lauantai 10. lokakuuta 2015

Pinkkiä

Lokakuun väri on pinkki.  Roosa-nauhoja, miten tutkit rintasi-ohjeita, selvitymistarinoita ja sitten sitä pinkkiä muistuttamassa meitä naisia rintasyövästä. Valitettavasti jokainen tietää ja tuntee jonkun, joka on siihen sairastunut. Rintasyöpä sekoittaa vuodessa 4000 suomalaisnaisen ja heidän perheidensä elämän.
Onneksi sairastuneista 90% selviää . Onneksi on tehokkaita hoitoja ja onneksi asiasta puhutaan. Sillä mitä aikaisemmin rintasyöpä todetaan, sitä helpompi sitä on hoitaa. Siksi tämä pinkkikuukausi on tärkeä. Varmasti teistäkin välillä tuntuu, että kuukausi on yhtä rintasyöpää ja koko pinkki alkaa ärstyttämään. Pääasia kuitenkin on, että ärsytti tai ei, asia menee perille. Pitää toimia heti, jos tuntuu siltä, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi.
Laitetaan kaikki naispuoliset ystävät, sukulaiset, työkaverit ja naapurit riviin ja pyydetään joka kahdenksannen astumaan kaksi askelta eteenpäin. Siinä rautalangasta väännettynä malli, siitä kuinka moni meistä naisista saa kutsumattoman vieraan elämäänsä. Te jotka olette blogiani pitkään seuranneet tunnette Möykyn ja minun tarinani. Jos Möykky ei sano teille mitään, niin tuolta sivupalkista, syöpä-sanan alta voi lukea aiheesta lisää.
Näin pinkkilokakuussa haluan kertoa, mikä sai minut kaksi vuotta sitten menemään lääkäriin. Kun kelaan asioita taaksepäin tajusin, että merkit olivat ilmassa jo paljon aikaisemmin. En vaan osannut niitä tulkita oikein. Oli nimittäin väsynyt, todella väsynyt. Kävin töissä, kuskasin poikia, kokkasin, siivosin miehen ollessa muualla töissä. Stressiä elämään toi miehen huono työtilanne ja teini, jonka kassa otettiin yhteen harva se päivä. Oliko sitten ihme, jos väsytti? Ruoan jälkeen otin pienet nokoset ja sitten jaksoin lähteä kuskaamaan urheilukentille ja pitää kodin kunnossa. Lenkkeilin ja yritin syödä terveelisesti.  Väsymys tuli elämääni salakavalasti, vähitellen. Siksi en siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Muuten elämä oli ihan kunnossa. Kenelläpä sitä ei olisi välillä vaikeampaa. Lamaa oli kestänyt jo aivan liian kauan, mutta jotenkin siitäkin oli selvitty.
Vähän ennen joulua luulin suihkussa rintojani tutkiessa tunteneeni jotain. Seuraavalla kerralla en huomannut mitään erikoista, joten unohdin koko asian. Joulu oli tulossa ja ensimmäistä kertaa yli 20 vuotteen tuntui, että en saa millään tavaroita kasaan ja lahjoja laukkuihin. Suomeen joka tapauksessa pääsimme, monen mutkan kautta, kuten aina.  Ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että oikeaan rintaan sattui. Tuntui siltä, että joku olisi sohinut sitä veitsellä. Minulla on ollut pariinkin otteeseen rintarangantulehdus, joten ajatelin sen olevan syy kipuun. Matkalaukkujakin oli päivän aikana tullut raahattua. Se yö mieni valvoessa ja sitten kipu hävisi. Päätin kuitenkin, että kun palaan Irlantiin menen käymään lääkärissä.
 Joululoma loppui ja palasimme kotiin. Yleensä puran matkalaukut heti kotiin tultuani ja pyykkikone alkaa laulamaan jo saman iltana. Nyt ei alkanut. Olin ihan loppu. Tällä kertaa selitin, että tämä on matkaväsymystä. Lääkäriin meno unohtui, mutta sitten eräänä iltana tehdessäni selkävenytyksiä huomasin, että toinen rinta oli jotenkin erin mallinen kuin ennen. Viikko sen jälkeen huomasin että nänni oli vetäytynyt sisäänpäin ja tunsin tietyssä asennossa patin. Säikähdin,  ja varasin ajan lääkäriin. Olin jo perumassa vastaanottoa, koska en tuntenutkaan enää pattia. Joku sisälläni kuitenkin sanoi, että mene nyt kuitenkin. Onneksi menin!
