torstai 31. joulukuuta 2015

Teetä ja takkatulta

Hyvää Uutta Vuotta toivottelen teille kaikille täältä Corkista!

En nyt ala sen enempää kulunutta vuotta analysoimaan, enkä sen ylä- enkä alamäkiä listailemaan. Nyt mielummin tähyilen jo ensi vuotta ja sitäkin ilman mitään sen suurempia lupauksia. Tai yksi lupaus minulla on ja se toivottavasti pitää: huomenna loppuu makean syönti ja alkaa terveellisempi ja liikunnallisempi uusi vuosi. Joo, joo, taas minä aloitan!

Joulu meni rauhallisissa ja vähälumisissa merkeissä. Vietettiin aikaa äidin kanssa. Nähtiin sukulaisia ja ystäviä, syötiin liikaa ja liian usein ja onneksi vähän ulkoiltiinkin. Ihmeteltiin pimeyttä ja lumen puutetta. Ei ihme, että joka talossa poltettiin kynttilöitä! 

Irlannissa joulu on paljon riehakkaampi juhla ja kodit ja liikkeet koristellaan värikkäästi. Suomessa taas on hiljaista ja rauhallista ja koristelukin se mukaista. Juniorin mielestä siellä on aivan liian hiljaista ja hän oli suorastaan riemuissaan, kun pääsi takaisin "isiensä" maille. Valitettavasti laskettelemisesta sai vain haaveilla...

Nyt ollaan siis jo kotona. Matkoihin meni taas uskomattoman paljon aikaa. Tulimme Helsinkiin jo eilen ja yövyimme ystäväni luona. Sitten aamulento Dubliniin ja sieltä autolla kotiin. Nyt sitten olen nukkunut univelkoja pois ja paranneltu nuhaa. Pojilla oli jo kova hoppu kavereita tapaamaan, mutta meillä vanhemmilla ei ole kiire mihinkään. Takaan tuli ja teetä kuppiin. Vaihtuu se uusi vuosi näinkin!













torstai 24. joulukuuta 2015

Jouluiloa!

Täällä sitä ollaan, Suomessa. On tullut se vaihe illasta, jolloin saa tehdä juuri sitä mitä haluaa. On laitettu ruokaa ja syöty (liikaa, tottakai), avattu lahjat (osa odottaa vielä Irlannissa, kuusen alla), käyty hautausmaalla ihailemassa kynttilämerta (kolmesta kynttilästä onnistuin sytyttämään vain yhden).

Mummu lähti lepäämään, Juniori saunomaan ja mies ja meidän syntymäpäiväsankari (20 v tänään) tuolla valitsevat DVDtä. Minä puolestani sulkeuduin tänne omaan, vanhaan huoneeseeni. Valitsin jo kasan lehtiä, joita aion kohta alkaa lukemaan. Sitten myöhemmin lähden vielä ystäväni kanssa kinkunsulatuslenkille.

Lunta satoi eilen ja yllätyksekseni sitä on vielä jonkin verran jäljellä. Tuli siis sittenkin, melkein valkoinen joulu! Luultavasti huomenna taas sataa, mutta en jaksa sitä nyt murehtia. Juuri nyt on kaikki hyvin ja ympärillä ne kaikista tärkeimmät ihmiset...ja sitä luntakin maassa!

Tälläisissä tunnelmissa toivotan teille kaikille oikein hyvää joulua!


Kuva Irlannista.


Blogi jää nyt joululomalle.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Juhlatunnelmissa

Aivan liian harvoin on juhlia, joihin saa laittautua oikein kunnolla. No, nyt pääsin pitkästä aikaan juhliin, jossa sai kimallella ja välkkyä! Lauantaina oli nimittäin työpaikkani normaalia suurempi ja näyttävämpi joulujuhla. Samalla juhlittiin firman muitakin merkkipäiviä ja hienosti juhlittiinkin. 

Pukukoodi oli vain smart attire, mutta arvaisin että naiset saapuvat paikalle, jos eivät nyt iltapuvuissa, mutta viimeisen päälle laittautuneina kuitenkin. Partnerit oli kutsuttu myös mukaan ja meitä juhlioita oli paikalla 1250! Oli upeasti koristeltu sali, musiikkia, tanssia, arvontaa, puheita, ruokaa ja juomaa. Aivan mahtava ilta ja hyvin järjestelty. Me jäimme mieheni  kanssa hotelliin yöksi, sillä kahden tunnin ajomatka ei yöllä kiinnostanut. Ai, kuinkan mukavalta tuntui aamulla mennä aamiaiselle. Näitä hotelliviikonloppuja voisi viettää usemminkin.

Irlannissa on muuten paljon hyvätasoisia hotelleja, joissa yleensä myös uima-altaat ja kauneushoitolat. Ulkomailla taidetaan valitettavasti yhdistää Bed & Breakfastit Irlantiin. Kannattaa kuitenkin tarkastaa myös hotellien hinnat, sillä hintaero hyvän hotellin ja B&Bn välillä on usein yllättävän pieni. Minä en ole erityisen ihastunut B&B majoitukseen, sillä isäntäväki tuntuu tietävän jokaisen liikkeesi. Yleensähän majoitus on heidän kotinsa yhteydessä, joten ihmekkös tuo. Mielummin tulen ja menen ilman, että siitä tarvitsee tehdä tiliä kenellekkään.

Hotelleista vielä sen verran, että niissä on sitä jotain näin joulunalla. Upeita koristeita, kuusia ja ihania valoja. Jouluksi moni hotelli sulkee täällä Irlannissa ovensa, sillä asiakkaita ei kuulemma ole tarpeeksi. Lomalle Irlantiin kannattaa saapua vasta tapanin- päivän jälkeen. Niissä harvoissa aukiolevissa  hotelleissa voi käydä syömässä joululounaan, mutta ihan halvalla se ei lähde. Katselin juuri esitettä, ja siinä joululounaan hinta oli 110.00 per henkilö. Sillä saisi monta kalkkunaa! Irlanti on siis kiinni joulupäivänä, mutta tapaninpäivänä osa kaupoista on jo auki.

