perjantai 30. tammikuuta 2015

Parempaan päin

Mistä tietää, että aivan liian pitkään kestänyt lama alkaa vihdoinkin helpottaa Vihreällä Saarella?

No, tästä:



Täällä nimittäin rakennetaan taas.

Paikallisradiossa mainostetaan pari kertaa viikossa vapaita työpaikkoja, ja yllätyksekseni niitä on ollut aika paljon.

Uutisissa kerrotaan kansainvälisistä firmoista, jotka ovat muuttamassa Irlantiin. On myös positiivistä, että useat yritykset laajentavat toimintaansa. Tälläiset uutisethan ovat niitä uutisista parhaimpia, sillä niistä seuraa avoimia työpaikkoja. Niitä nimittäin täällä ei ole edellenkään liikaa!

Viime perjantaina olimme tyttöporukalla pizzalla, ja vessajonossa irlantilainen nainen ihmetteli ääneen, kuinka täyttä ravintolassa oli. Hän oli iloinen siitä, että ihmisiä on enemmän liikkeellä. Olin samaa mieltä naisen kanssa siitä, että jotenkin kaupungilla on astittavissa, että parempaan päin ollaan menossa.

En kauheasti takerru työttömyyslukuihin, sillä nehän ovat aina kaunisteltuja, eivätkä kerro totuutta. Irlannin virallinen työttömyysprosentii on muka 10.6 %. Näin alhainen se ei ole ollut sitten 2009.
Lukuja kaunistaa tietysti mm se, että täältä on lähdetty viime vuosina sankoin joukoin ulkomaille töihin. Varmasti jokainen täällä asuva tuntee jonkun, joka on pakannut laukkunsa ja lähtenyt työn perässä ulkomaille.

Onhan se piristävää kuulla pitkästä aikaan televisiosta ja radiosta muutakin kuin masentavia lamauutisia. Uutistenlukijatkin näyttävät nykyisin vähän iloisemmilta!

Enpä olisi uskonut 4-5 vuotta sitten, joskus vielä kirjoittavani tälläisenkin postauksen.

Ja taas kerran tuli todistettua, että paistaa se aurinko välillä risukasaankin!





torstai 29. tammikuuta 2015

Komero portaiden alla

Kuka muistaa Harry Potterin onnettoman pienen "huoneen", hänen asuessaan Dusleyn perheessä? Poika-parka asusti vinokattoisessa komerossa, joka sijaitsi portaiden alla (cupboard under the stairs). Täkäläisissä taloissa portaiden alla on yleensä aina sälytyskomero tai vessa.

Etenkin vanhemmissa taloissa säilytystilaa ei ole likaa, joten komero portaiden alla on tarpeellinen. Ja jos joudutte jostain syystä näillä saarilla imuroimaan, niin voin lyödä vetoa, että löydätte imurin juuri tästä mainitsemastani komerosta. Vaatenaulakoita on täällä harvoin eteisissä, joten imurin lisäksi komerosta luultavasti löytyy myös perheen takit.

Meilläkin on tietysti portaiden alla komero, jossa on jos jonkinmoista mailaa, takkia, kenkähyllykkö ja tietysti imuri. En nyt aio esitellä teille sotkuista komeroamme sisältä, mutta pistän tähän muutaman kuvan eteisestä. Sain nimittäin maalattua sen ostamani pöydän, ja tältä se nyt näyttää. Vielä pari viikkoa sitten ei olisi maalaamisesta tullut mitään, mutta nyt alkavat kädet toimimaan jo kunnolla.

















keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Miten neulotaan englanniksi?

Vanha harrastus palasi elämääni viime vuonna. Aloin nimittäin jälleen neulomaan (tai siis tikkuamaan, kuten meillä kotona sanottiin). Pysyttelen edelleen yksinkertaisissa malleissa. Sellaisia, joita voi tehdä televisiota katsellessa, eikä tarvitse koko ajan olla vaihtamassa väriä ja laskea silmukoita. Monimutkaiset kuviot ja neulontatavat saavat vielä odottaa.

