keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ja Irlannissa sataa taas...

Mitenkähän saisin tästä postauksesta väännettyä sellaisen positiivisen ja pirteän? En mitenkään, kuuluu vastaus. Päivällä, kun olin töissä, aurinko paistoi kauniisti. Kotimatkalla auton ikkunaan putosivat ensimmäiset pisarat, eikä loppua ole näkynyt. Tällä menolla kohta taas tulvii jossain. Kävelemässä en ole käynyt sitten sunnuntain. Ei vaan huvita lähteä tuonne ulos kastumaan.

Niin kyllästynyt olen tähän sisällä olemiseen, että kävin ostamassa lankoja kaupasta. Kerrankin saatui Aldin lankatarjous oikeaan aikaan. Suomessahan on seitsemääveljestä myynnissä pienissäkin ruokakaupoissa. Täällä taas lankoja saa vain muutamasta käsityöliikkestä. Eli lankaostoksille pitää lähteä vartavasten. Netistäkin tietysti voisi tilata, mutta mielummin ostan kaupsta. Nyt pitää vaan löytää sopiva liivin malli. En ole neulonut aikoihin, joten katsotaan saanko enää mitään aikaiseksi. En taida osata edes lukea mallin ohjeita!

Täällä ei mielestäni tehdä käsitöitä ollenkaan yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Tiedä sitten mistähän sekin johtuu. Kansalaisopistoissa kyllä mainostetaan käsityökursseja. Jospas sellaiseenkin vielä joskus aikaa riittäisi. Löytyisiköhän jostakin vetoketjun ompelukurssi? Siitä taidosta nimittäin olisi kovasti hyötyä.

Ilmeisesti ensimmäinen työviikko on tehnyt tehtävänsä, eikä ajatus tahdo enää kulkea näin illalla. Tässä muistaessa piti pyytää teitä laittamaan toivomuksia, siitä mistä ja minkälaisia postauksia haluaisitte lukea?
Välillä aiheita suorastaan pulppuaa tuolta päänupista,ja sitten tulee niitä hetkiä jolloin tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Kuvaaminenkin on valitettavasti jäänyt vähiin, kun en viitsi tuota vatkuvaa sadetta ikuistaa!

Taidan antaa periksi ja mennä aikaisin nukkumaan. Silmät meinaavat mennä väkisin kiinni. Palataan asiaan vähän virkeämpinä!







Nämä kuvat otin lauantaina. Ihme kyllä, ehdimme kotiin ennen sadetta!

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kuulumisia ja erotuomarina oloa

SE ovi on taas avattu. On istuttu samassa odotushuoneessa ja tuijotettu sitä samaa taulua. Sitten on litistetty ja lätistetty. Sitä yrittää olla mukamas rauhallinen. En tiedä miten hyvin ulkopuolisia onnistun huijaamaan, mutta siinä odottellessa ja sen talun aaltoja katsellessa, tulee käytyä läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Ja tämmöiset tunnelmat siis silloin, kun omasta mielestä kaikki on kunnossa. Kaikista pisimmät minuutit ovat ne, kun odottelee tutkimushuonessa lääkäriä ja sairaanhoitajaa. Sitten oveen koputetaan ja on tuomion aika. "Kuvissa ei mitään poikkeavaa", sanoo lääkäri. Sitten vielä tutkitaan ja viimein lääkäri toteaa, että kaikki hyvin. Vihdoinkin saan huokaista helpotuksesta. Pistän vaatteet äkkiä päälleni ja pakenen paikalta.

Se, että äiti on näiden kontrollien jälkeen henkisesti täysin loppu, ei tietysti tarkoita sitä, että kotoan saisi pari seuraavaa päivää vaan tuijottaa kattoon. Ei, taas meni aikaa veljesten välejä selvitellessä yms. Milloinhan se päivä koittaa, kun meillä osattaisiin riidellä rakentavasti tai vielä paremmin olla riitelemättä ollenkaan? Kun talossa on kaksi murkkua (minä edelleen lasken tämän meidän täysikiäisen myös murisevaksi murkuksi) niin aina välillä on hetkiä, jolloin tulee mieleen, että kuika ihanaa elämä olisikaan sinkkuna.