Jouluaattonahan täällä on vielä täysi tohina päällä ja pubit täpötäynä. En tiedä miten ihmisillä riittää virtaa... Irlantilaiset ovat varsinaisia yökukkujia ja juhlat venyvät aina
aamutunneille. Kun me teimme lähtöä jo yhden aikaan oli osa työkavereistani lähtenyt vasta neljältä aamulla!

Eilen olisi vielä pitänyt lähteä ystävien luokse iltapäivällä joulunalusjuhliin, mutta en kertakaikkiaan jaksanut. Pikkujoulut on nyt kyllä minun osaltani juhlittu ja seuraavaksi vietetään sitä ihan oikeaa joulua. Tammikuussa istun viikonloput tiiviisti kotisohvalla ja syön porkkanoita. Niin, ja alan taas ulkoilemaan. Jospas tämä ainainen vesisade loppuisi siihen mennessä.

Valkoinen joulu taitaa jäädä tänä vuonna vain haaveeksi. Elän kuitenkin vielä toivossa, että lunta lakeuksille siunaantuisi. Lumirajakartan mukaan olemme kylläkin viivan väärällä puolella. No, säälle ei voi mitään. Senhän me, jos jotkut, hyvin tiedämme. Jos 
nyt kuitenkaan siellä koto-suomessa ei sataisi vettä koko joulua...


Oli vaikea uskoa, että juhlatila oli urheiluhalli.


Pöytien koristeluista tuli mielleen irlantilaiset häät.


Tarjoilijat kävivät sammuttamassa kynttilöitä,


Ohjelmassa oli mm. irlantilaista tanssia with a modern twist. 





Tämä kuva on hotellin aulasta. Olisin voinut istuskella ja nauttia takkatulesta kauemminkin.









perjantai 18. joulukuuta 2015

Välihousuja ja Viidettä Viikkoa Sadetta

Kipaisin viikonloppuna ullakolle hakemaan talvivaatteita. Ilokseni huomasin, että miesväelle oli kaikille lumisiin ja liukkaisiin keleihin sopivat kengät. Olen nimittäin päättänyt, että Suomessa ON lunta ja liukasta.

Vesisadetta en ole tilannut, sillä siitä olemme tälllä saaneet nauttia jo viisi viikkoa lähes tauotta. Virun täällä Itsesäälissä ja virittelen kotiin aina vain enemmän jouluvaloa! Siis niinä harvoina iltoina, kun kotona olen. Joulunalusviikot ovat kiireistä aikaa ja menoja on aivan liikaa. Olen kastunut varmasti sata kertaa näiden viikkojen aikana, sillä täällä on myrskynnyt myös, joten jälleen kerran sateenvarjosta ei ole mitään hyötyä.

Me onneksi asumme kukkulalla, joten tulvat eivät ole olleet kiusanamme. Valitettavasti koteja ja liikkeitä on tuhoutunut, eikä sääennuste vieläkään näytä paranemisen merkkejä.  Vaikka olen ihan tyytyväinen elämääni täällä Vihreällä Saarella, viisi viikkoa vesisadetta saa pinnani kiristy-
mään ja opettelemaan espanjan verbejä vieläkin innokkaammin. Vielä joskus asun, edes osan vuodesta, lämpimässä...

Talvikengät ovat meillä ainainen ongelma. Koskaan ei tiedä minkälaiset kelit meitä Suomessa odottaa, kun astumme koneesta tai lentolentältä ulos. Minulla on kaappi täynä saappaita, jotka sopivat hyvin tänne, mutta eivät Suomeen. Poikien jalat eivät onneksi enää kasva, joten nykyisin edellisvuotisilla kengillä pärjätään. Mummu on ostanut, parin jos toisenkin, talvikenkiä pojille. Välillä on lähetetty jalasta piirros, että löytyy varmasti sopivat. Siellä ne kengät odottivat eteisessä innokkaita lumi”työläisiä”.  Täältä kyllä saa talvikenkiä, mutta valikoimat ovat aika huonot.

Miehen talvikengät ovat palvellleet jo 24 vuotta. Hän saapui ensimmäisen kerran suoraan Suomeen talveen ei niin talvisesta Pariisista. Asuimme nimittäin siellä vähän aikaa, kauan, kauan sitten. Jotenkin selvisimme lentokentältä rautatieasemalle ja sieltä autoon. Lunta oli ja liukasta. Ei onneksi katkenneita luita, mutta kylläkin likomärät sukat... Siperia opetti irlantilaista heti alkumetreillä.

Meillä usein vieraillut ”veli”-Pentti tuli käymään aikaisin aattoaamuna ja katseli miehen kenkiä, päätään puistaen. "Voi herran jestas sentään, ei noilla täällä pärjää”, totesi Pentti. Lähdimmekin heti kauppojen auettua ostamaan talvikengät ja hyvin ovat palvelleet kaikki nämä vuodet.

Välihousut, hanskat ja pipot odottavat kasassa pakkaamista. Samoin Suomeen vietävät lahjat. Onneksi enää ei tarvitse raahata junaratoja eikä legolaatikkoja edestakaisin! 

Juuri kun luulin, että kaikki on under control Juniori huomautti, että by the way hänen paksu takkinsa on kadonnut. Mitä? Joo, ei vain ollut muistanut sanoa, että oli unohtanut sen joskus jonnekkin. Ei kuulemma haittaa, koska hihat olivat kuulemma aivan liian lyhyet. Poju on taas kasvanut. Senttejä nykyisin 179!