Lääkärini  tunsi myös jotain ylimääräistä ja soitti heti rintaklinikalle. Olisin pääsyt sinne jo seuraavana päivänä. Minulla oli kuitenkin silloin tärkeä meno, jota en voinut peruuttaa. Seuraavat kaksi päivää olivat elämäni pisimmät.  Sitten istuinkin jo klinikalla ja tuijotin talua joka oli kuva merenaalloista. Kuvan tekstissä toivottiin vahvuutta niille, jotka ovat menettääneet uskon tulevaisuutten tai jotain sinne päin. Tehtiin mamografia, sitten ultrattiin ja silloin aloin aavistella pahinta. Lääkärin ilme nimittäin oli sellainen. Sitten otettiin ohutneulanäyte ja odotettiin.
Nimeni huudettiin ja minua pyydettiin odottamaan pienessä huoneessa. Ikkunalaudalla oli kasa lehtiä ja otsikkona yhdessä niistä jonkun julkkisen rintojensuurennus. Minä nieleskelin tyhjää ja odotin tuomiota. Katsoin ikkunasta ulos ja siellä kaikki näytti ihan normaalilta. Mitä minä täällä teen?  Sairaalat olivat minulle vieraita paikkoja. Ensin sisään astui lääkäri ja heti perässä hoitaja, jolla oli nenäliinalaatikko kainalossa.  Olin 43- vuotias yleensä ottaen terve nainen. Nyt sisälläni kasvoi Möykky, joka pahimmillaan voisi jopa tappaa minut. Sillä hetkellä maailmani romahti.
Lähes kolme vuotta myöhemmin ja istun kirjoittamassa tätä postausta. Olen käynyt helvetin esikartanoissa ja palannut sieltä takasin, kiitos geenivirheen.  Minulta on viety rinnat, munasarjat, hiukset ja lopuksi kynnetkin. Hiukset ja kynnet kasvoivat takaisin. Rintojen uudelleenrakennus on vielä kesken ja munasarjoja en enää tarvitse.  On arpia, lääkkeitä, kuumia aaltoja ylipainoa. Noin niin kuin kaupan päälle.  Ja sairaaloista olen saanut yliannoksen. Peilistä katsoo jälleen vähän tukevoitunut minä. Tämä nykyinen minä on kiitollinen jokaikinen päivä siitä, että on olemassa ja elossa. Jopa niinä päivinä, jolloin kaikki menee pieleen, elämä potkii päähän ja Irlannissa sataa kaatamalla. Sain jatkoaikaa, enkä aio tuhlata sitä.
Valehtelisin, jos sanoisin, että tarvitsin tämän elämänkoulun. Kyllä minä olen aina arvostanut elämää ja läheisiäni. Ei siihen tarvittu Möykkyä. Sen kyllä myönnän, että olen nykyisin onnellisempi ja täysin sinut itseni kanssa. Näen asiat selvemmin,  enkä enää ajattele, että sitten joskus. En myöskään välitä, mitä kukaan muu minusta tai tekemistäni ajattelee. Turhista asioista marisevia tai vain itsestään puhuvia ihmisiä kartan kuin ruttoa. Ja jos jonkun kanssa ei kemiat toimi, niin sitten ei toimi. Miksi pakottaa itsensä pitämään yllä ihmissuhteita, joista jää vain paha maku suuhun?
Rakastan perhettäni ja uskon, että sairastumiseni on liimannut meidät entistäkin tiukemmin yhteen. Olen myös kiitollinen ihanista sukulaisista ja ystävistä, työkavereista ja blogini lukijoista jotka tukiva ja potkivat minua eteenpäin. Maailmaassa on niin paljon hyvääkin, mutta välillä sitä on vaikea nähdä. Kun normiarki ja elämä yhtäkkiä otetaan pois, sitä pakostakin muuttuu. Tältä matkalta ei kukaan tule takaisin samanlaisena, eikä elämä koskaan palaa täysin entisenlaiseksi.
Elämässä tuli tälläinen mutka matkaan. Turha siitä on katkeroitua ja sääliä itseään. Olen onnellinen, että Möykky löytyi ajoissa.  Kun on syöpähelvetistä selvinnyt, selviää ihan mistä vaan. Ja sitten se postauksen varisinainen sanoma:  Hyvät naiset, tutkikaa rintanne säännöllisesti ja jos joku asia huolettaa, niin toivottavasti silloin näette pinkkiä ja käännytte lääkärin puoleen.  Muistakaa myös se, että patti rinnassa ei läheskään aina tarkoita sitä pahinta! 