Kuvittelen itseni istumassa pienessä ja siistissä kodissani. Tavarat ovat paikoillaan, television kaukosäädin vain ja ainoastaan minun käytettävissä ja pyykkikorin pohjan näkisi useimminkin kuin kerran puolessa vuodessa. Jääkaapin saisi täytettyä parilla K-marketin muovipussillisella, eikä auton takakontillisella. Eikä kukaan koskaan sanoisi, että meillä ei ole t-a-a-s-k-a-a-n  mitään syötävää. Niin, nälkäähän täällä lapset näkevät, eikä jääkaapissa ole muuta kuin valo ja vesipullo. Kukaan ei pyytäisi rahaa. Eikä ketään tarvitsisi kuskata harjoituksiin tai kavereille. Voisi vain istua illalla sovalla kutomassa villapaitaa ja välillä silittää kissaa.

Semmoista se on tämä äitinä olo välillä. On niitä hyviä päivä ja sitten niitä, jolloin voisin sanoa "työ"sopimukseni irti. Jotenkin nurinkurista on se, että kun minä vielä päästelen ylimääräisiä höyryjä ulos, ovat pojat jo aikaa unohtaneet, että täällä mitään riittaa olisi koskaan ollutkaan. Kuvitteleinkohan minä vain kaiken päässäni?

Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttää kaikille lukijoille, joiden kotona murkut välillä murisevat. En taida olla ainoa, vai?






Kuvat otettu kaupungilta lauantaina.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Lomalaisen löpinöitä ja löytöjä

Viime viikot ovat menneet täällä kotona verkkareissa ja villasukissa hiippaillessa. Nyt on sitten testattu ja todettu, että verkkarit ovat erittäin vatsaystävällinen vaatekappale. Eivät purista, hankaa, eivätkä kiristä. Älkää hyvät ihmiset vaan kertoko lämpimästä suhteesta verkkareihini meidän pojille. Sitä nimittäin on tullut, kerran jos toisenkin huomautettua vejeksille, että housujakin voisi joskus käyttää, eikä aina verkkareita. Onneksi menen ihan pian takaisin töihin, joten minunkin on taas ryhdistäydyttävä ja luovuttava verkkareistani, siis ainakin työpäivän ajaksi.

Sitten vähän hiusasiaa. Kuten tiedätte, minulle kasvoi tummat taipuisat hiukset entisten valeahkojen ja piikkisuorien tilalle. Olin aivan ihmeissäni, kun useat tutut kävelivät ohitseni, eivätkä edes tervehtineet. Mietin ja mietin, että miten ihmeessä olen onnistunut suututtamaan puolet hyvänpäiväntutuistani. Sitten tajusin, että he eivät yksinkertaisesti tunnistaneet minua, ja siksi kävelivät ohitseni. Päätinkin, että elämä brunettena ei sovi minulle ja otin hiuksiini vaaleita raitoja. Jään mielenkiinnolla odottamaan tunnistavatko ihmiset nyt minut. Kyllä se niin on, että blondi mikä blondi. Eikös sitä sanota myös, että blondeilla on hauskempaa kuin muilla?

Kävin tänään viemässä hyväntekeväisyyskirpputorille vähän tavaraa. Eihän sieltä voinut taaskaan lähteä tyhjin käsin pois. Onneksi tuli maksettua parkkiaikaa autolle vain 15 min, joten oli pakko toimia nopeasti. Tänään tarttui mukaan tälläisiä koruja. Olen alkanut käyttämään koruja pitkän tauon jälkeen. Ne kummasti piristävät tylsääkin puseroa. Maksoivat vain euron kipale, joten ei haittaa jos menevät rikki tai katoavat mustaan aukkoon.



Syy siihen, että täällä tänään jaarittelen pitkään ja väännän tikusta asiaa on se, että huomenna on taas kontrolli sairaalan rintaklinikalla. Tapaan minut viime vuonna leikanneen kirurgin ja sairaanhoitajan. Sitten on vuorossa vielä mammografia. Aion kertoa kirugille, että olen valmis seuraavaan leikkaukseen, mutta vasta syksyllä.

Nämä loputtomat kontrollit jännittävät aina. Jo pelkästään oven aukaiseminen on henkisesti aika rankkaa. Tätä blogia lukevia muita syöpäpotilaita saattaa ihmetyttää, miksi käyn niin usein kontrolleissa. No, syy on se, että ensinnäkin käyn rintaklinikan kirurgin tarkastuksessa  3-4 kuukauden välein. Onkologi haluaa nähdä minut myös vastaanotollaan yhtä usein. Sädehoitoja sain eri sairaalassa, joten käyn kontrolleissa myös siellä.

