keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Minä, minun lapset ja minun perhe

Otsikko viilaa teitä tällä kertaa linssiin. En nimittäin aio kirjoittaa itsestäni, lapsistani enkä meidän perheestä. Ajattelin purkaa täällä vähän höyryjä, sillä joskus sitä tahtomattaan joutuu tilanteeseen, jossa joku seurueesta ei osaa puhua mistään muusta kuin itsestään, lapsistaan tai perheestään. Ei siinä mitään, on ihan kiva kuulla toisen perheen kuulumisia, mutta ei tuntikausia. Jos sitten päälle lyödään vielä suunnitellut ja toteutuneet matkat ja mahdolliset matkakuvat (joita puhelimen syövereistä löytyy ainakin sata) aletaan minun kärsivällisyyttäni koetella.
Täydellisessä perheessä on tietysti täydelliset lapset, joka menestyvät koulussa ja  opinnoissaan. Ja jos ei ihan aivokirurgiksi asti rahkeet ja numerot riitä, niin asia käännetään niin, että ei siksi oikeastaan koskaan olisi haluttukkaan! Lasten menestyminen on niin tärkeää, että pienet valkoiset valheet eivät haittaa. Meidän perheen kuulumisethan kerrotaan jokaiselle ja niin moneen kertaan, että kertoja välillä unohtaa mitä on sanonut ja kenelle. Joskushan saattaa vaikka vahingossa lipsahtaa, että lapsi ei päässytkään siihen parhaimpaan urheilujoukkueeseen. Tai koulu ei menekkään niin hyvin kuin voisi. Lapsessahan ei tietysti ole näissä tapuksisa mitään vikaa, vaan urheilujoukkueen valmentajalla on suosikkinsa, eikä opettaja tiedä mistä puhuu. Kuka sitä nyt sanoo suoraan, että lapseni vaan ei ole musikaalinen / urheilullinen / taiteellinen / sosiaalinen / akateeminen...
Ja koska meidän perhe on niin mielenkiintoinen, ei toisten tylsiä kuulumisia viitsitä edes kysyä. Tai voidaanhan sitä kohteliasuuden nimissä kysäistä, mutta vastauksia ei jakseta kuunnella. Sitten taas voidaankin palata takaisin meidän perheen asioihin.
Turha toivo, että seurueen muiden jäsenten silmien pyöritystä, haukottelua tai yrityksiä kääntää keskustelu vaikkapa säähän, huomiodaan.  Pahimmassa tapauksessa näitä tapauksia on seurueessa kaksi, ja silloin keskustelu menee kilpailuksi. Siinä vaiheessa olen valmis katoamaan lähimpään vessaan ja kiipeämään ikkunasta ulos.
Sitä minä olen tässä vuosien varrella miettinyt, että miten kukaan jaksaa aina jauhaa itsestään? Eikö joskus ole mielenkiintoista puhua joistakin muistakin aiheista kuin minusta ja meidän perheestä? Kai sitä nyt jokaisen elämässä on muutakin kuin lapset!  
Minulle on elävästi jäänyt mieleen yksi ”piristävä” vierailu ollessani sairas. Ne kuukaudet olivat meidän perheen elämässä todella vaikeaa aikaa. Minä sytöhöyryissäni täysin poissa pelistä, mies työttömänä ja poikien kanssakin oli omat ongelmansa.  Sitten minua tultiin ”piristämään”. Puoliunessa kuuntelin tarinaa minusta, minun lapsistani ja meidän perheestä. Meidän isin uudesta työtarjouksesta, josta ei voi kieltäytyä, ihanasta perhelomasta (ja tietysti kuvat päälle), lasten opiskeluista ja huimista urasuunnitelmista...  Jos minulla olisi ollut sillä hetkellä enemmän voimia, olisin tarttunut piristäjää niskasta kiinni ja heittänyt ulos. 
Joiltakin on jäänyt elämänyliopistossa yksi tärkeä asia oppimatta: kannattaa miettiä kenelle kehuskelee ja missä tilanteessa. Sekin olisi hyvä muistaa, että ketään ei jaksa kauaa kiinnostaa monologi aiheesta minä, minun lapset ja minun perhe.
Onko tuttua? 