Pipoja tein joululahjoiksi varmasti kymmenen, ja nyt lopetin juuri kaulaliinan. Seuraavaksi taidan tehdä itselleni puuvillaisen puseron, kunhan ensin löydän sopivan helpon suomenkielisen mallin. Luin jostakin, että Kalastajan Vaimolta on ilmestymässä neulekirja. Hänen ohjeensa ovat yleensä helppoja ja nopeita, joten kun kirja ilmestyy tilaan sen heti.

Suosikkinaapurini jaksoi ihmetellä ainaista neulomistani ja innoistui vihdoin itsekkin. Eilen hän saapui meille lankakerien kanssa. Etsimme korista sopivat puikot ja nyt on vauvanpeiton ensimmäinen ruutu jo valmis. Hänkin oli vuosia sitten neulonut paljon, mutta sitten se oli vain jotekin jäänyt. Minun olisi pitänyt opastaa, mutta tajusinkin, että minulta puuttuu täysin neulontaenglanti. Ajatelkaa nyt, en tiennyt edes mitä oikea ja nurja ovat englanniksi. Sitten eteen tuli toinen ongelma. Täällä on opetettu neulomaan eri tavalla kuin meillä Suomessa. Olin tämänkin asian joskus huomannut, mutta se oli päässyt unohtumaan.

Oppia ikä kaikkia ja nyt osaan jo vähän uusia sanoja, kuten purl (nurja) ja plain (oikea). Naapuri neuloo omalla, mielestäni monimutkaisella ja hitaalla tavalla, ja minä omallani. Ja senkin päätin, että taitaa olla parempi vain pysyä suomenkielisissä ohjeissa. Niitäkin on välillä ihan tarpeeksi vaikea ymmärtää. Ei sitä vanhan pään tarvitse ihan kaikkea uutta opetella!

Ps. Netistä löytyi tälläinen erittäin kattava englanti-suomi neulentasanasto. Täytyy tulostaa ja pistää koriin, ihan vain varalta. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka joskus joutuisin taas neulomaan englanniksi. 


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Gramofonipöydät muuttivat meille

Ystäväni on jo usemman kerran houkutellut minua kanssaan huutokauppaan. En ole oikein asiasta aikaisemmin innostunut, mutta nyt lähdin katselemaan ennakkoon tavaroita häneen kanssaan. Olen jo pitkään etsinyt jonkinlaista hylly/pöytäyhdistelmää meidän eteiseen, peilin alle. Olohuoneeseenkin halusin arkun, johon saisin laittaa käsityöni ja lehtiä.

Sen verran tätä paikallistietämystä jo on, että vaatteita piti laittaa monta kerrosta päälle. Nämä täkäläiset hallit, kun tuppaavat olemaan vähän viilemämmän puoleisia. Pejantaina kävimme kiertämässä ja katselemassa tavaroita, ja jo alkumetreillä tavarapaljouden keskeltä, iski silmääni tämä pöytä. Huonekalujen entisöintiä harrastava ystäväni katsoi vanhaa gramofonipöytää puolestani ja sanoi, että kyllä siitä meille eteiseen hyvä pöytä tulisi.




Halli oli tupaten täynä tavaraa, eikä kaikkia edes nähnyt kunnolla. Tämä arkku meinasi jäädä meiltä huomaatta, sillä päällä oli laatikko ja vanha kitara. Arkku on muuten tehty gramofonipöydästä ja sisälle mahtuu paljon tavaraa. Musta väri ei miellyttänyt, mutta expertti sanoi, että maalamalla tästäkin tulisi ihan hyvä.




Huonekalut oli siis löydetty, ja sitten piti vielä puhua rakas aviomieheni ympäri ja huutaa grammaripöydät kotiin. Ihmeiden aika ei ole sittenkään ohi, sillä mies oli kanssani samaa mieltä ja lähti vielä lauantaina pöytää ja arkkua katsomaan. Ehkä sekin auttoi asiaa, että suositellut hinnat eivät päätä huimanneet.

