perjantai 23. tammikuuta 2015

Siitä odottavan pitkästä ajasta ja toisaalta ajan nopeasta kulumisesta

Ei kai nyt kenellekkään vaan tullut, otsikkoa lukiessa mieleen, että olisin mahdollisesti raskaana? Se nyt olisikin oikein vuosisadan ihme! En muuten ole potenut minkään asteista vauvakuumetta, sitten Juniorin syntymän, vaikka vauvoista kovasti pidänkin. On ihan kiva nähdä kavereiden lapsia ja seurata heidän touhujaan ja kasvamistaan. Itseltäni ne ajat ovat  kuitenkin ohi, ja nyt on siirrytty jo ihan uuteen elämänvaiheeseen.

Pojista vanhemman Dubliniin muutto on ottanut koville. Kaikki tapahtui lopulta niin nopeasti, sillä luulimme, että hän opiskelee ja asuu kotona vielä neljä vuotta. Sitten tulikin mahdollisuus oppisopimuskoulutukseen ja yhtäkkiä pojan huone olikin tyhjä. Sairaslomalla on ollut aikaa ajatella. Suuri talo tuntuu välillä ahdistavan tyhjältä, ja ajan kuluminen on ollut ihan käsinkosketeltavaa. Olen katsonut haikeana vanhoja valokuvia ja  pyyhkinyt kyyneleitä.

Tuntuu, että viimeiset kaksi vuotta ovat menneet sumussa. Välillä sumu on ollut niin sakeaa, että en ole eteeni nähnyt. Ympärillä elämä on mennyt eteenpäin, mutta minä jotenkin olen jumiutunut paikoilleni. Lähes päivälleen, kaksi vuotta sitten olin täysin terve, työssäkäyvä äiti, vaimo, tytär ja ystävä. Minulla oli alakoululainen lapsi ja yläkoulua käyvä murkku. Jossain välissä lapsesta tuli murkku ja murkusta aikuinen. Enkä ole oikein pysynyt näissä muutoksissa mukana. Miehellekkin on tullut enemmän harmaita hiuksia...

Toisaalta tämä pitkä, ja välillä niin kovin turhauttava ja pitkästyttävä, sairasloma on ollut hyväkin asia. Olen saanut kerrankin olla rauhassa ja levätä. Vuosia elämä oli yhtä kellon kanssa elämistä. Viikot yksin poikien kanssa, olivat nekin välillä raskaita. Nyt jälkeenpäin vasta tajuan, kuinka vaativaa se oli. Syöpähoitojen jälkeen menin aivan liian nopeasti takaisin töihin. Se teki hyvää mielelle, mutta kroppa huusi lepoa. Nyt en tee samaa virhettä.

Mielessäni olen myös käynyt läpi sairastumistani ja sen eri vaiheita. Ei ihan helppoa sekään.Vähitellen alan kuitenkin jo miettimään tulevaisuutta. Pian on vihdoinkin niiden omien juttujen vuoro. Enää yhden kerran - näin juttelen itselleni - katselen leikkausalin kirkaita valoja, herään vastahakoisesti syvästä unesta, kun kaikki on ohi, painelen kipupumppua ja syön kasakaupalla särkylääkkeitä. Sitten vihdoin nousen varovasti ylös ja laahustan niitä sairaalan pitkiä käytäviä. Luotan, että ne ystävät tulevat minua tälläkin kertaa minua katsomaan. Aloitetaan, taas kerran, varovasti sieltä pohjalta. Hitaasti, mutta tällä kertaa varmasti, palataan lopullisesti normaaliin elämään. Ja ikkunasta ulos katsoessani huomaan, että se pitkään jatkunut sumu on vihdoinkin hävennyt...

Ps. Täällä odotetaan jo kevättä.






18 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Terveisin, murkun ja varhaismurkun äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tykkäsit. Me murkkujen äidit tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa.

      Poista
  2. eiköhän uskota vahvasti, että elämäsi palaa "entiselleen" kun viimeinen leikkaus on takana. Ja kevät tuo valo, auringon ja kukoistavan elämän. Hauskaa, että siellä myydään nyt hyasintteja, jotka täällä ovat "joulukukkia". Muutama vuosi sitten Istanbulissa käydessä huhtikuussa, niin siellä oli hyasintteja kukkapenkeissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo nämä hyasintit ovat nyt näyttävästi esillä. Jouluksi sain hyasintit meille suuren etsimisen jälkeen. Niitä näkee myös kukkapenkeissä ja ruukuissa - ulkona siis. Tästä vuodesta tulee se kaikista paras, kunhan saadaan tuo viimeinenkin sairaalakeikka pois päiväjärjestyksetä.

