sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Roppakaupalla tyttöenergiaa

Corkin syksyyn kuuluu ehdottomasti Naisten Mini-Maratoni. Se juostaan, hölkätään tai kävellään kerran vuodessa, ja samalla kerätään rahaa eri hyväntekeväisyysjärjestöille. Olen entistä enemmän sitä mieltä, että "charity begins at home" (hyväntekeväisyys alkaa kotoa). Liian usein käy niin, että lahjoitettu raha uppoaa järjestön pyörittämiseen, eikä siitää päädy kuin muutama prosentti apua tarvitseville. Siksipä suosinkin mielummin järjestöjä, joiden toiminnasta tiedän jotain.

ARC- talo on monelle täällä asuvalle syöpäpotilaalle ja heidän perheelleen tärkeä paikka. Lääkärit ja hoitajat hoitavat sairautta, mutta ARC talossa pidetään huolta henkisestä hyvinvoinnista ja jaksamisesta yleensä. Siellä voi viihtyisässä ympäristössä käydä juttelemassa koulutettujen terapeuttien kanssa, osallistua erillaisien ryhmien toimintaan tai paeta hetkeksi sairaaloita ja hoitoja ja nauttia vaikkapa rentouttavasta hieronnasta.

Laitoin kutsun kiertämään, josko joku muukin haluaisi lähteä liikkumaan kanssani sunnuntaina ja iloiseksi yllätyksekseni 14 vastasi kutsuuni. T-paidat saatiin ARC-talolta, ja jokainen maksoi itse rekisteröitymismaksun. Ensi lauantaina sitten lasketaan paljonko saimme kerättyä rahaa, kun ladyt tulevat meille kylään. Itse koen rahan pyytämisen vaikeaksi, joten en kerjää keneltäkään. Pistän osan itse ja jos joku haluaa kauttani lahoittaa rahaa hyvään tarkoitukseen, niin otan tietysti lahjoitukset vastaan.

Sää oli neljän mailin eli kuuden kilometrin aikana vaihteleva. Välillä aurinko porotti täysillä ja sitten yhtäkkiä alkoi sataa tihuttamaan. Minkä sade kasteli sen aurinko kuivasi! Paikalla oli uskomattoman energien tunnelma ja muutenkin iloinen ilmapiiri. Yli 10 000 osallistujaa takaisi sen, että ilmassa oli roppakaupalla tyttöenergiaa. Ensi vuonna varmasti uudestaan!

Miehet saivat osallistua sillä ehdolla, että pukeutuivat naisiksi.

Meitä oli moneen lähtöön!

Mitkä hiukset.

Välillä potkittiin lehtiä.


Paljon pinkkiä.

Moni käveli tai juoksi menehtyneen läheisen muistoksi.

Takkeja ei tarvittu.

Kyllä meitä kannustettiinkin.


Nämä ihanat "naiset" keräävät rahaa palvelevaa puhelinta varten. Itsemurhia tapahtuu tässä maassa aivan liian paljon.




Villiviiniä


Tätä pubia pitää käydä joku päivä kuvaamassa uudestaan.

Mustat rintsikat ja valkoinen hame.

Ja lopuksi Tipperaryn vettä!



perjantai 26. syyskuuta 2014

George ja mä

Tämä postaus voisi tietysti olla eräästä charmantista herrasta, nimeltään George Clooney, joka vaan näyttää komistuvan vanhetessaan.  Myönnetään, hän on kyllä yksi maailman komeimmista ilmestyksistä. Sitä huolimatta en tee postausta hänestä. Annetaan lehtien pitää meidät ajan tasalla Georgen kuulumisista. Kerron teille eräästä toisesta Georgesta, joka on vaikuttanut elämässäni ainakin 10 vuotta. Tämä George on tumma ja ai, niin kuumaverinen. Ilman häntä en taitaisi enää tulla toimeen.

Vaihdon vanhan Georgen tänään uuteen, ja pitihän sitä heti kokeilla onko hänestä mihinkinkään. Kahden käyttökerran jälkeen olen oikein tyytyväinen uutuutta kiiltävään Georgeeni. Luulen tiedän, että tulemme erinomaisesti toimeen keskenämme.

