perjantai 26. kesäkuuta 2015

Sydän vähän kallellaan

Perjantaita, ystävät hyvät!

Kiireisestä työviikosta sittenkin selvitty, iltapäivätirsat ansaittu ja otettu, ystävän kanssa lenkkeilty ja kuulumiset päivitetty, ja minkä parasta lämpimässä illassa. Nyt valkoviiniä lasissa, eikä kiire mihinkään.

Pojista vanhempi sai viime viikolla ajokortin. Hurraa! Tuli nyt illalla kotiin isän kyydissä, ja olivat jo matkalla poimineet kavereita kyytiin. Autoa tuskin tänä viikonloppuna meidän pihassa näkyy.  Ei kuulemma olisi saanut halata kavereiden nähden, mutta halasin sittenkin. Se on meidän äitien oikeus, nyt ja aina. Junioria on ikävä, mutta maanantaina hänkin on sitten pyykkikasansa  kanssa kotona.

Äiti kuulosti oikein pirteältä puhelimessa. Alan jo uskomaan, että vielä hän palaa kotiin. Kolme viikoa sitten en olisi uskonut, että näin hienosti ovat asiat.

Jos jotain olen elämästä oppinut niin sen, että niistä harvinaisista hetkistä, jolloin tuntuu, että kaikki on kohdallaan, pitää nauttia täysillä. Juuri nyt on kaikki hyvin, eikä huomisesta ei kannata vielä huolehtia.






Päässä on soinut koko viikon Kaija Koon "Sydän vähän kallellaan".  Kaija Koosta olen aina tykännyt, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kappaleiden sanat koskettavat.


"Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän

Sä tuli käymään vaan
On silti mulla takiasi aina
Sydän vähän kallellaan
Sydän vähän kallellaan"








torstai 25. kesäkuuta 2015

Home Sweet Home

Minulla ja Irlannilla ei ole aina mennyt hyvin. Lentokoneen laskeutuminen, yleensä sateiselle, kentälle ei ole aina tuntunut hyvältä. Pari viikkoa yleensä meni, sellaisissa vähän, synkissä tunnelmissa ja sitten taas arki imi mukaansa. Varsinkin silloin, kun lama täällä jylläsi pahimmillaan, oli arkeen paluu loman jälkeen vaikeaa. Loma jälkeen huono työtilanne ja muutenkin masentunut ilmapiiri hyökkäsivät armotta kimppuun.




Nykyisin voin ilokseni sanoa, että paluu Irlantiin ei ole enää ollenkaan vaikeaa. Tottakai minulla on ikävä ihmisiä ja inhoan tätä välimatkaa, mutta koti on täällä. Tunnen oloni kotoisammaksi Irlannissa kuin Suomessa, jossa tunnen oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Olen aika hyvin perillä Suomen asioista, mutta kuitenkin tunnen olevani jotenkin pihalla ja hukassakin. On uusia asioita, sanontoja, ilmiöitä, julkkiksia, lakeja ja käytäntöjä, jotka ovat minulle vieraita.

Viimeksi huomasin, kuinka irlantilaisittain suhtaudun sääntöihin. Suomalainen tekee pilkulleen, niin kuin säännöissä sanotaan. Vaikka järjellä ajatellen, hän toimii väärin ja lopputulos ei ole se paras mahdollinen. Suomalainen haluaa aina ja joka tilanteessa turvata oman selustansa. Häntä ei voi syyttää kukaan mistään, koska hänhän noudatti kirjaimellisesti ohjeita.  Tehdään vain se mikä minulle kuuluu, eikä yhtään enempää. Minun pieneen päähäni tälläinen ajatusmalli ei mahdu.

Irlantilaisen mielestä säännöt ja määräykset ovat korkeintaan suosituksia, joista ei tarvitse niin tarkasti välittää. Niitä voidaan vääntää, kääntää ja muovata sopiviksi. Tai sitten ne jätetään kokonaan huomiomatta. Irlantilainen osaa puhua vastapuolen pyörryksiin, ja täällä suhteita käytetään hyväksi, vähän asiassa kuin asiassa. Kyllä irlantilainenkin turvaa oman selustansa, mutta eri tavalla. Valkoinen valhe ei ole valehtelua, ja muistikin saattaa pettää, jos aletaan kaivelemaan jotain mitätöntä yksityiskohtaa.

