sunnuntai 31. elokuuta 2014

Tälläinen tapetti tällä kertaa


Lupasin laittaa tänne blogiin muutaman kuvan meidän uusista tapeteista. Niistä on tullut varsinainen hitti, ja yksi jos toinenkin on marssinut ne nähtyään tapetteja ostamaan. Minä muuten sain idean ystävältäni, jonka upouudessa kylppärissä oli kerrassan kiva sanomalehtikuvioinen tapetti. Pidin myös kovasti makuuhuoneen tapetoidusta seinästä. Tahtoi heti jotain samanlaista meillekkin. Idea on siis se, että huoneesta tapetoidaan vain yksi seinä ja muut maalataan.

Tapetit löytyivät B&Qstä, joka on englantilainen rautakauppaketju. Hinta ovat kohdallaan ja vailinnanvaraa on enemmän kuin tarpeeksi.

En osaa sanoa, mikä on suosikkini, mutta vierashuonessa lukiessani, katse karkaa usein tapetin kuvioihin ja yllätän itseni miettimässä, että mitähän tuossakin matkalaukussa on sisällä!





Meidän toimisto/pelihuoneen takaseinä on nykyisin vuorattu vanhoilla postikorteilla. Saatiin vihdoinkin aikaiseksi myydä vanha piano pois. Sitä kun ei ole kukaan soittanut pitkään, pitkään aikaan. Huoneeseen tuli heti lisää tilaa. Näitä postikortteja jään välillä lukemaan, tässä blogipäivitysten välissä.





Makuuhuoneeseen mennään kurkistmaan vähän myöhemmin! Siellä on parasta aikaa menossa vaatteiden lajittelu, joten huone ei ole kuvauskelpoinen.



tiistai 26. elokuuta 2014

Vihdoinkin ylöspäin

Jotenkin nurinkurista on tämä maailman meno. Irlannissa alkaa vihdoinkin lama hellittämään, kun taas Suomessa mennään alamäkeä ja kovaa.  Pitkästä aikaan Irlannin uutiset eivät ole enää yhtä masentavia. Pahin on ohi, vihdoinkin!  
Toivottavasti tämä tarkoittaa sitä,  että vapaita työpaikkoja on pian tarjolla enemmän. Olisihan se oikeus ja kohtuus, että vastavalmistuneen nuoren ei enää olisi pakko lähteä maapallon toiselle puolelle etsimään töitä.
Hyvä merkki on sekin, että etenkin Dublinissa asuntojen hinnat ovat nousussa. Myytävistä asunnoista on pääkaupungissa pulaa, joten se vaara tietysti on, että hinnat karkaavat siellä taas pilviin. Toivoa sopii, että rakentaminen pääkaupungissa vilkastuu ja rakennusalalle tulee uusia työpaikkoja.

Asunnonostajilla saattaa oma koti jäädä vain haaveeksi, sillä pankit ovat erittäin nihkeitä antamaan nykyisin asuntolainoja. Kovin on muuttunut ääni kellossa, sillä  ennenhän lainoja suorastaan tyrkytettiin asiakkaille. Meidän kissakin olisi varmasti saanut lainaa, jos olisi käynyt pankissa sitä  hulluina vuosina naukumassa. Nykyisin asuntolainaa saavat vain harvat ja valitut.
Se, että maalla menee paremmin ei tietysti tarkoita sitä, että kaikilla menee nykyisin paremmin. Jos asunto tuli ostettua hulluina vuosina, on aika epätodennäköistä, että siitä saa koskaan omiaan takaisin. Haluan uskoa, että vihreistä on täällä opittu, eivätkä asuntomarkkinat enää koskaan karkaa kädestä.
Sitäkin toivon, että Irlanti ei enää koskaan vaivu yhtä alas. Ihan heti ei unohdu ne toivottomat kuukaudet, kun lama meidänkin ovilla kolkutteli ja kovaa. Sitä penninvenytystä ja epävarmuutta en halua enää koskaan kokea.  Sellaista tämä elämä on: ylä- ja alamäkeä! 





