torstai 31. heinäkuuta 2014

Miksi ihmeessä?

Miksi ihmeessä joku haluaa pitää blogia? Kertoa nyt asiostaan koko maailmalle. Ilmiselvästi narsistien puuhaa. Vai onko?  www.blogilista.fi löytyy satoja blogeja, joissa leivotaan, esitellään luontokuvia, tehdään käsitöitä, seurataan muotia, rakennetaan taloa, politikoidaan... Blogien takaa löytyy yleensä ihan tavallisia maijoja ja matteja. Valokuviaan esittelevä luontokuvaajalla tai neulomiseen hurahtaneella kotiäidillä tuskin on narsistin leimaa otsassa. Ja vaikka oma kuva ja päivänasu postauksessa usein esitelläänkin, ei sekään tee kirjoittajasta automaattisesti itserakasta tai –riittoista eikä rikasta! Varmasti heitäkin blogipiireistä on, sillä lukuisten kirjoittajien joukosta löytyvät kaikki ihmistyypit.

Luin kerran vuodatusta eräällä keskusteltupalstalla, eräästä suositusta blogista tai paremminkin sen kirjoittajasta.  Blogin kirjoittaja, kommentoijan mukaan, halusi olla kuuluisa ja näkyä. Oli kuulemma tyyppiä aikoinaan luokkansa kaunein tyttö, mutta se ei riittänyt pääsyyn lehtien palstoillle. Kello
tikitti ja ikää alkoi kertymään. Ratkaisu pulmaan oli oma blogi. Siellä hän saa nyt esiintyä ja loistaa. Blogi ärsytti kommentoijaa, mutta ilmeisesti hän oli siellä ahkerasti vieraillut, koska oli niin kovin hyvin perillä bloggaajan elämästä ja ajatuksista.  Minulle taas oli tullut kyseisestä blogista ja sen kirjoittajasta täysin eri käsitys. Pienestä, alunperin kuvattomasta, blogista oli vähitellen tullut suosittu, ilman sen suurempaa laskelmointia tai julkisuudenkaipuuta.

Itse aloitin blogin vähän vahingossa. En ollut se luokan nätein tyttö, joka halusi kuuluisaksi! Ensimmäisseen blogiin törmäsin eräällä keskustelupalstalla. Nyt taidatte luulla, että notkun niissä iltakaudet...no, en kyllä notku, mutta joskus päädyn tahtomattani, kun Google minut sinne heittää. Blogia kirjoitti Turkissa asuva suomalainen. Hänen blogistaan jatkoin matkaa toisiin blogeihin ja aikani niitä luettuani ajattelin, että tässähän olisi hyvä keino pitää vähitellen ruostuvaa suomen kieltä yllä. Siitä se alkoi.

Kuvia aloin ottamaan enemmän, ja vähitellen siitäkin tuli jonkunlainen harrastus, vaikka en huippukameraa omistakkaan. Ulkosuomalaisten blogien kautta olen päässyt kurkistamaan moniin eri kultuureihin ja tustumaan uusiin ihmisiin.  Olen myös löytänyt suomalaisia blogeja, joista pidän. Seuraamilleni blogeille on yhteistä se, että niitä kirjoittaa joku jossakin suomeksi. Englanninkielisiä blogeja en juurikaan lue. Enkä seuraa irlantilaista blogimaailmaa. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, että ovatko blogit täällä kuinka suosittuja.

Tiedän, että kaikki eivät suinkaan ymmärrä miksi haluan kirjoittaa elämästäni ”koko maailmalle”. Joku saattaa päätellä, että luulen elämäni olevan niin mielenkiintoista, että se jaksaa jotakuta kiinnostaa. Uskon myös, että joidenkin mielestä kieleni ei ole kieliopillisesti ollenkaan täydellistä, eikä siten julkaisukelpoista. Pilkut eivät osu oikeisiin paikoihin ja kirjoitusvirheitäkin löytyy. Ei tätä harrastusta kaikken tarvitsekkaan ymmärtää. Minä nautin kirjoittamisesta ja kuvaamisesta, kun taas joku toinen juoksee maratoneja tai kerää postimerkkejä. Sitten on niitä, jotka vetävät hihasta ja kertovat lukevansa blogiani ja pitävänsä siitä. Näistä kommenteista olen aina yhtä iloisesti yllättynyt.

