sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kurkistetaan keväisiin puutarhoihin

Viikonloppu on ollut taas täynä ohjelmaa. On juhlittu ystävän syntymäpäivää, syöty liikaa, kestitty kaukaisia vieraita (kerron tästä viikolla lisää), on ollut Juniorin kavereita yökylässä jne...

Aamulla ehdin vihdoinkin kävelylle, ja päätin käydä kurkistamassa tämän alueen kauneimpia puutarhoja. Tielle ne eivät näy, joten jätin auton ostoskeskuksen parkkipaikalle ja lähdin kävellen matkaan. Muurit ympäröivät näitä suuria taloja, ja jokaisen edessä on tietysti portti. Voi, kun mieli olisi tehnyt käydä katsomassa pihoja lähempää, mutta pysyin kiltisti tiellä ja muurien toisella puolella.

Kaikesta näkee, että näitä puutarhoja on hoidettu rakkaudella vuosikymmenten ajan. Luulenpa, että puutarhurin apua on myös välillä tarvittu. Narsissit muuten alkavat olla jo vähän nuutuneita. Täällä siirrytään vähitellen nauttimaan punaisen eri sävyistä.

Iltapäivällä taivas taas aukeni ja vettä on tullut....riittävästi!
























torstai 27. maaliskuuta 2014

Niin rentouttavaa!

Siirrytään vähän pehmeämpään aiheeseen. Olen nimittäin pitkän tauon jälkeen innostunut taas tikkuamaan. Meillä Etelä-Pohjanmaalla ei neulota tai kudota vaan tikutaan. Aloitin todella helpolla liivillä, josta taitaa kyllä tulla liian pieni. No, ei haittaa sillä langat ostin todella edullisesti Aldin tarjouspöydältä. Annan liivin naapurille, jos ei minulle mahdu. Tämä on sellainen harjoituskappale!

Olin ihan unohtanut kuinka rentouttavaa tikkuaminen on. Televisiota katsellessa kerroksia tulee ihan itsestään. Äitini ei koskaan katso televisiota ilman käsityötä, ja kotona asuessani minäkin värkersin aina jotain. Sukkia kuulemma en saa alkaa tikkuamaan, koska se on äidin heiniä. Niitä syntyykin "mestarilta" sellaisella vauhdilla, että siinä ei perässä pysy.

Harrastatteko te käsitöitä?



tiistai 25. maaliskuuta 2014

Suuri pettymys - syntyi tyttövauva

Muutama vuosi sitten juttelin nuoren kiinalaismiehen kanssa. Sellaista kevyttä small talkia. Hän kysyi minun perheestäni ja minä, ajattelematta sen enempää kysyin, että onko hänellä sisaruksia. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Kai sinä nyt tiedät Kiinan yhden lapsen politiikasta? Ei meilla kiinalaisilla saa olla sisaruksia." ”Tollo”, sanoin itselleni. Kyllähän minä siitä tietysti tiesin. Myöhemmin asia tuli esille uudestaan ja hän kertoi, kuinka alakoulussa luokalla oli 60% poikia ja 40% tyttöjä.  Tyttöystävästään hän myös mainitsi ja sanoi olevansa onnekas, sillä tytöistä on Kiinassa pulaa. Mainittakoon vielä, että tämä fiksu, hyvin koulutettu nuori mies ei ollut kotoisin maaseudulta, vaan aina asunut kaupungissa.
Nämä keskustelut tulivat mieleen, kun luin joululahjaksi saamani kirjaa Kiinan Kadotetuista Tyttäristä. Sen on kirjoittanut toimittaja  Xue Xintran.  Meidän muualla asuvien äitien on helppo arvostella naista, joka hylkää oman tyttärensä tai pahimmassa tapauksessa antaa kätilön tappaa vastasyntyneen. 
Kirjan kymmenen liikuttavaa tarinaa kertovat, siitä mihin tiukka yhden lapsen politiikka pahimmillaan johtaa. Äärimmäisessä köyhyydessä,  yleensä maaseudulla, elävä perhe elää myös perinteiden ja suvun painostuksen keskellä. Poikavauva pelastaa perheen ja tuo mukanaa onnea. Tyttövauvaa ei perheeseen haluta. Odottavan äidin tehtävä ja velvollisuus on synnyttää terve poika. Tytön syntymä on vaimon/miniän/tyttären syytä ja hän saa siitä kärsiä. 
Äidit kärsivät ja kaipaavat ja samalla salaa toivovat, että hyljätty tytär saisi elää parempaa ja helpompaa elämää, jossain muualla. Valitettavasti kaikki tytöt eivät päädy rakastavaan perheeseen, vaan osa joutuu Kiinan maaseudulle, jossa heistä kasvatetaan perheen pojalle vaimo. Tyttö-raukoilla teetätetään paljon töitä, eikä elämä ole sen helpompaa kuin heidät hyljänneillä äideilläkään. 
Osa hyljätyistä tytöistä adoptoidaan ulkomaille, ja nykyisin myös kiinalaisiin lapsettomiin perheisiin. Kirjan lopussa oli kirjeitä adoptioperheiden äideiltä.  Kiinalaistyttöjä rakastetaan ja heillä on onnellinen lapsuus. Toivottavasti mahdollisimman moni näistä työtöistä lukee joskus tämän kirjan. Biologisen äidin löytäminen on lähes tulkoon mahdotonta, mutta kirja varmasti vastaa edes joihinkin kysymyksiin. Kirjailija toivookin, että kirja auttaisi tyttöjä ymmärtämään, miksi äiti on heidät aikoinaan hyljännyt. 
Kirjan luettua ei voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, että on saanut syntyä maassa, jossa tyttövauva on yhtä tervetullut kuin poikakin. Meillähän on asia hienosti: olemme saaneet syntyä ja jäädä henkiin, vaikka olemmekin naisia.  




sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Vihaiset linnut ja Mags


Eräänä kauniina aamuna meidän armas kissamme Mags naukui vierashuoneen ovella. Eikä antanut periksi, vaikka huone oli tyhjä.  Mies päästi kissan huoneeseen ja siitäkös metakka syntyi. Toinen pojista suuressa viisaudessaan (kumpikaan ei tunnustanut) oli jättänyt kattoikkunan yöksi auki. Irlannin sateet tietäen meitä olisi voinut olla vastassa vedenpaisumus. Vettä ei lattialla onneksi ollut, mutta kaksi vihaista lintua oli lentänyt ikkunasta sisään. Jostain syystä eivät älynneet lentää samasta ikkunasta ulos.
Kissa juoksi lintujen perässä, mies aukoi lisää ikkunoita ja vihaiset linnut lentelivät sinne sun tänne. Viimein ne älysivät, kissan kiusaksi, lentää ikkunasta ulos. Siinä hötäkässä jäi kylpyhuone tarkastamatta. Ehkä parempi niin, sillä myöhemmin huomasimme, että linnunkakkaa oli joka puolella. Siinä riittikin jyssäämistä yhdeksi illaksi.
Mitä tästä opimme? A. Meidän kissa ei ole tyhmä. B. Ei kannata jättää kattoikkunoita yöksi auki. C. Linnunkakan siivoaminen ei ole kivaa.
Magsin talvi on mennyt nukkuessa. Milloin vaatekaapissa, pyykkikorissa, sukkalaatikossa, urheilukassin päällä tai ikkunalaudalla. Uusin nukkumapaikka on olohuoneen sohvatyynyn päällä. 


Kun välillä syö, niin taas jaksaa nukkua!


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Minä, minun lapset ja minun perhe

