keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Kommenttipulaako?

Ilokseni voin sanoa, että tuli taas todistettua, että kyllä blogeissa vielä kommentoidaan. Kiitos teille kaikille ihanista ja kannustavista kommenteista - taas.

Äidin leikkaus meni hyvin, ja nyt on edessä pitkä toipuminen ja jalan kuntouttaminen. Ikää potilaalla on jo 91-vuotta, joten mitä tahansa voi sattua. Siksi olenkin kiitollinen, että hän sai apua ja selvisi leikkauksesta. Tänään hän kuulosti puhelimessa jo ihan pirteältä, omalta itseltään.

Rankka viikko tämä on kyllä on ollut. Onneksi huomenna on tulossa piristystä tämän kaiken keskelle: Rajaton pitää täällä Corkissa konsertin. Eli, sinne siis, ja nenäliinoja otan ison nipun mukaan.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Pelätty puhelinsoitto

Olen aina tiennyt, että joskus se vielä tulee, se pelätty puhelinsoitto äidin numerosta. Soittaja ei ole äiti vaan tuttu naapuri. Se pelätty puhelu tuli eilen illalla, kun olin juuri lähdössä naapurin kanssa lenkille. Siinä vaiheessa äiti oli jo ambulanssissa matkalla sairaalaan. Hän oli kaatunut kotona ja hälyyttänyt rannekkeen avulla apua. Jos olisin asunut lähempänä olisin tietysti hypännyt samantien autooni ja ajanut sairaalaan. 
Lenkki jäi tekemättä, ja ilta kului tekstiviestejä lähetellessä ja puhelinnumeroita metsästäessä. Nyt vasta huomasin, että vanhasta puhelimesta kaikki numerot eivät olleetkaan siirtyneet uuteen kännykkään. Tyypillistä. Soitin ensiapuun,  osastolle, miehelle ja pojalle. Olin tehokas. Itku tuli vasta, kun vedin täkin korville. 
Kun ikää on paljon, on ihan turha lohduttautua sillä, että kaikki palaa ennalleen. Leikataan, toivutaan ja kuntoutetaan ja simsalabim jalat toimivat. Sen verran oma sairastelu on opettanut, että en ala vielä edes miettimään mitä seuraavaksi.
Aamulla selvisi, että edessä on leikkaus. Juttelin myös hetken äidin kanssa. Olimme kumpikin puhelimessa reippaita ja järkeviä, koska niin ei tule toiselle paha mieli. Näin olemme toimineet aina. Suojelumekanismia parhaimmillaan.  Nyt odotettaan miten tänään tehty leikkaus on sujunut. Siinä on yhdeksi päiväksi ihan tarpeeksi murehtimista ja miettimistä. Lennätkö  heti Suomeen? Voiko äitisi asua enää yksin? Voiko hän kävellä? Minulla ei ole kenellekkään valmiita vastauksia. Teen päätökset ja toimin, kun ymmärrän ensin mitä päätöksiä minun on tehtävä ja millä aikavälillä.
Ulkomailla asumisessa on puolensa. Välimatka, se huonoista puolista  ehdoton ykkönen, suututtaa etenkin tänään. Juuri nyt tunnen, että minun pitäisi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Taidan revetä keskeltä kahtia...
Odottavan aika on ollut tänään erittäin pitkä!







sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Yöpöydät

Sitä ollaan oltu jo kertaalleen huutokaupassa ja huudettu kotiin kolme taulua. Vielä kun saisin yhden hyllykaappisysteemin meidän olkkariin, niin olisin oikein tyytyväinen. Taulujen ja sen kaapin välillä on 400 muuta huudettavaa tavaraa, joten tulin välillä kotiin laittamaan ruokaa ja silittämään. Ja kuten kuvasta näkyy bloggaamaan. Onneksi huutokauppa on lähellä, että voin sieltä välillä häipyä ja mennä sitten takaisin. Ystäväni on laskenut, että tunnissa käydään läpi 100 tavaraa, eli siitä voi sitten hyvin laskea, milloin pitää olla paikalla.