Onneksi tuli kysyttyä myös esikoiselta hänen takkitilannettaan. Ei kuulemma ole hänelläkään sopivaa takkia. Siis mitä? Viime joulunahan hän oli yksin Suomessa, mutta tarina ei kerro millä takilla hän sinne meni. Tämmöisiä nämä meidän miehet. Peräänkatsottavia!

No, nyt on takitkin hankittu ja äidin kukkaro siinä samalla  mukavasti keventynyt. Toivoa sopii, että nämä upouudet takit eivät jää Dublinin kentälle... 





Jostain syystä siisti mieheni hermoistui pukinpajaani, jota pidin keittössä!
 Lasissa hyvää valkoviiniä ja taustalla soivat joululaulut.



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Ei tilaa majatalossa




Pari viikkoa sitten kävelin tämän B&Bn ohi ja näin tuon No Vacancies-kyltin. Minulle tuli heti mieleen jouluevankeliumi ja majapaikaa etsivät  Maria ja Joosef. Olikohan sielläkin ovessa lappu arameaksi, että täyttä on?

Täällä jouluevankeliumista käytetään sanaa The Nativity  . En ihan heti tajunnut, että mitä se tarkoittaa. Eli jos lapsi kertoo kotona, että "nativityä" varten tarvitsee pyyheliinan ja aamutakin, niin 
se viittaa siihen, että paimeneksi on valittu tai peräti Joosefiksi. Sekin muuten otti aluksi  korvaan, että Maria ja Joosef muuttuivat Maryksi ja Josephiksi.

Englanissa asuessamme päiväkodeissa ja koulussa opettajat näkivät aina todella paljon vaivaa jouluesitysten kanssa. Koristeitakin tekivät aina oikein urakalla.  Pojista vanhempi on esiintynyt "nativityssä"  aasina, lampaana ja eteni urallaan lopulta paimeneksi.

Nämä esitykset olivat aina yhtä hellyttäviä. Pitääpä myös sanoa se, että päiväkodeissa eikä kouluissa kaikki lapset suinkaan olleet kristittyjä, mutta jos en ihan väärin muista, niin vain yhden tytön vanhemmat kielsivät häntä osallistumaan joulunäytelmään.

Minua suorastaan säälitti tämä tyttö, sillä hän ei saanut koskaan mennä kenenkään syntymäpäiville, ei osallistua pääsiäis-tai joulukoristeiden tekoon, päivänavauksiin eikä näytelmiin. Koulu oli angligaanikirkon koulu, joten siellä opetettiin uskontoa ja otettiin huomioon kirkkovuoden eri juhlat.
Sen muistan, että samaa uskontoa oleva poika osallistui kaikkiin koulun juhliin, muiden mukana.

Olen itsekkin päässyt loistamaan joulunäytelmässä. En vaan valitettavasti muista esityksestäni yhtään mitään. Ihan pienestä osasta ei ollut kyse, sillä olin äitini työpaikan joulunäytemässä ihan itse Jeesus-lapsi ja nukuin kaukalossa. Tämä vastasyntynyt oli kylläkin jo kahdeksan kuukautta vanha, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin. Pistäkääpä paremmaksi!

Tuolta valokuvaalbumeista löysin kuvia poikani urasta aasista paimeksi. 


Aasi


Lammas tuossa vasemmalla.


Uran huipentuma - paimen.







perjantai 11. joulukuuta 2015

Arvailua ja lorvailua

Työpaikalla oltiin tänään jo täysillä joulutunnelmissa. Jokaikisellä on tiedossa kahden viikon pituinen loma, joten ihmekkös tuo. Vaikka kiirettä näyttää pukkaavan yhdellä sun toisella, tieto pitkästä lomasta kummasti piristää.  Perinteisiin kuuluu, ja niitähän meillä vaalitaan tarkasti, mm. quiz eli tietokilpailu, johon lähestulkoon kaikki osallistuvat.
Pub-quizeihin ei täällä voi olla törmäämättä. Kannattaa osallistua tai ainakin seurata, sillä näitä kilpailuja ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Ja vaikka kysymykset ovat  vaikeita, on kilpailuissa hauskaa ja vitsit ja kommentit lentävät. Meillä kysymysten laatija löytyy aina omasta porukasta. 
Olen muuten aivan surkea näissä "kisoissa". En ole kiinnostunut urheilusta, enkä tiedä tuon taivaallista irlantilaisista joukkuepeleistä. En myöskään käy usein elokuvissa, eikä näyttelijöiden nimet jää mieleen... Olenkin aina valmis kuin partiolainen auttamaan järjestelyissä, laskemaan pisteitä ja järjestämään syömistä. Ja näin pääsen kuin koira veräjästä, eivätkä työpaikan ”pojat” saa koskaan tietää, kuinka tollo oikeasti olen!!! Se siitä "näitä ei kannata ottaa niin vakavasti"...
Pub-quizeilla muuten kerätään usein rahaa hyväntekeväisyyteen. Hyvä ja aika helppo idea toteuttaa, eikä maksa järjestäjälle paljon. Palkintojen ei tarvitse olla niin ihmeellisiä ja pubit saavat paljon maksavia asiakkaita, joten tilastakaan ei tarvitse maksaa.  Kun kilpailuihin yhdistää vielä arpajaiset, johon palkinnot on lahjoitettu, tulee illaista tuottoisa. Quiz-master on tietysti se tärkein henkilö ja mitä parempi suustaan, sitä hauskempaa osallistujilla on.  Joukueet voi kerätä valmiiksi ennen iltaa tai sitten vasta paikan päältä. Maksu peritään per pöytä. Meillä oli tänään neljän hengen joukkueet, joista jokainen keksi itselleen nimet.
Kysymyset ovatkin sitten laidasta laitaan, mutta aina on mukana urheilua, julkkisia ja maantietoa. Tunnistetaan kuvia ja kuunnellaan musiikkinäytteitä. Täydellisessä joukueessa on yksi urheilua tiiviisti seuraava, yksi elokuvahullu ja joku musiikista kaiken tietävä. Unohtamatta tietysti yhtä paljon lukevaa, aikaansa seuraavaa yleistietäjää. 
Meillä oli tänään viisi kierrosta, jossa kussakin oli kymmenen kysymystä. Kierroksen jälkeen naapuripöytäläiset vaihtoivat papereita ja korjasivat toistensa vastaukset. Minä sitten keräsin paperit ja laskin pisteet.
Täällä kaikki jouluun liittyvät pippalot ja pirskeet pidetään vasta joulukuussa, ja mahdollisimman lähellä itse joulua. Siksipä näistä viimeisistä viikoista tulee aina pakostakin kovin kiireisiä. Tässä on vielä edessä kolmet pikku-joulut ja espanjan kokeet. 
Tänä illana olen kiltisti kotona. Mies on lähdössä työkavereidensa kanssa ulos. Hurraa ja hyvä niin, sillä se tarkoitaa vapaata kaukosäädintä ja vielä vapaampaa sohvaa. Ilta kulukoon hyvällä omallatunnolla lorvaillessa. Jouluvalot päälle, villasukat jalkaan, takkaan tuli ja kynttilöitä paljon palamaan... Huomenna sitten ryhdistäydyn heti aamulla ja käyn kaupungilla hakemassa ne vihoviimeiset lahjat ja kirjoitan vihdoinkin joulukortit.
Huomenna on myös vuorossa tuttavaperheen pippalot. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, isännän pitkään haudutettu chili maistuu, tänäkin vuonna, taivaalliselta. 
Edellisen perusteella onkin helppo päätellä, että olen siis edelleen Irlannissa. Potilaalle kuuluu jo parempaa, vaikka ihan kunnossa ei vielä olekkaan. Eiköhän joulua kuitenkin vietetä koko porukalla kotona. Siis Suomen kotona. Sitä me kaikki täällä jo kovasti odotamme.
Tästä joululaulusta on apua tietokilpailuissa. Tyypillinen kysymys voisi olla, että mitä yhdeksäntenä päivänä rakas lähetti.