Tänään sitten pukeuduttiin taas lämpimästi ja lähdettiin huutokauppaan huutamaan. Myytäviä tavaroita oli yli 700 ja ystäväni oli laskenut, että tunnissa käydään läpi noin 100 tavaraa. Olimme paikalla kolme tuntia, emmekä yllätykseksemme jäätyneet tuoleihin kiinni. Gramofonipöydästä oli tehty ennakkotarjous ja siitä oli joku paikalla olevistakin kiinnostunut, mutta huusin kuin huusinkin pöydän kotiin.

Arkusta kilpaili joku myös kanssani, mutta niin vain kävi, että sekin lähti meille. Ostoksistani maksoin yhteensä hurjat 75.00. Mies tuolla nyt pyörittelee päätään, mutta kaupat on tehty ja huonekalut meillä. Ensi viikolla suuntaan kulkuni rautakauppaan ja sitten alkaa operaatio "grammareiden kunnostus". Ja vaikka näistä ei nyt mitään salonkikelpoisia tulisikaan, niin ei haittaa. Pistetään ne sitten vaikka varastoon piiloon, jos tuntuu, että tekeleitäni ei kehtaa esille laittaa.





perjantai 23. tammikuuta 2015

Siitä odottavan pitkästä ajasta ja toisaalta ajan nopeasta kulumisesta

Ei kai nyt kenellekkään vaan tullut, otsikkoa lukiessa mieleen, että olisin mahdollisesti raskaana? Se nyt olisikin oikein vuosisadan ihme! En muuten ole potenut minkään asteista vauvakuumetta, sitten Juniorin syntymän, vaikka vauvoista kovasti pidänkin. On ihan kiva nähdä kavereiden lapsia ja seurata heidän touhujaan ja kasvamistaan. Itseltäni ne ajat ovat  kuitenkin ohi, ja nyt on siirrytty jo ihan uuteen elämänvaiheeseen.

Pojista vanhemman Dubliniin muutto on ottanut koville. Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, sillä luulimme, että hän opiskelee ja asuu kotona vielä neljä vuotta. Sitten tulikin mahdollisuus oppisopimuskoulutukseen ja yhtäkkiä pojan huone olikin tyhjä. Sairaslomalla on ollut aikaa ajatella. Suuri talo tuntuu välillä ahdistavan tyhjältä, ja ajan kuluminen on ollut ihan käsinkosketeltavaa. Olen katsonut haikeana vanhoja valokuvia ja  pyyhkinyt kyyneleitä.

Tuntuu, että viimeiset kaksi vuotta ovat menneet sumussa. Välillä sumu on ollut niin sakeaa, että en ole eteeni nähnyt. Ympärillä elämä on mennyt eteenpäin, mutta minä jotenkin olen jumiutunut paikoilleni. Lähes päivälleen, kaksi vuotta sitten olin täysin terve, työssäkäyvä äiti, vaimo, tytär ja ystävä. Minulla oli alakoululainen lapsi ja yläkoulua käyvä murkku. Jossain välissä lapsesta tuli murkku ja murkusta aikuinen. Enkä ole oikein pysynyt näissä muutoksissa mukana. Miehellekkin on tullut enemmän harmaita hiuksia...

Toisaalta tämä pitkä, ja välillä niin kovin turhauttava ja pitkästyttävä, sairasloma on ollut hyväkin asia. Olen saanut kerrankin olla rauhassa ja levätä. Vuosia elämä oli yhtä kellon kanssa elämistä. Viikot yksin poikien kanssa, olivat nekin välillä raskaita. Nyt jälkeenpäin vasta tajuan, kuinka vaativaa se oli. Syöpähoitojen jälkeen menin aivan liian nopeasti takaisin töihin. Se teki hyvää mielelle, mutta kroppa huusi lepoa. Nyt en tee samaa virhettä.