Huusin kaksi yöpöytää pari kuukautta sitten, kympin kipale. Maalasin ne, ja nyt on kummallekkin löytynyt sopivat paikat. Oma yöpöytäni on aina täynä kaikkia purkkeja ja purnukoita ja keksin ongelmaan ratkaisun: pienempi pyötä, jossa on kaappi.



Jospas  nyt vihdoinkin pysyisi yöpöytä siistinä ja purkkivapaana!


Toinen yöpöytä puolestaan löysi uuden kodin meidän pienestä vierashuoneesta, jossa itsekkin viihdyn välillä lukemassa tai ottamassa nokosia.


Maalipurikit odottavat sitä olohuoneen pientä kaappia. Katsotaan saanko sen, vai karkaako kaappi käsistä. Minulla on nimittäin tiukka budjetti, jota en ylitä. Ja mitään turhaa en enää osta. Siis ihan vaan sellaista, jolle on käyttöä. Muuten hukuisimme täällä pian turhaan tavaraan. 


lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kadonneet kommentit

Blogin kirjoitaminen olisi aika tylsää, jos kukaan ei koskaan kommentoisi postauksiani. Olisin luultavasti jo aikoja sitten lyönyt hanskat tiskiin ja keksinyt itselleni uuden harrastuksen. Tai sitten meillä olisi talo tiptop kunnossa ja pyykkikorin pohja aina näkyvillä. Kommentteja tuskin kukaan bloggaaja väheksyy tai aliarvio, ne ovat blogien suola ja sokeri.  Ilkeilyt ja ala-arvoiset kommentit ovat tietysti luku sinänsä, mutta onneksi niiltä olen 95%:sti välttynyt.
Silloin kun itse olen käynyt elämässäni pohjalla ja ollut kestämiseni rajamailla, sain teiltä lukijoita paljon kannustavia ja myötäeläviä kommentteja. En yhtään liioittele, kun sanon, että niistä oli minulle todella paljon apua. Tuntui uskomattoman hyvältä, että ihan ventovieraat ihmiset silloin potkivat minua eteenpäin. Välillä tuntui, että en  jaksa enää päivääkään. Hoitohelvetti tuntui kestävän ikuisuuden, ja niitä pohjamutapäiviä mahtui noihin kuukausiin monta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun huonona päivänä huomaa kommenttiboksissa kymmeniä, toinen toistaan kannustavampia, kommenttia.  Sain niistä uskomattoman määrän voimaa ja energiaa jaksaa eteenpäin. Tuntui hyvältä, että minulle vieraat ihmiset ympäri maailman, pysähtyivät omien kiireidensä keskellä ja kirjoittivat kannustavan kommentin.
Aloittaessani blogin kirjoittamista yli seitsemänä vuotta sitten, ei minulla ollut tablettia eikä älypuhelinta, enkä voinut lainata miehen tai pojan kannettavaa. Oli vain vanha, kunnon masina huoneen nurkassa, ja siellä postaukseni kirjoitin. Samaisen masinan edessä myös kommentoin ahkerasti toisten postauksia: Allulle Saksaan, Jaelille Israeliin, Karoliinalle ja Minelle Istanbuliin ja Sadulle Intiaan jne.
Oma kommentointialamäkeni alkoi sillä hetkellä, kun sain ensimmäisen tablettini. Sillä kirjoittaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin normaalilla näppäimistöllä. Ei tablettiakaan voi ihan kaikesta syyttää. Kahvitunnilla saatoin lukea ajatuksia herättävän postauksen ja päätin vastata siihen illalla kotona. MUTTA siihen se sitten jäikin, pelkäksi ajatukseksi.  Sitten tuli Lumia, ja silläkös kommentointi vasta vaikeaa on. Lyhyet tekstivestit kyllä hoitelen, mutta ei mitään pitkiä vuodatuksia, kommentoinista nyt puhumattakaan. Ihan normaalinkokoiset sormet minulla on, mutta niihin näppäimiin aivan liian suuret.