Olen asunut täällä jo niin pitkään, että olen oppinut maan tavoille. Suomessa minua ei enää hiljennetä säännöillä. Vänkään vastaan, enkä anna "ei meillä, ei kuulu minulle, en tiedä, ei onnistu"- vastausten lannistaa. Sääntöjen taakse on aivan liian helppo piiloutua ja samalla paeta vastuuta. Kahden viikon aikana mietin kerran, jos toisenkin, että mihin päädytään, jos säännöt ja määräykset menevät inhimillisyyden ja järjen edelle?


Tai ehkä vika onkin minussa. En vaan enää ymmärrä miten olla suomalainen Suomessa. Täytyy pyytää jostain virastosta säännöt, joita seuraamalla minäkin opin taas miten Suomessa toimitaan pilkulleen oikein!









tiistai 23. kesäkuuta 2015

Ja pimeys tuli...

En tainnut nukkua yhtään yötä kunnolla Suomessa ollessani. Tottakai olin äidistä huolissani, mutta se ei vienyt uniani. Keskikesän valoisat yöt ja makuuhuoneeni ohuet verhot ovat minulle huono yhdistelmä. Että siellä Suomessa olikin niin valoisaa, eikä yöllä ja päivällä ollut juurikaan eroa. Tälläisiä asioita sitä tuppaa unohtamaan, kun asuu muualla. Ihan yhtä paljon jaksan aina ihmetellä niitä pimeitä, talvisia päiviä, jolloin auringosta ja valosta saa vain haaveilla. Keskinmäärin siis siellä on juuri sopivan valoisaa ja pimeää!!!

Ai, että tuntui hyvältä, kun pääsin tänne kotiin ja omaan makuuhuoneeseeni. Meillä on ulkona, jos ei nyt pikkopimeää näin kesällä, niin ainakin hämärää. Ja kun vielä vedän rullaverhon tiukasti alas, niin ei unta tarvitse odotella.  Nyt olen sitten nukkunut univelkojani pois, ja elämä alkaa taas voittamaan. Heinäkuussa pistän vaikka pyyheliinat verhoiksi, heti ensimmäsenä yönä, sillä toista kahta viikkoa en aio heräillä parin tunnin välein ihmettelemään, että joko nyt on aamu.

Hyvin miehet, niin kotona kuin töissäkin, pärjäsivät ilman minua, joten sekin tuli todistettua, että en ole korvaamaton! Juniori on vielä leirillä ja palaa kotiin vasta viikonloppuna. Tiedä sitten onko iirinkieli yhtään sen sujuvampaa...

Kärsiikö teistä kukaan näistä Suomen valoisista öistä, vai olenko minä ainutlaatuinen tapaus?




















lauantai 20. kesäkuuta 2015

Juhannustervehdys Helsingistä

Niin siinä sitten kävi, että olen ollut viimeiset kaksi viikkoa täällä Suomessa. Ajelimme tänään serkkuni kanssa tänne Helsinkiin, ja huomenna jatkan matkaa Irlantiin. Maanantai-aamuna sitten pirteänä töihin!

Näiden kahden viikon aikana olen istunut tuntikausia eri osastoilla sairaaloissa ja välillä ensiavussakin. Kyllä, äiti-raukkaa on siirretty sairaalasta toiseen kuin heittopussia. Ei mitään järkeä, mutta tälläistä tämä Suomen sairaanhoito kuulemma näemmän nykyisin on. Paljon olisi kokemuksistani ja näkemästäni kirjoitettavaa, mutta nyt en jaksa aiheesta sen enempää. Sen kuitenkin lupaan, että vielä joskus asiaan palaan.

Olen luopunut välillä jo toivosta ja tuntenut täydellistä voimattomuutta. Tuntuu niin pahalta, kun ei voinut tehdä mitään toisen eteen. Olen mielessäni jo sanonut jäähyväisiä, ja sitten seuraavana päivänä yllätyksekseni asiat ovatkin olleet jo paremmin. Koskaan sairaaloihin mennessäni en voinut tietää, mikä minua siellä odotti. Oli päiviä, jolloin potilas ei jasanut edes puhua ja sitten niitä, jolloin hän oli paljon pirteämpi. Vaikeimpia olivat ne hetket, kun toinen oli täysin voimaton ja loppuun väsynyt. Ruoka ei maistunut, uni ei tullut, eikä liikkuakkaan voinut. Näitä päiviä ja raskaita öitä äidillä oli aivan liian monta.