tiistai 8. joulukuuta 2015

Lenita ja Lumiukot

Me vähän varttuneemmat suomalaiset muistamme Lenita Airiston kommentit  valkoisista tennissukista, joissa oli raidat. Eikä Lenita väärässä ollut, eivät ne sovi puvun kanssa liikematkalle, eikä oikein muuallekkaan.  ”Jos haluat pukeutumisellasi viestittää olevasi entisestä Itä-Saksasta, niin vedä vaan tennissukat jalkaasi”, totesi tämä suorasanainen rouva. Viesti ilmeisesti meni perille ja liikemiehet jättivät tennissukat kotikäyttöön.
Jos sieltä laatikonpohjalta löytyy puhtaita tennissukkia ja nimenomaan raidallisia, niin niistä voi tehdä kivoja lumiukkoja joulukoristeiksi.
Sukkien lisäksi tarvitset langanloppuja, josta virkataan tai neulotaan lumiukoille kaulaliinat ja tehdään hattuun tupsu. Sitten tarvitaan vielä mustaa ja oranssia paperia, sekä jotain pehmeää täytettä sukkien sisälle. Minä otin täytteet vanhasta tyynystä.
Ostin sukat uusina ja tein virheen. Älkää siis ostako sukkia, joissa on kantapäässä ja kärjissä eri väriä. Sukkien pitäisi siis olla valkoiset ja varressa raidat. 

Näitä sukkia piti korjata, sillä muten tuo sininen väri olisi ollut myös osa lumiukkoa ja sehän ei käy. Eli ei auttanut kuin ommella siniset alueet kiinni. Tämä tehdään sukan ollessa oikein päin.


Sitten käänsin sukan nurinpäin ja täytin sen puoleen väliin asti ja solmin tiukasti narulla kiinni.


Tässä on lumiukon vartalo. Seuraavaksi täytetään ½ jäljellä olevasta sukasta lumiukon pääksi ja taas solmitaan sukka tiukasti kiinni.


Viimeksi käännetään lumiukolle raidallinen pipo sukan varesta, päätä lämmittämään.
Reittimellä tehtyjä mustia "hiiliä" liimataan suuksi, silmiksi ja napeiksi ja oranssista paperista leikataan vielä porkkananenä. Tupsut lakkiin  voi tehdä tällä mallilla.
Kaulaliinan voi joko virkata tai neuloa, ihan miten vaan.
Nyt on lumiukko valmis. Minusta nämä lumiukot ovat jotenkin niin liikuttavan söpöjä, että niitä pitää tehdä enemmän kuin yksi.






Mitäs tykkäätte?


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Voi, tätä välimatkaa...

Viikolla mietin jo valmiiksi mitä kirjoitan tänne blogiin itsenäisyyspäivänä. Minulla oli hyvä idea ja kuviankin liuta, mistä valita. Katselisin myös linnan juhlat ja syynäisin puvut. Pistäisin kynttilöitä palamaan ikkunalaudoille ja paistaisin joulukuun ensimmäiset tortut.

Eilen illalla, valmistautuessani suomalaisten pikkujouluun, soi puhelin. Toisessa päässä äiti, jolle ei kuulunut hyvää. Odotteli siellä ambulanssia ja siirtymistä läheiseen sairaalaan. Minä jo mielessäni kävin läpi sitä viime kesäistä sairaalarumbaa ja huokaisin syvään.  Ei kai taas.