Itse en seuraa kenenkään blogia Facebookin kautta, ja meni kauan ennen kuin laitoin sinne edes omani. Ja arvatkaapas mitä sillä viikolla tapahtui? Kommentointi blogissani laski romahdusmaisesti. En tajunnut, että Facebook aiheuttaisi kommenttien vähenemisen. Pähkäilin mielessäni mahdollista syytä kommenttikadolle. Laskiko postausten taso  hetkessä niin tylsäksi, että niitä ei kukaan enää viitsinyt kommentoida?  Menivätkö lukijat  kenties lakkoon? Olinko jo sanonut kirjoittanut kaiken, eikä elämäni Vihreällä Saarella jasanut kiinnoistaa enää ketään? Ja sitten se ajatuksita ahdistavin: oliko blogini tullut tiensä päähän, ja olisiko aika aloittaa joku uusi harrastus? Postimerkkien keräily, lintujen bongaus vai kenties treenaaminen maratonia varten? Mielessäni näin itseni leikkaamassa postimerkkejä kirjekuorista tai istumassa hiljaa kiven takana vesisateessa, odottamassa lintua tai läähättämässä naama punaisena Corkin  kumpareisilla teillä, maitohapot jaloissa ja pulssi taivaissa . Ei, ei ja ei. Bloggaaminen on se minun juttuni ja sillä sipuli.
Syy väheneviin kommentteihin selvisi aikoinaan, enkä ollut ajatuksini yksin. Moni muukin bloggari nimittäin on valittanut samasta asiasta: kommentit ovat katoava luonnonvara. Ja ne syyt: Facebook, suuret sormet, pienet älypuhelimet ja vaihtuvat lukupaikat. Kukapa sitä alkaa ruuhkabussissa tai kassajonossa naputtelemaan suurilla sormillaan kommenttia? Eli ihan samat syyt miksi itse kommentoin nykyisin huomattavasti vähemmän kuin ennen.
Onko nyt niin, että tähän hiljaisuuteen on vain totuttava, ja oltava oikein extrakiitollinen  niistä kommenteista, joita boksiin ropsahtaa?  Vai pitääkö kirjoittaa niin räväköitä mielipiteitä, että anonyymitkit heräävät ja alkavat mellastaa blogissa? Olen todella onnellinen, että komeentteja blogissani on kuitenin edelleen ja toivottavasti myös tulevaisuudessa. Olenkin komistanut itseäni kommentoimaan enemmän suosikkiblogeissani. Olisihan se sääli, jos joku lopettaa bloggaamisen siksi, että kukaan ei kommentoi. 

Yksi  minulle uudehko blogituttavuus , Sara joka nykyisin postaa täällä Irlannissa, haastoikin lukijansa kommentoimaan suosikkiblogejaan. Hänkin oli blogiystävineen huomannut saman ilmiön. Kommentoida aion minäkin tänä viikonloppuna.  Haluakin haastaa myös kaikki lukijani tekemään samoin. Pidetään blogit elossa, eikä anneta yhdenkään lukemamme blogin lopettavan pelkästään sen takia, että kommenttiboksi on jatkuvasti tyhjä. 
Lukijat ja toiset bloggaajat, kertokaapas te mitä muuta voisimme tehdä?







torstai 23. huhtikuuta 2015

Etukesä

Meillä täällä Irlannissa on ollut viime viikot etukesä. Ajattelin, että jos puhutaan takatalvesta, niin tälläiset normalia lämpimämmät kevätviikot voi ristiä sitten vaikka etukesäksi. Valitettavasti sääennustaja (se jolla on aina kesät sekä talvet kesäkamppeet päällä ja meikkiä vaikka muille jakaa) kyllä sanoi, että nyt palataan sitten ihan normaaliin kevääseen. Toivottavasti ennustaja oli väärässä,