Otsikko viilaa teitä tällä kertaa linssiin. En nimittäin aio kirjoittaa itsestäni, lapsistani enkä meidän perheestä. Ajattelin purkaa täällä vähän höyryjä, sillä joskus sitä tahtomattaan joutuu tilanteeseen, jossa joku seurueesta ei osaa puhua mistään muusta kuin itsestään, lapsistaan tai perheestään. Ei siinä mitään, on ihan kiva kuulla toisen perheen kuulumisia, mutta ei tuntikausia. Jos sitten päälle lyödään vielä suunnitellut ja toteutuneet matkat ja mahdolliset matkakuvat (joita puhelimen syövereistä löytyy ainakin sata) aletaan minun kärsivällisyyttäni koetella.
Täydellisessä perheessä on tietysti täydelliset lapset, joka menestyvät koulussa ja  opinnoissaan. Ja jos ei ihan aivokirurgiksi asti rahkeet ja numerot riitä, niin asia käännetään niin, että ei siksi oikeastaan koskaan olisi haluttukkaan! Lasten menestyminen on niin tärkeää, että pienet valkoiset valheet eivät haittaa. Meidän perheen kuulumisethan kerrotaan jokaiselle ja niin moneen kertaan, että kertoja välillä unohtaa mitä on sanonut ja kenelle. Joskushan saattaa vaikka vahingossa lipsahtaa, että lapsi ei päässytkään siihen parhaimpaan urheilujoukkueeseen. Tai koulu ei menekkään niin hyvin kuin voisi. Lapsessahan ei tietysti ole näissä tapuksisa mitään vikaa, vaan urheilujoukkueen valmentajalla on suosikkinsa, eikä opettaja tiedä mistä puhuu. Kuka sitä nyt sanoo suoraan, että lapseni vaan ei ole musikaalinen / urheilullinen / taiteellinen / sosiaalinen / akateeminen...
Ja koska meidän perhe on niin mielenkiintoinen, ei toisten tylsiä kuulumisia viitsitä edes kysyä. Tai voidaanhan sitä kohteliasuuden nimissä kysäistä, mutta vastauksia ei jakseta kuunnella. Sitten taas voidaankin palata takaisin meidän perheen asioihin.
Turha toivo, että seurueen muiden jäsenten silmien pyöritystä, haukottelua tai yrityksiä kääntää keskustelu vaikkapa säähän, huomiodaan.  Pahimmassa tapauksessa näitä tapauksia on seurueessa kaksi, ja silloin keskustelu menee kilpailuksi. Siinä vaiheessa olen valmis katoamaan lähimpään vessaan ja kiipeämään ikkunasta ulos.
Sitä minä olen tässä vuosien varrella miettinyt, että miten kukaan jaksaa aina jauhaa itsestään? Eikö joskus ole mielenkiintoista puhua joistakin muistakin aiheista kuin minusta ja meidän perheestä? Kai sitä nyt jokaisen elämässä on muutakin kuin lapset!  
Minulle on elävästi jäänyt mieleen yksi ”piristävä” vierailu ollessani sairas. Ne kuukaudet olivat meidän perheen elämässä todella vaikeaa aikaa. Minä sytöhöyryissäni täysin poissa pelistä, mies työttömänä ja poikien kanssakin oli omat ongelmansa.  Sitten minua tultiin ”piristämään”. Puoliunessa kuuntelin tarinaa minusta, minun lapsistani ja meidän perheestä. Meidän isin uudesta työtarjouksesta, josta ei voi kieltäytyä, ihanasta perhelomasta (ja tietysti kuvat päälle), lasten opiskeluista ja huimista urasuunnitelmista...  Jos minulla olisi ollut sillä hetkellä enemmän voimia, olisin tarttunut piristäjää niskasta kiinni ja heittänyt ulos. 
Joiltakin on jäänyt elämänyliopistossa yksi tärkeä asia oppimatta: kannattaa miettiä kenelle kehuskelee ja missä tilanteessa. Sekin olisi hyvä muistaa, että ketään ei jaksa kauaa kiinnostaa monologi aiheesta minä, minun lapset ja minun perhe.
Onko tuttua? 







tiistai 18. maaliskuuta 2014

Ja laulu raikui...

Astuimme sunnuntai-iltana, vähän isommalla porukalla, pienen pieneen pubiin. Niin peri-irlantilainen pubi kuin pubi vain voi olla!  Se eli omaa aikaansa, eikä sisutussuunnittelijat ja markkinamiehet olleet päässeet sitä pilaamaan. Istuimme pienen pöydän ääreen juttelemaan. Yhtäkkiä yksi vanha mies nousi seisomaan ja pyysi kaikkia olemaan hetken hiljaa. Hän sanoi, että kuten tiedätte huomenna on Pyhän Patrickin päivä, ja sen kunniaksi laulamme vanhoja irlantilaisia lauluja. Sitten hän sanoi yhden miehen nimen ja tämä alkoi laulamaan. Kun laulaja lopetti, juontaja esitteli seuraavan laulajan jne. Miehiä oli paikalla noin kymmenen, ja lähes tulkoon jokainen heistä lauloi vuorollaan.