Ja ensi viikolla onkin vuorossa jälkitarkastus gynegologin vastaantotolla. Eli kyllä näillä kontrolleilla saa almanakkansa täyttymään. Olen muuten todella tyytyväinen siihen, että tapaan aina samat tutut lääkärit ja sairaanhoitajat. Helpottaa kummasti, kun vastassa on ennestään tuttu ihminen.

Parempi jaaritella täällä blogissa, kun pyöriä sängyssä ja jännittää huomista. Näihin ainaisiin sairaalakäynteihin, kun ei näytä tottuvan ollenkaan!




tiistai 18. helmikuuta 2014

Kirja, joka sai voimaan pahoin

Luen - nykyisin kylläkin valitettavan vähän - kirjoja laidasta laitaan. Välillä haluan vain rentoutua lukiessa, enkä liikoja ajatella. Joskus taas valitsen kirjan siksi, että aihepiiri kiinnostaa minua. Ja joskus tiedän jo pelkän kannen perusteella, että lukeminen tulee olemaan raskasta. Itse lukukokemushan on nautinto, mutta luettava teksti ei.

Kirja on puhutellut silloin, kun se jää pyörimään lukijansa ajatuksiin. Tämän lukukokemusen jälkeen on ollut vaikea aloittaa uutta kirjaa, sillä lähes kaikki kirjahyllyn lue-minut-seuraavaksi- kirjat tuntuvat jotekin tyhjänpäiväisiltä. Kun teoksen nimi on Pako Pohjois-Koreasta -Leiri 14, tietää että tulossa on tekstiä, jota ei ole helppo lukea. Kirjan on kirjoittanut  kirjailija/toimittaja Blaine Harden, ja se kertoo Pohjois-Korean vankileirillä syntyneen ja sieltä myöhemmin karanneen, Shin Doug-hyukin tarinan.

Kirja pyörii mielessä, kun nousee hyvin nukutun yön jälkeen, puhtaiden lakanoiden välistä. Se ei jätä rauhaan, kun käy lämpimässä suihkussa ja sen jälkeen laittaa päälleen puhtaat ja päivän säähän sopivat vaatteet. Aamupalaa syödessään ei voi olla ajattelematta vankien nälkäisiä vatsoja. Omat ongelmat tuntuvat yhtäkkiä niin kovin pieniltä.

Minkälaista on elämä ilman kunnon ruokaa, pesutiloja, vessoja ja sänkyjä? Minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, jota kukaan ei rakasta ja joka elää ainaisessa pelossa? Miten ihminen kestää kidutuksen ja surkeampaakin surkean vankilan? Mikä saa lapsen kavaltamaan äitinsä ja veljensä? Kuinka nälkä pitää olla, että syö raakaa rottaa? Minkälaista on elämä aidatulla ja tarkaan vartioidulla vankileirillä? Miten ihminen aivopestään?

Sitä tietysti toivoisi, että onnistuneen paon jälkeen Shin Doug-hyukin ankea elämä muuttuisi hetkessä onnelliseksi menestystarinaksi. Valitettavasti sopeutuminen uuteen elämään, ensin Etelä-Koreassa ja sitten Yhdysvalloissa, oli kaikkea muuta kuin helppoa.

Shin Dong-hyuk sanookin: "Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain."

Lukekaa tämä kirja, ei siksi, että se olisi mukavaa luettavaa, vaan siksi että on hyvä tietää!

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1346901024136




maanantai 17. helmikuuta 2014

Multa paloi pinna

Tänään se sitten tapahtui. Multa paloi pinna ihan totaalisesti. Tätä sääsekamelskaa on jatkunut jo aivan liian kauan. Varovasti täällä toivotaan, että myrksyt olisivat siirtyneet jonnekkin muualle. Ennen lensivät vain roskapöntöt, mutta viime viikolla satoi jo tiiliäkin taivaalta. Unohtamatta siellä täällä kaatuneita puita. Myrsky sai aikaan sen, että meidän katolta lensi kattotiiliä tielle. Kukaan ei onneksi loukkaantunut, ja kuin ihmeen kaupalla naapurin autokin säilyi ilman vaurioita. Keskiviikkona on katonkorjaaja tulossa, jos sää korjaamisen sallii.