Tämä viikko on ollut jotenkin lattea. Tiedättehän sen tunteen, kun on kovasti odottanut vieraita ja sitten he ovat tulleet ja menneet? Onneksi on ollut ohjelmaa. Muuten olisin maatunut tänne kotiin. Maanataina kävin nimittäin viimeinkin tutustumassa meidän uuteen päätoimistoon Limerickissä. Olipas siellä upeaa. Tiistai-aamuna oma toimisto tuntuikin sitten jotekin normaalia ankeammlta. Vähän niin kuin olisi ensin ajanut tuliterällä Bemarilla, ja sitten matka jatkuisi parhaat päivänsä nähneellä pikku-Fiatilla! Pääasia kuitenkin on se, että töihin lähtee aamuisin hyvällä
mielellä, vaikka toimiston deco ei silmiä hivelekkään.

Pojista vanhempi oli kotona pitkän viikonlopun ja meni takaisin Dubliniin vasta tiistaina. Oli kiva, että hän oli kotona vähän pidempään. Välimatka on tehnyt tehtävänsä, ja ilokseni voin sanoa, että ne murrosiän myrskyt ja ainaiset riitelyt ovat nykyisin menneen talven lumia. Niin, että ihan vaan lohdutuseksi teille siellä teinien kanssa "kärsiville", että kyllä se siitä vielä helpottaa.

Juniori puolestaan sai tässä viikolla raudat ylähampaisiinsa. Oli mielenkiintoista seurata oikojan näppärää ja nopeaa työskenteltyä. En vieläkään oikein ymmärrä sitä ihmettä, että emme joudu maksamaan oikomisesta mitään. Tai no, ollaan tässä tietysti veroja maksettu vuosikausia... Vanhemman pojan hampaiden oikominen tehtiin yksityisesti, koska puretavirhe ei ollut tarpeeksi paha ja maksoi meille 5000,00. Juniori oli sitä mieltä, että voisimme ihan hyvin antaa hänelle säästämämme oikomisrahat. Jostain syystä nämä ilkeät äiti ja isä eivät lämmenneet ajatukselle. 

Vielä yhden työpäivän rutistus ja sitten viikonlopun viettoon. Mies on valitettavasti Naapurisaarella käymässä, mutta onneksi pojat ovat kotona ja tietysti meidän katti. Huomenna tiedossa intialaista ruokaa ja mukavaa seuraa, joten tulkoon siis perjantai.


Jättiläisen mökkiä kuvasin viime viikolla Kinsalessa.











maanantai 20. huhtikuuta 2015

Vieraita Vihreällä Saarella

Ei tässä ole blogia ehtinyt päivittämään, kun on ollut niin vauhdikas viikonloppu. Aivan huippu sellainen!

Mistäs tämän kertomukseni oikein alkaisi? No, ehkä siitä, että aloin  seitsemän vuotta sitten seuraamaan, silloin vielä Istanbulissa asuvan, Karoliinan blogia ja hän minun. Viikonloppuna, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tapasimme ensimmäistä kertaa. Karoliina ja hänen siskonsa nimittäin tulivat automatkalle tänne Irlantiin ja tietysti myös meille.

Nämä blogikavereiden tapaamiset ovat ihan oma juttunsa. Tuntuu, että olisi tuntenut toisen jo pitkään. Blogin perusteella on tullut tietynlainen kuva ihmisestä, ja sitten kun oikeasti tapaa, sitä huomaa, että oliko oikeassa vai menikö arvelut ihan metsään. Keskustelu alkaa ihan eri tasolta, sillä toisesta tietää kuitenkin aika paljon. Kukaan meistä ei kuitenkaan kirjoita kaikkia asioitaan tai ajatuksiaan blogissa, joten aina oppii jotain uutta!