Ja sitten, tällä viikolla, väri palasi kasvoille ja ruoka alkoi´taas maistumaan. Sängynreunalla istui oma äitini, joka jaksoi taas keskustella ja järjestellä asioita. Nyt uskotaan ja toivotaan, että elämä voittaa. Iloitaan pienistä saavutuksista ja siitä, että kamalat kivut ovat poissa ja liikuminenkin toivottavasti vielä onnistuu.

Olen iloinen myös siitä, että olin kerrankin paikalla silloin, kun minua tarvittiin. Sain keskittyä vain ja ainoastaan äitiini ja olla hänelle tukena. Tuntui myös hyvältä huomata, että ympärillä on paljon sukulaisia ja ystäviä, jotka aidosti välittivät ja välittävät. Uskallan siis huomenna nousta koneeseen ja palata irlantilaiseen arkeeni, vähäksi aikaa. Ihan pian palaan kuitenkin takaisin. Tällä kertaa kesäloman ja Juniorin rippileirin merkeissä.

Kuulumisiin ensi viikolla taas Irlannista, jonne minulla on ollut jo vähän ikävä!

Ps. Kiitos teille kaikille ihanista ja kannustavista edellisen postaukseni kommenteista.






torstai 4. kesäkuuta 2015

Pieni tauko, mutta palaan pian!

Blogihiljaisuus piti johtuman yksinkertaisesti siitä syystä, että ystäväni oli täällä poikansa kanssa kylässä. Eihän silloin ehdi netissä notkumaan! 

Alkuviikosta oli niin kylmä, että merimaisemia ihailtiin käsineet kädessä ja talvitakki päällä. 


Tuulikin oli kova, joten piti olla oiken extravarovainen, että ei lentänyt mereen.
Kyllä sitä onkin tullut kömpelöksi!




Pudotusta nimittäin olisi ollut aikalailla.




Nyt vieraat ovat jo Suomessa, ja talo tuntuu jotekin tyhältä.
 Kiva, kun kävitte, ja tulettehan uudestaan!

***

Tänään tein päätöksen, että minua tarvitaan juuri nyt äidin luona Suomessa. Irlanti pärjätköön ilman minua. Juniori leireilee kolme viikkoa iiriksi, joten hänkään ei minua täällä pidättele. Mies ja vanhempi poika ovat muutenkin viikot pois, ja työpaikkalla pärjäävät varmasti ihan hyvin ilman minua.

Haluan olla äidilleni tytär, joka istuu sängyn vieressä, vaikka koko päivän. Äiti on pitänyt minusta aina hyvää huolta, ja etenkin viime päivinä olen tuntenut lähdes fyysisenä kipuna sen, että en itse ollut paikalla silloin, kun minua olisi kipeästi tarvittu. Olen myös huomannut, että asiat eivät hoidukkaan Suomessa niin sujuvasti ja sukkelasti kuin olin luullut. Jokainen potilas tarvitsee rinnalleen ihmisiä, jotka tarvittaessa toimivat hänen äänenään, silloin kun ei itse jaksa.

Pakkaan laukkuni ja lähden käymään Suomessa. En edes tiedä kuinka kauan siellä viivyn. Ehkä viikon, ehkä kaksi. Pomo ymmärsi hyvin hätäni, vaikka ajoitus on kaikkea muuta kuin hyvä. Valitettavasti elämässä ei aina edetä tarkasti kalenterin kanssa. Tulee tilanteita, jotka menevät kaiken muun edelle. Tämä on yksi niistä.

Tiedän, että elämme jo jatkoaikaa. Sitä en tiedä, voinko tehdä äidin hyväksi oikeastaan mitään. En voi poistaa kipua, enkä luuduttaa jalkaa, mutta ainakin voin pitää kädestä kiinni ja olla vain lähellä!
Nyt on minun vuoroni hoivata ja huolehtia, edes vähän aikaa.