      Poista
  3. Kauniin keväistä kuvissasi.Se kun lapsi muuttaa omilleen on niin vaikeaa alussa,ja kestää kauan ennenkuin siihen tottuu. Ja onneksi tuo ikävä kokemuksesi on pian ohitse,eikä toivottavasti enään tule takaisin.Mukavaa kevään odottelua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinähän sen hyvin tiedät, miltä se tuntuu. Aluksi meni ihan hyvin ja sitten se ikävä iski oikein kunnolla. Tämä elämänvaihe on nyt ohi, eikä koskaan palaa takaisin. Uskon, kun sanoit, että kestää kauan ennen kuin tähän tottuu. Toisaalta on hyvä, että lapsi itsenäistyy. Kevättä täällä odotan ja valoa.Teillä seillä taitaa olla jo ihan kesä, ainakin irlantilaisittain!

      Poista
  4. Kevättä kuvissa ja toivoa sanoissa :) Varmasti vaikea ja pitkä ajanjakso, paljon ajatuksia ja myllerrystä. Onneksi olet jo uuden kynnyksellä ja katse vakaasti tulevaisuuteen suunnattuna - me heiataan täällä edelleen :) Mä löysin muuten takapihalta hyasintin, jonka ulkoututin joulun aikaan. Nyt se kukkii ja sai tulla terassille kevättä juhlimaan! Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kevättä kohti mennään. Valoa ja narsisseja ja siitä se taas alkaa.

      Poista
  5. Ihana kirjoitus, kyynelkanavat aukesivat taalla. Tsemppia sinulle, kohta on kevat ja se on uuden alku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän tsempata itseäni, että kesäkuussa kaikki on ohi. Kunhan saadan tänne kevät, niin sekin piristää kummasti.

      Poista
  6. Joskus pysähtyminen on juuri sitä mitä tarvii. Kuulostaa että lepo on ollut tarpeen. Ja nyt ollaan ihan selvästi kevään puolella. Kaikki alkaa alusta! Mitähän jos minäkin istuttaisin hyasinttisipulit kukkapenkkiin. Kun kevätkin aina jaksaa aloittaa alusta, miksemme mekin. Lisää aurinkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lepo ja iisisti ottaminen ovat tehneet hyvää. Kyllä tämä taas tästä.

      Poista
  7. Minäkin luulen, että yhdelle ja toiselle tuollainen pakkopysähdys olisi tarpeen. Loppuisi pintaliito ja tyhjänjauhaminen ja toivottavasti oleellisin kirkastuisi? Mikä ei tapa, se vahvistaa ja opettaa meille jotakin meistä itsestämme. Olet voiton puolella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelen itsekkin, että tästä kaikesta alkaa löytymään jo muutaman hyväkin puoli. Pakkopysähdys tosiaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen. Vaikka paluu normaaliin onkin mielessä tiedän, että täysin mahdollista se ei ole. Asiat ja elämä ympärilläni on muuttunut kahdessa vuodessa ja samoin olen minä.

      Poista
  8. Hyvin kuvattu! Niin paljon tuttua.
    Tuota kevättä vain ei osaa kuvitella. Täällä se on vasta pienessä aavistuksessa valoa, lintujen laulussa. Sydäntalvi vielä edessä, sanotaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se niin on, että toinen saman läpikäynyt voi vain näitä tuntemuksia täysin ymmärtää. Se sumussa eläminen oli välillä niin kovin rankaa, eikä jaksanut keksittyä muihin asioihin kuin siihen, että jotenkin selvisi taas seuraavaan hoitoon. Ja sitten sama show jälleen uusiksi. Olen nyt vasta tajunnut, kuinka kuluttavaa se oli myös henkisesti.
      Meille on luvattu taas kylmpää ilmaa loppuviikoksi, joten jään odottamaan sitä kevättä. Kyllä se sinne Suomeenkin vielä tulee.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!