torstai 22. toukokuuta 2014

Aika, aikaa kutakin

Maanantaina parkkeerattiin auto ostoskeskuksen pihaan. Oli vaatevajausta. Meidän ”abi” nimittäin piti koulupukua päällään viimeisen kerran perjantaina. Nyt vierashuoneen sängyn päällä on kasa harmaita housuja ja valkoisia kauluspaitoja odottamassa ullakolle vientiä. Sieltä ostoskeskuskseta piti löytää kauluspaita (Huom! EI valkoinen), housut (EI harmaat) ja uudet kengät. Tiistaina oli koululla kuudennen eli kirjoittavan luokan päättäjäiset, ja sinne mentiin omissa vaatteissa. Itse yo-kirjoituksethan ovat vasta ensi kuussa, joten se urakista suurin on vielä edessä.

Juhlassa pidettiin puheita, hyvästeltiin oppilaat, opettajat, koulun henkilökunta ja vanhemmat. Sitten jaettiin todistukset (ei numeroita, vaan maininta siitä, että on suorittanut koulun loppuun). Tilaisuus päättyi raikuviin aploodeihin n. 90 nuorelle. Ilta jatkui vielä viini ja kahvi/teetarjoilulla, jonka jälkeen  oppilaat ja osa opettajista siirtyivät läheiseen pubiin. Me vanhemmat lähdimme kiltisti kotiin.

Olen ihan varma, että kotimatkalla mietimme mielessämme samaa asiaa: mihin tämä aika on mennyt? Meidän abi aloitti koulutiensä Lontoon liepeillä neljä vuotiaana. Vilkkaalle pojalle koulu ei ollut se paikoista mieleisin. Minulle on elävästi jäänyt mieleen ne koulumatkat, kun työnsin toisella kädellä rattaita ja kiskoin toisella kädellä vastaan hangoittelevaa poikaa kouluun. Onneksi muutto Irlantiin ja koulunvaihdos helpottivat kovasti tilannetta.

Sekin on pitänyt vanhempana oppia, että kaikki lapset eivät suinkaan ”rakasta” koulua. Siellä käydään koska on pakko. Abi itse on tyytyväinen, että koulu on nyt hänen osaltaan ohi. Haikeutta oli ilmassa vain himpun verran. Hänen parhaimmat kaverinsa nimittäin ovat eri kouluissa.

Koulutaipaleen paras muisto taitaa olla muutaman vuoden takainen jalkapallo-ottelu, jota koko koulu oli katsomassa. Poika teki maalin ja koko katsomo hurrasi. Se oli kuulemma aivan uskomattoman upea hetki! Muutenkin liikunta on aina ollut se aineista suosituin.

Puheita kuunnellessa tuli välillä tunne, että vähempikin koulun erinomaisuuden hehkuttaminen riittäisi. Irlantilaiseen tapaan oppilaita ja opettajia ylistettiin maasta taivaaseen. Kyllä näihin vuosiin mahtuu vaikka mitä. Joukossa istui häiriköitä ja ammattilintsaajia. Olen ihan varma, että osaa oppilaista opettajat eivät tule kaipaamaan, eivätkä oppilaat kaikkia opettajia. Tietysti mukana oli myös muutama oppilas, jotka tulevaisuudessa tuovat koululle kultaa sekä kunniaa. Paikalla oli myös monta hyvää ja innostavaa opetajaa, jotka jaksavat vuodesta toiseen antaa parastaan. Unohtamatta kuitenkaan niitä, joille opettaminen oli selvästi pakkopullaa, ja panos näinä vuosina plus miinus nolla. Luokanvalvoja oli aidosti kiinnostunut oppilaistaan ja tukena pojalleni, kun minä sairastin. Olen siitä hänelle aina kiitollinen.

Koulumaalimassa valitettavasti huomiota saavat eniten häiriköt ja huiput. Sama pätee opettajissa. Muistetaan ne surkeat ja erinomaiset. Suurin osa, niin opettajista kuin oppilaista, on kuitenkin siellä välimaastossa. Heidän saavutuksillaan ei koulu voi ylpeillä. Ja juuri näimä nuoret aikuisina pitävät tämän ja monen muun maan pysyssä. Valmistuvat ammattiin, käyvät töissä, maksavat veroja ja perustavat perheitä. Elävät ihan tavallista elämää iloineen ja suruineen. Heistä mielestäni pitäisi olla ylpeitä. Eivät he ehkä yllä huipputuloksiin, mutta pärjäävät!

Teekupposen jälkeen lähdin nopeasti kotiin. Päivään oli mahtunut paljon ohjelmaa, ja olin väsynyt. Small talk ei jaksanut innostaa. Mieli teki kotiin ja omien ajatusteni pariin. Piti kelata mielessä viimeistä 18 vuotta, sen ylä-ja alamäkiä. Siitä kouluun vastahakoiseti menevästä pojasta on kasvanut mies. Elämä on edessä ja kaikki mahdollista. Minä en toivo pojilleni rikkauksia tai kuuluisuutta. Toivon heille ihan tavallista, mutta onnellista elämää!


8 kommenttia:

  1. Pitkä etappi takana ja vielä pidempi edessä. Paljon onnea nuorelle miehelle ja äidillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. Nyt sitten aletaan jännäämään kirjoituksia...

      Poista
  2. Paljon onnea! Niin totta kirjoituksesi siita etta ihan tavalliset ihmiset ja tavallinen elama on usein liian vahassa arvossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, sitä minäkin. Välillä tuntuu, että normaalissa elämässä on jotain vikaa. Pitää olla rikas, menestynyt ja vielä kuulusakin...

      Poista
  3. Aivan samaa mieltä, taviksia on suurin osa, ja aina vaan ällistyn sitä, miten jopa niistäkin lihapiikeistä ja irvileuoista, ns. "toivottomista tapauksista" on kehkeytynyt hyviä työntekijöitä, joihin törmään palvelualoilla kaupoissa, pubeissa ja ostoskeskuksessa. Monet jo työntävät lastenvaunuja ja moikkaavat ujosti. Elämä ei aina mene sen mukaan, mitä opet ajattelevat - itse asiassa harvoin! Irlannissa yläkoulut panevat aivan liikaa painoa akateemiselle osaamiselle, vain se merkitsee. Esim. taideaineissa, käden töissä tai liikunnassa lahjakkaat jäävät vähemmälle suitsutukselle (ellei kyseessä ole valtakunnalinen maine). Kaikki eivät suinkaan halua yliopistoon! Suomessa sentään on tämä monimuotoisuus tunnustettu ja saa suuntautua vapaasti minne haluaa tietyn iän jälkeen - oliko se nyt 16v.

    Teillä alkaa uusi vaihe elämässä, lykkyä tykö, minullakin oli tippa silmässä kun kuopuksen päättäjäiset olivat pari vuotta sitten! Kohta hän valmistuu jo yliopistosta. Mihin vuodet menevät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä todellakin tarvittasiin ammattikouluja. Sopisivat monelle nuorelle paremmin. Kouluille tuo oppilaiden tuoma "kunnia" näyttää olevan uskomattoman tärkeää.
      Aika, aikaa kutakin... poika itse on vain iloinen, kun koulu loppui. Pidäthän sitten peukkuja, kun kirjoitukset alkaa. Toivottavasti teillä kaikki hyvin.

      Poista
  4. Vaikka se on niin ihanaa, kun lapset kasvavat on se myös tosi haikeaa...onnea nuorelle miehelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet. Kummatkin tunteet päällä. Nyt sitten uudet tuulet puhaltavat.

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!