torstai 21. elokuuta 2014

Viimeisiä viedään

Kyllä se nyt niin vain on, että syksy tekee tuloaan. Irlantilaisittain ,erittäin hyvän kesän jälkeen en millään haluasi ilman kylmenevän.  Meidän Juniori starttaa koulun huomenna. Unirytmi on kyllä pojalla enemmän kuin sekaisin. Miten ihmeessä saan hänet revittyä sängystä aamulla ylös? Tai jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin sama  ongelma on edessä lähes tulkoon joka aamu! Tänä iltana pitää poju pakottaa nukkumaan ajoissa. Puhelimen ja tabletin takavarikointi voisi myös olla hyvä idea. 
Pojista vanhempi puolestaan viettää lomansa viimeisiä päiviä tutustumalla kummiensa kanssa Tampereeseen. Sinne ollaan lennetty ja sieltä junaan hypätty monta monituista kertaa, mutta itse kaupunkia ei ole koskaan ehditty kunnolla kiertämään. Hienoa, että hänelle tuli siihen nyt tilaisuus. Tulevaisuuden suunnitelmatkin alkavat vähitellen hahmottua, ja ensi viikolla tähän aikaan olemme toivottavasti jo  paljon viisaampia. Suomen loma tuli pojalleni hyvään saumaan. Kiitokset sinne koto-Suomeen sukulaisille ja ystäville, jotka olette häntä kestinneet ja kuskanneet. 
Töissä on myös syksyä ilmassa, sillä  kesän työharjoittelussa olleet irlantilaisopiskelijat lähtevät pian takaisin yliopistoon.  Joka kevät opiskelijat piristävät kummasti toimistoa. Minä huokailen, että kuinka nuorilta he näyttävät. Voisin olla ihan hyvin heidän äitinsä!  On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka joidenkin opiskelijoiden nimet putkahtavat  esiin uusina työntekijöinä  vuoden, parin kuluttua.  
Juniori sanoi tänään, että ihan mielellään menee jo takaisin kouluun.  On kuulemma kiva nähdä kavereita, ja harrastuksetkin alkavat  pyörimään taas pian koulun alettua. Eihän tässä ole lomailtukkaan vasta kuin kolme kuukautta!




sunnuntai 17. elokuuta 2014

Maalla vai kaupungissa?

Ajelimme viikonloppuna näissä kauniissa maisemissa. Kaukana kaikesta, mutkaisen ja kapean tien päässä
oli tilava talo. Oli raikasta ilmaa, iso piha, hevoshaka ja upeat maisemat. Isäntäväki näytti ilmiselvästi nauttivat maaseudun rauhasta. Heitä ei tuntunut haittaavan se, että kauppaan on matkaa eikä koulukaan ole ihan vieressä. Huono tie tai jalkakäytävien puute ei harmittanut. Suunnitelmissa oli kasvihuoneen rakentaminen, kun kerran oli sille tilaa. Työmatkoihin menee aikaa, mutta siihen kuulemma tottuu. He haluavat asua peltojen keskellä, näissä upeissa maisemissa.


Vaikka Irlannin vihreää maaseutua rakastankin, en voisi kuvitella asuvani keskellä ei mitään tai Jumalan selän takana. Kapeissa ja mutkaissa teissä on oma viehätyksensä kiireettömänä, aurinkoisena sunnuntaina, mutta ei jokapäiväisillä työmatkoilla. Luonnon rauha, lehmien ammunta, lampaiden määkiminen ja ohi ajava traktori rauhottavat kyllä, mutta pitemmän päälle elo kaukana kaikesta kävisi minulle liian hiljaiseksi. Tuntisin itseni myös yksinäiseksi.


Nämä on niitä makuasioita, joista on turha kiistellä. Toinen tykkää kaupungin vilskeestä, toinen taas maaseudun rauhasta. Ja sitten on meitä, jotka haluavat asua jossain siellä välimastossa. Pääasiahan on, että on itse tyytyväinen siihen paikkaan missä asuu. 


Paratiisiä ei olekkaan, ja aina välillä sitä ajattelee, että jospas asuisikin jossain ihan muualla. Tunnen itseni kuitenkin niin hyvin, että tiedän suurkaupungin kerrostaloasumisen alkavan ahdistamaan pitemmän päälle. Pitää olla edes vähän omaa pihaa. Parveke ei minulle riitä. 