Olen tässä nyt tehnyt kohta viikon verran kävelylle lähtöä, eikä siitä tule mitään. Sillä siunatulla hetkellä, kun astun ulos, alkaa satamaan. Sitten käännyn takaisin ja alan tekemään jotain muuta. Ja arvatkaapas mitä ? No, kun katson ikkunasta huomaan, että aurinko pilkistää pilvenraosta viattoman näköisenä. Kiirrehdin askareitani ja pistän ulkoiluvaatteet taas kerran päälle. Avaan oven ja sillä sekunnilla alkaa taas satamaan.

Jotain piristystä piti keksiä, joten lähdin käymään kaupassa. Ensin löysin tälläiset kukkakärryt. Ruusut sopivat niihin täydellisesti. Myöhemmin keväällä vien kärryt ulos ja istutan tilalle jotain värikkäitä kukkia.




Sitten kävin vielä ostamassa kuusi kevätesikkoa. Olisi parempi olla tuulematta!



Kävin myös katsomassa, että mitä takapihalle kuuluu. Ihan hyvin siellä oli pullat uunissa.


Liikaa ei saa vielä touhuta, sillä muuten vatsaan sattuu. Toipuminen on onneksi ollut todella nopeaa, mutta vielä ei nostella mitään raskasta. Onneksi on riuskoja miehiä talo täynä. Täällä on nimittäin koulusta lomaa tällä viikolla. Suomalaisittain siis poikani ovat hiihtolomalla!

lauantai 15. helmikuuta 2014

Unelmia

Olen kyllästynyt kaiken maailman talenttiohjelmiin, ja kuitenkin katson niitä aina välillä. Ja välillä en vaan katso, vaan katson tippa silmässä. Nämä kaksi ovat ihan kaksi eri asiaa, siis katsominen ja tippasilmässäkatsominen. Minua ei yhtään harmita, jos joku 16-vuotias ei pääse jatkoon, sillä hänellähän on elämä edessään. Enkä myöskään ymmärrä, miksi vanhemmat laittavat lapsiaan näihin kilpailuihin. Liikutun ainoastaan silloin, kun joku vähän vanhempi henkilö toteuttaa, vastoin kaikkien ennakkoluuloja, unelmansa.

Mustatteko Susan Boylen? Hänhän osallistui aikoinaan Britain's Got Talent-kilpailuun.
Skotlannin perukoilla elämänsä asuneen, oppimisvaikeuksista kärsineen Susanin (47v) haave oli olla yhtä menestynyt kuin Elaine Paige. Tuomareiden ja yleisön mielestä tämä oli lähinnä huono vitsi.

Ja sitten hän lauloi:





Eikä kukaan enää nauranut, kun...




perjantai 14. helmikuuta 2014

Love is in the air

Tänään Vihreällä Saarella on järkyttävästä myrskystä huolimatta rakkautta ilmassa. Punaisia ruusuja, kortteja ja suklaarasioita joka ikinen kukkakauppa, ruokakauppa ja  bensa-asema pullollaan. Ei ainakaan pääse unohtumaan!



Koska vanhana ja viisaana tiedän, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, lupasin miehelleni kokata huomenna (hän tulee tänään vasta myöhään kotiin) oikein kunnon pihvit. Sellaista irlantilaista miestä tuskin löytyykään, joka ei suorastaan rakastaisi sisäfilepihvejä. Kortinkin ostin ja pullon vähän kalliimpaa punaviiniä. Alkuruokakeitto taitaa kyllä löytyä M&Sn hyllyltä, mutta muuten aion väkertää kaiken, kastikkeita myöten, itse. Eli huomenna rakkauden lisäksi ilmassa saattaa olla myös käryä meidän keittiöstä!

Mies on sisäfilepihvinsä ansainnut. Kaikken näiden vuosien, ylä-ja alamäkien, välimatkojen, surujen ja ilojen, stressien, erimielisyyksien ja sovintojen, huolien ja hyvien päivien jälkeen olemme edelleen puheväleissä. Minä tiedän mitä hän ajattelee ja hän tietää mitä minä. Ollaan isoista asioista samoilla linjoilla ja niistä pienistä, no niistä saakin olla erimieltä. Meillä on kaksi poikaa, joista haluamme kasvattaa rehtiä miehiä, jotka ottavat myös toiset huomioon.