Mielessäni olen myös käynyt läpi sairastumistani ja sen eri vaiheita. Ei ihan helppoa sekään.Vähitellen alan kuitenkin jo miettimään tulevaisuutta. Pian on vihdoinkin niiden omien juttujen vuoro. Enää yhden kerran - näin juttelen itselleni - katselen leikkausalin kirkaita valoja, herään vastahakoisesti syvästä unesta, kun kaikki on ohi, painelen kipupumppua ja syön kasakaupalla särkylääkkeitä. Sitten vihdoin nousen varovasti ylös ja laahustan niitä sairaalan pitkiä käytäviä. Luotan, että ne ystävät tulevat minua tälläkin kertaa minua katsomaan. Aloitetaan, taas kerran, varovasti sieltä pohjalta. Hitaasti, mutta tällä kertaa varmasti, palataan lopullisesti normaaliin elämään. Ja ikkunasta ulos katsoessani huomaan, että se pitkään jatkunut sumu on vihdoinkin hävennyt...

Ps. Täällä odotetaan jo kevättä.






maanantai 19. tammikuuta 2015

Saunasuomalainen

Viikottaiset lääkärintarkastukset ovat nyt historiaa. Seuraavan kerran menen näytille vasta maaliskuun lopussa. Seuraava leikkaus tuskin toteutuu ennen huhti-toukokuuta. Ei, että sitä nyt niin innokkaana tässä odottaisinkaan. Olisi vaan suuri helpotus saada se pois päiväjärjestyksestä, ja alkaa vihdoinkin elämään normaalia elämää. Viimeiset kaksi vuotta kun ovat pyörineet aivan liian tiiviisti Möykyn ympärillä.
 
Siihen normaaliin elämään ei minusta kuulu jatkuva sairaaloissa ja vastaanotoilla juokseminen. Eikä leikkauksesta tai hoidoista toipuminen tai seuraavaan valmistautuminen. Mun mittari, nimittäin alkaa olla jo ihan täynä sairaaloita ja niiden pitkiä käytäviä, verikokeita, "rakennustyömaani" esittelyä ja sen tarkkailua.
 
Onneksi me saunasuomalaiset emme ujostele, ja paita ja rintsikat lentävät jo valmiiksi nurkaan, ennen kuin lääkäri ehtii suutaan avata. Täällä kun ollaan aina tarjoamassa jotain paperipyyhettä tai takkia suojaksi. Verhoja vedetään kiinni, ettei vain kukaan näe, kun potilas riisuutuu. En kyllä oikein ymmärrä tätä logiikkaa, koska hetken kulutta lääkäri kuitenkin saapuu paikalle ja alkaa tutkimaan.
 
Kuinka monta sataa kertaa olen sanonut, että en tarvitse mitään paperipyyhettä peitoksi. Kai se leikannut kirurgi tai syöpälääkäri on nähnyt vuosien varrella rinnat, jos toisetkin. Ja minunkin ovat tulleet heille jo moneen kertaa tutuiksi, joten mitä sitä kainoilemaan. Säästän sairaaloille pyykkiä, jätemaksuja ja lääkäreille aikaa. Mennään suoraan asiaan, eikä nolona vedetä takin nauhoja tiukemmalle.
 
Hurtti huumorikin auttaa, jos tilanteen kokee vähän noloksi. Aluksi tuntui kieltämättä oudolta, kun monta silmäparia tuijotti rintojani ja mittaili niitä. Ensimmäinen vastaantotto plastiikkakirurgin luona ei ihan heti unohdu. Kirurgi katseli pitkään ja hartaasti rintojani ja samalla jutteli kanssani. Minä en oikein tiennyt, että kattoonko tuijottaisin vai mihin.
 
Nyt olen jo tottunut suureenkin yleisöön, enkä ole moksiskaan vaikka ympärillä on joukko lääkäri -tai sairaanhoitajaopiskelijoita katsomassa rakennustyömaatani. Irlantilainen kanssasisar tuskin suhtautuisi asian yhtä huolettomasti. Lääkärintarkastukset olisivat paljon vaikeampia, jos pitäisi paperiliinan takana piilotella. Jotain hyötyä siitä suomalaisesta saunomiskulttuuristakin on ollut, vaikka taidankin olla hoitohenkilökunnan mielestä ihan outo tapaus, vaikkakin helppo sellainen!