Minä lupasin näyttää vieraille tätä Corkin aluetta, ja ihmeen paljon parissa päivässä ehdimmekin. Kinsale oli tietysti ohjelmassa ykkösenä, ja kävimme värikkäiden rakennusten lisäksi katsomassa myös Charles Fortin linnoitusta. Sitten ajoimme vielä Old Head of Kinsalen näköalapaikalle.


Näkymä Kinsalen satamaan.


Charles Fortin linnoitus, Kinsalen lähellä.



Old Head of Kinsale



Veikkaan, että tämä on Kinsalen kuvatuin talo.

Edwarsin Jimmyn pubi löytyy myös Kinsalesta.


Blarneyssa kävimme myös, mutta kivi jäi meiltä pussailematta. Sen sijaan kiertelimme Irlannin suurimassa matkamuistomyymälässä, jossa on aivan upeita villaneuleita. Niistä teen ihan oman postausen myöhemmin. Sieltä ajoimme Cobhiin, Titanickin viimeiseen satamaan, ja kiipesimme myös upeaan katedraaliin.

Blarney Woolen Mills on käymisen arvoinen kauppa!







Nämä kuvat ovat Cobhista.







Vein tytöt myös shoppailemaan (vaikka matkalaukkuihin ei kuulemma mahtunut mitään ylimääräistä) Penny's (Englannissa Primark) liikeeseen, jonka hintoihin kaikki suomalaiset aina suorastaan rakastuvat. Kummasti ne matkalaukut vain venyivät ja ostokset niihin mahtuiviat!

Saman aikaisesti Irlantia kiertämässä oli myös tuttu pariskunta kotikonnuilta. Heille saa kyllä nostaa hattua, sillä jo useana vuonna ovat tehneet pitkiä kiertomatkoja vuokra-autolla Englannissa ja Skotlannissa. Se, että englantia he puhuvat vain vähän, ei ole ollut este matkustamiselle. Kun sanat loppuvat jatketaan käsillä, ja aina on tilanteesta kuin tilanteesta selvitty.  Nyt oli heillä Irlannin kiertomatkan vuoro, ja lauantaina hekin sitten saapuivat tänne Corkkiin.

Illaksi sovimme koko porukalla treffit keskustaan, ja tietysti irlantilaisten olohuoneeseen, eli pubiin.
Sellainen pieni vinkki, että lauantai-iltaisin ei pubeissa välttämättä ole elävää musiikkia. Syy siihen on se, että pubit täytyvät asiakkaista muutenkin. Viikolla ja perjantaisin musiikkia on enemmän tarjolla.

Sunnuntai-aamuna oli aika sanoa Karoliinalle ja hänen siskolleen näkemiin. Luulen, että Vihreä Saari teki heihin sellaisen vaikutuksen, että saan heidät tänne vieraakseni toisenkin kerran. Tai eihän sitä tiedä, vaikka tapaisimmekin seuraavan kerran esimerkiksi Lontoossa.

Illalla vielä keittelin täällä kotona Kultamokkaa ja sanoi, että harvoin sitä meillä on kotikunnailta vieraita juomassa iltakahveja. Tänään he lähtivät puolestaan Kinsalen kautta tuonne länsi-Corkkiin ja sieltä Kerryn kierrokselle.

Niin, ja mikä parasta, Irlanti näytti koko viime viikon parastaan: ei satanut ja aurinko paistoi. Turha minun on enää koskaan sateesta marmattaa, sillä nämä vieraat eivät minua usko kuitenkaan!

Kiitos, teille vieraille, käynnistä. Teitä kaikkia oli ilo tavata!

Ps. Karoliinan matkakertomukset voi lukea täältä.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Vihertää

Meillähän täällä on vihreää vuoden ympäri, mutta näin keväällä sitä jotenkin hätkähtää ja huomaa, että nythän sitä vasta vihreää onkin. Koko talven vaivannut väsymys on auringon myötä vihdoinkin alkanut hellittämään.  Auringosta, ainakin minä, saan todella paljon energiaa, vai lieneekö syy rautatableteissa. Anyway, nyt riittää taas energiaa lähteä ilalla kävelylle ja kuokkia takapihalla.