Suorasanainen ja täsmällinen suomalainen on varmasti käynyt välillä irlantilaisen hermoille. Toista ei saa yrittää muuttaa, mutta jostain kummasta syystä mieheni hermostuu tämän tästä irlantilaisten venyville aikatauluille ja tyhjille lupauksille! Kaksi eri kulttuuria ja erillaiset perhetaustat tuovat omaa väritystään suhteeseen. Parhaimmillaan nämä erot rikastuttavat elämää, pahimmillaan niistä tulee ainaista riitaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin sitä näkee, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa toimia. Sosiaalisempi irlantilainen oppii, että synkkämielinen suomalainen suorastaan tarvitsee välillä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Suorasanainen suomalainen on oppinut, että joskus asia menee paremmin perille, kun sitä ei töksäytä suoraan. Joskus pitää antaa mennä vaan ja olla liikoja suunnittelematta.

Huivipäinen ja punanaamainen vaimo makaa sairaalassa kytkettynä, jos johonkin montitoriin. Ympärillä pyörii valkotakkeja. Mies saapuu häntä katsomaan ja järkyttyy näkemästään. Ottaa kädestä ja sanoo: "Well, here's another nice mess you have gotten me into!". (Vapaa käännös: ja taas olet saanut minut pulaan...tai  miten tuon paremmin käntäisi?)  Purskahdamme molemmat nauruun.

Hyvää rakkauden ja ystävyyden päivää teille kaikille!






torstai 13. helmikuuta 2014

Punaista katkarapucurrya nopeasti

Tässä taloudessa otetaan aina nopeat ja hyvät ruokareseptit kiitollisina vastaan. Kerrankin tärppäsi! Minun nimittäin tulee erittäin harvoin katsottua televisiosta mitään ruokaohjelmia. Jotenkin ärsyttää se sellainen "täydellinen" kokkaus. Ja entäs siten se maiskutus ja "ai-että-tää-on-niin-taivaallista"- kehuminen. No, tottakai se on taivaallista. Ei kai nyt kukaan kokki tunnusta televisiossa, että a. paloi pohjaan b. suolaa on liikaa tai c. haiseepas pahalle!  Kolmen monimutkaisen ja täydellisen ruokalajin jälkeen on keittiökin aina putipuhdas, kun freesin ja kauniin/komean näköinen kokki hymyillen maistelee keitoksiaan. Eikä esiliinassa ole tarhan tahraa!

Rachel Allen on kuuluisa televisiokokki täällä Irlannissa. Dublinilainen Rachel tuli aikoinaan opiskelemaan tänne Corkiin kuuluisaan Ballymaloen kokkikouluun. Niin siinä kävi, että kaunis Rachel meni naimisiin opettajansa, Darina Allenin pojan (kokki hänkin) kanssa. Nyt Rachel on ihan yhtä tunnettu, jos ei tunnetumpikin kuin kuuluisa anoppinsa. Rachelin Easy Meals-ohjelmasta nappasin tämän reseptin. Kerrankin onnistui heti ensi yrittämällä, ja mikä parasta todella nopeasti. Raati kotona sanoi, että tee joskus toistenkin. Se tarkoitta televisiokokkikielellä siitä, että se oli "ai, niin taivaallisen hyvää"!

Tässä resepti myös suomeksi:


Väsähtänyt basilikakin pääsi hyötykäyttöön!


2-4 teelusikallista punaista currytahnaa
2 (400 ml x 2) tölkkiä kookosmaitoa
250 g katkarapuja (kuorittuja)
1 ruokalusikallinen hienoksi silputtua basilikaa
2 ruokalusikallista kalakastiketta (nam pla)

1. Kuumenna pannulla currytahnaa n 10 sekunttia.

2. Kaada sekaan kookosmaito ja kiehauta se. Lisää katkaravut ja anna hautua 3-5 min tai kuunes katakravut ovat kypsät

3. Lisää hienoksi pilkottu basilika ja mausta kalakastikkeella. Tarkasta maku ja lisää currytahnaa, jos haluat tulisemman kastikkeen.

4. Tarjoa heti joko nuudeleiden tai riisin kanssa.










tiistai 11. helmikuuta 2014

Irlantilainen flunssalääke

No, Irish Coffee tietenkin! 



Täältä ohjeet, miten tehdään Irish Coffee oikeaoppisesti.