 
 
 
 
 
 

torstai 15. tammikuuta 2015

Halonhakkuuta

Olen sitä mieltä, että olimmepa sitten kotoisin kaupungista tai pienestä kylästä, asuu jokaisen suomalaisen sisällä jonkin asteinen metsäläinen. Jopa kolmannen polven helsinkiläisyydestään muistuttavalla on osa juurista metsässä. Turha sitä vastaan on pyristellä!

Minun metsäläisyyteni tulee esiin mm. silloin, kun haluan takkaan tulen. Koksi ja turvebriketit palavat ja lämmittäävät kyllä ihan  mukavasti. Se ei kuitenkaa metsäläiselle riitä. Aito tunnelma syntyy vasta silloin, kun takassa palaa halkoja. Niinpä suunnistin viikonloppuna sellaiseen suureen halliin, jossa myydään kaikkea mahdollista takassa poltettavaa.

Kaksi pussia halkoja maksoi €10.00. Kysyin myyjältä vähän epäilevän näköisenä, että kai nämä nyt ovat kuivia. Poika katsoi minua ja sanoi irlantilaisittain harvinaisen rehellisesti, että en menisi siitä takuuseen. Ei auttanut muu kuin pyytää poikaa kantaman mahdollisesti  takuuvarmasti märkiä halkoja sisältävät pussit autoon. Niitä kuivia, kun täältä on, vähän vaikea löytää.

Se tuli kotona heti selväksi, että ihan heti näitä halkoja ei takassa potettaisi. Onneksi hätä keinot keksii, ja nyt meillä kuivatellaan, pyyhkeiden sijaan, halkoja pattereiden päällä. Hyvin ovat kuivuneet ja uskallanpa väitää, että illalla tämä metsäläinen saa nauttia ihan oikeasta takkatulesta.







keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Lunta tulvillaan...

Eilen sitä sitten tuli. Ensin vetisenä versiona ja sitten ihan ehtaa tavaraa. Ai, että mitäkö? No, lunta. Aamulla oli maa valkoisena, ja tietysti myös auto. Onneksi tänään ei ollut minun ajovuoro kouluun, eikä töihinkään tarvinnut lähetä.

Lähdin etsimään komeroista sopivia kenkiä ja mitkäs löysinkään? Vanhemman pojan ikivanhat kengät, joita ei ole käytetty sitten alakoulun. Pitääkin mainostaa miehelle, että kannatti säästää vanhat kengät. Nyt niille on käyttöä. Hänhän on sitä mieltä, että minussa on hamsterin vikaa. Olen tietysti erimieltä asiasta. Omasta mielestäni kierrätän ja heitän romua roskiin, ja sitten taas hankin jotain uutta. Tietysti sitä aina joskus tulee säilytettyä tälläsiä kultakimpaleita, kuiten kuvasta näkyy. Sopivat muuten minulle täydellisesti, ja tilaa jäi myös mummun neulomille villasukille.


What I wore


Kun sukat ja saappaat olivat jalassa, heitin kameran kassiin ja lähdin aamukävelylle. Tuntui hassulta, kun lumi narskui kenkien alla ja naamaan kävi sellainen talvinen viima. Liikenne näytti olevat jumissa, mutta kolareita en onneksi nähnyt. Päätiet alkoivat olla jo sulat, mutta sivutiet jäisiä ja hengenvaarallisia. Täällähän siis ajellaan liukastellaan kesärenkailla. Tässä muutama kuva meidän lyhyestä talvesta.

Tämän kuvan otin yläkerran ikkunasta takapihalle päin. Huom! edessä palmu.

Taivas oli hetken aivan uskomattoman upean värinen.

Meidän asuntoalueelta tänä aamuna.


Päivän asu: pojan vanhat kengät ja äidin kutomat villasukat.