Pienessä kylässä asumisessa on omat hyvät puolensa. Kaikki tuntevat kaikki, ja apua saadaan ja sitä myös annettaan. Senkin tiedän, että tuo kaikkien tunteminen alkaisi jossakin vaihessa ärstyttämään. Etenkin se, että muut tuntuvat tietävän asiasi paremmin kuin sinä itse.


On hyvä käydä välillä keskellä ei mitään tai suurkaupungin hulinassa. Sitten sitä taas osaa arvostaa omaa asuinympäristöään. Pahimmillaan asuinpaikka voi tuntua vankilalta, josta ei ole poispääsyä. Haave maaseudun rauhasta, ei ollutkaan siellaista miksi sen kuvitteli. Tai sitten muuto kaupunkiin osottautuikin suureksi virheeksi. Liikaa melua, ihmisiä ja aivan liian vähän tilaa hengittää. Aina muuttaminen ei onnistu tuosta vaan, ja moni joutuu asumaan vuosikymmeniä tai suurimman osa elämäänsä ympäristössä, joka ei tunnu omalta.

Muistan kerran lukeeni naisesta, joka oli muuttanut työnperässä kaupunkiin. Kaikki lomansa hän vietti kotikylässään maaseudulla. Hän oli nauhottanut lomillaan linnun viserrystä, laineiden liplatusta ja muita maaseudun ääniä, joita hän kuunteli, kun elämä kaupungissa alkoi ärsyttämään. Näin hän jaksoi eläkeikään asti, jonka jälkeen hän oli vapaa kuin taivaan lintu muuttamaan takaisin maalle.

Entäs te? Viihdyttekö paremmin maalla vai kaupungissa vai jossakin siltä väliltä?

lauantai 16. elokuuta 2014

Siitä viime lauantain konsertista vielä...

Tyttöjen viikonlopun huipennus oli Celtic Tenorsien konsertti Pyhän Marian ikivanhassa kirkossa Youghalissa .





Siinä vesisateessa kirkkoon kävellessämme juostessamme tuli taas huomattua jotain niin kovin irlantilaista. Saman kadun varrella on kaksi isoa ja upeaa kirkkoa: toinen katolilaisille ja toinen protestanteille.  Me olimme matkalla protestanttien kirkkoon. Olen joskus aikaisemmin maininnutkin, että protestanetteja on nykyisin vain 5% täällä asuvista. Oli kuitenkin hienoa huomata, että konsertti kiinnosti ja olen ihan varma, että reilusti yli puolet yleisöstä olivat katolilaisia. Ennenhän heillä ei olisi ollut mitään asiaa protestanttien kirkkoon, eivätkä he sinne olisi halunneetkaan. Onneksi ajat ovat muuttuneet, ainakin täällä etelässä, eikä rajat kirkkojen välillä ole enää yhtä ehdottomia  kuin ennen.



Tarkoitus oli etsiä You Tubesta Celtic Tenorsin esittämiä kappaleita. Ei onnistunut, sillä suurin osa suosikkikappaleistani oli  todella huonolaatuisia. Oli muuten uskomatonta istua satoja ja taas satoja vuosia vanhassa kirkossa. Sadepisarat iskivät ikkunoihin ja tuuli ulvoi nurkissa. Kolmen tenorin äänet täyttivät kirkon katon korkeimpaa kohtaa myöten. Ei mikrofoneja, eikä suuria orkestereja. Ainoastaan piano, ja sen takana taitava pianisti. ( Joka  muuten luki nuotit tabletista. Taidan käydä liian harvoin konserteissa, kun tuo yksityiskohta pisti silmään.)
Irlantilaisten musikaalisuus pakkaa myös minulta unohtumaan. Meillä kun ei kukaan soita mitään, vaikka etenkin pojista vanhempi musikaalinen onkin. Yleisö yhtyi kertosäkeisiin ihan huomaamatta ja osasi laulujen sanat. Jalat löivät lattiaa ja kädet taputtivat tahtia. Vihreän Saaren Väellä on musiikki veressä.
Olimme siis kirkossa, mutta se ei tarkoittanut sitä, että ohjelmistoon olisi kuulunut vain hengellisiä kappaleita. Niitäkin kyllä kuultiin, mutta mukana oli myös irlantilaisia ballaadeja, italialaista oopperaa ja uskokaa tai älkää, irlantilaisia juomalauluja! Väliajalla sai ostaa viinilasillisen ja pikkupurtavaa. Sillä tuetiin kirkon tornin entisöintitöitä.
Ei välttämättä suosikkini, mutta tässä teille vauhtia viikonloppuun!