Georgen sukunimi on Foreman ja hän asustaa meidän keittiössä, siinä leivänpaahtimen vieresssä.
George pitää meidät irlantilaisissa aamiaisissa, lämpimissä voileivissä ja paistaa myös pihvit puolestamme, jos niin haluamme. Ylimääräinen rasva valuu valutusastiaan, ja  puhdistaminenkin on helppoa, sillä lämpiävät levyt saa napsautettua irti. Entisessä Georgessa ne olivat pysyvästi paikallaan, joten puhdistaminen oli hankalaa.

En tiedä kuinka suosittuja George Foremannit ovat Suomessa. Meillä George kuumenee harva se päivä,ja esim Juniori tekee sillä usein lämpimiä voileipiä. Tiedän, että jouluun on vielä pitkä aika, mutta muistakaapa George, kun etsitte hyödyllistä joululahjaa innokkaalle grillaajalle!

Ps. Ja tämä sitten ei ollut mikään maksettu mainos, vaikka siltä ehkä vähän kuulostikin.






Marinoitu kanan rintapala paistui hetkessä.



torstai 25. syyskuuta 2014

Nostan hattua

Viikko sitten kuulin paikallisuutisissa taksikuskista, joka otti aamuyöstä Corkin keskustasta kyytiinsä kaksi nuorta  miestä. Matka päättyi järkyttävällä tavalla. Miehet hyökkäsivät kuskin kimppuun takaa päin ja hakkasivat sairaalakuntoon, varastivat rahat – kokonaista €50.00 ja taksin. Yli 30 vuotta taksia ajanut,  59-vuotias kuski, ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa – onneksi.
Miesparka toipuu vammoistaan parasta aikaa, eikä voi palata ratin taakse 4-6 viikkoon. Yksityisyrittäjänä hän ei ole oikeutettu mihinkään avustuksiin, vaikka perheen tulot romahtivatkin kerralla.
Olen aina ihaillut irlantilaisten auttavaisuutta ja keksiliäisyyttä tälläisissa tilanteissa. Täkäläiset ovat uskomattoman reiluja ja antavat vähästään, kun toisella on hätä. Paikallinen radioasema järjestää tänään erään urheiluseuran tiloissa tietokilpailun, josta kertyneet tulot annetaan taksikuskille ja hänen perheelleen.  Eikö olekkin heino idea?
Taksi löytyi romuna, mutta kahta matkustajaa ei ole vielä löydetty. On kuitenkin todennäköistä, että miehet tunnistetaan valvontakameran nauhoituksista, sillä he hyppäsivät taksin kyytiin Corkin pääkadulta. Toivottavasti saavat kunnon tuomion, eikä mitään ”läpäti- lää- lässyn- lää- kun- mulla- on- ollut- niin- ranka- lapsuus- ja muutenkin- epäoikeudenmukainen- elämä”- tuomiota. 
Nostan hattuani tilaisuuden järjestäjille ja osallistujille. Samalla näytetään myös näille inhottaville rikollisille, kenen puolella kaupunki seisoo!



Blackrockin linna täällä Corkissa. 

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Niin irlantilaista, niin irlantilaista

Naapuriin päätettiin tilata uusi ulko-ovi. Liikkeen miehet kävivät ottamassa mitat, joiden mukaan ovi valmistettaisiin. Päätettiin, että uusi ovi on musta. Käsiraha pöytään ja tilaus vetämään. Toimitusaika viikkoja, mutta uutta ovea kannattaa odottaa.

Luvattu toimituspäivä tuli ja meni. Ihan normaalia Vihreällä Saarella. Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Sitten viimein tuli kaivattu soitto. Jos ei sada, niin uusi ovi asennetaan paikoilleen parin päivän kuluessa. No, ei satanut, mutta ei kyllä asennettu oveakaan luvattuna päivänä. Sitten taas odoteltiin, ja viimein pakettiauto ajoi pihaan ja huonosti englantia puhuvat miehet alkoivat irrottamaan vanhaa ovea. Kun vanha ovi oli saatu pois tieltä, kannettiin autosta se kauan odotettu uusi ovi. Kaikin puolin oikean kokoinen ja mallinen, mutta väärän värinen. Mustan oven sijasta, miehet alkoivat asentamaan ruskeaa ovea.