Yhdenksän aikaan tiet alkoivat jo sulamaan.



sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Voi, Pariisi

Perjantaina seurasin tuntikausia uutisia Ranskasta. Terroristit saivat mitä halusivat: aiheuttivat pelkoa ja sekasortoa, tappoivat vääräuskoisia ja lopulta eivät joutuneet edes vastuuseen teoistaan, vaan pääsivät, ainakin omasta mielestään, paratiisiin. Eikä vaan ihan tavisten paratiisiin, vaan sinne parempien ja ansioituneiden puolelle, vähän niin kuin ykkösluokaan tai VIP-tiloihin.

Terrorismi, on television lisäksi, tullut viimeaikoina myös yöpöydälleni kirjojen muodossa.
Luin hiljattain Mosab Hassan Yousefin kirjan nimeltään Hamasin poika, joka kertoi erillaisen tarinan Hamasista ja sen toiminnasta. Parasta aikaa luen Terry Hayesin trilleriä Vaeltaja (I am a pilgrim). Vaikka kyseessä onkin kirjailijan mielikuvituksen tuote uskon, että kirjan päähenkilöllä ja Pariisin terroresteillä oli paljon yhteistä: hei kaikki kuuluvat ääriryhmään ja heillä oli oikeus tappaa ja vihata Islamin nimissä. He ovat oikeassa ja muut väärässä, tyyliin me vastaan muu syntinen ja maallinen maailma.

Meillä ihmisillä on ikävä tapa yleistää. Sen saivat 70-80-luvuilla irlantilaisetkin karvaasti kokea. IRA paukutteli pommeja Englannissa, tuhoisin seuraksin. Seuraavana aamuna tabloidien etusivut huusivat kissankokoisin kirjaimin: irlantilaiset tekivät sen taas. Tällä otsikolla kaikissa irlantilaisista tuli IRAn kannattajia ja terroristien puolustajia. Totuus oli kuitekin toinen, mutta sitä Sun-lehtä lukeva, englantilainen tuskin tuli miettineeksi. Vain pieni prosentti irlantilaisista hyväksyi ja tuki IRAta tai sen toimintaa.

Pariisin uhrien elämä loppui järkyttävällä tavalla. Samalla heidän läheistensä elämä muuttui myös hetkessä. On aika ennen terrori-iskua ja sen jälkeen. Terroristejä tuskin vaivasi senkään, että monen muslimin elämästä tuli näiden iskujen jälkeen paljon vaikempaa. Ääriryhmien kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, eivätkä he hyväksy terrorismiä, mutta joutuvat nyt sijaiskärsijöiksi. Kuten jo aikaisemmin tuolla sanoin, meillä ihmisillä on ikävä tapa yleistää.

Olipa sitten kysessä mikä tahansa terroristijärjestö, heidän kätyrinsä onnistuvat aina löytämään sopivia nuoria tai nuoret löytävät heidät. Opit uppoavat hedelmälliseen maahan ja aivopesu on perusteellista. Vihaisia, itseään etsiviä, kiihkouskovaisia, seikkailunhaluisia (tai mikä syy sitten lieneekin) nuoria on helppo muovailla kuin muovailuvahaa mieleisekseen. Oikea ja väärä kääntyvät päälaelleen ja innokaat ja aivopestyt terroristikokelaat ovat valmiina mihin vaan, uskonnon ja/tai aatteen nimissä.

Pariisissa eletään varmasti vielä pitkään sekasorron ja kauhun valassa. Arki palaa suurkaupungissa kuitenkin ennen pitkää omiin tuttuihin uomiinsa. Elämä jatkuu. Tiedotusvälineet ja me niitä seuraavat unohdamme tammikuun tapahtumat. Kunnes taas eräänä, ihan normaalina päivänä, jossain muualla räjähtää... Loppuuko tämä koskaan?