Aluksi kerroin blogistani vain harvoille ja valituille. Nyt vuosien jälkeen se on osa minua, enkä sitä mitenkään salaile. Omalla nimellä kirjoittamista olen myös miettinyt, sillä nimimerkkini tuli valittua hätiköiden ja on ihan tyhmä. Toisaalta nimimerkin takana on helpompi olla. Se on sellainen suojakilpi täällä nettiavaruudessa.

En minä tätä bloginpitämistäni niin kovin syvällisesti koskaan analysoi. Siitä vaan nyt on tullut rakas harrastus, joka on poikinut mukanaan paljon mukavia asioita. Kuten sen, että viime viikolla vietin kolme leppoissaa päivää ”blogi”ystäväni kanssa. Katselen Irlantia ja irlantilaisia myös nykyisin erillä tavalla. Olen kiinnostuneempi asioista ja ilmiöistä. Postauksia varten tulee myös otettua asioista selvää. 

Niinä vuosina kun lama oli pahimmillaan ja tuntui meidänkin elämässä, auttoi blogi näkemään ympärillä myös positiivisiä asioita. Olin nimittäin täysin kyllästynyt koko Irlantiin, mutta postauksia väsätessä ja kuvatessa huomasin myös tämän saaren hyvät puolet.

En kerro täällä suinkaan kaikkia asioitani tai ajatuksiani. Mielipiteitä on tämän ikäisellä tietysti jo monesta asiasta, mutta en jaksa alkaa niistä väittelemään täällä blogissa. En oikein jaksa sellaista onpas-eipäs väittelyä. Minä näen asiat omalla tavallani ja elän tämännäköistä elämää täällä Vihreällä Saarella. Se miten asioita käsittelen ja niistä kirjoitan ei välttämättä kaikkia mielyttä. Asioita ja ilmiöitähän voi katsoa niin monelta eri kantilta.

Perheestäni kirjoitan aika vähän, sillä heillä on oikeus yksityisyyteensä. He ovat se suurin osa elämääni, vaikka eivät täällä kirjoituksissa niin paljon esiinnykkään. Kuvia itsestäni en ole täällä julkaissut, koska en omasta mielestäni ole ollenkaan kuvauksellinen. Kuka niitä minusta edes räpsisi? Meidän miehet eivät ole innostuneita kuvaamaan. Ottaisivat hätäisesti yhden kuvan ja ihan sama olisiko siinä silmät auki vai kiinni. Toisaalta koska asun täällä Irlanissa, voisin hyvin tänne joskus kuvia laittaakkin. Ei minua lähikaupassa kukaan kuitenkaan tunnistaisi! Ehkä vielä joskus poseeraan Vihrällä Niityllä vihreässä t-paidassa. 

Sairastumisestani kuitenkin kerroin, enkä ole sitä katunut. Teidän lukijoiden tuki oli uskomattoman tärkeää ja jaksoitte potkia eteenpäin. Olen myöhemmin lukenut noita kirjoituksia ja miettinyt mielessäni miten hyvin minulla on asiat tänään. Blogi toimii myös päiväkirjan, josta välillä käyn tarkastamssa tapahtuneita asioita.