Rouva yritti selittää miehille, että tämä ei ole se tilaamamme ovi. Miehet eivät ymmärtäneet ja osoitivat vaan sormella paperia, jossa oli talon osoite. Yes, yes, kyllä tämä on ihan oikea osoite ja oikea ovi. Vanhaa ovea ei enää voinut laittaa takaisin, eikä taloa jättää ovettakaan, joten ei auttanut muuta kuin antaa miesten asentaa ruskea ovi paikoilleen.

Vihainen puhelinsoitto liikkeeseen. Kiivaan keskustelun jälkeen, liike myönsi virheensä ja lupasi toimitttaa mustan oven. Ja taas oli edessä pitkä toimitusaika. Luvattu toimitusaika tuli ja meni, ja sitten viimein tuli se kauan odotettu puhelinsoitto. Ja taas luvattiin toimittaa musta ovi, parin päivän kuluttua, jos siis ei sada. Ei satanut, eikä ovea kuulunut. Sitten perjantaina pakettiauto ajoi pihaan. Samat puolalaiset miehet irrottivat ruskean oven ja kantoivat autosta, vihdoin ja viimein, sen alunperin tilatun mustan oven. Minäkin katsoin ikkunasta silmä kovana, että  ovi varmasti oli oikean värinen. Ja olihan se! Nyt on naapurissa ovi, joka toivottavasti palvelee asukkaitaan monta monituista vuotta.

Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään. Tämä nyt vaan on täällä aina välillä tämmöistä. Ihan turha hermostua, sillä siitä ei ole mitään apua. Kuten sanottu, mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa!





Tämä ei ole meidän naapuri!




perjantai 19. syyskuuta 2014

Skotlantilaista musiikkia perjantai-iltana

Meidän lämmin taka-kesä päättyi tänään vesisateeseen. Kuivaa on jatkunut jo niin pitkään, että ei edes harmittanut, vaikka satoi ja vaikka olin ottanut vapaapäivän töistä. Pitäähän sitä nyt Irlannissakin joskus sataa! Edelleenkin ilma on lämmin, eikä syksyn kirpeydestä ole tietoakaan.

Mietin tuossa, että minkä kappaleen tänne laittaisin, näin perjantain kunniaksi. Sitten keksin, että kun tällä viikolla on naapuri-Skotlanti ollut kovasti tapetilla, niin jotain aiheeseen sopivaa pitäisi löytää. No, kappaleen valinta ei ollut vaikeaa, sillä tunnelmallinen Caledonia on yksi suosikkikappaleistani.
Tämän skotlantilaisen ballaadin myötä, toivotan teille kaikille, sinne ruutujen toiselle puolelle, leppoisaa perjantai-iltaa. Meillä täällä on perhe taas kasassa, ja valtakunnassa kaikki hyvin!


maanantai 15. syyskuuta 2014

Keltaisessa talossa

Sarjassamme taloja, joiden ohi ajan joka päivä...



Voiko talosta sanoa, että se on suloinen?
Minusta tämä on juuri sellainen.


Olen ihan varma, että se on sisältäkin ihan yhtä viehättävä. 
Veikkaan, että siellä on kuviolliset kokolattiamatot ja paljon koriste-esineitä. Emäntä on ilmiselvästi viherpeukalo, joten sisälläkin luultavasti kukat voivat hyvin.



Pienestä keittössä touhuaa iloinen emäntä. Leipoo omenapiirakoita ja hauduttaa uunissa maittavia lihapatoja. Veikkaan myös, että tässä pienessä talossa on muutama vuosikymmen sitten asunut suuri perhe. Sopu on mitä luultavammin antanut sijaa, ja jotenkin on sänky jokaiselle illalla löytynyt.
Näitä pieniä taloja on jokaisessa pienessä irlantilaisessa kaupungissa. Ulko-ovi avautuu suoraan jalkakäytävälle tai sen puuttuessa tielle. Etupihaa ei ole, ja takapihakin on yleensä postimerkin kokoinen. Ikkunasta näkee hyvin mitä kaupungilla tapahtuu.