Tätä postausta kirjoittaessani tuli mieleeni kaksi asiaa. Ensinnäkin muistelin Pariisissa asuvaa Päiviä, jota en ole tavannut yli kymmeneen vuotteen. Tänä vuonna asiaan on tultava korjaus. Toinen asia on se, että en ole täällä blogissa kirjoittanut koskaan siitä, että olen kauan, kauan sitten asuin minäkin hetken Pariisissa. Taitaisi olla ihan oman postauksen paikka!




torstai 8. tammikuuta 2015

Juniorin mielimusaa osa 2

Juniori lupasi nimetä minulle kolme irlantilaista suosikkibändiää, ja tässä esitten nyt yhtyeen nimeltään Kodaline ja kappaleen nimeltään High Hopes. Voisin olla ihan hyvin näiden dublinilaismuusikoiden äiti, sillä pojat ovat vain vähän yli kaksikymppisiä. Musiikissa ei ole mitään vikaa, mutta älkää säikähtäkö videota! Syvällistä tekstiä näin nuorilta muusikoilta. Tykkään. Entäs te?





tiistai 6. tammikuuta 2015

Naisten "pikku" joulu

Täällä Vihreällä Saarella loppiainen on ihan tavallinen arki- ja työpäivä. Kolmea itämaan tietäjää ei täällä juuri tänään muistella. Kyllähän loppiainen (epiphany) kirkollinen juhlapäivä tietysti on, mutta ei yleinen vapaapäivä. Ihan samoin kuin pitkäperjantaikin. Minun on joskus vaikea ymmärttää sitä, että täällä kuitenkin ollaan niin kovin katolilaisia, ja sitten kuitenkin tietyt kirkkokalenterin tärkeät juhlapäivät jäävät vähälle huomiolle. Itämaan tietäjät kääntyy muuten englanniksi three wise men eli kolme viisasta miestä. Ihan niin kuin meidän perheessä!!!!

Tänään ei Irlannissa juhlita viisaita miehiä vaan naisia. 6.1 on perinteisesti Women's little Christmas eli naisten "pikku"joulu. Joulukiireet ja valmisteltu ovat ohi, ja nyt on aika naisten mennä ulos syömään, juhlimaan ja nauttimaan vapaasta illasta, ilman miehiä. Joulukoristeet raivataan pois vasta tämän illan jälkeen. Kuulemma siitä seuraa huonoa onnea, jos koristeet kerätään laatikoihin liian aikaisin.

Ravintolat ja pubit ovat takuuvarmasti illalla täynä. Kukkarossa vikisevä Matti hiljennetään, ja penniä venytetään sitten joskus myöhemmin. Radion keskusteluohjelmaa aamulla kuunnellesani tajusin, että iltaa varten moni, etenkin vanhempi rouva, laittautuu todella hienoksi ja käy jopa kampaajalla.

Irlantilaisia naisiahan ei tarvitse kahta kertaa käskeä, jos on tiedossa joku juhla tai muu kokoontuminen, johon saa laittautua. Ja jos ei kampaajalle mennä, niin aikakin suoristusraudat kaivetaan laatikosta esiin ja päälle valitaan jotain jouluisen kimaltelevaa. Hiuslakkaa ja hajuvettä ruiskutellaan tietysti reilusti. Kynnet lakataan ja huulet punataan, oli kysymyksessä sitten 20- tai 80- vuotias. Naiset, kaiken ikäiset, osaavat täällä nauttia, juhlaan kuin juhlaan, valmistautumisesta. Sanontaa "rumat ne vaatteilla koreilee", ei täällä onneksi tunneta.

Meitä suomalaisia välillä hymyilyttää, kun toisilla homma täällä menee aikalailla överiksi. 60+ vuotiaalle, kun ei välttämättä sovi, 20-vuotiaalle tarkoitettu niukka pusero ja minihame. Eikä blondattu ja suoristettu kampaus näytä kovin hyvältä, varsinkaan kun naamassa on pari astetta aivan liian tummaa meikkivoidetta.

Onneksi kaikilla naisilla ei mene överiksi. Ihan oikeasti tyylikkäitä naisia näkee täällä paljon, aivan tavallisena arkipäivänäkin. Vaatteet valitaan huolella ja valmistautumisesta nautitaan.  Suomalainen miettii onko ulkona kylmä, vetääkö ravintolan ikkunoista ja jaksaako sitä näillä kengillä koko illan kävellä. Irlantilainen puolestaan valitsee vaatekaapista haluamansa asun, eikä siinä mietitä säitä eikä tarkenemista.

