torstai 25. kesäkuuta 2015

Home Sweet Home

Minulla ja Irlannilla ei ole aina mennyt hyvin. Lentokoneen laskeutuminen, yleensä sateiselle, kentälle ei ole aina tuntunut hyvältä. Pari viikkoa yleensä meni, sellaisissa vähän, synkissä tunnelmissa ja sitten taas arki imi mukaansa. Varsinkin silloin, kun lama täällä jylläsi pahimmillaan, oli arkeen paluu loman jälkeen vaikeaa. Loma jälkeen huono työtilanne ja muutenkin masentunut ilmapiiri hyökkäsivät armotta kimppuun.




Nykyisin voin ilokseni sanoa, että paluu Irlantiin ei ole enää ollenkaan vaikeaa. Tottakai minulla on ikävä ihmisiä ja inhoan tätä välimatkaa, mutta koti on täällä. Tunnen oloni kotoisammaksi Irlannissa kuin Suomessa, jossa tunnen oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Olen aika hyvin perillä Suomen asioista, mutta kuitenkin tunnen olevani jotenkin pihalla ja hukassakin. On uusia asioita, sanontoja, ilmiöitä, julkkiksia, lakeja ja käytäntöjä, jotka ovat minulle vieraita.

Viimeksi huomasin, kuinka irlantilaisittain suhtaudun sääntöihin. Suomalainen tekee pilkulleen, niin kuin säännöissä sanotaan. Vaikka järjellä ajatellen, hän toimii väärin ja lopputulos ei ole se paras mahdollinen. Suomalainen haluaa aina ja joka tilanteessa turvata oman selustansa. Häntä ei voi syyttää kukaan mistään, koska hänhän noudatti kirjaimellisesti ohjeita.  Tehdään vain se mikä minulle kuuluu, eikä yhtään enempää. Minun pieneen päähäni tälläinen ajatusmalli ei mahdu.

Irlantilaisen mielestä säännöt ja määräykset ovat korkeintaan suosituksia, joista ei tarvitse niin tarkasti välittää. Niitä voidaan vääntää, kääntää ja muovata sopiviksi. Tai sitten ne jätetään kokonaan huomiomatta. Irlantilainen osaa puhua vastapuolen pyörryksiin, ja täällä suhteita käytetään hyväksi, vähän asiassa kuin asiassa. Kyllä irlantilainenkin turvaa oman selustansa, mutta eri tavalla. Valkoinen valhe ei ole valehtelua, ja muistikin saattaa pettää, jos aletaan kaivelemaan jotain mitätöntä yksityiskohtaa.

Olen asunut täällä jo niin pitkään, että olen oppinut maan tavoille. Suomessa minua ei enää hiljennetä säännöillä. Vänkään vastaan, enkä anna "ei meillä, ei kuulu minulle, en tiedä, ei onnistu"- vastausten lannistaa. Sääntöjen taakse on aivan liian helppo piiloutua ja samalla paeta vastuuta. Kahden viikon aikana mietin kerran, jos toisenkin, että mihin päädytään, jos säännöt ja määräykset menevät inhimillisyyden ja järjen edelle?


Tai ehkä vika onkin minussa. En vaan enää ymmärrä miten olla suomalainen Suomessa. Täytyy pyytää jostain virastosta säännöt, joita seuraamalla minäkin opin taas miten Suomessa toimitaan pilkulleen oikein!









6 kommenttia:

  1. Voi kun kirjoitit taas hyvin! Juuri noin minustakin tuntuu Suomen ja Irlannin valilla. Suomessa saantojen noudattaminen tuntuu suorastaan orjuuttavalta ja se 'mina itse, muista ei valia'-asenne ja tama takanapain valittaminen, mutta suuta ei avata..ne on niita, mitka minua hairitsee. Irlannissa toki saannoista luistetaan valilla huonoissakin tilanteissa-tai lakeja saadetaan, mutta niita ei valvota. Olen tottunut Irlannin malliin minakin, ja Suomen tavoille totutteleminen olisi kylla vaikeaa, tuskin enaa oppisin. Jos Irlannista jonnekkin pain pitaisi viela lahtea elamassa, niin enkohan palaisi sitten takaisin naapurisaarelle ennemmin, joka on saantojen puolessa jossain valimmastossa. Tiet siella on paremmat kuin Irlannissa, mutta lakeja ei siellakaan ihan tukehtumiseen asti kuitenkaan.
    Irlanti on minullekkin talla hetkella se koti, ei edes lomailu kiinnosta muualla kuin nailla saarilla tai sitten siella saantojen viidakossa Suomessa(ihan sattuneista syista ;) ) Ruotsiin ihastuin taas toukokuussa uudestaan, kun Tukholmassa risteilylla kavimme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä tähän irlantilaiseenkin menoon välillä hermostuu ja juuri tuohon, että lakeja säädetään, mutta mitään ei tapahdu. Tuli heti mieleen, että koirien omistajia uhataan kovilla sakoilla, jos eivät kerää lemmikkinsä jätöksiä, mutta koko läänissä on vain yksi ihminen, joka vastaa näistä sakoista. Käytännössä kukaan ei niitä sakkoja saa, vaikka siitä tulisi valtion pussiin hyvin rahaa.
      Suomessa tuo niuhottaminan ja pilkunviilaaminen tosiaan ärsyttää.

      Poista
    2. Mita koiriin tulee, niin minun suomalainen lainkuuliaisuuteni tulee edelleen ilmi siina, etta maksan vuosittaisen 'dog licence' :n ihan pyytamatta molemmista koirista, vaikka asumme maalla, koiramme liikkuvat hyvin valvotusti-ja maalla myoskaan koirat eivat tuon rahan eteen saa mitaan palveluja. Sinansa vaarin maksaa Corkin aluella ollenkaan, silla raha kaytetaan ' dog pound' :in yllapitokustannuksiin-ja Cork on koirien tappotilastoissa Irlannin hapeallisin alue, silla taalla lopetetaan vuosittain tuhansia loytokoiria, eika Corkin 'pound' edes mainosta niita tai yrita etsia uusia koteja, kuten moni muu kaupunki Irlannissakin tekee.
      Kaikenlaisten verojen maksussa Irlannissa arsyttaa juuri se, etta veroille ei saa palveluihin mitaan vastineeksi-ei mitaan parannuksia, ja jotain jossain tehdaan, niin Dublinissa. Muu maa unohdetaan. Ja tietysti se, etta veroja paatetaan alkaa kerata nyt, kun ihmisilla ei ole varaa, vaikka niita olisi pitanyt maksaa jo vuosikymmenia, silloin kun asiat oli viela hyvin(ja niin-niilla verorahoilla myos antaa jotain palveluja..)

      Poista
  2. * valimaastossa*..tuli kirjoitusvirhe..:)

    VastaaPoista
  3. Olen samaa mieltä, Suomi on varmaankin Euroopan lainkuuliaisin maa. Säännöt menevät kylläkin ihmisen edelle. Ja näin täällä asuessani minustakin on tullut sellainen, joka ei voi mennä punaisilla tien yli, vaikka yhtään autoa ei näy likimainkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo punasilla tien yli meneminen ei suju minulta vieläkään luontevasti. Tunnen olevani suurikin rikollinen, kun niin teen.
      Suomalaisten pitäisi oppia joustamaan ja näkemään tilanne kokonaisuudessaan, eikä vain lukea niitä sääntöjä.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!