Laitoin kuitenkin juhlavaatteet päälle, ruiskutin hajuveden ja lähdimme miehen kanssa juhliin. Ihan vain siksi, että saisin jotain muuta ajateltavaa. Pitkä ilta kotona, omien ajatusen kanssa, ei innostanut. Onko mikään niin kuluttava tunne kuin huolehtiminen? Kun ei voi tehdä yhtään mitään toisen hyväksi. Ei edes pitää kädestä tai silittää päätä. En minä elisestä illasta jaksanut edes nauttia, vaikka ihan tosissani yritin. Kunhan olin. Ajatukset poikkoilivat siellä ja täällä. 

Tänään en ole päässyt ajatuksiltani karkuun. Menin päiväunille ja sain olla hetken jossain ihan muualla. En edes jaksanut nauttia ensimmäisestä kuivasta päivästä yli kolmeen viikkoon. Täällä on satanut ja tuullut ja välillä myrskynnyt. Jos oli vuosisadan surkein kesä, niin ei ole ollut marras-joulukuussakaan kehumista. Lähikaupungeissa on viime päivinä tulvinut ja tullut suuria vahinkoja. Monen joulu meni pilalle. Naapurisaarella tilaane on vieläkin pahempi. Mistä tuota vettä riittääkin?

Pitäisi taas revetä keskeltä kahtia. Olla siellä ja täällä. Ei näitä asioita tule silloin nuorena ajateltua. Että mitä se ihan oikeasti tarkoittaa, kun asuu muualla. Miltä tuntuu, kun ei voi olla siellä apuna, koska elämä on täällä. Olisi helpompaa, jos ei välittäisi. Ajattelisi vain itseään ja omaa elämäänsä. Mutta kun välittää ja huolehtii. Ja taas on sama tilanne kuin kesällä. On liput varattu ja parin viikon kuluttua olen Suomessa. Pitääkö lähteä aikaisemmin? 

Toivottavasti huomenna olen taas vähän viisaampi, tai sitten en.

Joka tapauksessa tänään on itsenäisyyspäivä, ja se on hieno asia, se. Valitettavasti yksi harvoista ja viimeisistä lotista ei tänä vuonna pystynyt katsomaan omassa olohuoneessaan ja keinutuolissaan linnan juhlia. Sieltä olisi nimittäin tullut taas kommentti, jos toinenkin liian avonaisista puvuista, kesken loppuneista kankaista ja naisista, jotka unohtavat ikänsä pukuaan valitessa. 

Toivottavasti teillä kaikilla oli hyvä päivä!







tiistai 1. joulukuuta 2015

Ja vanhakin nyt oppii...

Kuten tiedätte, olen tänä syksynä kuluttanut pitkästä, pitkästä aikaan koulunpenkkiä. Neljä tuntia, kerran viikossa ja paljon läksyjä päälle. Espanjan epäsäännöllisiä verbejä tulee välillä korvistakin. Olin ihan unohtanut, kuinka hankalaa verbitaivutus on. Pois tunnilta ei kannata olla, sillä silloin jää heti jälkeen. Tahti on kova ja kuulemma kovemmaksi muuttuu ensi lukukautena. Eiköhän sitä kuitenkin mukana pysytä, vaikka ei tämä mikään pilipalikurssi kyllä ole.

Senkin olin unohtanut kuinka hyvin ihmisiä oppii kielitunneilla tuntemaan. Kun sanavarasto on erittäin rajallinen ja itsestään pitää kertoa jotain, pysytään yleensä täysin asiassa. Sitä kuulee iät, työt, lapset, harrastukset, kotieläimet jne. Näiden viikkojen ajan olenkin oppinut paljon kurssikavereista. Kuka tykkää kävellä luonnossa, kuka on kova bilettämään, kenellä on koira ja kenellä kolme veljeä. Tottakai sitä voisi säveltää vaikka mitä, mutta ei taida tulla kenenkään mieleen. 

Silloin kun olin vielä koulussa, oli luokissa vanha, kunnon kelanauhuri, jota kuuntelimme. Studiotunnit olivat sitten erikseen. Oli liitutaulu, piirtoheitin, haiseva sieni ja karttakeppi. Kotona sitten etsittiin sanakirjasta sanoja ja opeteltiin niitä epäsäännöllisiä verbejä. Sanakokeita oli usein, enkä usko, että niistä kukaan erityisemmin ilahtui.

Kovin on opiskelu erillaista nykyisin. Muutimme onneksi ahtaasta ja epämukavasti koppiluokasta studioon, jossa kaikilla on oma tietokone ja enemmän tilaa. Voi, kuinka paljon helpompaa on etsiä sanoja netistä, kuin sanakirjoista. Kotona voi kuunnella Youtubesta espanjaa ja harjoitella ääntämistä. Jos laiskottaa, eikä jaksa kopioida opettajan kirjoituksia tauluta, voi niistä napsaista kännykällä kuvan. Minulla on myös kännykässä ohjelma, jolla voin harjoitella esim verbejä. Kirjan mukana tuli kaksi CDtä, joten niitäkin voi kuunnella, omaan tahtiin. Kotona voimme myös harjoitella lisää, sillä opettaja laittaa paljon ylimääriäisiä tehtäviä yliopiston omalle "liitutaululle", johon meille on annettu käyttätunnukset ja salasanat. 

Netti tekee opiskelusta paljon mielenkiinoisempaa ja sieltä löytyy vaikka mitä. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy, nimittäin sanojen pänttäys. Sellaista ohjelmaa ei ole vielä keksitty, jolla voisi ladata verbit ja sanat sukuineen tuonne aivoihin. Minulla on kova pää, mutta aina välillä sitä yllättyy iloisesti, kun muistaakin jonkun vaikean sanan. 