Nytpä esitänkin teille lukijoille ja toisille bloggaajille kysymyksen: miksi bloggaatte tai miksi ette bloggaa? Jään odottamaan mielenkiinnolla kommenttejanne.







tiistai 29. heinäkuuta 2014

Luopumisen tuskaa ja sisustuskirjoja‏

Luin lomalla kasakaupalla lehtiä. Äiti niitä oli minulle kerännyt ja ystäviltä sain lisää. Suomen kesäyöt valvottivat. Aivan liian valoisaa, enkä saanut nukuttua kunnolla. Onneksi oli lehtiä! Pojatkin ihmettelivät, että  yöllä on kuin päivällä, eikä pysy kertomaan mitä kello oikeasti on. No, niillä kahdella vuorokausirytmi on tainnut olla muutenkin sekaisin siitä päivästä alkaen, kun koulu loppui. 
Kuten tiedätte meillä talo maalattiin sisältä ja ulkoa lomani aikana, joten kaikki sisustamiseen liittyvä kiinnosti.  Yksi artikkeli jäi erityisen hyvin mieleen. Siinä kerrottiin tavarasta luopumisesta. Pitäisi oppia ajattelemaan niin, että muistot pysyvät mielessä, eikä niistä tarvita jotain esinettä muistuttamaan. Olenkin yrittänyt pitää  tämän opetuksen mielessäni ja karsinut koriste-esineitä, tauluja, astioita jne. Kymmenen vuoden kuluessa kotiimme on kertynyt hirveästi tavaraa, ja nyt on hyvä sauma päästä tarpettomista pölynkerääjistä eroon. Jotenkin on suorastaan vapauttava tunne, kun viimeinkin tajuaa, että muistot eivät katoa minnekkään. Siksipä se paraimmat päivänsä nähnyt, lahjaksi saatu kippo, päätyykin roskiin.  
Poimin kirjastosta kaksi kirjaa, jotka luin loman aikana. Harmitti vähän, sillä Kevin McCloundin Sisustajan värit olisi ollut hyvä lukea pari kuukautta sitten, ennen maalauksen aloittamista. Kevin McClound on varmasti monelle teistäkin tuttu suositusta Grand Design- ohjelmastaan. Kirjaa lukiessa ja sen kuvia katsellessa värit avautuvat aivan uudella tavalla. Eli jos olette aikeissa maalata huoneita, tähän kirjaan ja sen kauniisiin kuviin kannattaa ehdottomasti tutustuta. 
Teuvo Lomanin ja Niko Heleniuksen Kaikki kotona, iloa ja väriä sisustukseen- kirjasta puolestaan poimin monta hyvää ja käyttökelpoista ideaa. Tämä kirja muuten olisi todella hyödyllinen lahja sellaiselle henkilölle, joka on muuttamassa uuteen asuntoon. Teuvo kehottaa lukijoitaan sisustamaan niin, että oma käsiala näkyy. Kodin pitää siis olla asukkaidensa näköinen. Piristävä poikkeus, sillä usein suomalaisissa sisustuslehdissä  ja -kirjoissa kodit näyttävät mielestäni aika kliinisiltä. Valkoista ja vielä enemmän valkoista...





Illat ovat kuluneet verhoja pesten ja tauluja ripustaen. Huonekalujakin tekisi mieli uusia, mutta siihen ei budjetti anna periksi. Se haaveilemani miniloma, jonnekkin Eurooppaan, on nyt maalina seinillä. Jos olisin oikein suosittu sisustusbloggaaja, voisin tähän väliin heittää toivelistan haluamistani sisustusjutuista. Ja sitten kuin ihmeen kaupalla parin viikon päästä kertoisin yhteistyökumppanistani, joka ”ylättäen” kysyi, että haluaisinko testata heidän sohvatyynyjään tai hyllykköään, unohtamatta uutta sänkyä makuuhuoneeseen...  Eipä auta muuta kuin pistää lista nastalla ilmotustauluun kiinni ja alkaa säästämään!


sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Konserttijärjestelyä irlantilaisittain