Mitä olisikaan konsertti ilman


Konsertin jälkeen laulajat jäivät juttelemaan yleisön kanssa. Olivat muuten todella mielyttäviä, eikä mitään ”diivoja”. Vai onkohan sen vaan niin, että minulla on ”soft spot” irlantilaisia miehiä kohtaan....



torstai 14. elokuuta 2014

Häähumua


Katsokaapa tämä!

tiistai 12. elokuuta 2014

Pohjalaisessa talossa

Meillä kaikilla on paikkoja, joihin liittyy normaalia enemmän muistoja. Esittelen nyt teille pohjalaisen talon, joka on lapsuudessani ja nuoruudussani ollut tärkeä osa elämääni. Tämä talo on mummulani, vaikka mummu ja vaari kuolivatkin jo paljon ennen kuin minä synnyin. Siksi en sitä koskaan ole mummulaksi kutsunutkaan. Se oli isän koti, jossa kävin usein. Siellä on aina asunut tätiä ja setiä ja nykyisin serkkuni perheineen. Lapsena ja nuorena en kiinnittänyt huomiota juurikaan, kuinka viehtättävässä tuvassa vietin jouluja ja yläkerran vielä viehättävämmässä salissa häitä, hautajaisia, syntymäpäivä jne.

Serkkuni vaimolla on sisustusasioissa makua ja lupa kuvienottoon tuli heti. Ihastuin nimittäin hänen kauniisti siustamaansa makuuhuoneeseen. Sitten tajusinkin, että en ollut vuosikausiin käynyt yläkerrassa, joten kysyin, että saisinko kuvata sielläkin. Kun kiipesin tuttuja portaita ylös, siirryin samalla vuosikymmeniä taaksepäin. Avasin salin raskaan oven, ja yhtäkkiä piti alkaa nielemään kyyneleitä. Suureen saliin ja sen huonekaluihin liittyi nimittäin niin paljon muistoja. Silmissäni näin sukulaisia, nyt jo poisnukkuneita, istumassa sohvilla. Joku hakee lisää tädin ihanaa mansikkakakkua tai pikkuleipiä. Me lapset juoksentelemme parhaimpiimme puettuina, kuka missäkin.Talon juhliin lapset olivat aina tervetulleita.  Kukat ja leivonnaiset tuoksuvat. Lasikaappi helisee tuttuun tapaan, kun sen lähellä kävelee. Piano, nykysin varmasti epävireinen, oli myös juhlissa käytössä. Nyt sitä ei taida soitaa enää kukaan. 

Koska aikaa oli rajallisesti, en voinut vaipua ajatuksiini muistelemaan menneitä, vaan kaivoin kamerani esille.
Kiitoksia, kun sain ikuistaa minulle tärkeän talon tunnelmaa ja huoneita. Vasta nyt osaan arvostaa sen vanhoja lattioita, korkeita huoneita, kauniita ikkunoita ja ennen kaikkea ihania muistoja, joita kukaan ei voi ottaa minulta pois. 


Näkymä alakerran tupaan. Tuossa keinutuolissa talon entinen emäntä, setäni vaimo, keinutteli, kun kiireiltään ehti. Isossa talossa eivät työt loppuneet.
Se oli myös isäni lempituoli.
Penkillä me lapset istuimme jouluaattona ja odotimme joulupukkia.




Alakerran makuuhuone on aivan ihana.
En uskalla edes arvata kuinka vanhoja kirjoituspöytä, kaapi ja sängyn vieressä ovat hyllyt ovat.
Valoa tulvii suurista ikkunoista.




Yläkerran salissa, kunnia paikall, on isovanhempieni hääkuva. He menivät aikoinaan naimisiin USAssa, josta sitten palasivat takaisin Suomeen. Osa sedistäni ja tädeistäni syntyi siellä.