27 kommenttia:

  1. Tutulta kuulostaa. Varmaan jokaisella on tutuissa näitä. Itselläni on tutuissa ja sukulaisissa - ystävissä ei. Ystävät nimittäin voi valita ja nämä tapaukset olen jättänyt omaan arvoonsa. Just sinne.
    Blogissaan Preferita kirjoitteli myös aikoinaan samasta ilmiöstä. Meitä on moneen junaan ja tuo on se ihmistyyppi, johon ei kuuna päivänä ainakaan sairaana tai silloin, kun elämä muutenkin koettelee, enää toivoisi törmäävänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä siinä käy niin, että näitä ihmisiä alkaa hyvin nopeasti karttamaan. Joskus tietysti jaksaa kuunnella paremmin, mutta jos oma elämä on "jumissa", niin silloin tälläinen seura ei tosiaan piristä. Onneksi ystävät voi valita, kuten tuossa sanoit.

      Poista
  2. On, ehdottomasti on tuttua. Minä olen koettanut tämmöisiä uskomattomia energiasyöppöjä karsia pois elämästäni. En jaksa kuunnella heitä ollenkaan. Tottakai kuuntelen toisen kuulumisen, mielelläni, mutta en pelkästään hänestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Näistä jatkuvasti itsestään puhuvista on parempi pysyä kaukana. Valitettavasti aina se vaan ei onnistu!

      Poista
  3. Kamalaa,siinä ei ole "piristäjä" nyt ajatellut sanojaan ihan loppuun saakka. Totta kai on kiva kuulla että ihmisillä menee hyvin, mutta ei se oman elämän kehuminen kyllä toista osapuolta piristä. Parempi olisi ollut tuoda jotain piristävää lahjaksi (vaikka tuollaisia kukkia) tai kertoa joku hauska juttu itsekehun sijaan.... Meitä on moneen junaan. Mutta sinun tekstejäsi on kiva lukea, jalat maassa ja kultaa sydämessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämän piristäjän vierailun jälkeen olin henkisesti aivan loppu. Sanoi lähtiessään, että tulen taas pian sinua katsomaan. Minä en sanonut mitään. Mielummin olisin ottanut sen kukkapuskan, kuin kuunnellut näitä "mielenkiintoisia" juttuja. Kiva, että pidät postauksistani, vaikka välillä täällä marisenkin.

      Poista
  4. Minä, minä, minät on tosiaan ahdistavia. Mutta eniten surettaa ne naiset, jotka koko ajan haukkuvat miestään ja mollaavat muita ihmisiä. Korottaen ja kiillottaen samalla omaa minäänsä. Siinä tekis mieli aina kysyä, että kuinka sattuikaan, että itse on niin täydellinen ja koko muu ihmiskunta niin karsea. Voi niitä kaikkia miesrukkia, joille sellainen vaimo on sattunut:(.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitekähän nämä "täydelliset" naiset ovat menneet naimisiin surkean miehen kanssa. Eivät ilmeisesti olekkaan niin täydellisiä, kun ovat tehneen noin suuren virheen.

      Poista
  5. Harmi, että se piristäjä ei ilmeisesti osaa suomea eli ei luo blogiasi. Ehkä sitten alkais vähän miettiä, mitä päästelee suustaan. Tuollaisia ihmisiä löytyy kyllä kaikkialta. Me matkustellaan paljon ja meillä on yksi tuttu, joka aina painottaa, että heidän ei tarvi matkustella, kun _heillä_ on kotona niin kaunista eli me ilmeisesti joudutaan pakenemaan tätä kurjuutta kodissamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule, tämä tapaus tuskin tajuaisi, että hänestä kirjoitan, vaikka kääntäisin postauksen englanniksi ja antaisin hänelle luettavaksi. Kuvein perusteella teillä tosiaan on niin kurjaa, että ei ihme, että matkustatte jatkuvasti. Niin minäkin tekisin, jos asuisin teillä. Meitä tosiaan on moneen junaan....Miksi ihmeessä pitää päästää suustaan tuollasita soopaa??? Olen muuten aina ihaillut kotiasi!!!!!!