Meiltäkin tietysti kysyttiin, että mistä olemme ja millä asiolla liikuimme. Ja sitten pyydettiin, että joskos meistä joku laulaisi. Minä tuijottelin kenkieni kärkiä ja muutkin kieltäytyivät kunniasta. Jos joku pubin asiakkaista jutteli liian äänekkäästi, huusi yksi miehistä heti, että olkaas hiljaa, ehditte te huomennakin puhumaan.

Jossain välissä pubin pitäjä kävi hakemssa kitaran ja tuli baarijakkaralle istumaan. Sitten hän alkoi soittamaa ja laulamaan.  Mikä ääni! Ilta oli uskomaton ja minun piti välillä nipistää itseäni. Vanhat miehet laulamassa haikeita kansanlauluja, ilmaan mitään säestystä. Mikä parasta mukana oli myös yksi nuori mies, joka lauloi ja soitti kitaraa. Luulen, että hänen isoisänsä oli yksi laulajista. Toivoa sopii, että tämä perinne jatkuu.

Olisin voinut istua ja nauttia lauluista vaikka aamuun asti, mutta yhden jälkeen vieraat alkoivat olemaan jo niin väsyneitä, että lähdimme pois. Tähän pubiin palaan uudestaan, ihan varmasti.












maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hyvää Pyhän Patrickin päivää!

Pilvinen on ollut Patrickin päivä täällä Corkissa. Käväisimme kaupungilla, mutta emme jääneet katsomaan paraatia. Näimme kuitenkin osan paraatiin osallistujista odottamassa vuoroaan. Tässä teillekkin vähän kuvia!

Eilen illalla pääädyimme pieneen pubiin, mieheni veljen perheen kanssa. Teen illasta ja pubista ihan oman postauksen. Nuoriso hävisi keilaamaan ja hampurilaisille. Me vanhukset jäimme nauttimaan irlantilaisista kansanlauluista. Minulta aina unohtuu, kuinka musikaalisia ihmiset täällä ovat, meillä kun ei pahemmin lauleta eikä soiteta.

Viikonloppu alkaa olla jo ohi, ja huomenna pitäisi taas olla aikaisin pirteänä pystyssä. Eiköhän se tästä taas...









sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Paddyn päivän aattona

Aamulla kuorsasimme pitkään ja hartaasti. Sitten tuli teksiviesti, että vieraita olisi tulossa reilun tunnin päästä. Imuri pojista vanhemmalle ja isännälle moppi, Juniori revittiin sängystä ylös. Minä kaasu pohjassa kauppaan. Paniikkisiivous on sitä siivouksista tehokkainta. Lattia kiilsi ja olohuoneen matossa ei nukan nukkaa. Tuoreet croissantit pöytään ja teekannu ja Marimekon servetit. Paniikki ohi ja oltiin sen näköisiä, kun oltaisiin oltu valmiina jo tuntikausia.

Pojat potkivat kumpikin tahoillaan tänään palloa. Alku illasta vuorossa syömingit ystävien luona, ja sieltä vielä jatkamme kaupungille. Eilen ei ollut muuta suunnitelmia, kuin nuo syömingit. Näin se päivä täyttyi. Vihreän t-paidan pistän päälle illalla. Marimekkoa sekin. Kiitos kaunis K:lle, jolta sain joululomalla paidan, jos toisenkin.



Huomiseksi ei vielä ole suunnitelmia, mutta eiköhän niitäkin tässä illan aikana synny. Viime vuonna tähän aikaan oli elämä sekaisin ja Möykky mielessä. Nyt iloitaan keväästä, elossa olemisesta ja kiitetään Patrickia ylimääräisestä vapaa-päivästä!












lauantai 15. maaliskuuta 2014

Maalaismarkkinat

Maalaismarkkinat ovat täällä hyvin suosittuja. Läheisen ostoskeskuksen pihassa on joka lauantai paljon kojuja ja markkinatunnelmaa. Kävin siellä tänään kiertelemässä. Hyvät tuoksut kyllä, mutta harvoin sieltä tulee mitään ostettua. Kuvien ottaminen oli hankalaa, kun aurinko paistoi täydellä teholla (tämä ei ollut valitus!!!) ja sitten taas osa kojusta oli varjossa. Antakaa siis anteeksi kuvien heikko laatu.











Silloin harvoin, kun Vihreällä Saarella aurinko paistaa on siitä otettava kaikki irti. Tämä päivä taitaakin mennä tuolla takapihalla pyllistellessä.  Huomenna lisää Pyhän Patrickin päivästä!