Tänään teimme ystäväni kanssa kierroksen lammenrannalla. Täytyy keksiä uusia lenkkipolkuja, sillä olen lopen kyllästynyt lompsimaan aina samoja reittejä tässä kodin lähellä. Tuntuu, että mitään uutta kuvattavaakaan ei löydy, sillä joka postilaatikko, kukkapurkki ja puu on jo ikuistettu.

Kevät muuten alkaa olla meillä jo siinä vaiheessa, että narsissit tuolla teiden varsilla nuokkuvat väsyneen näköisinä. Harmi, kun niistä on iloa vain vähän aikaa. Onneksi kaupasta saa nipun eurolla, joten narsissikautta voi jatkaa sisätiloissa vielä pari viikkoa.

Jokos Suomessa narsissit kukkivat?







sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Saisiko olla synttärikakkua?

En ole leiponut mitään hyvää aikoihin. Ollaan täällä vähän niin kuin leipomislakossa. Ei tarvitse, kun tuota vyötäröä vilkaista, niin lakon syykin selviää. Synttärikakku, vähän myöhään leivottuna, on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Pääsiäisen Kotivinkistä löytyi kauniin kääretorttukakun resepti. Sen leipominen ja täyttäminen ei ollutkaan niin vaikeaa kuin luulin. Reseptiin tein kaksi pientä muutosta. Ensinnäkin maissitärkkelystä minulla ei ollut, joten korvasin sen vehnäjauhoilla. Suomesta toin mukanani tölkin kuningatarhilloa ja halusin sitä mukaan antamaan makua. Sivelin hilloa ohuen kerroksen kakkupalojen päälle, ennen täytettä. Päälle laitoin karamellien sijaan vadelmia ja vähän suklaarouhetta. Vadelmat näyttivät olevan portugalilaisia ja ihan hyviä.

Nytpä kutsunkin teidät kaikki, näin virtuaalisesti, haukkamaan palan kakkua ja juomaan kanssani kupin teetä. Teekupit pelastin sieltä Dublinin talosta, samoin tuon kuvissa näkyvän korkean kakkulautasen. Mikähän siinä on, että tee maistuu heti paremmalta, kun se juo vähän hienommasta kupista?

Olkaapa hyvät!





perjantai 10. huhtikuuta 2015

Shortseissa

Ei, en suinkaan minä, vaan kaupungilla niitä näkyi eilen vähän joka puolella. Täällä on nimittäin ollut uskomattoman lämmin viikko. Irlantilaiset näyttivät ottavat ilon irti joka ainoasta auringonsäteestä. Koululaisetkin ovat pääsiäislomalla, joten mikäs oli shorteissa päivää paistetellessa.

Juniori soitti eilen päivällä töihin ja kysyi, että lähdetäänkö kaupungille. Silloin harvoin, kun äidin seura pojalle kelpaa, on unohdettava taimien istutus ja kotityöt. No, kyllähän minä jouduin kukkaronkin avaamaan, mutta ihan kiva oli, että vielä seurassani kehtaa poika näyttäytyä.
Kävimme sitten syömässä, kun tässä eräs on vuoden vanhentunut. Tai oikeastaan ikään tuli kaksi vuotta lisää, sillä (älkää nyt naurako) olen koko vuoden luullut itseäni vuoden nuoremmaksi kuin mitä oikeasti olen.

