torstai 24. syyskuuta 2015

Me äidit


Tähän astisessa elämässäni vaativin roolini on ehdottomasti ollut äitinä olo. Äiti on äiti ja toivottavasti pysyy lapsen mukana koko elämän. Mikään eikä kukaan voi valmistaa vanhempia siihen mitä tuleman pitää! 

Odotetaan innolla vauvan syntymistä.On vaippoja, sänky, tutit, tuttipulloja,vaatteita,turvaistuinta jne. Sairaalakassi odottamassa oven vieressä. Ihan vaan siltä varalta, että tulee kova kiire. Sitä luulee olevansa valmis. Ja niinhän sitä onkin, niihin alkumetreihin. Ensimmäisen viikon aikana käy selväksi, miten vähällä ja rikkonaisella unella sitä selviää, kun on pakko. Sitten tajuaa, että lähdenpä tässä käväisemään jossakin, ei enää onnistu. Onneksi vauva kasvaa ja vanhemmat siinä samalla.


Siihen pieneen nyyttiin rakastuu täysillä heti. Luvassa on tyyntä ja sitten niitä myrskyjä. On upeta ja hienoja hetkiä, jotka muistaa aina. Ja sitten niitä, jotka haluaisi vain unohtaa. Kun oma lapsi tekee jotain typerää tai epäonnistuu, tuntee äitikin tehneensä jotain väärin. 

Silloin kun kaikki sujuu hienosti on vahempana olo helppoa. Sitä paukuttelee henkseleitään ja ottaa osan kunniasta itselleen.Ollaan tässä osaattu kasvattaa lapsi hyvin ja katsokaa nyt kaikki tulosta. On helppo hehkuttaa lapsensa erinomaisuutta ja onnistumisia: hyviä arvosanoja, huikeita urheilusuorituksia, stipendeja, fiksuja kavereita jne.
  

Valitettavasti niitä ikävämpia asioitakin tulee matkalla eteen. Silloin voi tietysti työntää päänsä puskaan ja olla tiukasti sitä mieltä, että meidän kullanmurussa ei ole mitään vikaa. Vika on koulussa,kavereissa, toisten lasten vanhemmissa, jalkapallojoukkueen valmentajassa...

Olisi niin kovin paljon helpompi olla reagoimatta ja uskomatta. Äitinä oleminen ja se rakastaminen punnitaan juuri niinä hetkinä, jolloin käydään läpi vaikeita asioita. Pitää olla samalla tiukka ja vihainenkin, mutta taustalla rakastaa vielä normaaliakin enemmän.


Me teinien vanhemmat joudumme välillä tilanteisiin, jolloin ei oikein tajua, että miten tänne on päädytty. Joudumme katsomaan vierestä, kun lapsi joutuu kantamaan vastuuta teoistaan tai tekeämättä jättämisistään. Olisi helppo sekaantua ja selittää asiat parhain päin, mutta silloin tekee sen virheistä suurimman. Virheistään nuori oppii ja siitä, että joutuu itse kärsimään seurauksista.  


Suurin haaste minusta on se, että pitäisi pystyä olemaan rauhallinen ja ohjaamaan oikeaan suuntaan. Olemaan tiukka, vaikka sydämessään tietääkin, että tämä nyt on vaan näitä teinien temppuiluja, jotka kuuluvat ikään. Kun aikaa kuluu asiat näkee selvemmin ja huomaa, että eihän se maailma kaatunutkaan, vaikka silloin siellä myrksyn silmässä siltä tuntuikin.


Myrskyt laantuvat aikoinaan ja meri tyyntyy. Ja kun rannalta katselee kaunista tyyntä merenpintaa sitä unohtaa, ainakin hetkeksi, että mitään myrskyä koskaan olikaan.  

Tälläistä tämä elo on teinien kanssa. Onko tuttua?