Pari viikkoa sitten minulla oli nokka tukossa ja kurkku karhea. Olimme menossa ystäväpariskunnan kanssa pubiin, joten päätin tilata irlantilaista flunssalääkettä. Pelkäsin nimittäin, että jos sairastun oikein kunnolla peruvat vielä koko leikkauksen. En juo kahvia enkä etenkään viskiä, mutta kermalla ja sokerilla höystettynä tulee kummastakin juotavaksi kelpaavaa flunssalääkettä. Ja niin vaan kävi, että lääke tepsi, eikä kuume noussut. Kurkkukin rauhottui ja nenä lakkasi vuotamasta. Irlantilaiseen ongelmaan irlantilainen ratkaisu. Suosittelen lämpimästi!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Varaslähtö kevääseen

Eilisen sateeen ja tuulen tuiverruksen jälkeen, Vihreällä Saarella on vaihteeksi tyyni päivä. No, vähän välillä vettä tihuttaa, mutta sitten taas aurinko paistaa. Sain niin tarpeekseni näistä myrskyistä, että päätin ottaa varaslähdön kevääseen. Meillä narsissit jo kukkivat... sisällä!





lauantai 8. helmikuuta 2014

Hillomestareita

Täältä meiltä ja Naapurisaarelta löytyy uskomattoman taitavia hillomestareita. Kuten taidatte kaikki tietää, täällä syödään paahtoleipää oikein antaumuksella. Jokaikisessä kodissa on vedenkeittimen lisäksi leivänpaahdin. Eikä sitä "toastia" syödä vain aamulla, vaan se käy hyvin myös välipalana. Päälle ohut kerros levitettä ja sitten sitä hilloa.

Ensimmäisen kerran maistoin itsetehtyä hilloa ollessani kielikurssilla Englannissa. Se oli sitten uskomattoman hyvää. Itse en ole hilloja koskaan keitellyt, koska kaupoissa on niin hyvät valikoimat. Meidän ehdoton suosikki on karhunvatukkahillo sellaisenaan tai omenalla höystettynä. Ensimmäisen purkin ostin markkinoilta, ja sitten onneksi sitä löytyi myös lähikaupasta. Täydellistä!


Tässä vähän marjasanastoa:

Black currant = mustaviinimarja
Red currant = punaviinimarja  (ei kovin yleisessä käytössä)
Blackberry = karhunvatukka
Blueberry =  mustikka (kaupoissa myydään tarhamustikoita)

perjantai 7. helmikuuta 2014

Jälleen linjoilla

Tervehdys täältä myrskyn keskeltä. Onpa ollut viikko! Corkin keskustassa on taas tulvinut oikein kunnolla.



Leikkaus on onnellisesti ohi. Sairaalassa olin yhden yön ja keskiviikkona pääsin kotiin. Tällä kertaa jaoin huoneen vain yhden naisen kanssa ja meillä oli oikein rauhallista. Kummallakin kävi kaksi vierasta alkuillasta, kännykät eivät soineet, eikä TV huutanut.

Vatsa on arka, mutta ei mitenkään hirveän kipeä. Nostelemista pitää välttää ja levätä paljon. No, keskiviikko ja torstai meniväkin lähestulkoon vaakatasossa. Nukutti! Tänään olen ollut huomattavasti pireämpi ja katsoin Sotsin avajaiset. Jo oli Putin pistänyt ruplia likoon!

Muistaako teistä kukaan, kuinka Sotsi ja Dagomys olivat Neuvostoliiton aikana suosittuja rantalomakohteita?
Minäkin olin äitini ja serkkuni kanssa siellä lomalla 1980-luvulla. Matka taittui bussilla Leningradiin ja sieltä (herroiksi) Tubolevillä Mustameren rannalle. Myytiin farkkuja ja sukkahousuja ja käytiin niillä ruplilla kauneushoidoissa. Pöydän ravintolaan äiti hoiti antamalla tarjoilijalle sukkahousut. Sinne voisin lähteä lomalle uudestaan vielä joskus.

En ole talviurheilua seurannut vuosiin ja olen ihan pihalla tämän hetken "tähdistä". Ihme kyllä arvasin oikein, että Irina Rodnina nähdään sytyttämässä olympiatulta. Irlantilaisia ei talviolympialaiset kiinnosta, mutta onneksi on Naapurisaaren BBC. Ja onhan meillä noita urhelukanavia, vaikka muille jakaa. Nyhän minulla on kerrankin aikaa seurata luistelua. Muilla lajeilla ei ole niin väliä.