Huoneet ovat pieniä ja luulenpa, että huonekalut vähän vanhoja. Ei ehkä sisustuslehdestä repäistyn näköistä, mutta kodikasta ja varmasti viihtyisää.


Kuulemma talon omistajat vaihtuivat pari vuotta sitten. Nykyisin talo on tuskin enää täynä lapsia.
Pimeän tullen polttelevat kynttiöitä ja hauduttavat kannussa vahvaa teetä.


Tämmöisessä talossa ei voi asua kuin mukavia ihmisiä!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Maailmanympärysmatkalla ja herkullista piirakkaa pakastemarjoista

Kävin eilen maailmanympärysmatkalla! Helppoa tämä matkustaminen nykyisin. Istuin nimittäin keittiönpöydän ääressä ja siinä samalla söin marjapiirakkaa ja hörpin teetä.

Tuttavani säästi rahaa monta vuotta ja viimein otti ja repäisi. Vuosi virkavapaata, reppu selkään ja menoksi: Etelä-Amerikka, Intia, Kiina, Australia, Nepali ja lopuksi Albania. Hän teki sen, mistä moni vain haaveilee. Nyt on roppakaupalla muistoja, ja lisäksi tukku aivan mahdottoman upeita kuvia, joita hän tuli meille eilen näyttämään.

Ja se marjapiirakka syntyi näin:


Pakasteessa oli marjoja ja jääkaapissa ranskankermaa, joten niistä piti jotain kehitellä.

Tässä teillekkin helppo resepti. Eikös sitä näin syksyllä pakasteet pursua marjoja?

Vadelma-mustikkapiirakka ranskankermalla

Pohja:
150 g voita
1 dl sokeria
1 muna
3 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta


Päälle: 
100 g pakastemustikoita ja 100 g pakastevadelmia
1 prk (200 g) ranskankermaa
½ dl  sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 muna

Vaahdota rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää vaahtoon muna edelleen hyvin vatkaten. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja lisää seos joukkoon. Taputtele taikina voidellun piiirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Itse käytin irtopohjaista vuokaa. Levitä jäiset mustikat (käytin tähän pakastettuja tarhamustikoita, sillä täältä ei saa "normaaleja" mustikoita) ja vadelmat pohjalle. Sekoita ranskankerma, muna, sokeri ja vaniljasokeri keskenään ja levitä seos jäisten marjojen päälle. Paista 200 asteessa noin 40 minuuttia. Peitä loppuvaiheessa foliolla tai leivinpaperilla, jos pinta näyttää tummuvan.

Marjoja voi vaihdella tai käyttää esim purkkipersikoita!







perjantai 12. syyskuuta 2014

Jäin koukkuun

Valitettavan harvoin sitä törmää täällä Blogistaniassa sellaisiin, minulle uusiin blogeihin, joihin heti jää koukkuun. On nämä vanhat, tutut ja turvalliset, joista osia olen lukenut jo vuosia. Kirjoittajat ovat tulleet tutuiksi, ja heidän kuulumisiaan ja postauksiaan on mukava lukea.

Se blogi, joka erillaisuudellaan ja uskomattomalla tarinallaan kolautti on nimeltään Maria & Antonio. Blogi tunnetaan myös nimellä Häkkitiikeri ja Valkoinen Enkeli. Maria on suomalainen nainen, joka aloittaa kirjeenvaihdon pitkäaikaisvangin kanssa. Antonio istuu tuomiotaan Teksasissa. Ja kuinkas sitten kävikään? No, he rakastuvat toisiinsa - tapaamatta! Viimein Maria matkustaa Antoniota tapaamaan ja tutustuu myös samalla hänen perheeseensä. Nykyisin he ovat naimisissa, mutta Antonio on edelleen vankilassa. Viimeisen postauksen mukaan, Maria opiskelee sairaanhoitajaksi saadakseen helpommin oleskeluluvan Amerikkaan. Antonio puolestaan ei edelleenkään tiedä, milloin pääsee vapaaksi.