Onneksi tapasin maanantaina Helsingissä matematillisesti lahjakaan serkkuni, joka heti huomasi, että olin unohtanut vanhentuneeni myös viime vuonna. Ei auta, sitä kuuluttaan nykyisin "late" nelikymmpisten kerhoon. Oli siinä lentomatkan ajaksi sulattelemista, minä kun olin aikaisemmin keväällä suunnitellut pitäväni kavereille 45v pippalot. Onneksi tässä on ollut niin paljon menoa, että päätin unohtaa koko juhlat. Olisihan se ollut noloa, jos en olisi itse tajunnut täyttäneenikin 46!

Nyt viikonlopuksi on luvattu sateita, ja sitten ensi viikolla taas paistaa. Ja sehän on hieno juttu se, sillä minulle on tulossa Suomesta vieraita oikein kaksin kerroin. Kumpaisetkin kierävät Irlantia autolla ja sään puolesta nyt näyttää siltä, että Irlanti tulee näyttämään heille parhaimmat puolensa Ajelkaapa vieraat varovasti ja pian nähdään!

Mikä parasta, ensi perjantaina näen erään pitkäaikaisen blogikaverini livenä ensimmäisen kerran.
Siitä enemmän ensi viikolla.



torstai 9. huhtikuuta 2015

Ruusuvettä, vauva- ja bioöljyä sekä vaseliiniä

Nyt kun meillä ei ole enää pieniä poikia, on aikaa jäänyt entistä enemmän oman itsensä hoivaamiseen. Välillä oli vuosia, jolloin ihonhoito oli lähinnä kasvojen rasvaamista. Nyt yöpöydälläni on purkkia ja purnukkaa, joita myös ahkerasti käytän. 
En usko siihen, että tuotteiden kallis hinta takaa parhaan tuloksen. Niin monta asiantuntijoiden artikkelia olen asiasta lukenut, että  minua ei  mainoksilla huijata. Ainoastaan hajuvesiin olen valmis sijoittamaan enemmän. Halpojen hajuvesien tuoksu kun mielestäni häviää iholta hetkessä.
Juniorin jakapallo-otteluita katsomassa on usein kauniisti laitettu äiti. Suurin osa meistä kannustajista ei kentän laidalle laittaudu. Ehkä juuri siksi olenkin kiinnittänyt häneen huomiota. Olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, että mielestäni irlantilaisilla naisilla laittautuminen menee yleensä vähän  yli. Meikkivoide on asteen pari liian tummaa, silmien rajaus liian näkyvää jne. Jos katsotte täällä televisiota, niin huomaatte, että esim nuoremmilla uutistenlukijoilla saattaa olla yllättävän voimaasti meikatut kasvot. Eilen puolestani huomioin paikallisen Pekka Päivi Poudan mustalla kajaalilla rajatut silmät. Peri-irlantilainen ihohan on maidonvaalea ja vähän kalpean oloinen, joten vahvat mustat rajaukset eivät välttämättä kovin hyvä valinta.
Niin, siitä äidistähän minun piti teille kertoa. Juttelin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa vähän enemmän, ja hän kertoi olevansa kosmetologi, joka oli erikoistunut juhlameikkeihin. Bingo, mietin minä mielessäni! Arvoitus ratkaistu. Keskustelu  siirtyi jossain vaiheessa ihonhoitoon, ja kerroin käyttäneeni vauvaöljyä silmämeikin puhdistamiseen viimeiset kymmenen vuotta. Hyvä, sanoi hän ja kertoi tekevänsä itsekkin ihan samoin. Eli siinä teillekin edullinen vinkki.Öljy puhdistaa hyvin silmämeikin ja samalla myös, ainakin minulla kovin kuiva silmienympärystö, saa oikein kunnollisen voitelun!
Finnien hoitoon hän puolestaan suositteli ruusuvettä (myös pojille) ja B-vitamiiniä. Ruusuvettä meillä onkin kaapissa, ja sitä silloin tällöin käytän kasvoveden tilalla.  Nyt olen alkanut käyttämään sitä itsekkin useammin. Kosmetologi vannoi ruusuveden sisältämien öljyjen nimeen ja suositteli sitä kaikille ihotyypeille. Rakastan ruusujen tuoksua ja oikein tunnen kuinka kuiva ihoni imaisee ruusuiset öljyt sisäänsä.  Ja mikä parasta, ruusuvesipullo maksaa  täällä apteekissa  vain pari euroa. 
Öljyistä puheen ollen bioöljyyä voi suositella lämpimästi kuivan ihon  ja arpien hoitoon. Jälkimmäisiähähn allekirjoittaneella on vaikka muille jakaa. Laitan sitä illalla kerran, pari viikossa myös kasvoihini ja aamulla iho on uskomattoman pehmeä. Kosmetologi antoi tälle tehohoidolle myös siunauksensa. Peitän tyyniliinan kasvopyyhkeellä, sillä muuten öljyä päätyy myös tyynylle.
Ja sitten vielä jalkojenhoitovinkki näin kesän kynnyksellä. Sieltä sukkien ja talvisaappaiden alta, kun yleensä paljastuu aika surullisen näköiset jalat ja varpaat. Ei hätää, ennen nukkumaan menoa  reilusti vaseliiniä jalkapohjiin ja varpaisiin, pehmeät sukat jalkoihin ja aamulla jalat tuntuvat paljon pehmeämmiltä. Tätä hoitoa kannattaa toistaa muutaman kerran.  
Tässä tuli nyt todistettua, että ei itsensä hoitaminsen ei tarvitse maksaa maltaita. Muutama muukin vinkki minulla on, mutta palataan niihin sitten joskus myöhemmin, jos teitä kiinnostaa.




keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Pääsiäispyräys Pohjanmaalle‏


Pääsiäistä vietin tänä vuonna koto-Suomessa, äidin luona. Meillä oli kolme mukavaa päivää yhdessä, ilman sen kummempaa ohjelmaa. Kyläilyt jätin minimiin, joten anteeksi niille, joita en täällä kertaa entinyt käydä tervehtimässä. Kesällä sitten on enemmän aikaa!
Yksin matkustaminen on mielestäni nykyisin niin mukavaa. Kun on vuosia viihdyttänäyt poikia matkoilla, osaan nyt nauttia siitä, kun saan vain lukea rauhassa tai vaikkapa jutella vieruskaverin kanssa. Ei haittaa kuinka pitkä ja monimuktainen matka on, kunhan saan vain olla.
Tuli matkustaessa mieleen ne ajat, kun kumpikin poika olivat pieniä. Etenkin vanhempi oli aikoinaan erittäin vikkelä kintuistaan.  Lensimme usein kolmestaan ja Juniori istui rattaissa, joita isoveli työnsi. Hän ei nähnyt kunnolla rattaiden yli, joten minä kerroin hänelle mihin suuntaan pitää kääntyä. Minä puolestaan raahasin matkalaukkuja. Jotekin aina pääsimme perille. Ehkä ”hieman” likaisina ja reissussa rähjääntyneinä...
Niin, Suomessa kodin ympärillä oli vielä lunta. Pääsiäinenhän oli tänä vuonna aikaisin. Lauantaina meillä kävi trulleja ja illalla käväisin myös pääsiäiskokolla. Olin autoton tällä kertaa, joten tuli käveltyäkin paljon. Nyt on taas ruisleipää pakasteessa, joten sillä luulisi pärjäävän kesään asti. 
Kotikylä  vaikuttaa nykyisin niin kovin hiljaiselta. Liikkeitä suljetaa, eikä uusia avata. Kyllä siellä asuminen ilman autoa olisi lähestulkoon mahdotonta.
Täällä puolestaan on nyt todella lämmin, ja eilen pistin töiden jälkeen etupihaa kuntoon. Aurinko lämmitti vielä illallakin mukavasti. Vaikka Suomessa on mukava käydä, on se oikea koti kuitenkin nykyisin Irlannissa.   Ei minusta taitaisi olla enää Suomeen asumaan.