Työpäivän jälkeen käyn kotona kääntymässä ja lähden tunneille. Yllätyksekseni lähteminen ei kuitekaan ole vastenmielistä. Kun neljäntunnin maratoni, yhdellä tauolla kylläkin, on ohi pää on pyörällä ja olen aivan tööt. Siitäkin huolimatta on ihan kiva olla yhtenä iltana viikossa opiskelija. Tuntien myötä minulle on avautunut taas yksi ihan uusi maailma. Luulenpa, että espanja pysyy harrastuksena vielä monta vuotta. 


Meidän profesora kertoi tästä Espanjan televisiossa pyörivästä joululottomainoksesta. Sitä kuulemma odotetaan joka vuosi innolla. Katsokaapas tekin, on kyllä aivan ihana. 





Välkettä ja suorennettuja hiuksia

Kun irlantilaiset naiset lähtevät pikkujouluilemaan, niin sitä laittaudutaankin sitten viimeisen päälle hienoiksi. Välillä ampuu (tätä on suomalaisten ystävien kanssa analysoitu, kerran jos toisenkin ) yli aika reippaastikkin ja lopputulos ei välttämättä hoikista eikä nuorenna juhlijaa. Toisaalta tämähän on lohduttavaa etenkin meille varttuneimmille, että ikä ei tarkoita sitä, että pitisi pukeutua tylsästi. Nainen saa näyttää naiselta, ja juhliin panostetaan iästä huolimatta. Täällä ei ajatella, että jaksaako näillä korkkareilla koko iltaa tai tuleeko hihattomassa mekossa mahdollisesti kylmä. Sitäkään pelkoa, ei ainakaan minulla koskaan ole, että olisin ylipukeutunut tai  -meikattu.
Täällä naiset käyttävät pajon herkemmin kauneushoitoloita ja käyvät kampaajalla usemmin. Ennen juhlia saatetaan käydä meikkauttamassa kosmetologilla ja lakkauttamassa kynnet. Kampaajalla käyminen kuuluu monelle ilman muuta asiaan. Kauneushoitoloita on joka kylässä, samoin kynsi”huoltoloita”. Kilpailu asiakkaista on kova, joten jos tarjouksia käyttää hyväkseen ja on valmis käymään eri salongeissa, saa hoitoja edullisesti. Taitaa kuitenkin olla niin, että näitä palveluita usein käyttävillä on ne vakisalongit, jossa käyvät.
Viikoloppuna kampaajalla istuessani ja värin muhiessa päässäni, viereiseen tuoliin istui tyylikäs nainen. Mihinkäs minä korvani pistin, joten kuulin koko keskustelun. Rouva oli menossa illalla ystävien kanssa ulos ja siksi tuli suoristuttamaan hiuksensa. Tulos oli, no, hyvin suora ja sitten käytiin läpi tulevat ajanvaraukset. Kyllä, monikossa. Värjäys oli jo ajanvarauskirjassa, mutta hiusten suoristuksiin tarvittiin kolme uutta aikaa, ennen joulua. Juhlia oli tulossa ja jokaista varten käytiin kampaajalla.
Etenkin vanhemmilla naisilla saattaa olla säännöllinen viikottainen ajanvaraus hiusteen pesuun ja laittoon. Paksut hiuset eivät rasvoitu ja kampaus kestää niissä pitkään. Kuten eräs tuttavani sanoi, kyse on viikottaisesta huollosta!
Irlantilainen hius on erillainen meidän suomalaisten ohuisiin verattuna. Yleensä ottaten hiukset ovat paksummat, joten kampauskin säilyy pitempään. On säkkärähiuksia, joilta ei voi suoristaa ja jotka sadepäivinä suorastaan villintyvät. Sitten on taipuisia, mutta paksuja, joita naiset välttämättä haluavat föönäyttää suoriksi. Minulla oli ennen sytostaattihoitoja tikkusuorat hiukset. Jokaikinen kampaaja niitä ihaili. Jospa olisivat tienneet, kuinka monta pehmistä ja permanenttiä hiuksiini nuorena otin, että sain niistä kiharat. Nyt puolestani nautin taipuisista hiuksistani, enkä halua suoria enää takaisin!
Niin, kimalluskausi on taas alkanut ja sehän tarkoittaa sitä, että vaatekaapeilla ja –kaupoissa käy kuhina. Hopeanvärisen kimaltelvan kirjekuorilaukun ostin viikonloppuna, sillä pitäähän minunkin näin joulun alla välkkyä, edes vähän!
Kimaltelevaa pikkujoulukautta kaikille! Mitäs teillä oli päällä pikkujouluissa?




lauantai 28. marraskuuta 2015

Ensin Kiitospäivä ja sitten Black Friday

Viime vuonna minulta jäi täysin huomaamatta tämä uusi ilmiö nimeltään Musta Perjantai. Olin ilmeisesti sellaisessa lääketokkurassa, että Black Fridayn mainokset eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta. Tänä vuonna sitä ei ole voinut olla huomaamatta, ja sama shoppailupäivä näytää olevan kova sana myös Suomessa.

Irlannilla ja USAlla on aina olleet läheiset suhteet. Varmasti siksi, että siellä asuu paljon, jos ei nyt ensimmäiset polven irlantilaisia niin ainakin toisen, kolmannen tai  neljännen. Nämä USAn irlantilaiset näyttävät olevan oikein ylpeitä juuristaan ja viettävät St Patrickin päivää riehakkaammin kuin täällä! Tiesittekö muuten, että eniten irlantilaista sukuperää olevia löytyy Bostonista? Kiusaan teitä nyt vielä numeroilla, sillä luin juuri, että 39.6 miljoonaa amerikkalaista sanoo omaavansa irlantilaiset sukujuuret. Se on paljon se. Täältä löytyy vielä lisää infoa, jos kiinnostaa.