Sitä haluaisi uskoa, että Maria on joko pää pilvissä kulkeva romantikko, tai jännitystä tylsään elämäänsä etsivä, outo tapaus. Postausten perusteella hän on kuitenkin kaikkea muuta. Ei ollenkaan mikään nuori haihattelija, vaan kahden lapsen yh-äiti, joka käy töissä ja tekee parhaansa perheensä eteen. Välillä tulee tunne, että Marian suurin syy blogin kirjoittamiseen on pistää omat ajatukset "paperille". Hän yrittää ymmärtää itseään ja sitä, miksi on rakastui tuntemattomaan vankiin.

Maria ja Antonio rakastavat palavasti toisiaan, välillä riitelevät ja kahvittelevat keskenään...kirjeiden ja sähköpostien välityksellä. Suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, kunhan Antonio joskus, hamassa tulevaisuudessa, pääsee vihdoinkin vapaaksi. Välillä ei voi olla miettimättä, että onkohan tämä ihan oikeasti totta, vai vaan taitavan kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

Jaa, että mitäkö ajattelen tästä erikoisesta suhteesta? En kuulkaa osaa sanoa. Järki sanoo, että tuosta ei hyvää seuraa. Säälittää Maria ja hänen hukkaan menevät vuotensa, tuntematonta rikollista odotellessa. Tekisi mieli ravistella häntä ja sanoa, että koko suhde on tuohoon tuomittu. Kaikista faktoista huolimatta yllätyin, kun huomasin, että minussa asuva romantikko vikisee hiljaa sisälläni ja yrittää saada äänensä kuuluviin. Ehkä kyseessä on sittenkin vuosisadan rakkaustarina, se sanoo. Tuskin, mutta sen kuitenkin tiedän, että tässä blogista olisi aineksia kirjaksi ja jopa elokuvaksi!

Oletteko te lukeneet Häkkitiikerin ja Valkoisen Enkelin tarinan? Jos olette, niin mitä mieltä olette?





torstai 11. syyskuuta 2014

Laidasta laitaan...

...on mennyt pojan ensimmäinen kokonainen viikko Dublinissa. Välillä tuli sellaisia puheluita, että pelkäsin hänen lyövän hanskat tiskiin. Onneksi viikon edetessä puhelutkin piristyivät ja nyt näyttää asiat rullaavan jo paljon paremmin. Onhan se ollut hänelle suuri muutos. Itse muistelein ensimmäisiä viikkoja uusissa ympyröissä, eikä se aina niin ruusuista ollut. Menee viikko tai kuukausi, jos toinenkin, ennen kuin alkaa tottumaan "talon" tavoille. No, huomenna poika tulee viikonlopuksi kotiin ja sitten kuulemme tarkemmin, mitä hänelle kuuluu!

Täällä Corkissa sitä ollaan vietetty vastaavasti Juniorin ja kissan kanssa kolmisin. Aikaa minulla on iltaisin huomattavasti enemmän, koska ei tarvitse kuskata kuin yhtä harrastuksiin. Nyt voisin hyvin aloittaa kansalaisopistoissa jotain kursseja, mutta kun on se (ei saa kirota) leikkaus tulossa. Eilen tuli sitten oikein mustaa valkoisella sairaalasta ja päivämääräkin vahvistettiin. 12 marraskuuta lyödään Möykylle toivottavasti viimeisen kerran portit kiinni. Ei ole munasarjoja joissa majailla ja kohta ei ole rintojakaan, eli Good Bye Möykky sinulle vaan!

Tämä tarkoittaa sitten sitä, että joulun vietän täällä. Matka Suomeen tulisi olemaan aivan liian raskas. En pelkää itse leikkausta, enkä siitä johtuvaa kipua, mutta ajatus pitkästä toipumisajasta ja voimattomuudesta ärsyttää jo nyt. En halua takaisin siihen voimattomuuden ja heikkouden tilaan. Onneksi tällä kertaa pään pitäisi toimia normaalisti. Silloin sytöhoitojen aikanahan ajatukset ja muisti pätkivät ja pahasti.

Onneksi tässä on vielä aikaa jäljellä ja aion ottaa siitä ilon irti. Nyt kylläkin pitäisi ottaa imurista kiinni ja siivota oikein urakalla. Emme asu missään linnassa, mutta siivottavaa täällä riittää, vaikka Juniorin kanssa täällä vain kaksistaan sotkemme. Kissaa ei voi syyttää, sillä hän on erittäin siisti!