Garth Brooksia odotettiin Irlantiin. Alunperin konsertteja piti olla Dublinissa kolme. Ne myytiin hetkessä loppuun. Päätettiin lisätä kaksi konserttia, ja liput myivät kuin hot cakes, (vastapaistetut kakut) kuten täällä sanotaan. Garth hieroi käsiään, eurojen ja dollarien kuvien pyöriessä silmissä kuin Roope Ankalla. Samoin riemuistivat järjestäjät. Kassakoneen kilinä oli musiikkia heidänkin korvilleen.
Sellainen pieni asia oli kuitekin jäänyt kaiken hössötyksen keskellä "huomioimatta", että lupa koski kyseisellä stadionilla vain ja ainoastaan kolmea konserttia. Osa alueen asukkaista nousi barrikadeille. He sanoivat ei kahdelle ylimääräiselle konsertille, tiesuluille, melulle jne...
Garth puolestaan sanoi, että viisi konserttia tai ei yhtään. Kaupungin virkamiehet ja politiikot hämmensivät soppaa, mutta niin vain kävi, että 400 000 lippunsa lunastanutta, jäivät nuolemaan näppejään. Rahat kyllä palautettiin, mutta ei se on laiha lohtu niille, jotka olivat tulossa ulkomailta konserttiin.  Ja entäs sitten hotellit, ravintolat ja lukuisat muut yritykset, joille konserteista olisi tullut kipeästi tarvittuja tuloja?
Mitä tästä opimme? Irlannissa järjestelyt hoidetaan siten, että toimitaan ensin ja sitten vasta mietitään lupia. Ja kyllä minä sitä mieltä olen, että Garth on ahne. Olisihan hän ihan hyvin voinut heittää ne kolme keikkaa.
 Huominen, ei siis tässäkään tapauksessa, koskaan koittanut....

Garth Brooksin musiikkia soittavat ovat sen sijaan haluttuja esiintyjiä tällä hetkellä. Meidän tylsässä lähipubissakin oli Garth soittamassa perjantai-iltana. Ihan totta!

Kuva otettu surkealla kännykkäkamerallani.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Saisiko olla punaisia viinimarjoja?

No, ei saisi. Katsokaapas tuota hintalappua. €3.89 pienen pieni rasia.




Huomasimme seuraavana päivänä, että Lidlissä oli myös punaisia viinimarjoja tarjouksessa: "vain" €1.99 rasia. Ostamatta jäivät nekin. Mansikoista olen valmis maksamaan vähän enemmän, mutta viinimarjoista en. Sinne jäivät kauppaan...


Retuperällä

Suomen kielessä on sitten hauskoja, joskin vaikeasti käännettäviä, sanoja. Retuperällä kuvaa hyvin blogini tilaa tällä hetkellä. Lomalta saavuin nimittäin kotiin, jossa tuoksui tuore maali. Piti siis saada verhot takaisin ikkunoihin, matot lattioille ja taulut seinille. Tämä projekti elää vielä pitkään. Niin, ja töissäkin on pitänyt käydä!
Alkoi jo väsyttää huonekalujen siirto, verhojen ripustaminen ja taulujen naulaus. Onneksi meille tuli mukava  vieras, joten hyvällä omallatunnolla olen jättänyt viimeisen verhoparin pesemättä ja naulat naulaamatta. Blogikin on jäänyt vähälle huomiolle, mutta lupaan parantaa tapani. 
Ollaan täällä leikitty turisteja. Kävimme kiertelemässä Corkin keskustassa ja kiipesimme uskomattoman monta ja jyrkkää porrasta soittelemaan Shandonin kelloja. Kävimme myös rannalla nauttimassa maisemista ja auringosta. Iltaisin on grillattu, juteltu ja naurettu!  
Täällä on ollut, viime lauantaita lukuunottamaat,  (ystäväni piti muuten juuri silloin isot  grillijuhlat) aivan mahtavat kelit. Eilen taisi olla kesän lämpimin päivä ja mittari näytti parhaimmillaan + 26 C. Ei sitä kuulkaa voi istua koneen ääressä bloggamassa, kun Vihreällä Saarella kerrankin paistaa arska.
Nauttikaa kesästä, minäkin nautin!



Huom! Asiakkaan maha...