USAhan lähdettiin täältä aikoinaan perunaruttoa ja sitä seurannutta nälänhätää pakoon. Sinnehän se Titanickin oli matkakalla ja mukana 123 Queenstownista eli Cobhista laivaan astunutta irlantilaista. Heistäkin suurin oli lähti meren toiselle puolelle uuden ja paremman elämän toivossa.
Taitaa olla niin, että lähes kaikilla irlantilaiseilla on joko sukulaisia tai ainakin ystäviä USAssa. 

Ja kun kanssakäymistä on paljon rantautui esim halloween tänne paljon, paljon aikaisemmin kuin Englantiin.Kiitospäivää täällä ei vietetä, mutta sen jälkeinen Black Friday on nyt siis kova sana täälläkin. Kiitospäivä näkyi kylläkin meillä töissä, sillä kerrankin USAn kolleegat olivat vapaalla! Se heille suotakoon, sillä lomapäivä sikäläisillä ei ole liikaa.


Minua jäi vaivaamaan, että miksi tällä shoppailupäivällä on niin masentava nimi? Olisko syynä ehkä pimeys tai tieto siitä, että kiitospäivä on taas tältä vuodelta ohi? Googlita kysyin ja seuraavan vastauksen sain:

"Nimitys ”Black Friday” juontaa juurensa Philadelphiaan 1960-luvulle, jossa kiitospäivän jälkeistä päivää alettiin kutsua mustaksi johtuen vilkkaasta liikenteestä.[2]Myöhemmin termi levisi ympäri Yhdysvaltoja ja sittemmin merkitys on yhdistetty myös kirjanpidossa käytettäviin väreihin. Alkuvuosi on useille kaupoille vielä tappiollista eli tilinauhoissa punaista, mutta Black Fridaysta eteenpäin tehdään voittoa – eli mustalla kirjattavaa tulosta."

Eilen päätin, että koska pimeydelle en voi tehdä mitään, teen jotain muuta. Ja arvatkaapas mitä se muu on? Kiipesin ullakolle ja kannoin joulukoristeet alas. Meille tulee joulu tänä viikonloppuna, ja sen mukana ainakin sisälle lisää valoa.
Perinteisestihän täällä kodit koristellaan 8.12, mutta minä aloitan joulunvieton tänä vuonna ajoissa. Annetaan tämänkin hulluuden mennä ulkomaalisuuteni tiliin!



LET THERE BE LIGHT!







keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Paluu "rikos"paikalle

Mistähän tämä otsikko tuli mieleeni? Ei hätää, mitään rikosta ei ole tapahtunut. Enkä ole ollut virkavallan kanssa tekemisissä. Sellainen vähän outo olo oli kuitenkin eilen, kun kävelin parkkipaikalta vastaanotolle. Täsmälleen vuosi sittenhän vietin kaksi viikkoa kyseisessä
sairaalassa. Olo oli silloin epämukava, mutta särkylääkkeillä, sisulla ja huumorilla siitä selvittiin. Paras asento oli seisten, sillä selässä oli pitkät arvet, etupuoli kuin pommituksen jäljeltä, eikä kuusi dreeniäkään ollut ihan pikku juttu. Ja sitten se kiristävä tunne, johon kummasti tottuu.

Tässä välissä seuraavaa leikkausta on siirretty aina vain eteenpäin. Sädehoidon vaurioittama iho on saanut ”levätä”. Kolmen-neljän kuukauden välein olen käynyt näytillä ja välillä on kärsivällisyyttäni koeteltu. Minä kun haluaisin vain pistää nämä rinta-asiat pakettiin ja move on. No, nyt sitten siirrtyttiin vihdoinkin askel eteenpäin. Toivon mukaan tammikuussa on edessä seuraava, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan viimeinen, leikkaus. Tilanne elää ja suunnitelmat muuttuvat. Vasta eilen tajusin kuinka vaikea leikkaus oli ollut, tuon vaurioituneen ihon takia, ollut. Ei siis ihme, että kirurgi ei ole halunut aikaisemmin tehdä mitään.

Koska nämä vastaanotot ovat aina rankkoja, noin henkisesti, oli minulla suunnitelma loppupäiväksi. Olit iltapäivän vapaaksi ja päätin hoidella jouluostokset alta pois. Kalenteri alkaa olla jo aika täynä, ja espanjan koekkin pukkaa päälle. En halua juosta kaiken kiireen ja ihmispaljouden keskellä enää joulukuussa kaupoissa.

Ennen vastaanottoa kävin tekemässä jo osan ostoksista. Suunnitelmissa oli siirtyä pariksi tunniksi vielä kaupungille. Istahtaa ostosten jälkeen kasseineni johonkin kivaan kahvilaan ja katsella hetki kaupunkia ja vastasytytettyjä jouluvaloja. No, pikainen pyrähdys sairaalassa olikin sitten vähemmän pikainen. Odottelin vuoroani lähes kaksi tuntia, ja kun viimein pääsin sairaalasta ulos oli kello jo niin paljon, että kaupunki sai jäädä.  Kaksi tuntia tunkkaisessa ja täpötäydessä odotushuoneessakopissa vei viimeisetkin shoppailuhalut. Uusi suunnitelma on ”hit the shops” lauantai-aamuna aikaisin.

Vaikka vapaapäivänpuolikas ei nyt mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, olen tyytyväinen siitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Ollaan edes vähän lähempänä sitä päivää, jolloin minulla on upouudet rinnat ja Rooma valmis.

Näen muuten mielessäni Möykyn polkemassa vihaisena jalkaa ja hihisevän kiukusta!





perjantai 20. marraskuuta 2015

Vastauksia ja vastauksia

Olin oikein otettu, kun sain paljon vastauksia edelliseen postaukseeni. Nyt on ainakin aiheita, joista kirjoittaa! Mikä minua eniten ilahdutti oli se, että ihan tavallinen arkeni täällä Irlannissa jaksaa kiinnostaa. Tämähän on selvä merkki siitä, että tavallisten ihmisten, tavallisia asioita käsitteleville blogeille on tilausta.