      Poista
  6. Musta tuntuu, että monella on niin kauheat paineet olla nyky-yhteiskunnassa täydellinen. Sitä täytyy just tuommoisella pönkittää ja pitää huoli, että kaikilla on sellainen kuva, että kaikki on upeaa ja mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on suorastaan helpotus, että ei tarvitse pitää yllä minkäänlaista täydellisiä elämää. Ehkä sitä sitten tuntee itsensä ja elämänsä jotenkin paremmaksi,kun siitä kehuu sellaiselle, jolla menee sillä hetkellä huonosti. En ymmärrä, en.

      Poista
  7. Yksi työkaverini jauhaa koko ajan itsestään tai miehestään, kaikki on tietysti aina hyvin ja täydellistä. Facebookissa oon blokannut uutisvirrastani muutamien päivitykset pois koska kypsyin siihen jauhamiseen ja kehumiseen, kuinka on upeat lapset, ihana puoliso, täydellistä ja upeaa ja mahtavaa. Hienoa, jos kaikki on hyvin ja ihmiset on tyytyväisiä, kiva jos on lapset menestyneet jne. mutta aina mietityttää miksi niistä asioista pitää jauhaa ja onko totuus sitten kuitenkin jotain muuta kun koko ajan pitää kiillottaa ja kehua. Mä en jaksa kuunnella tai lukea, ei erityisemmin kiinnosta, kun se loppujen lopuksi on kuitenkin vain toiisten elämää, omassakin on tarpeeksi :D Mukavaa kevättä Irlantiin! Terkuin Teija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen välillä ajatellut, että ehkä nämä jauhajat yrittävät peitää jotain. Ehkä kaikki ei olekkaan niin täydellistä. Toisille FB on tosiaan sellainen kehumiskeskus. Kaikki kiva ja ihana nostetaan aina esille, mutta ei koskaan mitään negatiivistä.
      Tuollainen työkaveri on kyllä rasittava!

      Poista
  8. No, elämänkokemuksen kautta totean vain yksikantaan, että kukaan ei välty pahoilta asioilta jossain vaiheessa elämäänsä. Voihan sitä esittää muuta, mutta se on vaan jotan roolia ja feikkiä. Sairautta, työttömyyttä, menetyksiä ja kaikenlaisia vaikeuksia jaetaan aika tasaisesti. Tänään juuri jysähti "mukavasti". Pala on kurkussa ja saa tässä itseään koossa pitää, mutta senkin mä tiedä useamman jysähdyksen jo kokeneena, että tästäkin selvitään. Ei ehkä ihan pian, mutta joskus. En mä jaksa noista ittensä ja perheensä kehujista enää hermostua, enempi oikeastaan niistä, jotka jotenkin sairaasti nauttii toisten ihmisten epäonnesta tai vaikeuksista. On ikävä nähdä tälläinen puoli ihmisessa, jota on luullut tosi mukavaksi ja reiluksi. Se on iso pettymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö toisaalta ole helpotus, että on elämänäkokemusta sen verran, että tietää, että jotenkin sitä aina selviää. Vaikka kyllä tuntuu , että kaikki menee pieleen. Uskotaan, että paistaa se aurinko vielä risukasaankin!
      Nämä toisten epäonnistumisista ja vaikeuksista nauttijat ovatkin sitten ihan oma lajinsa. Heitäkin olen valitettavasti joskus tavannut. Hehän aina vertaavat itseään niihin joilla menee huonommin. Eivätkä koskaan heihin, joilla menee vielä paremmin. Näistä ihmisistä yritän pysyä kaukana!

      Poista
  9. Monille oma ego on tärkein asia elämässään. Elämä pyörii oman navan tuijotteluun. Ehkäpä tämä nykyaikainen minä-kulttuuri syynä siihen. TV ja media pyörittää koko ajan omakohtaisia kertomuksia ja ihmiset rakastavat kertoa itsestään. Ja omia mielipiteitään... heh-heh pata kattilaa soimaa...