Ja sitten vähän rantakuvia:








perjantai 18. heinäkuuta 2014

Maata näkyvissä - Tallinna

Nyt on kansalaisuusvelvollisuus vihdoinkin täytetty. Enää eikä kenenkään tarvitse ihmetellä sitä, että en ole koskaan käynyt Tallinnassa. Kuulemma siellä ovat Suomesta käyneet ihan KAIKKI. Nyt siis vihdoin minäkin. Silloin kun vuonna yks ja kaks olin töissä lyhyen pätkän matkatoimistossa, piti Tallinnaan olla viisumit ja majoitus (Virusta, yleensä, mistäs muualta) varattuna. Tallinna ei ollut mikään suosikkikohde ja täytyy sanoa, että ne matkansa sinne varanneet olivat yleensä miesporukoita. Enkä tosiaan alkanut tenttaamaan, että mikäs asioilla sitä Tallinnassa liikutaan... Vaimolle saatettiin sitten samalla varata Ruotsin ristelily, että silleen...

No, joka tapauksessa minulta Tallinna on jäänyt väliin, vaikka usein on mielessä käynyt, että sinne pitäisi päästä. Olisi tietysti pitänyt käydä jo ennen tätä ryysistä ja nähdä se aito, turistiton Tallinna. Olen usein ajatellut, kuinka vaikeaa ja raskasta monen virolaisen elämä oli. TVn välityksellä sitten ihailtiin Suomen hyvinvoinitia ja opeteltiin suomea. Välimatkaa vain vähän merta, mutta ero länsimaisen Suomen ja itäisen tai siis eteläisen Viron välillä oli silloin niin kovin suuri.

Minulle suomalaisten päivämatkat Tallinnaan olivat ihan uusi kokemus. Ensin piti tietysti ihmetellä tyhjiä kärryjä vetäviä matkalaisia. Miksi raahata kärryjä päivämatkalle, kun ei ole edes matkatavaroita? No, se mysteeri selvisi pian...


..tai ainakin viimeistään satamassa.


Tuli mieleen rasvareissut Vaasasta ja Pietarsaaresta Ruotsiin. Kun halavalla kerran saa, niin....

Sääli, jos Tallinnassa käynti jää vain kärryn täyttöön Alkopörsissä. Kaupunki, kun on todella viehättävä ja siellä olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan. Aikaa oli aivan liian vähän ja jos vielä joskus sinne matkaan, niin silloin haluan ehdottomasti olla edes yhden yön, vaikka sitten siellä kuuluisassa Virussa. Täytyy vaan tarkastaa, että isoveli ei enää kuuntele...

Eikä muuten se Helsinkikään pahalta näyttänyt mereltä päin.



Serkkuni on käynyt Tallinnassa monta kertaa, joten me poikien kanssa kuljimme vain "oppaan" perässä. Kun mukana on kaksi 13-vuotiasta, niin silloin ei pysähdytä joka välissä kuvaamaan.  Siksipä nämä kuvat ovatkin sellaisia vauhdissa räpsittyjä.

















Ihmettelimme kaupungilla tuntikausia kestävää kulkuetta. Selvisihän se, että laulujuhat olivat alkaneeet.
Upeita kansallispukuja joka puolella. Heinoa, että virolaiset ovat ylpeitä perinteistään.




'

Ihmettelin kauppojen paljoutta ja sitä, että onko paikallisilla varaa ostaa ostoskeskuksista vaatteita. Palkkataso, kun on kuitenkin paljon alhaisempi kuin Suomessa, mutta hinnat olivat samat. Viron kielen kuuntelu ja kylttien lukeminen saivat minut nauramaan monta kertaa. Sitä kun luulee ymmärtävänsä ja sitten huomaa, että vikaan meni.

Aurinko paisto ja päivä oli mitä upein. Valitettavasti aivan liian pian oli aika lähteä takaisin kohti Helsinkiä.
Seisovanpöydän jälkeen oli pakko löysätä vyötä ja todeta, että olin unohtanut, kuinka hyvin laivalla syödään. Tuliaiseksi ostin itselleni hajuvettä. Se mahtui mukavasti reppuun, enkä tarvinnut edes kärryjä!