Näistä kustavilaisista huonekaluista olen aina pitänyt. Jopa lapsena niitä ihailin. Huonekalut hankittiin Jurvasta 1950-luvulla.



Tämä vanha kaappi on 1700-luvun loppupuolelta. Kuten näette maalin alta pikistää kukkakuviointi.
Kuulemma kukat peitettiin maalilla, kun herännäisyys levisi Pohjanmaalla. 




Tuossa sohvalla näen tätejäni istumassa. Yksi tädeistä rakasti kaikkea kaunista ja olisi varmasti pystynyt kertomaan monta tarinaa talon tavaroista. Valitettavasti sitä 20-vuotiaana sellaiset asiat eivät jaksaneet kiinnostaa.


Ohuet, läpikuultavat pitsiverhot sopivat täydellisesti ikkunoihin.







sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tyttöjen viikonloppu

Minua on siunattu hyvillä ja hauskoilla ystävillä. Tämän viikonlopun vietin neljän, kuka mitenkin tänne Vihreälle Saarella päätyneen, suomalaisen kanssa. Meidän talon miehethän olivat kuka missäkin. Olin siis vapaa kuin taivaan lintu tekemään, mitä mieleen juolahtaa tai olemaan tekemättä yhtään mitään. Tälläinen ihan ikioma viikonloppu tuli todella tarpeeseen. Kun siihen vielä yhdisti mukavan seuran, erinomaisen italialaisen lounaan, hyvän viinin, tunnelmallisen konsertin (josta kerron teille huomenna lisää) ja virkistävän kävelyretken, niin viikonloppu oli ihan sitä parasta.  Eikä haitannut vaikka sade yllätti, eikä rannalle ollut menemistä.

Konsertin jälkeen istuimme takkatulen ääressä vielä pitkälle yöhön ja jutelimme niitä näitä. Kun silmät eivät enää millään tahtoneet pysyä auki, kapusimme 1700-luvulla rakennetun talon portaita ylös ja menimme nukkumaan. Niihän sitä sanotaan, että vanhoissa taloissa kummittelee. Taisi kummituskin säikähtää meidän kuorsaamista ja pysyi kiltisti piilossa!

Viikonlopun aikana huomasimme yhden tavan, joka on niin kovin tyypillistä suomalaista. Emännän työmäärää helpottaaksemme toimme kaikki omat lakanat tai makuupussit. En ole koskaan kuullut tai nähnyt, että täällä tai muualla joku toisi mukanaan omat lakanansa. Oletteko te?

Tämän viikonlopun nauru- ja vähän muullakin terapialla jaksaa taas pitkään. Suosittelen lämpimästi!








Tässä kirkossa järjestetystä konsertista huomenna lisää.





Ystäväni kotia olen esitellyt aiemmin täällä.



Mitkä portaat!



tiistai 5. elokuuta 2014

Home alone

Pitkän viikonlopun jälkeen en ole oikein saanut itseäni käyntiin. Nukuin aamulla pommiin ja töihin kiirehdin hiukset märkinä ja kaasu pohjassa. Pojista vanhempi lähtee tällä viikolla Suomeen ja juniori kaverinsa loma-asunnolle. Mies puolestaan on menossa Naapurisaarelle, joten minä täällä olen parin päivän päästä home alone. Onneksi on edes kissa pitämässä seuraa.

Mukavaa ohjelmaa on onneksi viikonloppuna tiedossa, joten ei täällä ikävöidä ehdi. Suorastaan odotan muutamaa rauhallista päivää, jolloin saan olla 100% itsekäs. Syön kun on nälkä ja nukun kun nukuttaa. Eikä tarvitse tehdä mitään, mikä ei huvita.

Tälläinen lyhyt postaus tänään. Tässä nämä lupaamani värikkäistä värikkäimmät kuvat. Aikamoinen autotalli, vai mitä?



maanantai 4. elokuuta 2014

Väriterapiaa

Merikuvia tuli tänään otettua vähänlaisesti. Miten olisi pitkästä aikaan väriterapiaa?
Tässä teille valittuja paloja merenrantakaupungista Youghalista. Lausutaan muuten ihan vaan yksinkertaisesti J-o-o-l.

Olkaapa hyvät!







Ja värikkäimmät kuvat säästän huomiseksi!