    Joskus tulee mieleen että onko se tämä amerikkalainen kulttuuri joka on kaiken takana. Kuin influenssa, leviää joka paikkaan. Small talk ja äänekäs puhuminen. Jatkuvasti kerrottava omista asioistaan, menemistään ja tulemistaan. Höh, itsekehu, mitä se sellainen on...
    Toisaalta se kuuluu kulttuuriin. Meillä on ollut Suomessa erilainen ajattelutapa.Suomessa kehotetaan että jolla onni on se onnen kätkeköön.

    Amerikkalainen sääntöhän on esim kun ollaan jonossa että jokaiselle edessä ja takana on puhuttava että pääsee tutuiksi ihmisten kanssa. Mieluummin hymyillen. Ja mistäs muusta voi puhua kuin omasta itsestään koska niin moni muu puheenaihe ei ole poliittisesti korrekti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, itsestäänhän on helppo puhua, kun vaan joku jaksaa kuunnella. Joskus televisiota katsoessa tulee mieleen, että olisikohan parempi jos pitäisti suusi kiinni, kun joku oikein tomerana kertoo omia mielipiteitään.

      Totta on tuokin, että nykyisin saa olla varuillaan mistä puhuu. Taitaa sää olla se ainut aihe, josta voi puhua ääneen. Ei ainakaan ole poliittisesti epäkorrektia.

      Poista
  10. Tuota itse aika vähän kerron itsestäni vieraille ja sitten kun kerron, mietin pitkään, olinko tungetteleva. Ei minun äitini ainakaan tuota harrastanut. Muistan yhdet juhlat, joissa näin sukulaisia ensimmäistä kertaa vuosiin. Kerroin totuuden, eli tein väitöskirjaa. Sain äidiltä potkun nilkkaan ja sähinän, ettei sitä saa sanoa. Nykyisin en ole äitini kanssa tekemisissä - hänen tahdostaan. Isäni kuoli jokin aika sitten. OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me suomalaiset olemme välillä aivan liian vaatimattomia. Ei saa kehua eikä kerskua, vaikka joskus aihetta olisikin. Uskon ja toivon, että äitisi oli kuitenkin ylpeä sinusta, vaikka sitä ei sukulaisille sanonutkaan.
      Täällä taas ei olla vaatimattomia, ei! Se kultainen keskitie jne...

      Poista
  11. On kylla arsyttavaa, jos/kun ihminen(tama on etenkin joidenkin naisten/aitien ongelma) ei osaa keskustella muusta kuin itsestaan-muitakin 'turvallisia' aiheita kylla on..vaikka nyt sitten ilmat jos ei muuta. Itse en tykkaa puhua itsestani/elamastani ellei nyt sitten joku oikeasti ole kiinnostunut. Siihen varmaan on tyssannyt tama bloginkin aloitus-saattaisi olla ihan joitain lukijoita kiinnostavaakin, mutta jotenkin tuntuu vaan oudolta kirjoittaa omasta elamasta julkisesti mihinkaan.
    On tietysti myos niin, etta on paivia, kun jaksaa ehka jopa haluaa kuunnella jonkun lopinaa omasta ihanasta ja taydellisesta elamasta, ja sitten taas on niita huonompia paivia, kun se kaikki on vaan liikaa ja omassakin elamassa on tarpeeksi.
    Eilen illalla Late Late Showssa oli juuri irlantilaisten onnellisuudesta(Irlanti on yksi Euroopan onnellisimpien ihmisten maa)-ja useampi totesi, etta se on vaan kuorta, irlantilaiset eivat jaksa puhua koko aikaa vaan ikavista asioista..eikohan tasta loydy syy myos siihen, miksi taalla pubit menestyvat viela ihan hyvin ja miksi itsemurhatilastot ovat niin synkkia. Kukaan ei halua puhua saatika kuulla toisen murheista.
    Mari