6 kommenttia:

  1. Katselin juuri tyttärenpojastani lähetettyjä kuvia ja videoita, hän istuu kissanruokanapit lattialla ympärillään täydellisen viattomana, hihkuu kun spagetti lentää syöttötuolista vaikka minne, konttaa kiskomaan töpseleitä kohti. Ja kuulemma omaa supertarkan näön, jos jossain on pienikin kivensiru tai mutaköntti, niin suuhun vaan. Äitiyden ja isyyden ihanuutta! Ja miten äkkiä sekin vaihe on ohi. Teinivuodet kyllä koettelevat eniten, se on totta, eikä kiitosta kuuluu mistään. Valvoo öitä ja miettii, mitä muuta olisi voinut tehdä. Missä mentiin vikaan. Toistaiseksi ainakin on kaikesta selvitty. Ihmisiä niistäkin on tullut. Vaikka välillä on meilläkin ollut tosi vaikeaa, en vaihtaisi osia kenenkään kanssa. Aikuiset lapset, joista tuleekin ystäviä ja juttukavereita, ovat parasta elämässä. En tarvitse kyljessä kiinni olemista, mutta on ihanaa pitää lapsiin yhteyttä!

    VastaaPoista
  2. On tuttua joo..☺Mulla oli toisen pojan kanssa helppoa, mutta toinen kävi sellaisen vaiheen läpi, että pelkäsin hänen puolestaan. Olisi helpottanut paljon jos joku olisi silloin sanonut: Hei, ei tämä ole lopullista, menee kyllä ohi.
    Nyt se sama poika on ihana ja vastuullinen aikuinen☺Huh Huh. .Koville otti;):)

    VastaaPoista
  3. Kaksi tytärtä ja yksi poika, 26-33-vuotiaita nykyään.. Kolme hyvin erilaista lasta ja hyvin erilaiset kasvun ja aikuisuuden vuodet. "Ruuhkavuosina" ts. teenage years, totesin yhden ystäväni kanssa, että murkkuikä pitäisi lailla kieltää. Vaan, kas kummaa, ne ajat menivät lopulta ohi ja nyt meillä on kolme aikuista, jotka ajoittain putkahtavat ovesta sisään ja ovat "aikuisten oikeasti". Se hetki, että pääsimme siitä hullusta ajasta ohi - se vaan tuli eräänä päivänä.

    VastaaPoista
  4. Muistan, kun pienten lasten äitinä ihmettelin sitä vanhempien hokemaa, että pienten kanssa pienet murheet, isojen kanssa isommat. Nyt alan hieman ymmärtää. Olen nyt sellaisessa työssä, jossa tulee nuo lasten ja nuorten murheet liiankin tutuiksi. Tieto lisää usein tuskaa. Ja hyvin on mielessä myös ne omat hölmöilyt aikanaa. "Juuri siksihän me pelkäämme, kun omat tyhmyytemme muistamme," tuumasi joku "vertaisryhmäläinen." Mutta äiti on äiti, hankalinakin hetkinä.

    VastaaPoista
  5. Olen päässyt vähällä kun mietin omaa äitiäni itseni kohdalla :O

    Sitten toiseen asiaan. Halusin vain tulla kertomaan, että ostin oman roosan nauhani tänä vuonna sinua ajatellen ja kannan sitä sinun paranemisesi kunniaksi. Kirjoitin tästä omassa blogissani, jos tuntuu huonolta ajatukselta, kirjoita viesti niin poistan sen <3 Ruotsalaisessa versiossa ainakin kysytään, kenen puolesta kannat nauhaasi- en tiedä onko muualla sama?

    VastaaPoista
  6. On kyllä tuttua vaikka siitä on jo hieman aikaa. Oma teinini oli kyllä aika rauhallinen joten pääsin suhtkoht helpolla mutta näin jälkikäteen katsottuna on tullut mieleen että olin ehkä vähän liian tiukka monessa asiassa .Hienosti kirjoitettu!

    VastaaPoista

Jätä kommentti. Kiitos!