Kiitokset "oppaalle" mukavasta päivästä!








torstai 17. heinäkuuta 2014

Poikien Suomi

Oli kerrassaan hyvä idea pyytää Juniorin kaveri mukaan Suomeen. Vaikka säät olivat alkulomasta ”hieman” viileähköt, ei se haitannut, koska oli kaveri mukana.
Poikia eivät eduskuntatalot eivätkä muutkaan  nähtävyydet kiinnostaneet. Juniori totesi junassa, että ihan turha edes katsoa ulos. Sitä samaa metsää tuntitolkulla.  13-vuotiaita kiinnostavat ihan eri jutut. Linnanmäki sai huippupisteet ja oli loman ehdoton kohokohta. 



Pojat yllätyksekseni pistivät myös merkille, kuinka siistiä Helsinkissä oli. Kävelimme kauppatorilla ja pojat seurasivat, kuinka ihmiset kiltisti pistivät roskat roskikseen. Samaisella torilla he ihmetelivät myös sitä, että mansikoita oli myynnissä kolmea eri lajia. Meistä Polka oli ehdottomasti parasta. Se huvitti, että herneenpalon voi syödä sellaisenaan. Ja sitten ne pyörätiet, niin kaupungissa kuin maallakin. Pyöräilyhän on Suomessa uskomattoman turvallista!



Kaveri ihastui saunaan ja oli kuulemma jo matkan aikana soittanut äidilleen ja kysynyt, onnistuisiko saunanrakennus Irlannissa kodin yhteyteen! Sähkösaunakin oli ihan kiva, mutta rantasauna vei voiton. Saunaan ja uimaan ja taas saunaan. Eikä haitannut, vaikka vesi oli jäätävän kylmää. Serkkuni taloyhtiön uima-allas oli myös poikien ahkerassa käytössä, Helsingissä ollessamme.



Suomalaiset ruoat saivat kaverilta myös kiitosta. Karjalanpiirakat maistuivat erityisesti, ja niitä hän valehtelematta popsi kahden viikon aikana varmasti yli 60. Juniori esitteli hänelle myös, että kun piirakan päälle höylää Oltermannia, niin sitten vasta hyvää onkin. Arvatkaapas mitä, Fazerin suklaalevyjen lisäksi lähti laukussa Irlantiin ? No, viisi pakettia piirakoita ja Oltermannia. Piirakat eivät menneet yleiseen jakoon, vaan ne olivat vain ja ainoastaan hänen.
Kaveri oli yllättynyt siitä, että pienessä kylässä oli pesäpallokenttiä ja upea liikuntahalli. Siellä pojat kävivät pelaamaassa koripalloa. Kirjasto sai myös kiitosta, ja erityisesti hyvä DVD valikoima. Suomi on kallis maa, mutta pizza on halpaa! Mikä parasta loman jäätelörahat voi tienata pulloja keräämällä. Se, että pulloista saa rahaa, on pojista aivan uskomattoman hyvä idea.



Pesäpallon saloihin urheilullinen kaveri pääsi heti sisälle. Makkarakin maistui peliä katsoessa. Suomalaisten kahvipöytien kakut ja pikkuleivät maistuivat myös ja samoin leipomon possut.




Kuten huomaatte, ei lomalla tarvitse olla aina niin ihmeellistä ohjelmaa. Ensin voi käydä kävelyllä ja kerätä pulloja ja sitten ostaa jäätelöt. Ja jos haluaa vauhtia elämään, niin kirkolla voi pyörähtää vaikkapa mummun rollaattorilla! Siitä kylläkin pojat saivat sapiskaa, mutta voiko tuollekkaan muuta kuin nauraa.


Uskon, että kaveri muistaa tämän loman elämänsä loppuun asti. Useana iltana kuulin hänen sanovan tyytyväisenä, että ”What a day”. Näin niitä uusia suomiystäviä syntyy! Ei suurlähetystöjen kekkereillä, vaan ihan pulloja keräten ja piirakoita syöden!