    VastaaPoista
  12. Ja vahan tuntuu, etta tasta on sosiaalisen median kautta tullut/tulossa ihan globaalinenkin ongelma etenkin nuorten, ns.alypuhelinsukupolven myota. Paivitysten pitaa olla hauskoja ja positiivisia-vaikkei oma elama sita olisikaan. Eletaan ns. vale-elamaa twittereissa ja facebookeissa. Ns. ystavia on sadoittain ja oma sivusto(=oma elama) ainakin nayttaa taydelliselta-se on paaasia. Ja oman paan sisalla kuohuu ja kaikki on ylosalaisin. Mutta kukaan ei halua kuulla. Surullista.
    Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Irlannissahan pitää aina olla kaikki hyvin ja hymyillä. Ihmiset eivät halua kuulla toisen ongelmista ja kääntävät keskustelun nopeasti toiseen aiheeseen tai pakenevat paikalta. Johtuukohan juuri tästä, että moni höpöttää itsestään ja keuhu perhettään. Ettei vaan kukaan luule, että kaikki ei olisi hyvin.
      FB on sellaista kevyttä elämää. Toivottavasti nuoret eivät ota sitä tosissaan. Eihän kukaan ole aina juhlimassa tai matkoilla!

      Poista
  13. Kiinnostaisi kuulla mistä irlantilaiset ovat ylpeitä ja mistä he puhuvat mielellään? Mitä sinä haluaisit näyttää turistille, joka tulee Irlantiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nytpäs vaikeita kysyit. Toiset ovat kovin ylpeitä Irlannista maana, toiset taas arvostelevat sitä kriittisesti. Sitten on niitä, joille iirin kieli on kovin tärkeää, kun taas toisten mielestä se on ihan turhaa. Irlantilaiset rakastavat hyviä urheilijoita ja heistä ollaan ylpeitä.
      Turisitlle haluan näyttää ihanaa maaseutua. Ei välttämättä mitään pakkonähtävyyksiä. Haluan myös viedä heidät pubiin maittavalle lounaalle!

      Poista
  14. Hyvin avauduttu:) Se on ihan totta, että kun on itse sairas ja elää raskasta vaihetta niin alkaa entistä enemmän ottamaan ne ihmiset päähän jolla on "aina kaikki hyvin". Ihan jo täällä blogimaailmassakin. Itse elän nyt raskasta aikaa ja tuntuu, että voisko se aurinko joskus paistaa tännekin. Ei ole ketään joka auttais tässä arjessa jne. Sitten on blogituttuja jotka lomailevat, lapset ovat isovanhemmilla eikä huolta huomisesta. Ei rahahuolia ei mitään. Sitä itse katkerana lueskelee ja toivoo, että kyseiset ihmiset osaisivat arvostaa sitä että kaikki on niin hyvin. Ja välillä tuntuu, että onko sittenkään? Voiko kellään olla elämä yhtä juhlaa. Voimia sinne :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla onkin ollut oikein extraraskas talvi. Enkä yhtään ihmettele, jos toisten kiiltokuvakertomukset ärsyttävät. Yritä kuitenkin muistaa, että monessa blogissa kirjoitetaan vain ja ainoastaan kaikkea kivaa ja hauskaa. Niistä ikävistä asioista ja tuntemuksista vaietaan. Huonoina päivinä kannattaa jättää tietyt blogit suosiolla lukematta. Tuskin ihanaa lomaa hehtulellassa mainitaan, että se maksettiin Visalla ja seuraavat kuukaudet sinnitellään purkkihernekeitolla!

      Kyllä se niin vaan on, että niitä hyviä hetkiä osaa arvostaa vasta sitten, kun niistä on joutunut välillä luopumaan. Ja olen 100% samaa mieltä, että lähellä asuvat isovanhemmat olisi aivan mahtava juttu. Kyllä on täälläkin revitty aikoinaan hiuksia, että mitäs nyt tehdään lastenhoidon kanssa. Emme koskaan ole päässeet miehen kanssa kahdestaan lomalle.
      Ensi vuonna tähän aikaan aurinko paistaa kirkaasti teidän risukasaan. Usko vaan!

      Poista

Jätä kommentti. Kiitos!