 
 
Odottelin Junioria tiistaina jalkapalloharjoituksta ja ihailin upeaa taivasta.




tiistai 9. syyskuuta 2014

Naapurit


Olen ajanut näiden talojen ohi monta monituista kertaa. Naapurukset ovat maalanneet talonsa hempeillä väreillä. Kuvia on pitänyt ja pitänyt ottaa varmaan viimeiset kolme vuotta. On muka ollut aina niin hakemaan poikia koulusta, tai sitten kameraa ei ole ollut mukana.

Eilen ei ollut kiire ja kamerakin oli sopivasti käsilaukussa, joten pysähdyin kuvaamaan. Onneksi kukaan ei tullut kysymään, että milläs asioilla sitä liikutaan. Mietin jo mielessäni mitä sanon. Ei kai siitä kukaan voi suuttua, jos ihailee toisen värikästä kotia ja siisitiä etupihaa?




Näitä kahta taloa katsoessa tuli mieleen, että naapurukset tulevat varmasti keskenään hyvin toimeen. Heillä on sellaiset mutkattomat välit. Jos toinen huomaa leipoessaan leivinjauheen loppuneen, ei tarvitse lähteä kauppaan, vaan voi kipaista naapuriin. Tai jos aamulla auto ei käynnisty, koska akku on tyhjä, niin naapurista saa varmasti apua ja virtaa. 

Kirjoittamaton yhteistyö- ja avunantosopimus toimii. Eletään sopuisasti, mutta toisen yksityisyyttä kunnioittaen. Tiedetään toisista paljon, kun kerran seinän takana asutaan, mutta ei levitellä naapurin asioita kylillä. Ollaan mukana toisen iloissa, suruissa ja ennen kaikkea ihan tavallisessa arjessa. Jos hätä tulee, niin ovella voi kolkuttaa vaikka keskellä yötä.




Meillä on ollut vuosien varrella monenlaisia naapureita: hyviä ja huonoja ja kaikkia siltä väliltä. En suinkaan ole paras kaveri kaikkien naapureideni kanssa. Pääasia on, että on asialliset välit. Tervehditään ja päivitellään sateet. Se riittää. Tässä ihan lähellä asuu kaksi perhettä, joista on tullut meille vuosien varrella todella tärkeitä. Harva se päivä turistaan suosikkinaapurin kanssa, milloin mistäkin. Hän lainaa mieltä ruohonleikkuria, ja minä saatan käydä tekemässä meille mehua heidän upouudella puristimellaan. On juotu vuosien varrella monta litraa teetä ja parannettu maailmaa.




Toisen naapurin kaksosista on tullut kuin oman talon väkeä ja nyt tuntuukin oudolta, kun heitä ei näe joka ilta. Veljekset tulevat tänne kuin kotiinsa. On sovittu, että kaapista saa ottaa mehutiivistettä, jos janottaa. Teetä ja kahvia saa myös keittää ja keksejä saa ottaa, kysymättä! Olin suorastaan liikuttunut, kun toinen kaksosista juoksi meille sukkaterin, jalkapallokengät kainaossa. Oli unohtanut harjoitukset ja oli kyytiä vailla. Huohottaen hän pyysi, että voisitko viedä hänet jalkapallokentälle nyt heti. Ja tietysti vein. 



Olisihan se hirveää, jos naapureiden kanssa olisi jatkuva sotatila. Kytättäisiin toisia verhonraosta ja valitettaisiin joka asiasta. Senkin olen vuosien varrella oppinut, että tietyn luonteisten ihmisten olisi parempi asua yksinään, jossain Jumalan selän takana. Silloin ei tule riitaa naapureiden kanssa.


Sekin pitää hyväksyä, että toiset eivät halua olla missään tekemisissä naapureidensa kanssa. Silloin hi ja bye riittävät. Ja sitten on niitäkin, jotka haluasivat, mutta itse et oikein seurasta innostu. Oma lukunsa ovat tietysti häiriköt, jotka soittavat musiikkia täysillä ja pitävät äänekkäitä juhlia. Enkä mielelläni asuisi sotkupekkojen naapurinakaan. Piha olisi täynä jos jonkinmoista romua ja ruoho ei koskaan näkisi leikkuria. 

