nyt luullut, että meillekkin olisi aste, jos pari riittänyt...