Meitä ei välttämättä löydä portaaleista, eikä blogilistojen kärkisijoita. Emme hyödy blogeistamme taloudellisesti, eikä meistä tule julkkiksia. Blogia kirjoitamme omaksi iloksemme ja olemme onnellisia, kun sitä luetaan. Meillä on uskollinen lukijajoukko, joka myötäelää ja pitää jopa meidän puoliamme. He tai siis te, ette välttämättä tunne minua oikeasti, mutta tiedätte ajatuksistani ja arjestani paljon enemmän kuin esimerksi irlantilaiset ystäväni.

Eräs komentti tuli pitkäaikaiselta lukijata, josta osan tähän lainaan.


"Olen seurannut vuosia erittäin mielenkiintoista blogiasi. Perusarkeasi on ihana lukea. Ilman ylimääräistä hehkutusta kaiken ostamisen (esim. uusimmat vaatteet, kengät, silmälasinpokat, ruokatrendit, meikit ja naamarasvat) ylitsevuotavasta ihanuudesta: vieläpä lueteltuina merkeittäin ja ostopaikoittain, alati vuodesta toiseen. Jos blogin-/elämänsisältö on sellainen, niin se ei jaksa kiinnostaa kovin kauaa. Poikiesi harrastuskuskaamisia ja kasvua lapsuudesta nuoruuteen on ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa seurata. Niitä samoja teemoja on omassa elämässäkin, pyykkäämisen ja ruuanlaiton lisäksi."

Niin, blogia aloittaessani meillä on 7 ja 13-vuotiaat pojat. Nyt heillä on ikää 15 ja viittä vaille 20. Vaikka he täällä pysyvätkin kasvottomina ja vähän taustalla, ovat pojat kuitenkin kasvaneet täällä blogissakin. Paljon on elämä muuttunut seitsemässä vuodessa ja minäkin siinä mukana.

Aina välillä sitä haluaa miettiä, että missä mennään ja mihin suuntaan, näissä blogia-asioissakin. Stressiä en rakkaasta harrastuksesta suostu kuitenkaan ottamaan!

Fab Forty Something- blogin Marjukka heitti minulle The Starlight Blogger Awardin. Kiitos siitä, Marjukka!  Hän on muuten mielestäni on onnistunut  yhdstämään tyylikkäästi blogiinsa myös tämän, minulle täysin vieraan, kaupallisen puolen.  Haasteen sain jo pari viikkoa sitten. Kävi niin, että minulla oli vastaukset valmiina jo viime viikolla, mutta sitten rähjähti Pariisissa ja sen jälkeen pitikin miettiä asiat uudestaan.


The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.


Here are the rules for the Starlight Blogger Award:


1. Thank the giver and link their Blog to your post. 


2. Answer the 3 questions given to you. 


3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you. 


4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.





Tässä näitä uudestaan mietittyjä vastauksia.

1.      Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Olen kiitollinen siitä, että asun turvallisessa maassa, jossa ei tarvitse pelätä. Minulla on täällä perhe, mukava koti, ystäviä ja työpaikka jossa viihdyn.  

Olen myös kiitollinen, ihan joka aamu siitä, että olen elossa ja voin hyvin ja että edessä on uusi päivä.

Odotan myös joulua ja olen kiitollinen, että pysyn sen raskaan kesän jälkeen, viettämään äitini ja perheeni kanssa.

2.      Minkä asian haluaisit muuttaa elämässäsi juuri nyt, jos pystyisit?

Juuri nyt on meillä asiat hyvin, mutta ainahan sitä voisi pientä viilausta tehdä siellä sun täällä. Matkustaminen avartaa ja toivoisin, että lomaa ja rahaa olisi enemmän ja pääsisin ”avartumaan”. Toisaalta tämä olisi sellasita ylimääräistä luksusta, jota ilmankin kyllä voin elää ihan hyvää elämää.

Sitten sellainen maantieteellinen ongelma, joka poistaisin jos voisin. Matkaa täältä äidin luokse on aivan liian paljon ja siihen menee järkyttävän paljon aikaa. Valitettavasti tämän faktan kanssa on vain ollut opittava elämään, vaikka välillä se on ollut todella vaikeaa.

3.      Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Ja sitten tämän haasteen ehdottomasti vaikein kysymys: elämän tarkoitus. Tekisi mieli vastata, että en tiedä. Enkä kyllä tiedäkkään, mutta yritetään nyt kuitenkin. Olisikohan se jotain sellaista, että pitäisi pystyä elämään niin, että ei tieten tahtoen tee kenellekkään tai ympäristölleen mitään pahaa? Että omasta pienestä elämästä jäisi hyvä jälki. Omaan napaan tuijottelijoita on tässä maailmassa aivan likaa. Lähimmäisen rakastamista nykymaailma kaipaa lisää!

Elämän tarkoitus on myös elää, eikä jättää elämättä. Elää taas ei voi, jos ei tee virheitä, mutta onneksi niistä voi oppia.  Pitäisi ainakin yrittää, tehdä niistä aineksista jotka on annettu, hyvä elämä.

Elämä ei kuitenkaan ole reilua, eikä tasapuolista, joten sekin pitää vaan oppia nielemään. Tätä lausetta en kuitenkaan kaupittelisi nälkää näkeville tai sodan keskellä eläville. Enkä niille joita kohtaan elämä on ollut erityisen epäreilua, suorastaan julmaa.

Mitä enemmän tätä kysymystä mietin, sitä vaikeammalta siihen vastaaminen tuntuu.


Tunnustuksen ja samat kysymykset lähetän tästä kuudelle bloggaajalle:


Anulle, Yaelille, Petralle, Allulle, Karoliinalle ja Heljälle.