Toivottavasti olen oikeassa pinkin ja keltaisen talojen väen ystävyydestä. Voihan tietysti olla niinkin, että ihan vain toisiaan ärsyttääkseen ovat maalanneet talonsa erikoisilla väreillä. Kilpailevat vielä kukkaistutuksillaan, eivätkä edes tervehti toisiaan. Tiedä häntä!

Hyvät naapurit ja ystävät ovat kultaakin 

kalliimmat.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Sellainen sunnuntai

Meille tänne Irlantiin on tullut takatalvikesä. Aurinko paistaa ja t-paidalla tarkenee. Pyykkikin kuivaa hetkessä. Olen ollut lähestulkoon koko päivän ulkona. Nautitaan nyt tästä takakesästä ihan täysillä. Sitten kun monsuunisateet taas koittavat, saamme olla sisällä ihan tarpeeksi. Tänä sunnuntaina meillä ei ole ollut mitään ihmeellistä ohjelmaa. Pojista vanhin tulee kotiin vasta ensi viikonlopuksi, joten ollaan täällä oltu ihan vain kolmistaan + kissa. Viikkon pitäisi aina mahtua yksi päivä, jolloin ei tarvitse juosta kellon kanssa kilpaa. Tänään on ollut onneksi juuri sellainen päivä.



Mies tekee usein viikonloppuna lounaaksi irlantilaista aamupalaa. Sillä jaksaa pitkään!



Ruokakaupan kautta rautakaupan kukkasipulihyllylle. 


Istutin kukkasipuleita ruukkuihin. Onpa sitten keväällä meillä kukkia, joita ihailla. Ruukut ovat kyllä käteviä, kun niitä voi siirtää paikasta toiseen. Niitä on nyt pitkä rivi ulkona katoksen alla. Osan annan naapureille ja osan pidän itse.

Ystäväni pyysi minua kävelylle iltapäivällä. Ajelin hänen luokseen Juniorin kanssa.Vaikka matka ei ole pitkä, ollaan 100% maaseudulla. Lenkki "hoitui" oikein extra-vihreissä maisemissa ja lehmiäkin nähtiin. Ehdittiin pitkästä aikaan jutella ihan rauhassa, ilman keskeytyksiä. Juniori vietti aikaa ystävänsä kanssa, kun me äidit olimme kävelyllä. Olen onnellinen, että olen saanut myös irlantilaisia ystäviä. Se nimittäin ei ole ihan itsestäänselvyys.

Todistusaineistoa siitä, että maalla oltiin.












Mies on hoidellut tämän päivän ruokapuolen. Jos viikossa pitäisi olla yksi aikatauluton päivä, olisi suotavaa myös saada yksi päivä vapaata ruoanlaitosta!

Kun blogi on päivitetty, painun yläkertaan lukemaan. Illalla luultavasti katson vielä vähän televisiota ja veikkaan, että suosikkinaapuri tulee käymään vielä teekupposella. Yritän mennä ajoissa nukkumaan, sillä maanantai kolkuttelee jo ovella.

Kertokaapas tekin, miten olette sunnuntaita viettäneet?

lauantai 6. syyskuuta 2014

Irlantilainen äiti

Irish Mummy on käsite, jolle täällä vähän nauretaan. Ihan turhaan nauretaan, sillä näitä peri-irlantilaisia äitejä on maa pullollaan. Irish Mummy on sellainen äiti, joka paapoo etenkin poikiaan.
Hän tekee pojilleen kaiken valmiiksi, eikä oletakkaan, että jo lähes aikuinen poika vaihtaisi omat lakanansa tai ottaisi itse astiakaapista tarvitsemansa teemukin.

Irish Mummy pitää huolen siitä, että nälkä ei pääse yllättämään. Hän hakee päivittäin lihakaupasta tuoretta lihaa ja vihanneskaupasta täydelliset vihannekset. Vain paras kelpaa. Sitten hän keittää ja paistaa maukkaan aterian, tietysti etenkin poikiensa toivomuksia ja mieltymyksiä kuunnellen ja kunnioittaen. Tehdään sitten vaikka kolmenlaiset eri perunat ja kahta eri kastiketta. Pääasia on, että pojat tykkäävät!