24 kommenttia:

  1. Ihana ja rohkea sinä! Vahva suomalainen nainen. Olet monelle malliksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, enpä tiedä olenko, mutta toivottavasti kävelevä muistutus kaikille siitä, että kannattaa toimia heti, jos kaikki ei ole kunnossa.

      Poista
  2. Olen seurannut blogiasi yli kolme vuotta ja muistan, miten rohkeasti ja hyvin kirjoitit sairastumisestasi ja kokemuksistasi hoitojen aikana ja niiden jälkeen. Tämäkin postaus on tosi tärkeä. Terveisin, Lukija AL

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt lokakuussa miettinyt normaalia enemmän kaikkea kokemaani. Kirjoittaminen auttaa, vieläkin. Tämän asian kanssa on vain opittava elämään. Valitettavasti.

      Poista
  3. Todella hienoa, että olet selvinnyt. Olet ollut todella urhea. Ja hienoa, että olet jaksanut kirjoittaa kokemuksistasi.

    Olen "menettänyt" yhden tätini rintasyövälle. Tosin silloin 80-luvulla hoidot eivät olleet sitä mitä ovat nyt. Noin viisi vuotta sitten löysin rinnastani patin. Säikähdin kovasti. Vain hieman aiemmin oli pari ystävääni saanut syöpädiagnoosin. Pääsin hetimiten työterveyslääkärille ja myös todella pian mammografiaan ja ultraan. Onneksi ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa vaan jokin tukkeuma, joka on nyttemmin kadonnut. Eikä viimeksikään viime vuoden lopulla maamografiassa näkynyt mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritänkin aina tuoda esille myös sitä, että ei kaikki patit tarkoita rintasyöpää. Onneksi useimmiten se onkin jotain muuta ja vaaratonta. Kuitenkin kannattaa aina käydä tarkastuttamassa. Eipä tarvitse sitten enää miettiä asiaa. HIenoa, että patti olikin vain joku muu patti.

      Poista
  4. menneiden talvien lumia10. lokakuuta 2015 klo 20.20

    Hieno kirjoitus sinulta! Ja kiitos, kun jaoit henkilökohtaisen tarinasi. Yllättäenhän nämä tulevat, nykyään nuorillekin, kukaan meistä naisista ei tavallaan ole turvassa eikä yhtäkään pattia saisi pitää vain jonain pallukkana, vaan ottaa se vakavasti ja tutkituttaa.
    Omasta kokemuksestani on neljä vuotta ja hyvältä näyttää, ylipainoa on ja vaihdevuosityyppiset oireilut kiusaavat joskus, mutta vaikka harmittaa, niin pakko sallia tilanne ja elää miettimättä turhia kiloja. Lääkitys loppuu aikanaan ja katsotaan painoja sitten.
    Minulla on rinnat tallella ja munasarjat kunnossa, sinun epikriisisi on todella rankka, loistavaa, että olet kaikesta selvinnyt!
    Roosat nauhakoristeet pysyvät vaatteissani koko lokakuun ja kannan niitä ylpeänä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen minäkin olen huomannut tuolla sairaaloissa, että ei rintasyöpäpotilaat todellakaan ole kaikki vanhoja. Kaiken ikäsiä on joukossa, joten niitä patteja ei kyllä saisi iän perusteella olla tarkastuttamassa. Paljon on tutkijoilla vielä tekemistä, että syövän syyt saadaan selville.
      Yritetään olla välittämättä liikakiloista ja iloitaan siitä, että ollaan elossa. Eikö niin?

      Poista
  5. Tuohon ei ole mitään lisättävää. Hyvin kijoitit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anna. Toivottavasti te lukijat näette pinkkiä muistatte kirjoituksen, jos joskus on edessä sellainen hetki.

      Poista
  6. Rehellinen kirjoitus. Minullakin yksi serkku taas sytostaattihoidossa. Sinä olet selviytyjä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ole kurjaa, kun kaikilla on joku jota syöpä koskettaa / on koskettanut?