Tänä iltana en aio lähteä kaupungille. Tylsänä ja järkevänä suomalaisena kuulen Matin ruikutuksen kukkarossa, näen vyötärölleni jouluna kertyneet makkarat, enkä jaksa nyt ruveta keskellä viikkoa laittautumaan. Tylsä mikä tylsä!







maanantai 5. tammikuuta 2015

Harmaata

Tänään se sitten alkoi arki meidänkin perheessä. Juniori lähti aamulla kouluun, mies töihin ja pojista vanhempi Dubliniin. Minä täällä vielä olen sairaslomalla. Huomenna käyn taas sairaalassa jälkitarkastuksessa ja juttelen lääkärin kanssa töihinpaluusta. Lääkärin vastaanoton jälkeen käyn vielä tapaamassa fysioterapeuttia, joka näyttää minulle uusia liikkeitä. Kädet ainakin tarvisevat liikuntaa, sillä en pysty nostamaan niitä kunnolla ylös. Arpia kiristää, mutta onneksi on rasvaa! Välillä en tiedä miten päin nukkuisin, kun aina tunnen olevani väärässä asennossa. Tänään pinna on ollut normaalia kireämpi.

Lähdin päivällä käymään kaupungilla asiolla, kun tuntui, että seinät kaatuvat päälle. No, ei siellä kaupungillakaan kovin piristävää ollut. Sataa tihutti ja koko kaupunki näytti jotekin harmaalta. Ilmeisesti joulusta palautuminen oli suuremalle osalle todella vaikeaa, kun normalisti niin iloisen näköiset irlantilaisetkin, näyttivät happamilta.    

Hoidin asiani nopeasti, hyppäsin bussiin ja tulin takaisin kotiin. Joulukoristeita keräilin laatikkoihin ja nyt talo näyttää ihan alastomalta ja tuntuukin ihan kuolleelta. Koko viikonlopun oli tohinaa, ja nyt me kissan kanssa täällä vaan kahdestaan tassuttelemme. Tekisi jo mieli töihin takaisin, mutta en ole ihan varma jaksaisinko vielä. Katsotaan mitä lääkäri huomenna sanoo. 

Tälläinen harmahtava postaus tänään täältä harmaasta Irlannista. Tihkusade ei kuitenkaan haitanut kuvaamista. Innokasta bloggaajaahan eivät pienet vesisateet haittaa. Tässä kuvia kaupungilta, jossa oli vielä ihan joulu.

Toivottavasti teillä on ollut vähän värikkäämpi ja pirteämpi maanantai!

Alennusmyyntejä edellen. En poikennut puotiin.

Tässä meidän pääkatu. Kuten huomaatte täälläkin on kaksinkertaisia busseja.

Joulukoristeita ei ole otettu vielä pois. Kuulemma siitä seuraa huonoa onnea, jos ne ottaa pois ennen 6.1.

Yksi lukuisista kapeista sivukaduista.



Kauppahallissa oli tänään hiljaista.
 
Onneksi värienkäyttö on täällä sallittua.

Taustalla St Finbarrsin katedraali.

Paikallisia kuuluisuuksia.

Kadunnimet ovat sekä iiriksi että englanniksi.

Arvatkaapas mitä näiden ovien takana on? No, asianajotoimistot. 



lauantai 3. tammikuuta 2015

Pieniä päätöksiä

Joulut on juhlittu ja uusi vuosi vastaanotettu. Alennusmyyntejä eilen kierrelty ja talvitakki löydetty. Päätöksiä pienessä päässä pyöritelty. Jääkaapin oveen pitäisi saada lukko, karamellit ja keksit kaaressa roskiin ja ostoskeskuksiin ehdoton porttikielto. Joulukoristeetkin alkavat jo ärsyttää, joten niistä pitää päästä eroon ja äkkiä.

Tämän kummempia päätöksiä tai lupauksia en ole uudelle vuodelle tehnyt. Katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan ja yritetään pysyä menossa mukana.


Hyvää alkanutta vuotta teille lukijoillekkin ja kiitos, kun olette blogiani seuranneet!