Tämä nainen pesee poikiensa pyykit, siivoaa heidän huoneensa, kuskaa lapsiansa yliopistoon, odottaa kolmen aikaan aamuyöstä soittoa kaupungilta ja kiltisti lähtee heitä yökerhosta hakemaan.

Irlannin hulluina vuosina Irish Mummy sai ihan uusia piirteitä. Jos ennen äiti kehotti lapsiaan etsimään kesäksi töitä, tämä moderni versio oli sitä mieltä, että ei töihin meidän lapsen tarvitse mennä. Kyllä sitä ehtii töitä myöhemminkin tekemään. Modernilla Mummyllä on myös enemmän rahaa käytettävissä, joten omille rakkaille lapsille ostetaan tietysti sitä kaikkein parasta ja kalleinta.

Mummy saattaa välillä antaa lastensa kuulla kunniansa, koska äitinä hänellä on siihen täysi oikeus. Annas olla, jos joku toinen moittii tai arvostelee hänen kultakimpaleitaan. Silloin äiti muuttuu tiikeriksi, jolla on terävät kynnet ja niillä hän puolustaa pesuettaan viimeiseen asti. Mummy kehuu lapsiaan maasta taivaseen, myös silloin kun kehuttavaa ei ole. Kun Mummyt kokoontuvat yhteen, ei kehumisesta tahdo tulla loppua.

Mikä sitten on Mummyn pahin vihollinen? Niitä vihollisia on kolme. Ensin tulee mieleen tietysti nuori nainen, joka yrittää vikitellä hänen armaan poikansa. Sellaista naista ei ole keksitty, joka Mummylle kelpaisi. Meille ei miniää McCarthyjen suvusta tule PISTE. Kuka on rahan perässä liikkeellä, kuka peltojen! Mummylla on mielipide myös minäkokelaan ammatista, vaikka oma koulutus on aikoinaan jäänyt vähiin. Auta armias, jos minäksi yrittää ulkomaalainen ja ei-katolilainen. Siinä vasta vaarallinen yhdistelmä.

Toinen vihollinen on nimeltään itsenäistyminen. Pelkkä ajatus siitä, että poika lähtee kotoa pois opiskelemaan tai työpaikan saatuaan muuttaa muualle, saa äidin suorastaan hermoromahduksen partaalle. Ja eihän se poika välttämättä halua pois muuttaakaan, koska palvelu pelaa. Ei tarvitse maksaa vuokraa, siivota, keittää tai silittää. Vessapaperi ei koskaan lopu kesken ja jääkaappi on aina yhtä hyvin varustettu. Hulluhan sitä olisi, jos muuttaisi johonkin sotkuiseen kimppakämppään. Äidin luota ei tarvitse muuttaa yhtään mihinkään. Eikä äiti huolestu edes silloin, kun ikää alkaa olla jo 30 plus.

Kolmas vihollinen on anoppi. Se ilkeä miehen äiti, joka ei häntä hyväsynyt aikoinaan miniäkseen. Ei ollut miniäkokelas tarpeeksi kaunis, tai oli liian kaunis, liian köyhä tai liian rikas. Keittotaidossa tietysti oli parantamisen varaa, ja suvustakin löytyi muutama kyseenalainen tapaus, kun vähän kaivellaan. Anoppi jakelee neuvojaan, arvostelee ruoanlaittoa ja kiukuttelee pojalleen, kun hänet hylkäsi, mokoman takia. Poika yrittää mielyttää äitiään ja vaimoaan, eikä lopulta enää tiedä mitä tekisi, koska rakastaa kumpaakin ihan yhtä paljon.

Historia toistaa itseään. Eräänä päivänä oma poika tuo näytille tyttöystävänsä, menee naimisiin ja jossain välissä vihdoin muuttaa pois kotoa. Ja kaikki on vain ja ainoastaan sen kavalan nuoren naisen vika, joka Mummyn pojan vikitteli...

* Kirjoitettu pilke silmäkulmassa!*






Kuvat torstaiselta kävelyretkeltä.