      Poista
  7. Kiitos tästä koskettavasta postauksesta!!!
    Tätini kuoli 47-vuotiaana rintasyöpään. Hän sairastui siihen vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin,kävi leikkaukset ja hoidot läpi, selätti sairauden, kunnes alkoivat jalka-ja selkäkivut. Muistan sen hetken, kun olimme tätini luona käymässä ja hän kertoi minulle epäilyistään, että sairaus taitaa olla uusinut, mutta ei oikein uskalla mennä lääkäriin. Myöhemmin hänen oli pakko mennä, kun kivut yltyivät. Vierailumme tapahtui tammikuussa ja viikkoa ennen kuopuksen syntymää hän kuoli. Hän kuului siihen 10% joukkoon!
    Onneksi selviytymisprosentti on kuitenkin niin hyvä ja hoitoja kehitetään jatkuvasti.
    Onnellista elämänjatkoa Sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tässä taudissa on niin ikävää, että vaikka kaikki mahdollinen tehdään poitlaalle, ei sekään ole koskaan tae siitä, että syöpä ei palaisi. Yritän olla asiaa liian paljon ajattelematta ja keskityn tänän päivään ja yritän nauttia elämästäni NYT.
      Torstain kokemus oli kyllä niin rankaa, että viikonloppu on mennyt siitä selvitessä. Onneksi edessä on uusi viikko, joten eiköhän tämä tästä taas.

      Poista
  8. Pysäyttävä kirjoitus. Kiitos, että jaoit sen. Onneksi kaikki on nyt hyvin. Raikasta syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Elina! En halua kyllästyttää lukijoita näillä syöpäasioilla, joten kirjoitan niistä nykyisin harvakseltaan. Muutenkin elämässä on siirrytty jo eteenpäin, vaikka ainakin yksi leikkaus vielä on edessä.
      Irlannin syksy on muuten oikien ihana. Sellainen mukavan leuto ilma, eikä ollenkaan kylmä.

      Poista
  9. Kiitos rehellisestä ja avoimesta kirjoituksestasi, luin sitä tippa linssissä. Olen niin iloinen puolestasi, että kaikki on ohi ja saat olla terve. Tiedän tuon tunteen kun istut lääkärissä ja mietit, että voiko tämä olla totta, kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Multa otettiin vajaa vuosi sitten rinnan patista näytepala, koska epäiltiin syöpää.Samaan aikaan miehelläni todettiin aivokasvain.Onneksi tulokseni oli negatiivinen ja sain keskittyä mieheni leikkaukseen ja rohkaisuun. Nyt kaikki hyvin, opimme elämään päivittäin ja päivä kerrallaan. Halit! Leila

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leila kommentistasi. Sitä pelontunnetta on vaikea selittää, mutta sen sanon, että se vie voimat. Onneksi teillä on taas kaikki hyvin. Nautitaan elämästä tässä ja nyt!

      Poista
  10. Kiitos tästä kirjoituksesta ja rohkeudestasi kertoa avoimesti sairaudestasi! Tämä sai minut taas muistamaan yhden asian, josta voin olla omassa elämässäni kiitollinen: tähän saakka terveenä eletyt päivät! Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Sitä ei terveenä tajunnut, kuinka elämä voi muuttua yhdessä päivässä. Onneksi kaikki on nyt hyvin. Tälläiset hauhun hetket pistävät kyllä asiat tärkeysjärjestykseen.

      Poista
  11. Olet joutunut kokemaan yhden pelätyimmästä asiasta ja selvinnyt siitä <3

    Minusta on ihmeellistä että syöpään sairastuneet ja sen sairastaneet kantavat vielä näin ihanasti huolta vielä kanssasisaristaankin. On ihmeellistä, miten tärkeää sairastuneille/ sairastaneille on sekin, että muut eivät sairastuisi tai että muut tutkisivat itsensä säännöllisesti päästäkseen mahdollisen sairauden kohdalla heti hoitoon. Tällainen välittäminen muista pistää hiljaiseksi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule, Tanja, sitä on tähän mennessä nähnyt jo niin paljon, että jos itse voi saada edes yhden ihmisen menemään ajoissa lääkäriin, niin sen tekee ajattelematta. Sinä tekisit ihan samoin. Pelkkä ajatuskin, että joku kuolee sen takia, että ei mennyt lääkäriin, vaan vitkutteli ja vitkutteli, saa minut surulliseksi ja vähän vihaiseksikin. Apua on tarjoilla, joten sitä pitää käyttää.

      Poista
  12. Tänään bussissa oli mieskuski, jolla oli roosa nauha rinnuksissa. Oliskohan lähipiirissä joku joka on pistänyt miettimään? Hauska ele joka tapauksessa. Ajattelin sinua sen nähdessäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki, siihen roosa nauhan viereen bussikuskille.
      Ja tuntuu tosi hyvältä, että ajattelit minua. Mehän ollaan oltu blogikamuja jo iät ja ajat. Olen ihan varma, että vielä joskus tapaamme. Kunhan olette New Yorkin kiertäneet on toivottavasti vihdoinkin Vihreän Saaren vuoro.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!